G.P. Putnam's Sons (2025) — sarjakuvat, ystävyys, kauhu.

Michael Reginan nuorille suunnattu kauhusarjakuva The Sleepover teki vaikutuksen sujuvalla kerronnallaan, joten Reginan uusin teos sarjakuva oli pakko ottaa lukulistalle. Deepwater Creek muistuttaa monella tapaa The Sleepoveria. Tässäkin nojataan vahvasti klassiseen genrenostalgiaan: neljän kaveruksen porukka joiden ystävyys lujittuu taistelussa yliluonnollista vastaan. Tällä kertaa jokisuistoon sijoittuva miljöö on kuitenkin huomattavasti edellistä sarjakuvaa mielenkiintoisempi ja tunnelmallisempi.

Wade, pikkuveljensä Andrew, sekä heidän kaverinsa Camilla ja Tommy ovat tottuneita harrastuskalastajia. Vähän aikaa sitten tapahtunut hurrikaani on kuitenkin sotkenut kalavedet, mutta naapuri tietää kertoa yllättäen auenneesta poukamasta, josta kalaa näyttää nousevan reippaasti. Viaton kalastusreissu saa nopeasti kuitenkin synkkiä sävyjä, kun käy selväksi, että kalat pikemminkin näyttävät pakenevan jotain pinnan alla lymyilevää. Veden varaan joutuva Andrew näkee pinnan alla jotain, eikä sen jälkeen hän tai mikään muukaan ole ennallaan.

Tarinan alkuasetelma on herkullinen. Vedenalainen uhka toimii, sillä se pistää ihmisen aina heikkoon asemaan; Tappajahai on syystäkin niin toimiva hirviöelokuva. Sarjakuvan hirviö ei kuitenkaan ole eläin, vaan tässä lähestytään pikemminkin lovecraftilaista kauhua. Hirviö edustaa jotain ihmismielelle käsittämätöntä, ja Regina viisaasti jättää hirviön todellisen luonteen lukijan mielikuvituksen varaan: mitä vähemmän kauhun luonnetta selittää, sitä parempi.

Kuten The Sleepoverissa, sisarusten väliset suhteet ovat jälleen tarinan keskiössä. Wade ei kestä nähdä apaattiseksi ja kummalliseksi muuttunutta pikkuveljeään, joten loputa ainoa keino auttaa on lähteä niin sanotusti ”kalaan”: palata poukamaan ja kohdata kauhu silmästä silmään. Pidin siitä, että tätä sinänsä arvattavaa tarinan käännettä ei kuvata sankarillisena, vaan pikemminkin Waden henkilökohtaisena ja typeränä päähänpinttymänä, joka vaarantaa lopulta kaikki. Regina on taitava rakentamaan uskottavia ja epätäydellisiä hahmoja, ja vaikka Deepwater Creek on lopulta varsin suoraviivainen seikkailukertomus, niin hahmojen välisessä dynamiikassa on yllättävän paljon syvyyttä.

Deepwater Creek on siis oikein sujuvaa kauhulla kuorrutettua nuorten seikkailua ja monessa mielessä se on jopa parempi kuin The Sleepover. Myös sarjakuvan visuaalinen toteutus on astetta parempi. Vesiväritoteutus on taatusti vienyt enemmän aikaa, mutta se näyttää hyvältä – ja ottaen huomioon tarinan vedellisen ympäristön, toteutus sopii myös tarinaan poikkeuksellisen hyvin. Hyvää seikkailusarjakuvaa etsiville Deepwater Creek on nappivalinta.

— Titta Lindström

Lähde

Kumma (2025) — lastenkirjat, kuvakirjat, ystävyys.

Deborah Marceron Purkki-sarjan kolmannessa kirjassa kohtaamme taas asioita purkkeihin säilövän Leevi-pupun. Hän unelmoi ystävineen monista eri asioista ja säilöö arvokkaita unelmia purkkeihin turvaan. Purkkeihin kertyy pieniä toiveita – ”olisipa ihana luistella” – ja vähän isompia – ”haluan balettitanssijaksi suureen kaupunkiin” – ja pian ystävillä on valtava kokoelma toiveita ja unelmia tulevaisuuden varalle.

Mutta! Tuuli voimistuu, taivas tummuu ja pisaroita alkaa putoilla. Myrsky iskee, eikä mikään ole ennallaan. Puita on kaatunut ja kun kaverukset muistavat purkkinsa, käy ilmi, että kokoelma on mennyttä. “Mitä järkeä on unelmoida, jos kaiken saattoi menettää?”

Pieni unelma oli kuitenkin selvinnyt myrskystä. Se herätti puput huomaamaan, että heillä on kuitenkin yhä toisensa. Unelmoinnin voi aloittaa alusta, päästää osasta unelmista irti ja toteuttaa osan.

On osuvaa, että unelmat tuhoaa juuri yllättävä myrsky, koska ilmastokatastrofin tuomat äärisäät tulevat jatkossa olemaan yhä useampien unelmien tiellä. On kuitenkin hyvä, että Toiveiden purkin sanoma on toiveikas. Toiveikkuutta tarvitaan. Yhteistyön ja yhdessä tekemisen voima välittyy myös.

Kauniisti kuvitettu kuvakirja luottaa vahvasti kuvaan. Mari Nurmisen suomentamaa tekstiä on niukasti. On ilo lukea kuvakirjaa, joka ei selitä liikaa.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — dekkarit, salaisuudet, menneisyys.

Johan Rundbergin psykologinen trilleri Se joka laumaa vartioi keskittyy kuvaamaan keskiluokkaisen Oscarsonin perheen turvallista ja vakaata elämää, kunnes perheen teinitytön touhut mullistavat koko perheen arjen.

Perheen isä Martin on kiinteistönvälittäjä. Martin on hyvästä perheestä lähtöisin, luonteeltaan tasainen konfliktien välttelijä. Perheen äiti Sanna on juuri vaihtanut yksityiseltä puolelta henkilöstöhallinnosta kunnan palvelukseen. Sannan tausta on rosoinen. Hän on köyhästä ja ongelmaisesta perheestä lähtöisin ja hänen vanhempansa ovat jo kuolleet. Sanna on ollut nuoruudessaan syrjäytynyt perhetaustansa takia. Tai niin ainakin Sanna kertoo omaa tarinaansa miehelleen ja hänen suvulleen, joka ei koskaan ole Sannan mielestä hyväksynyt häntä.

Sanna ja Martin ovat olleet yhdessä pitkään, luoneet uransa ja rakentaneet turvallisen kodin kahdelle lapselleen. Heidän poikansa Teo on 17-vuotias, mutkaton koripalloa pelaava nuori, jolle kaikki tuntuu olevan kohtalaisen helppoa. Hänellä on kavereita, koulu ja harrastukset luistavat. Parhaillaan hän harjoittelee ajamista opetusluvalla isänsä kanssa saadakseen ajokortin.

Mya on 15-vuotias, pahimmassa murrosiässä oleva tyttö, jolla on ollut aina vaikeuksia sopeutua kouluun ja tulla toimeen muiden kanssa. Nyt kouluun on tullut uusi oppilas, Wilk, jota kaikki oppilaat vähän pelkäävät. Hänen taustansa on hyvin poikkeuksellinen, eikä siitä juuri puhuta. Wilkin kanssa Mya kuitenkin ystävystyy, ja siitä ongelmat alkavat.

Oscarsonin perheen vanhemmat pyrkivät kasvattamaan lapsiaan yhteisymmärryksessä siten, että lasten kanssa keskustellaan ja heidät otetaan huomioon. Vähän liiaksikin. Sanna kuitenkin kokee, ettei Martin ota riittävästi vastuuta varsinkaan silloin, kun Myan kanssa pitäisi hänen tekemisistään jutella. Koululintsaaminenkin on tullut taas kuvioihin mukaan. Kun vanhemmat ovat töissä ja lapset kotona, niin joka paikassa on pienoinen kaaos Sannan tullessa töistä kotiin. Ruuan jätteitä ja roskia ympäri taloa levällään, kengät pitkin eteistä, ja vaatteet siellä mihin ne ovat sattuneet tippumaan.

