Pelargoni on monipuolisempi kukka kuin mitä suuri yleisö yleensä tajuaa. Sillä on edelleen sellainen vähän vanhanaikainen imago ja ainakin Suomessa valitaan usein se yksi ja sama perusmalli. Monipuolisesta kasviryhmästä on kuitenkin paljon valinnanvaraa ja siitä löytyy vaihtoehtoja erilaisiin ympäristöihin. Ihanat pelargonit paneutuu tähän vanhaan tuttuun kasviin eri näkökulmista.

Kirja lähtee liikkeelle pelargonien historiasta ja alkuperästä. Tätä pidin mielenkiintoisena osiona, kun kasvien menneisyydestä ei aina välttämättä löydy  mitään tietoa. Suurimman sivutilan kirjasta ovat sitten saaneet varsinaiset pelargonilajikkeet, joita kirjassa on mukana lähes 130 erilaista. Niitä esitellään ryhmittäin, tuttujen lisäksi on myös harvinaisempia ja tuntemattomampia lajikkeita. Mukana on joitakin suomalaisia lajikkeita. Ne olivat kiinnostavia nähdä, kun en ollut aikaisemmin edes tiennyt sellaisten olemassaolosta.

Lopun tietopaketti sisälsi asioita pelargonien hoidosta, pistokkaiden lisäämisestä, kukkien käyttömahdollisuuksista ja taudeista. Tästä tuli paljon uutta ja hyödyllistä tietoa sekä ammatti- että kotipuutarhureille. Erityisesti kasvitaudeista kertova osio oli hyvä, koska niistä ei kovin usein puhuta tavallisissa puutarhakirjoissa. Myös kirjan kuvia täytyy kehua hyviksi ja laadukkaiksi. Erityisesti pelargonien kukista oli hyviä lähikuvia.

— Veera

Leena Luodon Lomailijan puutarha -kirjan ajatusmaailma vetosi minuun heti, sillä kirjassa puhutaan siitä kuinka tärkeää on myös ehtiä nauttimaan omasta puutarhastaan. Useinhan on helppo sortua siihen, että puutarhasta tulee varsinainen työleiri, jolle uhrataan kaikki illat ja lomapäivät ja lopulta sitten jääkin unholaan, miksi tämä kaikki vaiva nähdään. Lomailijan puutarha -kirjassa edetään keväästä syksyyn tehden samalla ehdotuksia muun muassa helppohoitoisista kasvivalinnoista ja muista keinoista saada oma piha paitsi kauniiksi myös mahdollisimman vähän työllistäväksi.

Lomailuideologian lisäksi kirja sisältää paljon tietoa eri kasveista, niiden käytöstä, tuho- ja hyötyeläimistä sekä keinoista tehdä pihasta entistä viihtyisämpi ja monipuolisempi. