kerkko.fi

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kerkko — Fri, 26 Jan 2024 19:09:13 +0000

Suomen liityttyä Pohjois-Atlantin puolustusliittoon me olemme panostaneet kovasti kahdenvälisiin turvallisuusjärjestelyihin Yhdysvaltojen kanssa. Samaan aikaan Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa tuntuu olevan voimakas pyrkimys tuudittautua ajatukseen, että kahdenvälinen suhteemme Yhdysvaltoihin säilyy pitkälti ennallaan riippumatta siitä, nouseeko Donald Trump vapaan maailman valtaistuimelle. Pelkään tässä meiltä unohtuvan sen tosiasian, että suhteemme Yhdysvaltoihin on riippuvainen koko transatlanttisen liittouman kulloisestakin tilasta.

Ukrainan sotaa käydään Euroopan mantereella. Yhdysvaltain sisäinen kinastelu asiasta heikentää Euroopan luottamusta transatlantismiin, joka jo kärsii kiistoista koskien Gazaa, vapaakauppaa, Kiinaa ja muita kysymyksiä. Tilanne voi johtaa mahdolliseen noidankehään. Jos Yhdysvallat luovuttaa Ukrainassa, me eurooppalaiset — sekä valitut edustajamme että me äänestäjät itse — päädymme silloin syyttämään amerikkalaisia Eurooppaa vääjäämättä kohtaavasta perikadosta, jotta huomio kääntyisi pois omasta epäonnistumisestamme. Tämä myrkyttäisi transatlanttiset suhteet ja ruokkisi Euroopassa syvään juurtunutta antiamerikanismia.

Jos näin tapahtuisi, Euroopan taloudelliset ja poliittiset eturyhmät alkaisivat todennäköisesti yksi toisensa jälkeen vähitellen kääntyä takaisin Venäjän puoleen, koska Eurooppa ei kykene kokoamaan yhtenäistä voimaa vastustaakseen venäläistä imperialismia ilman Yhdysvaltain tukea. Tämän siirtymän vaikutus leviäisi asteittain koko maanosaan ja sen ulkopuolelle. Se olisi erittäin huono uutinen Venäjän rajavaltioille, jotka tuntisivat itsensä taas turvattomaksi. Venäjä ei pysähtyisi Ukrainaan. Lisäksi tämä lähentyminen tapahtuisi sellaisen Venäjän kanssa, joka on aivan erilainen kuin viimeksi, kun Länsi päätti käynnistää suhteet Moskovaan uudestaan.

Sota on perustava murros venäläisessä yhteiskunnassa. Paluuta entiseen ei enää ole. Vanhemmilla, jotka eivät halua, että heidän lapsensa imevät itseensä Venäjän yhteiskuntaa läpäisevää väkivaltaista myrkkyä, ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin maastamuutto tai jonkinlainen vapaaehtoinen sisäinen pakolaisuus. Tällainen ratkaisu on vain hyvin pienen väestönosan tavoiteltavissa; valtaosa venäläisistä perheistä sopeutuu vastakin vallitsevaan tilanteeseen. Tämä pelon ja vihan mädättävä tauti etenee läpi koko yhteiskunnan omalla voimallaan. Me joudumme siksi vastatusten Venäjän kanssa, joka on muuttunut pysyvästi.

Tässä tilanteessa korostunut varovaisuus Venäjän suhteen on yhtä kuin tehdä samoin kuin ennenkin, mutta odottaa silti erilaista tulosta. Ulkopolitiikan johdosta yhä edelleen kuullut varoitukset lausunnoista, jotka poikkeavat aiemmasta varovaisesta ja kunnioittavan diplomaattisesta suhtautumisestamme Venäjään, näyttävät siten olevan ristiriidassa muuttuneen turvallisuusympäristömme kanssa. Me aseistamme Venäjän vihollista, mutta varomme silti “turhaan” suututtamasta Moskovaa. Viesti, jonka tämä ristiriita lähettää kotiyleisölle Suomessa, vaikuttaa jokseenkin jakomieliseltä: olemme muuttuneet, mutta emme oikeastaan.

Tämä kaksijakoinen ajattelu pitää meidät kiinni menneisyydessä. Menneisyydessä, joka oli täynnä toiveajattelua ja virhearviointeja. Olemme kansakuntana yhdessä todenneet, että turvallisuusympäristömme on muuttunut pysyvästi, ja olemme tehneet merkittäviä päätöksiä, jotka nimenomaan todistavat tuosta muutoksesta. Tunnumme silti sitkeästi pitävän kiinni menneistä ajatuksista, ehkä siinä turhassa toivossa, että voimme vielä ottaa askeleen taaksepäin ja palata entiseen. Tosiasia kuitenkin on, että maailma ympärillämme on muuttunut, ja meidän on muututtava sen mukana. Emme voi elää samanaikaisesti sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Tarvitsemme uuden suunnan.

Meluvalli murtuu

Kerkko — Wed, 20 Dec 2023 19:43:04 +0000

Sosiaalinen media on avannut meille kaikille kanavan saada ajatuksemme julki. Meidän ajatuksemme ovat kuitenkin hyvin usein huonosti harkittuja. Samaan aikaan sosiaalisen median alustat palkitsevat meitä tunteikkaasta ilmaisusta, mikä on yleensä vakaan harkinnan vihollinen. Nämä kaupalliset alustat palvelevat sisäsyntyistä tarvettamme tulla huomatuksi. Teknologia ei luonut tätä tarvetta, mutta se on auttanut meitä tyydyttämään sitä.

Olemme jatkuvaa huomiota hakiessamme kadottaneet luontaisen pelkomme avata suumme julkisesti. Samalla sanotun sanan arvo on romahtanut; me emme enää tunne omien ajatustemme painoa. Me olemme tehneet riippumattomasta kansalaiskeskustelusta kaupallista sisällöntuotantoa, jonka arvon mitta on julkinen näkyvyys. Tämä muutos on vienyt kansanvaltaista poliittista päätöksentekoa suuntaan, jossa tunteet ajavat harkinnan ohi.

Nyky-yhteiskunnassa käytävää kansalaiskeskustelua kuvataan usein “kuplautuneeksi” tai “leiriintyneeksi”. Tämä ei silti tarkoita sitä, että nämä väitetyt kuplat ja leirit eivät olisi missään kanssakäymisessä keskenään. Niiden välinen viestintä — suora tai epäsuora — on itse asiassa kuppikuntien yhteenkuuluvuuden edellytys. Kinastelevat kuplat ovat keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa, jossa ne tarvitsevat toisiaan oikeuttaakseen oman olemassaolonsa.

Kansalaisten luottamus poliittisiin instituutioihin näyttää olevan murenemassa. Ehkä tämä kielteinen asenne johtuu osaksi siitä, että kun sosiaalinen media antaa kansalaiselle mahdollisuuden tulla huomatuksi, edustuksellisen kansanvallan instituutiot eivät samanlaista erityistä huomiota yksilölle suo. Epäluottamus instituutioita kohtaan saattaakin kertoa siitä, että kansalaiset odottavat saavansa niiltä jotain, mitä niiden ei pidäkään tarjota.

Mahdollisuutta saada sanottavamme julki ei voida enää puskea takaisin pulloon — keksittyä ei saa keksimättömäksi. Meidän on sen sijaan opittava sulkemaan korvamme siltä meteliltä, mitä me itse tuotamme; meidän on totuttava suhtautumaan välinpitämättömästi niihin tunteisiin, joita me ilmaisemme julkisesti. Tässä teknologia voi olla avuksi, mutta vain jos opimme käyttämään sitä eri tavalla. En ole järin luottavainen, että haluamme näin tehdä.

Todennäköisempi kehityskulku lienee, että metelin määrä kasvaa kasvamistaan ja ajatustemme arvo laskee laskemistaan. Mielipiteiden ja tosiasioiden kirjo hukkuu merkitysten sekamelskaan. Päätöksentekijöiden on turvauduttava yhä enemmän teknologisiin ratkaisuihin arvioidakseen kansalaismielipidettä. Tämä yhtälö vahvistaa teknologiayhtiöiden valta-asemaa politiikan portinvartijoina. Tilanne muuttunee vain teknologian kehityksen kautta.

Metelin määrä ja sen hallinta vaatii voimavaroja. Seurauksena saattaa olla poliittisen toiminnan kallistuminen ja ammattimaistuminen. Puolueiden, järjestöjen ja kampanjoiden kustannukset kasvavat, kun ne joutuvat sijoittamaan uudenlaisiin tiedonhallinnan ratkaisuihin ja työvoimaan. Kustannustehokkaampaa poliittista toimintaa harjoittavat puolueet ja ehdokkaat turvautuvat samaan aikaan kokeelliseen ja huomionhakuiseen kampanjointiin.

Verkkotalouden jäteistä riippumatonta teknologiaa on olemassa, mutta sen suosiota rajoittaa se, että teknologia itsessään ei tarjoa käyttäjille huomiota, vaan sitä tarjoavat teknologiayhtiöiden hallinnoimat kaupalliset alustat. Jos käyttäjien saamaa näkyvyyttä ei kyetä erottamaan alustoista, teknologiayhtiöiden valta-aseman muodostamaa ongelmaa lienee hyvin vaikea ratkaista. Tämä tilanne saattaa olla uusi pysyvä vaikeuden aste yhteiskuntaelämässä.

Entä ne, jotka eivät ylipäätään halua julkista huomiota ja jatkuvaa näkyvyyttä? Jos päätöksenteon voimavaroja kuluu itseään päivittäin tykö tekevien käyttäjien tuottaman sisällön arviointiin, jäävätkö toisella tavalla ihmisten väliseen kanssakäymiseen suhtautuvien kansalaisten ajatukset silloin vähemmälle huomiolle? Mikä vaikutus sillä on yhteiskunnalliseen kehitykseen? Julkisen huomion välttely ei ole yhtä kuin välinpitämättömyys yhteiskunnallisista asioista.

Tekoälyn tuottama sisältö on hyppy vielä syvemmälle tuntemattomaan. Sen pohdinnan päässä häämöttää mahdollisia todellisuuksia, joissa tiedon merkitys hämärtyy lähes olemattomiin. Tekoälyllä voidaan luoda loputon määrä sisältöä, jota on mahdollista kohdentaa rajattomasti. Tämä vahvistaa entisestään sosiaalisen median ylläpitämää tilannetta, missä käyttäjät tyydyttävät päivittäisen tiedon tarpeensa tunnetilojensa ohjaamina.

Metelin määrä ja sen vaikutus poliittiseen järjestelmään huolettaa ja häiritsee monia. Minä olen omassa elämässäni yrittänyt ratkaista melusaasteen muodostamaa ongelmaa vetäytymällä pääosin sosiaalisesta mediasta. Ihmiset ovat kuitenkin (onneksi) erilaisia, joten mikään yleispätevä ratkaisu tämä ei voi olla. Meidän on opittava tulemaan melun kanssa toimeen. Ihminen sopeutuu lähes mihin tahansa, mutta jos meidän ajatuksemme ovat saastetta, mistä me silloin löydämme yhteisen merkityksen?

Vapauden piiri

Kerkko — Tue, 21 Sep 2021 07:40:31 +0000

Kansanvallan kaksi ehkä tärkeintä tuotosta ovat ihmisarvon kunnioitus ja vapaus. Monet ihmiset, jopa kokonaiset ihmisryhmät, kokevat tästä huolimatta, että heidän ihmisarvoaan ei kansanvalloissa kuitenkaan kunnioiteta ja että heitä nöyryytetään — eritoten kansantalouden rakenteiden muutosten seurauksena — eivätkä he siksi anna suurtakaan arvoa vapaudelle. Mitä he tekevät vapaudella, mitä ei voi syödä?

Ehdottomasti valtaosa läntisten kansanvaltojen asukkaista ei kuitenkaan ole koskaan asunut yhteiskunnassa, jota johdetaan autoritaarisesti; he eivät siksi ymmärrä alkuunkaan, miten perin juurin nöyryyttävää ja ihmisarvoa polkevaa on kasvaa ja elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole vapaa. Henkilökohtainen vapaus on ihmisarvoisen elämän edellytys. Vain vapaa kansanvalta kykenee takaamaan henkilökohtaisen vapauden.

Kun vähemmistöjen edustajat painostavat valtaväestön edustajia ja haastavat olemassaolevia käytäntöjä, kyse on luonnollisesti myös vallankäytöstä: vähemmistöjen edustajat tekevät tällä tavalla itselleen lisää tilaa siellä, missä sitä ennen oli vähemmän; he laajentavat oman vapautensa piiriä. Jos tämä ei onnistu, heillä on edelleen vähemmän vapautta kuin valtaväestöllä: homot eivät pääse naimisiin, somalit eivät saa töitä, ja romanit eivät pääse baariin.