Kun koulussa leviää uhkaavalta vaikuttava video, Sanna ja Martin pyydetään koululle keskustelemaan asiasta. Selviää, että Mya on tehnyt videon yhdessä Wilkin kanssa. Kun vanhemmat ottavat asian puheeksi kotona, sekin kääntyy vanhempien puolustautumiseksi. Mya osaa sanailla vanhemmilleen niin, etteivät nämä tiedä miten keskustella tytön kanssa. Samalla Teo jää vähän ulkopuolelle kaikesta. Vanhemmat yrittävät kysellä Myan asioista hänen veljeltään, mutta tämä ei haluaisi puuttua, vaan sanoo, että hänetkin on jo sotkettu siskon ongelmiin. Kaverit ovat alkaneet vaatia Teoa laittamaan siskonsa kuriin.

Tavallisesta perheestä tulee hetkessä ongelmaperhe, jonka tyttö erotetaan koulusta, poika alkaa istuskella kotona jättäen harkkoja väliin ja sosiaalisessa mediassa tieto perheen tilanteesta leviää niin, että ongelmia tulee myös vanhempien työpaikoilla.

Kirjassa kerrotaan rinnakkain myös nimettömän tytön tarinaa, jossa tyttö on kuulusteltavana kaksoismurhaan liittyen. Sen tarinan huipennusta saakin odottaa aina kirjan loppuun saakka.

Perheen tarina on tarkasti kuvattu, se voisi hyvin olla tottakin perheessä, jossa on ongelmanuoria, ja joihin vanhemmat ovat menettäneet yhteyden. Kysymys kirjassa onkin siitä, kuinka pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään puolustaessaan lastaan, jonka tietävät olevan syyllinen.

Se joka laumaa vartioi tuo hyvin esille myös sosiaalisen median vaikuttavuuden. Juoruista tulee tosia, ja verkossa tapahtuva uhkailu muuttuu konkreettiseksi. Koska koko tarina keskittyy perhedynamiikkaan ja tytön aiheuttamiin ongelmiin, sitä ei jaksaisi seurata, jos se ei olisi niin hyvin kirjoitettu. Tunteet meinaavat nousta pintaan, että tekisivät nyt jotain: perheen vanhempien pitäisi olla auktoriteetteja. Jännite säilyy taustalla kulkevan tarinan ja perheelle uhkaaviksi muodostuvien tapahtumien takia loppuun saakka. Loppuratkaisuakaan ei arvaa etukäteen.

Johan Rundberg on palkittu lastenkirjailija, jonka ensimmäinen aikuisille suunnattu teos tämä kirja on. Se joka laumaa vartioi onkin valittu Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

WSOY (2025) — tietokirjallisuus, muistelmat, henkilöhistoria.

Kun oivallinen tunteiden liikuttaja ja erilaisten sävyjen ja hienostuneen maun osaaja Neil Hardwick kirjoittaa muistelmansa, jälki on sen mukaista mestarillista viimeistä piirtoaan myöten ja niin nautinnollista, että kirjaa on vaikea jättää kesken edes hetkeksi.

Hardwickin kerronta on yhtä vaikuttavaa kuin hänen älyllinen huumorinsa haastavaa ja suoraa. Siitä muistelmien nimikin. Hän ei pyytele keneltäkään kohtaamalta ihmiseltä anteeksi sitä, että muistot vaativat häntä kommentoimaan jälkeenpäin – onneksi, sillä siitä parhaimmat jutut syntyvät. Suomessahan on tapana puhua pahaa siitä, joka kääntää selän. Hardwick ei sorru moiseen.

Hardwick puhuu puhtaasti kohtaamistaan epämiellyttävistä hetkistä ja ihmisistä, muun muassa Pentti Siimeksen ja Speden inhosta häntä kohtaan. Hänen tarinansa alkaa vanhenemisen ikävistä puolista, yhtäkkisestä liikuntakyvyttömyydestä, yksinäisyydestä, kuolemanpelosta ja kivuista sekä kärsimyksistä, joita hän kohtaa samalla kun hän tajuaa vielä pahemman olevan edessäpäin.

Yleisön rakastama Kvartetti oli Hardwickille inhottava kokemus osin siksi, että voimakastahtoinen Kyllikki Forssell ei noteerannut lainkaan ohjaajaa, vaan kävi itse ohjaamaan näytelmää niin, että Hardwickin piti kysyä neuvoa teatterinjohtaja Asko Sarkolalta.

Tarinassa on imu ja kerronnassa voimaa, sitä samaa kuin mitä magiikaksi teatterissa kutsutaan. Kvartetti meni kymmenen vuotta ja loppujuhlissa tapahtui sekin ihme, että aristokraattinen Kyllikki Forssell pyysi anteeksi känkkäränkkäisyyttään.

Kyseessä on esitys, ohjaajan viimeinen ja hän odottaa hetkensä koittaneen milloin tahansa. Mutta vielä ei ole aika hänen lähteä. Jäljellä on yli 190 sivua mojovia sattumuksia ja eriskummallisia tarinoita kerrottavana Hardwickin laajalle faniporukalle, joka pitää erityisesti hänen tavastaan ”ulkoistaa oma itsensä”, kieltämättä omaa syyllisyyttään virheisiin sekä tapahtuneisiin järkytyksiin.

Hardwick liikkuu tarinoissaan kuten elämässäänkin traagisen ja huippuhauskan välillä. Niinpä hän ohjaa meitä myös ovelasti lukijoina. Tarina kulkee välillä lumihangessa ja taas muistoissa. Se, minkä Hardwick haluaa meille näyttää, on ”kaiken häilyvyys” ja ”asioiden limittäinen toteutuminen”.

Neil Hardwick sitoo yhteen menneiden muistelemisen nykyhetken kipuihin, kuin ohjaisi aina yhtä ja samaa, vaikkakin eri näytelmää.

Niinpä tätä puuhaa, tätä tämänhetkistä kaatumiskomediaani täällä lumisella takapihalla, ei voi kutsua farssinomaiseksi. Outoa kyllä se on siitä huolimatta sekä virheetöntä että turhaa. Eikä se varmasti naurata ketään. Kun stand up -koomikko ei naurata, sanotaan että hän kuolee lavalle.

— Harald Olausen

Lähde

Siltala (2026) — psykologiset romaanit, naiset, muistot.

Kuusikymppinen Lili viettää elokuista hellepäivää pienessä puutarhamökissä vanhan kartanon alueella. Päivän aikana ei tarvitse tehdä paljoakaan; Lili käy aamusella saunassa, touhuilee niitänäitä ja enimmäkseen odottaa. Ranskalainen vieras, parikymppinen Marius, on lähtenyt pois edellisenä iltana, mutta unohtanut jotain ja palaa sitä kenties hakemaan illemmalla.

Tämä odotus värittää koko päivää, sillä Lili on – pakko se on myöntää – ihastunut. Marius oli kaksi viikkoa puutarhatöissä Lilin apuna, kaikella oli aikaraja, joka tuli täyteen. Mutta siitä huolimatta: ihastus. Muutakin päivään sentään mahtuu. Ystävä Ina, joka on sairas, ehkä kuolemassa, on pyytänyt Liliä lähettämään videon heidän yhteisen Yöpuutarha-hankkeensa avajaisista parin vuoden takaa. Se pitää muistaa. Juhlissa tanssi heidän yhteinen ystävänsä Paul, joka hänkin poikkeaa Lilin mökillä päivän mittaan.

Lili veti lakanan kasvoilleen, se ei tuntunut hyvältä, niin tehtiin vainajille, hän oli elossa ja tahtoikin olla. Mutta päivästä tulisi pitkä, hän ei halunnut ottaa sen painoa ihan vielä kantaakseen.

Siinä sivussa Lili sitten on hetkessä, touhuaa vanhan Rauha-koiransa kanssa, muistelee menneitä. Mieli palaa nuoruuden matkoihin Euroopassa ja erityisesti erääseen kuumaan romanssiin Pariisissa. Mielessä pyörii myös lapsuus, pääasiassa naisten – isoäidin ja tätien – parissa vietetty. Ajan kuluminen, mennyt ja vähän tulevakin.

Marius on taitavasti kirjoitettu, lämminhenkinen loppukesän päivä, jonka tunnelmaan oli ilo uppoutua ja syventyä. Sirpa Kähkönen on taitava kirjoittaja ja kirjoittanut hyvin, Lili välittyy kirjan sivuilta täyteläisenä, kokonaisena ihmisenä. Myös puitteet ja ympäristö henkivät lämpöä ja omaa salaperäistä tunnelmaansa. Marius on mainiota luettavaa niin elokuun lämmössä kuin vaikka talven pimeydessä muistuttamassa loppukesästä.

— Mikko

Lähde

Tammi (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, runokuvakirjat.

Muumeista julkaistaan yhtä jos toista. Yksi omaperäisimmistä ”kirjasarjoista” on Riina ja Sami Kaarlan käsialaa olevat muotokirjat, jotka ovat aina jonkin Muumilaakson talon näköisiä. Sarjassa ovat ilmestyneet muun muassa tähtitornia, majakkaa ja Muumitaloa käsittelevät kirjat.

Muumit uimahuoneessa alkaa, kun Muumipeikko ja Pikku Myy ovat tulleet uimaan. Joku on sytyttänyt kamiinaan tulen, mutta vielä kummallisempaa on, että Muumipeikon uimahousut ovat kadonneet. Sama kohtalo on myös Pikku Myyn uimarenkaalla. Kuka kumma on ne voinut viedä, ja mihin on kadonnut Nipsu, jota kastuminen pelottaa.

Tällä kertaa niin kirjan muotoa kuin rakennuksenkin tilaa hyödynnetään melko vähän. Koska uimahuone koostuu vain yhdestä huoneesta, keskittyy tarina vain tähän tilaan. Uimahuoneen katonrajasta kurkkii peikko, mutta hänelläkään ei ole tarinassa varsinaista roolia. Uimahuoneessa on vain kamiina, koukut vaatteille ja portaat veteen.

Vaikka tilaa ja tarinaelementtejä ei ole paljon, joskus niukkuus on hyvästä. Mysteeristä on hyvä irrotella ja teksti riimittelyineen on tosi sulavaa. Uimahuone on monelle Muumien fanillekin tuntemattomampi ja sinne kurkistaminen on hauska tilaisuus.

Muumit uimahuoneessa on hyvin toimiva muumikirja. Aiheensa puolesta se sopii erityisesti niin uimisesta pitäville kuin myös sitä pelkääville.

— Juha Salmi

Lähde

S&S (2026) — ihmissuhteet, perheet, salaisuudet.

Kotiin saaristoon jatkaa Michaela von Kügelgenin Villa Hilda -sarjaa.

Birgit, joka on pitänyt monia lankoja käsissään, on huonossa kunnossa. Hänen tyttärensä Sanne ja lapsenlapsensa Max ovat jääneet saarelle, vaikka Sanne on juuri saanut unelmien työn Norjasta, ja hänen piti muuttaa pojan kanssa Osloon. Yritys onneksi joustaa ja antaa mahdollisuuden etätöihin.

Max ja mummi pelaavat ristiseiskaa, ja Sanne saa latoa halot takkaan ilman että he kiinnittävät häneen mitään huomiota. Hän hiipii takaisin huoneeseensa ja käy läpi sähköpostiviestit. Juuri kun hän on sammuttamassa tietokonetta, Vigdis soittaa.

”Miten projektisuunnitelma etenee?”

Sannen ei ikinä pitänyt palata saarelle. Vaan asuuhan siellä myös Sebastian, lempeä luomuviljelijä. Sebastianin elämä on mullistunut muutaman kerran. Hän on menettänyt vaimonsa ja äskettäin vielä isänsä. Maatilan töistä on nyt huoledittava Elsa-koiran kanssa.

Helsingissä Henrikillä on virtahepo olohuoneessa.

”No, miltä tuntuu?”

”Minähän olen koko ikäni tiennyt, että näin todennäköisesti käy, mutta silti asiaa on vaikea ymmärtää”, Henrik vastaa ja nousee pöydästä. Hän ei halua häiritä Matildan siivousta.

”Kyllä sinä sen pian sisäistät. Holm & Sönerillä ei voisi olla parempaa perijää.”

Henrikillä on mielenkiintoinen tilanne. Kuinka monta perunkirjoitusta lyhyeen aikaan oikein mahtuu?

Toisin kuin Henrikillä, veljellä ei ole enää perhettä. Isä, äiti, vaimo – kaikki ovat kuolleet. Jäljellä on vain Henrik.

Halsteröstä ja Villa Hildasta tulee osa myös Henrikin elämää. Henrikin osaaminen auttaa Sebastiania eteenpäin.

Ensimmäisen kerran moneen vuoteen Sebastianin tekee mieli lähteä Tukholmaan.

Kesäkausi lähestyy, ja kotiseutuyhdistyksen pitää päättää monta asiaa. Kuka valitaankaan uudeksi rahastonhoitajaksi?

Kotiin saaristoon sai miettimään asioita, joita pitää helposti itsestään selvinä. Joku voi kantaa sisällään tietoa, joka muuttaakin elämää kovasti. Millä keinoin kukin pyrkii omaan onneensa tai siihen, että toinen on onnellinen? Ja entä jos itse tajuamattaan seisoo onnellisemman elämän esteenä?

— Anna

Lähde

WSOY (1976) — dekkarit, murhat, poliisit.

Rikoksen ensimmäinen todistaja on kyläpoliisi. Aluksi hän ajattelee, että rattiin nojaava mies on humalassa. Mutta tämä onkin murhattu. Papereista selviää, että mies on poliisiupseeri Bernistä. Kukaan ei tiedä, missä tehtävässä hän on syrjäisillä vuoristoseuduilla liikkunut. Murhatutkimuksia johtaa poliisikomisario Bärlach, joka ottaa apulaisekseen erään nuoren komisarion. Toisesta tulee tuomari, toisesta pyöveli, eikä kumpikaan valitse osaansa vapaaehtoisesti.

Tuolloin oli marraskuun kolmannen päivän aamu ja kylmä ilma, kun Alphons Clenin, Twannin kylän poliisikonstaapeli, löysi vuonna 1948 Twannbachin rotkon metsästä sinisen Mercedeksen, jonka sisällä ruumis oli. Miestä oli ammuttu läpi ohimoiden.

Autossa ei ollut paljoakaan verta, eikä tummanharmaa päällystakki, joka vainajalla oli yllä, näyttänyt lainkaan tahriintuneelta. Takin taskussa pilkisti keltaisen lompakon reuna. Clenin veti lompakon esiin ja saattoi helposti todeta, että vainaja oli Bernin kaupungin poliisiluutnantti Ulrich Schmied.

Clenin oli hämillään eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Hän oli maalaispoliisi, jonka kohdalle ei vielä koskaan ollut osunut näin veristä tapausta. Hän työnsi ruumiin toiselle etuistuimelle, asetti sen huolellisesti pystyasentoon, kiinnitti elottoman hahmon nahkahihnalla, jonka oli löytänyt autosta, ja istahti itse ohjauspyörän taakse ja vei auton ruumiineen paikalliselle poliisilaitokselle, jossa se luovutettiin asiaa tutkivalle komisario Bärlachille, jonka alainen Schmied oli ollut.