Yhteiskunnassa alistetummassa asemassa olevien ryhmien pyrkimys tehdä lisää tilaa itselleen tuntuu monista hyökkäävältä ja ärsyttävältä. Samalla tavalla hyvin monet miehet kokivat suffragettien tempaukset uhkaavina, ja ne myös ruokkivat naisten oikeuksien vastaista vimmaa. Olisiko suffragettien sitten pitänyt olla hieman hiljempaa — jotta valmiiksi ärsyyntyneet miehet eivät vain ärsyyntyisi lisää? Silloinhan suffragetit olisivat nimenomaan luovuttaneet sen vapauden, jota he tavoittelivat itselleen, takaisin miehille.

Moni valtaväestön edustaja on sitä mieltä, että vähemmistöjen vapaudet ovat pois enemmistön vapaudesta. Näin ei tietenkään ole. Jos vähemmistöillä ei ole samoja oikeuksia kuin valtaväestöllä, vapauden raja kulkee lähempänä valtaväestöä kuin silloin, jos vapaudet ovat laajempia. Tosiasiassa ne, jotka vastustavat vähemmistöjen kasvavia oikeuksia, vastustavat vapautta ylipäätään: heidän mielestään vapauden piirin tulee olla suppea. Heidän mielestään ihmisen vapautta tulee rajoittaa ja säännellä ylhäältä.

Kyse on periaatteellisesta erosta ihmiskäsityksissä: vapauden viholliset luottavat yksilön kykyyn toimia moraalisesti oikein paljon vähemmän kuin vähemmistöjen oikeuksia puolustavat. Kun vapauden viholliset haluavat siirtää vapauden rajan lähemmäksi itseään, he samalla rajoittavat omaa vapauttaan, sillä mitä lähempänä sallitun raja on heitä, sitä varovaisempia heidän tulee olla, jotta he eivät ylitä rajaa. Vapauden viholliset eivät luota edes itseensä, vaan haluavat, että heitä ohjataan ylhäältä. He ovat alamaisia, holoppeja.

Samalla on syytä huomata, että hyvin suuressa osassa esimerkiksi ns. identitaarien kohkaamisesta vähemmistöjen kasvavia oikeuksia vastaan on itse asiassa kyse siitä, että pöyristelijät painostavat valtaväestön edustajia. Vähemmistöt ovat vain “sijaiskohde” — todellinen vallankäytön kohde on valtaväestö; pyrkimys on pelotella valtaväestö hiljaiseksi ja hyväksymään kansanvallan vastainen poliittinen ja yhteiskunnallinen kumous. Kun me suojelemme heikompia, me suojelemme myös valtaväestön oikeuksia.

Ylipäätään vähemmistöjen tasa-arvotaistelusta pöyristyminen on Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa osoitus heikosta itsetunnosta. Jos vähemmistöjen oikeudet ovat pois valkoisen miehen vapaudesta, silloin on vika viimeksimainitussa. Kuinka moni muu kansakunta on rakentanut näin hyvää yhteiskuntaa nimenomaan valkoiselle heteromiehelle? Miten heikko itsetunto pitää olla valkoisella heteromiehellä, joka kokee muidenlaisten oikeudet itselleen uhkana? Sellainen munaton ulina ei herätä edes myötähäpeää.

Suomi on tänä päivänä parempi, vapaampi ja terveempi maa kuin koskaan ennen maamme historiassa. Se on suurelti sen ansiota, että meillä on puolustettu ja edistetty yhteiskunnalliselta asemaltaan heikompien ihmisryhmien kehitystä siitäkin huolimatta, että se on herättänyt suurtakin vastustusta. En näe, että meidän aikamme olisi tässä suhteessa poikkeus. Se, mikä on poikkeavaa verrattuna aiempaan, on hyvinvoinnin taso: vielä 60-luvulla oli paljon enemmän fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja paljon vähemmän vapautta.

On totta, että uudet aaterakennelmat ovat aina johtaneet myös ylilyönteihin. Vasemmistossa tästä on yhtä hirmuisia esimerkkejä kuin oikeistossa. Onneksi meillä on kuitenkin hyvin moniääninen yhteiskunta, jossa ylilyönnit yleensä johtavat vastaliikkeeseen. Joskus sekin tosin menee päin persettä. “Wokeismin” herättämä hälinä on minusta pieni hinta siitä hyvästä, että meillä on tänään paljon vapaampi yhteiskunta kuin kekkoslovakialaisella 60-luvulla. Se on samalla osoitus siitä, että yhteiskunta on toden totta vapaa.