Eletään Sveitsissä sodanjälkeistä ankeaa aikaa, eikä pitkän ja ansiokkaan uran kansainvälisessä poliisissa rikostutkijana tehneellä komisario Bärlachilla ole enää paljon elinaikaa. Hän on käynyt sairaalassa ja saanut kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää ja kuolevansa pian. Siksi hän haluaa selvittää tämän kiusallisen jutun pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti. Vai haluaako? Hän ostaa rauhaa tutkimuksilleen määräämällä tutkimukset salaisiksi. Mutta miksi?

Miksi sopii hyvin kysymykseksi sveitsiläisen älykködekkaristi Friedrich Dürrenmattin koko tuotantoon. Usein kysymys jää vastaamatta tai saatu vastaus ei vakuuta, ja jää kuin ilmaan vaivaamaan lukijaa, joka tietää kysymyksen vaivaavan taas edessään, kun seuraavaa sivua alkaa lukemaan. Friedrich Dürrenmattin kirjat ovat harvinaislaatuisen stimuloivia ja hienoja kirjoja älynystyröille. Olisikohan aika nyt taas uuden suomennoksen? Olen aikoinaan lukenut Dürrenmattia SAPO-sarjassa julkaistuina pokkareina. On myös vahinko, ettei Vanhan naisen vierailu -näytelmää ole julkaistu suomeksi.

— Harald Olausen

Lähde

S&S (2025) — menneisyys, viihdekirjallisuus, äidit.

Kun tv-työ julkkiskokkina on vaihtunut puhelinmyyntiin, ajatus kesäpestistä majatalon keittiössä ei ole lainkaan mahdoton. Louise saa vinkin tyttäreltään Majalta ja muuttaa Halsteröhön. Michaela von Kügelgenin Villa Hildan kesä aloittaa Villa Hilda -sarjan.

Vastassa on Birgit, Halsterön kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja ja Villa Hildasta eläkeprojektinaan vastaava tarmonpesä. Saarella on viitisenkymmentä ympärivuotista asukasta ja kesällä moninkertaisesti väkeä.

Birgit siis muistaa. Muistaa ja tietää tarkalleen, kuka hän on. Onko se hyvä vai huono juttu? Kaiken sen jälkeen, mitä seitsemän vuotta sitten tapahtui, Louisea ei ole kertaakaan pyydetty tv-kokiksi. Yksikään sanoma- tai aikakauslehti ei ole pyytänyt häneltä reseptiä kesän erikoisnumeroon. Ja pahinta on, ettei hän olisi voinut toimia muulla tavalla. Sen sijaan Marit olisi voinut tehdä toisin. Marit, jonka kanssa Louise ei ole sen jälkeen suostunut puhumaan.

Saarelle töihin tulee myös Thomas, toimittaja, joka yrittää kaiken lisäksi huolehtia muistisairaasta äidistään. Tämä asuu Suomessa hoitokodissa ja sanoo joka puhelussa, ettei ole nähnyt Thomaksen nimeä Höblässä viime aikoina. Thomas sai vinkin ystävältään Rasmukselta, joka hänkin tulee saarelle myöhemmin.

Kädenpuristus on luja ja nainen uhkuu arvovaltaa, joka on tyypillistä vanhemmille naisille. He ovat ajat sitten lakanneet välittämästä muiden mielipiteistä ja tekemisistä. Sen pitäisi rauhoittaa Thomasta, mutta hänen sisimpänsä huutaa, että on tapahtunut järjestelmävirhe. Hän ei kuulu tänne.

Kun Birgit joutuu sairaalaan, meno Villa Hildassa muuttuu. Se saa myös Louisen keskittymään käsikirjoitukseensa: kuka tietää, milloin on liian myöhäistä?

Louise on löytänyt lipaston laatikosta kirjeen, ja arvelee, että niitä saattaa olla lisääkin. Kirjenippu löytyy, ja se on osoitettu Arvid Cedergrenille, tai A:lle.

Thomas kurkistaa Louisen käsikirjoitusta ja tajuaa, että vaikka hän on haaveillut kirjan kirjoittamisesta, hän ei haluakaan kirjoittaa itse vaan auttaa Louisea muokkaamaan käsikirjoitustaan, jotta se julkaistaan.

Birgitin tytär Sanne, joka on saarella poikansa Maxin kanssa, päättää ottaa ohjat käsiinsä, kun Birgit on sairaalassa. Thomas ja Louise nieleskelvät aikansa huomautusta, että juuri sitähän he tekevät, kantavat vastuuta ja pyörittävät kaikkea.

Kesään mahtuu monenlaisia kuvioita. Villa Hildan tarinaa riittää trilogiaksi.

— Anna

Lähde

Basic Books (2025) — tietokirjallisuus, ilmastonmuutos, vallankäyttö.

Anssi Ylirönnin ja Tapio Tammisen Evoluution herrat oli erinomainen alustus transhumanismin ja kosmismin aatehistoriaan, ja miten kyseiset aatteet vaikuttavat Piilaaksossa, ja siten salakavalasti meidän kaikkien elämään. Adam Beckerin kirja More Everything Forever käsittelee oikeastaan samaa aihetta, mutta sen lähestymistapa on sen verran erilainen, että kirja pikemminkin täydentää Evoluution herroja kuin toistaa sen sisältöä. Journalistinen tietokirja pohjautuu ennen kaikkea haastatteluihin: Becker vie lukijan suoraan Piilaakson sisäpiireihin haastattelemalla niin transhumanismin ja sitä ympäröivien aatteiden avainhahmoja kuin heidän kriitikoitakin.

Siinä missä Evoluution herrat keskittyi tiettyihin aatehistoriallisiin linjoihin, Becker ottaa käsittelyynsä vielä pykälää laajemman ilmiön. Hän on kiinnostunut kokonaisesta toisiinsa kietoutuneiden aatteiden klusterista, joka on rakentunut transhumanismin ympärille. Transhumanismi, extropianismi, singularitarianismi, kosmismi, rationalismi, effektiivinen altruismi ja longtermismi ovat kaikki osa tätä kummallista kokonaisuutta, josta on alettu käyttää yhteisnimitystä TESCREAL. Becker ei tyydy vain esittelemään näitä virtoja erillisinä kummajaisina, vaan näyttää, miten ne ruokkivat toinen toisiaan ja muodostavat teknologiaeliitille katsomuksellisen ja hyvin vaarallisen selkänojan.

Lyhyesti, TESCREAL-aatteita yhdistää pyrkimys tarkastella ihmiskuntaa pitkän teknologisen kehityskaaren alkupisteenä. Haaveena on ylittää teknologian avulla nykyisen ihmisyyden rajat ja levittää ihmiskunta – tai jonkinlainen keinoälyversio siitä – koko universumiin. Tällaisen rahvaan edustajan näkökulmasta teknologiamiljardöörien tulevaisuusvisiot vaikuttavat lievästi sanottuna himmeiltä: universumin valloitus, jossa ihmiset elävät ikuisesti, ja jossa heidän loputtomia tarpeita tyydyttää jumalankaltainen tekoäly, teknologinen singulariteetti, joka mahdollistaa mitä tahansa.

Mikä tässä utopistisessa visiossa sitten mättää? Becker itsekin kasvoi Star Trekin lumoissa, ja ajatus ihmiskunnan kehittymisestä ja matkustamisesta tähtiin ei tietysti ole itsessään negatiivinen. More Everything Forever on kuitenkin kertomus hyvin erilaisesta utopiasta. Se on kertomus maailmasta josta energia mukamas ei koskaan lopu, ja jossa kasvu voi olla ikuista. Näissä teknologiaeliitin visiossa maapallon nykyisiin ongelmiin – ilmastonmuutos mukaanlukien – ei tarvitse puuttua, koska tulevaisuudessa siintävät ihmeteknologiat kuitenkin ratkaisevat kaikki ongelmat ja siten oikeuttavat kaikki nykyiset uhraukset.

Ongelma on kuitenkin se, että unelmat ovat niin utopistisia, että on hyvin kyseenalaista, voiko mikään teknologinen ratkaisu oikeasti lunastaa niitä. Becker on koulutukseltaan astrofyysikko ja hän muun muassa paloittelee Elon Muskin Marsin absurdit valloitusunelmat varsin tehokkaasti. Psykologisesti tässä ilmiössä on joka tapauksessa jotain hyvin kummallista: vallankahvassa olevat ihmiset ikään kuin kieltäytyvät uskomasta, että heille ei ole kaikki mahdollista.

Otetaan esimerkiksi Marc Andreessen, joka oli kehittämässä ensimmäistä graafista WWW-selainta Mosaicia, ja myöhemmin hän oli perustamassa Netscapea. Nykyään hänet tunnetaan ennen kaikkea sijoittajana: hänen perustamansa Andreessen Horowitz on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista pääomasijoitusyhtiöistä, joka on rahoittanut valtavasti juuri tekoäly- ja biotekniikkahankkeita. Vuonna 2023 Andreessen julkaisi paljon huomiota saaneen tekno-optimistisen manifestin, jonka keskeisiä teemoja on valtiojohtoisuuden vastustaminen, ja vapaiden markkinoiden ja rajoittamattoman kasvun ihailu. Andreessen esittää, että teknologia on jatkuvan kasvun ainoa pysyvä lähde, ja että teknologinen kehitys johtaa tuottavuuden kasvuun, joka puolestaan ajaa talouskasvua ja elintason nousua.

Kiinnostavaa manifestissa on kuitenkin henkilöt, joiden Andreessen katsoo olevan teknologiaoptimismin ”suojelupyhimyksiä.” Yksi näistä on Filippo Tommaso Marinetti, italialainen futuristirunoilija, joka kirjoitti Futuristimanifestin vuonna 1909 ja, joka oli myös yksi Italian fasismin arkkitehdeista. Marinetti ei ollut mikään hienovarainen ajattelija: hän ihaili sotaa ja halveksui asiantuntijoita, museoita, kirjastoja ja jopa moraalia, jotka pitäisi mieluummin tuhota. Tottakai naiset ja feminismi inhottivat maskuliinista voimaa ihannoivaa Marinettia aivan erityisesti.

Becker näkee, että manifestissa näkyy yleisempi Piilaaksossa näkyvä tendenssi. Ei välttämättä tietoista fasismin ihailua, mutta ajattelua joka joka tapauksessa helposti nojaa tähän lopputulokseen. Becker pohtii erityisesti humanististen tieteiden halveksunnan vaikutusta teknologiapiireissä, mikä heijastuu erityisesti historian tutkimukseen. Kuten Googlen itseajavien autojen hankkeen pioneereihin kuulunut Anthony Levandowski toteaa: ”En ymmärrä miksi edes tutkimme historiaa”. Hänen mukaansa teknologiassa vain tulevaisuudella on merkitystä, mitä menneisyydessä tapahtui on täysin yhdentekevää. Tämä johtaa historiattomaan ajatteluun, jossa ei ymmärretä edes oman ideologian taustoja.

Becker katsoo, että tähän liittyy myös ”insinööritautina” tunnettu ilmiö, eli ala jossa ongelmilla on selkeät, todennettavat ratkaisut synnyttää ajattelutavan, joka yleistetään virheellisesti aloille, joissa monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus eivät taivu samaan logiikkaan. Ajatuksena on, että kovan teknologian parissa työskentelevät edustavat poikkeuksellista älykkyyttä, mikä oikeuttaa heidät lausumaan painavan sanansa mistä tahansa muusta alasta ilman asianmukaista asiantuntemusta. Tällainen eliittikeskeisyys näkyy useissa TESCREAL-aatteissa. Vain pieni, poikkeuksellisen älykäs tekoäly- ja teknologiaeliitti ymmärtää maailman todellisen suunnan ja ansaitsee siten ohjata ihmiskunnan kehitystä ilman valtioiden tai demokratian rajoitteita.

Tämä kenties selittää, miksi transhumanistit voivat esittää niin itsevarmoja väitteitä metafysiikasta, kuolemasta ja tietoisuudesta ikään kuin nämä olisivat vain vielä ratkaisemattomia insinööriongelmia. Tämä myös selittää miksi Piilaakson eliitti ajautuu niin helposti poliittisesti naiiveihin tai vaarallisiin suuntiin. Curtis Yarvinin kaltaiset uusfeodalismia kannattavat ”filosofit” eivät tietysti ole vakavasti otettavia ajattelijoita missään akateemisessa piireissä, mutta Peter Thielin kaltaisella miljardöörillä on valitettavasti vaikutusvaltaa vaikka hänen hovifilosofinsa olisi minkälainen pölhö hyvänsä.

Kirjassa rakentuu näkymä, jossa Piilaakson TESCREAL-eliitti todellakin rakentaa tulevaisuutta, mutta se perustuu pikemminkin 1800-luvun utopioihin ja 1900-luvun alkupuolen fasistisiin tai feodaalisiin ajatustapoihin, jotka vain on puettu kiiltävään kääreeseen. Pelleilyä tai ei, niin kauan kuin miljardööriluokan valta kasvaa, heidän naurettavillakin mieliteoillaan on valitettavasti merkitystä meille kaikille.

— Titta Lindström

Lähde

Johnny Kniga (2024) — saamelaiset, isä-tytärsuhde, erämaat.

Tytär istuu isänsä takana moottorikelkassa kuin lapsi. Isä on ihan lähellä, vain parin kangaskerroksen päässä, mutta silti tavoittamattoman kaukana. Heillä ei ole yhteyttä eikä yhteistä kieltä. 

Romaanissaan Puiden luo Ella-Maria Nutti ajattaa isän ja tyttären viemään polttopuita paljakkaan, tunturin puuttomalle laelle. Vähä vähältä Nutti heittää kapuloita rattaisiin ja tekee kaksikon olosta yhä tukalampaa, ikään kuin pakottaakseen heidät kohtaamaan toisensa. Ensin tuhoutuu kelkka ja tulee myrsky. Sitten loppuu kännykästä akku ja vähät eväätkin syödään loppuun. Heille jää enää autiotuvan kamiina, kahvia, kaurapuuron litkua, pelikortit ja toisensa. Silloin ei voi enää muuta kuin puhua. 

Kirjan nimi, Puiden luo, saa tarinassa monia eri merkityksiä. Puut tuovat valoa ja lämpöä autiotupaan ja suojaa paljakalla riehuvaa tuulta vastaan. Puiden luo hakeudutaan turvaan. Ne edustavat pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Niiden luo mennään hakemaan lohtua. Ero hiljattain lukemaani Richard Powersin Ikipuihin verrattuna on tosin se, että Nutti ei nimeä puita tai erottele vaivaiskoivua kuusesta. Puu kuin puu. Myös isä vertautuu puuhun: 

Hänelle puhuminen on kuin puulle puhuisi. Runko pysyy mykkänä, mutta sitten oksat alkavat havista jossain toisessa kohdassa ja toisesta syystä.

Tytär on kaivannut isänsä huomiota koko ikänsä, olipa kyse sitten porojen merkitsemisestä tai Lucia-neitona patsastelusta. Isä ei kuitenkaan kehuja osaa jakaa, ei ole opettanut tyttärelleen saamea eikä tuntureiden nimiä. 