Pelon kääntöpiiri

Kerkko — Fri, 21 May 2021 07:14:24 +0000

Älykäs, kyvykäs ja taitava kirjailija Jari Ehrnrooth on edistysuskossaan yhtä ehdoton kuin sata vuotta sitten ihmiskunnan rauhanomaista kehitystä häirinneet bolshevikit. Hänen sokea uskonsa omaan asiaan muistuttaa lahkolaisten uskonkiihkoa: ei harmaan sävyjä, vain mustavalkoinen maailma. Pelottava ja ahdistava. Vapauden vastakohta. En ymmärrä, miten iältään noin kypsä ihminen voi ajatella näin viattomasti. Samalla tavalla sokeaa on monen parhaaseen ikäänsä ehtineen usko tuonpuoleiseen ja pelastukseen. Ei sitä voi järjellä selittää.

Microsoft, Apple, Google, Facebook, Amazon ja Tesla syntyivät yhteisössä — sellaisessa yhteiskunnassa, joka on kyennyt luomaan edellytykset tällaisten teknologisten innovaatioiden kehittämiseksi. Valkorutenia on synnyttänyt aivan yhtä nerokkaita yksilöitä kuin Yhdysvallat, mutta ei ainuttakaan Teslaa. Ainoa keino, miten valkorutenialainen innovaatio voi todella menestyä, on jos sen luonut valkorutenialainen neropatti muuttaa yhteiskuntaan, missä hänen yrityksensä voi kasvaa — esimerkiksi Yhdysvaltoihin.

On totta, että länsimainen vasemmisto on kadottamassa perinteisen kannatuspohjansa. Työväenliike on vauraassa Lännessä lähes saavuttanut tavoitteensa: tehdä liikkeestä tarpeeton. Nyt mieliä kiihottaa enemmän jäljellä olevien kahlittujen ryhmien yhteiskunnallinen asema. Hyvä niin! Silti minua ärsyttää suunnattomasti se, miten suuri osa vasemmistosta uhriutuu ja uhriuttaa. Sellainen puhe on munatonta ja holhoavaa. Minun poliittisen ajatteluni (tämänhetkisenä) ohjenuorana on: muista aina, että sinä olet kakkapylly. Me kaikki olemme.

Vasemmiston tasa-arvopuheessa on kyse Vapaudesta: siitä, miten vapaat ja kansanvaltaiset yhteiskunnat voivat laajentaa yksilöiden vapautta yhteisön jäseninä. Kansanvallat ovat laajentaneet Vapauden piiriä ryhmä ryhmältä: orjuuden lakkauttaminen, naisten emansipaatio, homoseksuaalisuuden laillistaminen. Kun me olemme näin tehneet, me olemme samalla vapauttaneet aivan suunnattoman määrän inhimillisiä voimavaroja yhteiskuntiemme kehittämiseksi paremmaksi. Paremmaksi meille yhteisönä — yhdessä, ei yksin.

Älykäs, kyvykäs ja taitava ei ole parempi ihminen kuin tyhmä, kyvytön ja taidoton. Älykäs, kyvykäs ja taitava on parempi tekemään jotain, mutta hän ei ole siitä syystä suinkaan parempi ihminen. Tyhmä, kyvytön ja taidoton voi olla ihmisenä — vaikkapa äitinä tai isoisänä — paljon parempi kuin älykäs, kyvykäs ja taitava. Jos ihmisarvo sidotaan älykkyyteen tai taitoihin, minutkin pannaan lopulta uuniin, koska minä en ole riittävän älykäs tai taitava. Kun me suojelemme heikompia, me suojelemme nimenomaan sitä yhteisöä, jossa ne “paremmat” suorittajat voivat menestyä.

Kun vasemmisto nyt “kohkaa” mustien tai seksuaalivähemmistöjen asemasta, se samalla pyrkii varmistamaan, että näiden ryhmien sisältä voi kasvaa samanlaisia menestystarinoita kuin valtaväestön keskuudesta. Se ei onnistu, jos vähemmistöjen jäsenet eivät itse koe, että he ovat yhtä arvokkaita kuin valtaväestön edustajat. Se ei onnistu, jos jokapäiväinen arkielämä vähemmistöryhmän sisällä ja sen jäsenenä ei ole yhtä turvallista ja mutkatonta kuin valtaväestön keskuudessa. Minun ei tarvinnut pelätä itseni puolesta; miksi kenenkään muunkaan pitäisi?