Molemmilla on kipuja, ja molemmat ovat kokeneet menetyksiä. Molemmat ovat toisista huolissaan ja yrittävät jakaa toistensa kuormaa. Molemmat rakastavat toisiaan ja myös tietävät sen. Ehkä heidän välisensä sanaton rakkaus on syvempää ja kestävämpää rakkautta kuin sanoin ilmaistu. Se ainakin auttaa heitä kumpaakin ymmärtämään, miksi toinen lopulta on sellainen kuin on.

Muutama vuosi sitten puussa ei ollut juuri lainkaan lehtiä jäljellä, isä sanoo. Hänen kurkkuaan tuntuu kuristavan ja hän rykäisee uudelleen. Eikö se voikin nyt paremmin? isä kysyy ja katsoo minuun vinosti. Minä nyökkään. 

Nutti kuvaa koskettavasti ruotsinsaamelaisten elämää ja saamen asemaa heidän kotikielenään. Kerronta kimpoilee sujuvasti nykyhetkestä lyhyisiin takaumiin ja takaisin. Isän ja tyttären suhde tarkentuu tarinan edetessä sekä tekojen että sanojen kautta, ja kumpikin heistä alkaa tuntua läheiseltä. Kumpaakin on helppo ymmärtää.

Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.

— Mervi Murtonen

Lähde

WSOY (2025) — tietokirjallisuus, historia, muistelmat.

Valta… riippuu usein mielipiteestä ja propagandasta; totta on myös, että propagandassa on edullista, jos näytätte hyveellisemmältä kuin vastustajanne, ja että yksi keino näyttää hyveellisemmältä kuin vastustajanne on siinä, että olette hyveellinen. Tästä syystä voi toisinaan sattua, että voiton saavuttaa se puoli, jolla on enemmän sitä, minkä suuri yleisö katsoo hyveeksi.

Näin kirjoitti Bertrand Russell Länsimaisen filosofian historia II -kirjassaan.

Mutta oliko Paavo Lipponen ulkopuolinen, joka pääsi vahingossa sisäpiiriin? Lipposen muistelmien kolmannessa osassa esitellään Lipposen pitkää ja laajaa poliittista uraa, joka hakee vertaistaan nyky-Suomessa. Lipposen aika politiikassa ei ollut toki helppo eikä tie aina kovinkaan suora. Tuohon aikaan SDP:ssä riideltiin rajusti ja lipposlaiset oikeistodemarit kävivät kostoksi surutta vasemmistolaisempien tuomiojalaisten rippeiden kimppuun.

Valtionhoitaja : Muistelmat 1995–2024 kuuluu ”fiktiiviseen historiaan”, missä hyvä voittaa pahan, ja sen jälkeen maailmassa on kaikki hyvin. Se nostaa Lipposen ”poliittisten muistelmien Kalle Päätalo”-luokkaan johtajana, joka johdatti eksyksissä olleet demarit pimeydestä takaisin valoon, ja takaisin pimeyteen, ollen vähällä saada kaiken kunnian, mitä politiikassa voi, mutta kompuroi ikävästi loppumetreillä, ja menetti lopulla suosionsa. Varsinaiseksi tähdeksi hän nousi julkisuuteen Vara-Manuna Koiviston poliittisena sihteerinä, mutta oli jo SDP:ssä suuri nimi.

Lipponen on tunnontarkka tapahtumien kuvaaja, mutta emme voi olla varmoja ovatko nämä jälkeenpäin kirjoitetut kommentit muuta kuin hyvin kirjoitettua jälkiviisastelua, vai poliittisten vihollisten ja vääräksi havaittujen huomioiden piikikästä jälkikommentointia hieman samalla tavalla kuin Lipponen muistuttaa presidentti Kekkosenkin manipuloineen päiväkirjamerkintänsä 16.1.1973, jossa hän kertoo illanistujaisissa olleiden vieraiden, muun muassa Lipposen, arvostelleen UM:n virkamiesjunttaa, niin kuin Mauno Koivisto muistelmissaan väittää viitaten Nordek-prosessiin. Olikohan näin?

Ollaan Lipposesta mitä mieltä tahansa, hän on suuren luokan poliitikko, jolla oli paljon vaikutusvaltaa myös kansainvälisesti. Ilmassa on suuren draaman tuntua, sillä Lipposen odotettiin poliittisissa piireissä vastaavan viimeisessä muistelmaosassaan Tuomiojan Lipposesta omissa muistelemissaan esittämään rajuun kritiikkiin. Tämä onkin koko kirjan mielenkiintoisinta seurattavaa.

Kuuluisilla ja tavallisista oloista nousseilla demarijohtajilla on edessään kaksi isoa ongelmaa: miten piilottaa johtavalta luokalta alemmuudentunto häiritsemästä poliittista vaikuttamista, ja miten säilyttää tavallisen miehen imago sekä terve maalaisjärki samaan aikaan, kun nousee mahtimiesten luokkaan. Miten onnistuu piilottamaan sen, että kusi nousee päähän?

Voiko näitä asioita, aikoja ja ihmisiä edes verrata toisiinsa? Moni on yrittänyt, mutta vain harvat ovat siinä onnistuneet. Lipponen pääsee lähelle muistelmissaan. Lipponen painii omassa ylhäisessä sarjassaan ollen viimeinen pääministeriluokkaan koko ikänsä harjoitellut machiavellimäinen vallankäyttäjä, josta oli vaikea sanoa mitä hän lopulta sanoi ja oikeasti tarkoitti, vai tarkoittiko hän mitään, sillä hän jos kuka tiesi olevan tärkeämpää se, miltä asiat näyttivät kuin mitä ne olivat. Siinä lukuvihje myös lukijalle Lipposen muistelmien kolmannen osan suhteen. Kiinnostava kirja todella!

Lipponen osaa kirjoittaa samalla sekä älyllisen kirpeästi että hauskan joutuisasti myös rivien välistä hattuillen kaikille tasapuolisesti. Lukijan pitää vain muistaa muutama tosiasia ennen kuin katsoo menneeseen. 1960-luvulta alkanut sosialidemokratian voittokulku oli kuin katharsis koko suomalaiselle työväenliikkeelle, myös kommunistien enemmistösiivelle, sillä porvareilla oli ollut koko itsenäisyydenajan Suomessa hegemonia.

He pelottelivat kansaa, milloin milläkin ”sosialisminaaveella”, kuten Väinö Tannerin, joka oli myös erityisen hyvin menestyneen pääkaupungin osuusliikkeen, Elannon toimitusjohtaja, ajavan ”sosialismia”. Lipponen kuvailee Koivistoa ja hänen toimintaansa valaisevasti muun muassa Koiviston sutkautuksia viljellen, kuten kerran Koiviston puhuessa SDP:n hallitusryhmässä vuonna 1981 keskellä kuuminta huhumyllyä kepun yrityksestä saada Koiviston hallitus hajoamaan: ”Paskamaisesti alkaa tämäkin päivä, sanoi punakaartilainen, kun saappaita aamulla jalkaan veti ja teloitettavaksi vietiin.”

Lipposen asenteessa oli samaa ulkopuolisuuden terveyttävää tunnetta, jota hän oli kokenut jo kouluajoista lähtien. Hän ei pitänyt poliittisen elämän sisäänpäin kääntymisestä, jota SDP:ssa esiintyi Kalevi Sorsan lähipiirissä, mutta ei hän ollut epäsosiaalinenkaan:

Etäisyys oli tarkoitettu turvaamaan henkinen liikkumatila ja mahdollisuus tehdä omaehtoisia valintoja. Tein muutakin kuin puoluepolitiikkaa, osallistuin yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkistamatta aina, olivatko mielipiteet yhteneväiset SDP:n ohjelmien kanssa.

Tämä teki hänestä ”erilaisen” ja hieman oudonkin keskivertodemareiden ihmeteltäväksi. Lipponen purkaa poliittisia myyttejä ja porvarien ovelaa propagandaa aitiopaikalta oivallisesti. Hänen mielestään sellaista sosialisointiuhkaa, jota porvarit maalasivat seinille, ei koskaan ollut. Paavo Lipposesta puhuttiin hänen valtansa huipulla vuosina 1995–2002 hieman samalla tavalla. Mediat kutsuivat häntä saman aikaan sekä herkkähipiäiseksi että kovaääniseksi ”Moosekseksi”, joka hän olikin luonteeltaan ruhtinaana.

Muistelmien toisessa osassa Murrosten aika : muistelmat 1979–1995 hän luo pohjan omalle ja demareiden menestykselle 1990-luvulta eteenpäin:

Sosialidemokraatit olivat Kalevi Sorsan johdolla kantaneet raskainta hallitusvastuuta. Se oli kypsyttänyt puoluetta sovittamaan aatteen ja käytännön poliittisen toiminnan paremmin yhteen. 1970-luku oli ollut suurten uudistusten aikaa, tasa-arvon politiikan voittokulkua. Samalla oli omaksuttu pragmaattinen ote talouspolitiikassa. Elvytyspolitiikka, Korpilammen henki, toimiva kolmikantainen yhteistyö työmarkkina-asioissa, kaikki nämä oli saatu aikaan SDP:n johdolla.

Lipponen käyttää myös harkintakykyä muisteloissaan. Paitsi silloin, kun hän pääsee kuittaamaan maan ulkopolitiikkaa kurkusta kuristamiin kepulaisille, muun muassa Matti Tuoviselle (UM:n osastopäällikkö) ja äärikepulaiselle Keijo Korhoselle (apulaisosastopäällikkö). Rehellisyydessä on aina yksi iso ongelma: vaikka arvostamme rehellisyyttä, emme sitä ilman muuta kestä. Emme myöskään sano arkailematta mielipiteitämme asioista, jotka ovat muille hyvin tärkeitä tai joista heillä on varma mielipide. Lipponenkin tietää elävänsä niiden keskellä, joista kirjoittaa, ja on siksi heille ”helläkätinen” eikä paljasta ihan kaikkea mitä ajattelee ja tietää heistä.

Mutta osaa hän olla myös ilkeä. Onko muistelmien sävy tarkoituksellisesti kenkkuileva vai ystävällinen ja ymmärtävä? Ainakin se yrittää olla kuin luterilainen armo tai anteeksianto tehtyjä virheitä kohtaan. Vain kruunu, presidentin virka, jäi harmillisesti uupumaan. Lipponen eli ja hengitti Suomen kanssa samaan tahtiin maan muuttuessa moderniksi eurooppalaiseksi valtioksi.

Muistelmien kolmea osaa yhdistää kiinnostavalla tavalla Lipposen kyky sanoittaa osuvasti politiikan ytimeen kuuluvaa hokkuspokkuspolitiikkaa silmänkääntötemppuineen, sekä 1900-luvun kansainvälisesti katsottuna merkittävimmän kansanliikkeen, sosiaalidemokraattien, politiikan syvintä sisintä, ja tarvetta olla eturintamassa uudistusvoimana jähmeitä asenteita vastaan uudistuspolitiikan suunnannäyttäjänä.

Lipposta pidetään yhä demaripiireissä messiaanisena huolimatta loppu-uran mahalaskusta ja kannatuksen häviämisestä. Kolmas osa on osuva ja kiinnostava päätösosa Lipposen aiemmille tarkoille muisteluille. Mutta nyt vasta varsinaisesti päästään itse kuumaan ydinasiaan.

Lipponen on hauska ja pirullinen niin halutessaan. Mutta hän on myös ovela ruhtinas. Ei hän kaikkea kerro tai paljasta. Rivien välistä pitää arvailla. Kolmatta osaa on odotettu innostuksella, ja vihollisten piirissä pelolla, sillä toimittajataustaisella Lipposella on sana hallussaan, ja kynä yhtä terävä kuin aikoinaan murahdellessaan kaapin päältä Kekkosen tapaan totuuksia pistäen maata järjestykseen.

Lipposen muistelmien päätösosan kiinnostavin kysymys on: mitä on ”lipposlaisuus” ja sen perintö? Lipponen kertoo Kekkosen kuvanneen häntä poliittisesti kontroversielliksi ja luonteeltaan labiiliksi.

Pitkään hallinneiden ruhtinaiden edessä pitää esittää kysymys: tarvitseeko sota sittenkin sen yhden sotilaan, jonka panos saattaa olla ratkaiseva? Entä poliittiset dynastiat ja demokratian irvikuvana olevat poliittiset nimitykset, jotka muistuttavat erään hullun roomalaiskeisarin tapaa nimittää lempihevosensa senaattoriksi?

Hallitseminen on vaikeaa, mutta luopuminen vielä vaikeampaa. Miksi Lipponen ei raota meille vallan kulissien takaista politiikkaa tai sitä, miten likaista peliä voi toimittaja pelata muiden toimittajien kanssa, kun toimeksiantajana on liikkeellä luottamuksella?

Lopuksi Lipposen oikeistolaisuus näyttäisi olevan enemminkin opportunismia kuin konservatiivisuutta. Lipponen, vanha vasemmistodemari, teki äkkikäännöksen oikeistodemariksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän sai näin sorsalaisen (todella jäykän ja umpimielisin) oikeiston, joka oli naamioitunut keskustaksi, näyttämään oman kyvyttömyytensä ja itsensä dynaamisena voimana ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi Paasio-Iivarin kyvyttömyydelle nostaa puolue takaisin suurimmaksi. Loppu onkin historiaa!

Lipponen oli löytänyt kunnallispolitiikassa toimivan yhteistyöryhmän puolueen vanhoista leskisläisistä, ja rakentanut iskussa olevan koneen yhdessä nousevan tähden, kansanedustaja Arja Alhon, jota Lipponen kuvaa arvostavasti, sekä ovelan ja rakastetun piirisihteeri Esko Häsän kanssa. Tässä Lipponen oli mestari tavoitteenaan maan hallitseminen. Siinä hän onnistuikin melko hyvin.

— Harald Olausen

Lähde

Myllylahti (2026) — nuortenkirjat, politiikka, nuoret.

Eräänä elokuisena yönä Jonin ikkunan alle ilmestyy hahmo menneisyydestä. Erkka on vähän levoton kaveri ja joutuu herkästi hankaluuksiin, joten juuri lukion aloittaneen Jonin mielessä on muutakin kuin arvaamattoman vanhan kaverin kanssa hengailu. Erkalla on kuitenkin ongelma: hän asuu nuorisokodissa, joka uhataan sulkea.

Nuorisokodin sulkemispäätös on tietysti aluevaltuuston paikallispolitiikkaa ja sehän Jonille sopii: Joni ystävineen sukelsi politiikan kiemuroihin edellisessä Te olette liian nuoria -kirjassa, jossa Jonin sisko Anni kampanjoi itsensä kaupunginvaltuustoon. Nuoret lähtevät siis selvittämään, miksi nuorisokotia ollaan sulkemassa. Kun asiaa vähän kaivellaan, kysymys tarkentuu: miksi sulkemista juntataan läpi väkisin? Kuka hyötyy?

Me olemme päättäneet muistuttaa edeltäjäänsä. Kirja on vauhdikas ja jännittävä kertomus paikallispolitiikan kiemuroista – kyllä, nämä asiat mahtuvat samaan lauseeseen – ja tekee hyvin politiikan maailmaa tutummaksi nuorille. Nuorten on mahdollista vaikuttaa politiikassa ja päätettävät asiat koskettavat nuoria. Toisaalta asioita ei kuvata liian helppoina; nuorisokodin lakkautuksen peruminen ei ole mikään pikkujuttu.