Totuus on, että me Kekkosen Suomessa kasvaneet kaljuuntuvat karpaasit olemme ilkeämpiä ihmisiä kuin suurin osa meitä nuoremmista. Me emme ymmärrä nuorempia sukupolvia; heidän ajattelunsa on täysin käsittämätöntä: he käyttäytyvät paremmin, he kohtelevat kanssaihmisiä paremmin, he ovat kaiken kaikkiaan parempia ihmisiä. Enkä minä sano näin siksi, että meidän “setämiesten” kuuluu sanoa näin, vaan koska se on totta: jos se ei olisi, yhteiskuntamme olisi kovin erilainen. Monessa muussa maassa tilanne ei ole yhtä onnekas.

Silti — tai ehkä juuri siksi, pelon pakottamana — me kekkoslovakialaiset kusipäät pokkuroimme tätä uutta ajatusmaailmaa vastaan. Koska me pelkäämme, että me jäämme pian kyydistä. Jari Ehrnroothin viimeisin kirjoitus kertoo nimenomaan pelosta. Pelosta, että aika meistä jättää. Hänen ajattelunsa on vimmaista keski-ikäisen himopyöräilijän raivoa: Nopeammin! Nopeammin! Nopeammin! Näin hän pakenee omaa huomispäiväänsä, kun häntä ei enää ole. Mutta se päivä koittaa meille kaikille.

Asosiaalinen media

Kerkko — Sun, 10 Jan 2021 05:45:23 +0000

Minä en pidä siitä tavasta, miten minä ja monet muut käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa. Minä luulen, että sosiaalinen media ei enää sovi minulle. Sosiaalinen media on jotensakin mielenkiintoista, mutta pääosin vastenmielistä — sekä ympäristönä että ilmiönä.

Pitkään mahdollisuus nähdä itse kirjoittamani lyhykäiset lauseenpätkät ja asiantuntemattomat ajatukseni verkkoalustoilla, missä ne olivat kaiken maailman luettavissa, oli innostavaa. Nyt en pääse irti ajatuksesta, että pojankloppina minä olisin saanut turpaani, jos olisin tyrkyttänyt itseäni tuolla tavalla. Ei sekään ollut järin terve yhteisö, mutta silti kysyn tänään itseltäni, miten ihmeessä minä luulin, että aiempi tohinani sosiaalisessa mediassa oli hyvä idea.

Vastenmieliseksi sosiaalinen media muuttui, kun aloin lopulta tajuta, miten minä itse käyttäydyn siinä ympäristössä. Aloin osoittaa sitä samaa verbaalista uhoa ja mielipideripulia, mitä nyt päivittelen itsekseni joidenkin ystävieni kirjoittelussa. En enää ymmärtänyt, miten minä, introvertti betauros, olen liittynyt tällaiseen laumaan. En enää tuntenut kuuluvani siihen joukkoon. Minä olin tyhmä. Minun olisi pitänyt ymmärtää kaikki tämä jo kauan ennen keski-ikää.

Sosiaalinen media ei näe eikä kuule niitä, jotka ovat hiljaa. Tämä saattaa johtaa siihen, että “maan hiljaisten” ajatukset näkyvät yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sitä kautta poliittisessa päätöksenteossa ja arkielämää sääntelevissä normeissa yhä vähemmän. Monet, jotka olivat aiemmin mielummin hiljaa, ovat alkaneet huutaa. He ovat liittyneet laumaan vihaisina siitä, että heitä ei kuultu. Koska he olivat hiljaa. Ja nyt he eivät enää osaa olla hiljaa.

Minä en kaikkien onneksi ole poliitikko enkä virkamies. En tiedä, miten he kykenevät kuulemaan niitä, jotka ovat edelleen hiljaa. Sen täytyy olla todella vaikeaa. Suomen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa hiljaisten ääni toki kuuluu paremmin kuin yhteiskunnissa, joissa ihmisten välinen kanssakäyminen on alituista ja usein tarpeetonta kilpajuoksua. Silti täälläkin äänestäjien on kaiken melun keskellä vaikea löytää niitä ehdokkaita, jotka osaavat mykistää metelin.

Minä en enää juurikaan kirjoittele sosiaaliseen mediaan. Ehkä vetäydyn sieltä tyystin. Jos minulla on jostain ihme syystä jotain sanottavaa, sanon sen joko suoraan vastaanottajalle tai paremmin jätän sanomatta. Joskus saatan kirjoitella jotain tänne omalle verkkosivustolleni. Mutta toivottavasti en sittenkään. Mieluummin luen minua viisaampien kirjoituksia.