Edellisen kirjan tavoin kirjassa on hyvin ymmärrystä erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita kohtaan. Toinen tärkeä viesti onkin ennakkoluulojen vastustaminen, koska muiden toiminnan taustalla voi olla asioita, joista ei tiedä. Ihmiset eivät aina ole ensivaikutelmansa tai päälle päin näkyvän osan mukaisia.

Sarjan kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, jotta henkilöt ovat tutumpia ja taustatarina rakentuu oikein. Sinänsä juonet ovat itsenäisiä, mutta järjestyksessä luettuna kirjat toimivat paremmin.

— Mikko

Lähde

Siltala (2026) — esikoisteokset, ystävyys, tytöt.

Ilmainen lukuvinkki: Kannattaa lukea esikoisteoksia. Niitä on mietitty, hiottu ja viimeistelty pitkään ja usein julkaisukynnys on korkeampi kuin kirjailijan myöhemmillä teoksilla. 

Upoksissa on Tara Menonin esikoisromaani. Se kertoo Thaimaassa asuvista Marissasta ja Ariellesta, jotka ovat pienestä lähtien toistensa parhaat ystävät. Kuin sisarukset, voisi joku sanoa. Mutta ei, he ovat enemmän kuin sisarukset. Sisaruksiaan ei voi valita, mutta he valitsivat toisensa. Arielle on täydellinen ystävä: rohkea, luotettava, uskollinen, kaunis. Hän osaa sukeltaa pidempään kuin kukaan. Hänellä on kaunis äiti, jota äiditön Marissa saa lainata.

Tytöt uivat aina kun vain voivat. He elävät ja hengittävät merta. He tuntevat vuoroveden aikataulut, merivirtausten liikkeet ja veden värit. He tunnistavat paljon lintuja ja kasveja, mutta eniten he rakastavat paholaisrauskuja.

Marissa menettää Ariellen merelle Thaimaahan iskeneessä tsunamissa sunnuntaina 26.12.2004. Hän itse selviää kahdella näkyvällä arvella, mutta menettää puolet itsestään. Marissa suree Ariellea pitkään, pidempään kuin ystävää olisi hyväksyttävää surra. Marissan suru on lamaannuttavaa ja passivoivaa. Mikään ei tunnu miltään, työ ja ihmissuhteet ovat merkityksettömiä. Meressä hän on oppinut selviämään – surussa ei.

Isä opetti meille molemmille, miten ristiaallokosta selvitään. Valtamerelle ei ikinä pidä panna vastaan, hän sanoi, sen sijaan pitää rentoutua. Menkää sen mukana ulapalle ja uikaa sitten rannan myötäisesti. Pääsette helposti takaisin maihin, hän vakuutti.

Marissan suru aktivoituu aina uusien luonnonkatastrofien aikaan. Hän ahmii uutisia kuolonuhrien määrästä ja järistysten voimasta. Hänen katseensa etsii uhrien ja pelastuneiden kuvista Ariellen nilkkatatuointia ja tuttuja kasvonpiirteitä, vaikka järki sanoo, että on liian myöhäistä.

Tara Menon sitoo Marissan selviytymistarinan Thaimaan tsunamin lisäksi vuonna 2012 New Yorkiin iskeneeseen Sandy-hurrikaaniin. Minulle tämä rinnastus jäi etäiseksi, eikä minulla ollut mitään muistijälkiä Sandystä. Menon on kuitenkin tehnyt osuvat valinnat sen suhteen, mitä hän kummastakin katastrofista kertoo ja mitä jättää kertomatta. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Menonin kuvausta lauantaista 25.12.2004, kun tsunamin uhka jo vaani meren alla.

Menonin kirjoitustyyli on realistinen ja toteava, jopa listaava. Marissan havainnot New Yorkista ovat objektiivisia kuvauksia siitä, mitä on ja mitä näkyy. Havaintoihin ei liity mitään tunnetta tai muutakaan henkilökohtaista. New Yorkin väritkin ovat haalistuneita ja puut yksinäisiä. Tällä tavalla Menon tavoittaa hienosti Marissan syvän, jopa masennuksen kaltaisen surun. Sitä korostaa entisestään Thaimaahan sijoittuvien takaumien runsaus, ilo, värit ja luonnon kokeminen kaikin aistein. 

Upoksissa on kirja ystävyydestä ja merestä, surusta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä toipumisesta. Esikoisuus näkyy siinä ehkä siten, että kokonaisuus on hiottu eheäksi ja tarinan kaari on kaunis. Kirjan on suomentanut Kaisa Kattelus. Pauliina Nykäsen suunnittelema kansi sopii hyvin kirjan tunnelmaan.

— Mervi Murtonen

Lähde

Gummerus (2026) — rakkaus, viihdekirjallisuus, vanhempi-lapsisuhde.

Kun nimekkeestä paistaa silmiin kirjakauppa, on takuuvarmaa, että isken kynteni opukseen. Laurie Gilmoren Kirjakauppa Cinnamon Bun kliksahti toivelistaani saman tien ja lähti työmatkalle bussilukemiseksi. Kirjan on suomentanut Laura Ekberg. Hienoa, kun kääntäjä koetetaan tehdä näkyväksi niinkin, että myös hän saa nimensä kirjan kanteen.

Enpä tajunnut, että tämähän jatkaa Dream Harbor -sarjaa, jonka ensimmäisen osan, Kahvila Pumpkin Spicen, olin lukenut kirjastosta. Enkä heti muistanut sitä tarinaa, kun aloin lukea itsenäistä toista osaa, vaan sekoitin muistoissani toiseen kahvilakirjaan.

Joku ryökäle tärvelee kirjoja pikkuisessa kirjakaupassa, jossa kolmikymppisiään lähestyvä Hazel työskentelee. Romantiikkahyllyyn ilmaantuu kirjoja vääriin paikkoihin, ja kaiken kukkuraksi joku on taittanut sivun kulman ja merkinnyt virkkeen tai pari korostuskynällä. Mitä käytöstä!

Voisikohan kirjakaupassa vähän väliä notkuva Noah liittyä viesteihin jotenkin? Hän ilmaantuu kirjaostoksille silloinkin, kun ensimmäinen tärvelty kirja löytyy:

He olivat kumpikin kyykyssä hyllyjen välissä, niin lähellä toisiaan, ettei Hazel voinut välttää Noahin katsetta. ”Ei se ole minun. Tarkoitan siis, etten ollut lukemassa sitä. Olin vain hyllyttämässä sitä.”

Noahin hymy leveni. ”Se kuulostaa hyvältä.” Hän avasi kirjan merkityltä sivulta. ”Etkö sanonut, ettet ollut lukemassa sitä?”

”MInä… Tuota…”

Noah huomasi merkityn virkkeen. ”Tule mukaan, tyttöseni, jos haluat löytää seikkailun.”

Voi ei, nuo sanat Noahin matalalla äänellä luettuna saivat Hazelissa aikaan asioita… kuumia asioita. Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa? Hän pudisti päätään.

Viestejä ilmaantuu lisää, ja Noah alkaa selvittää niitä yhdessä Hazelin kanssa.

Kirjakauppa-aihe taisi sokaista, enkä huomannut ajatella, että tässähän on melkoinen chililuokitus: 5/5. Etukanteen painettu mainoslause ”sokeria, särmää ja rakkautta rivien välissä” ei minun makunystyröitäni vielä uutuusluetteloa tutkiessani herättänyt.

Tarinan voi hyvin lukea, vaikkei tuntisi sarjan ensimmäistä osaa.

— Anna

Lähde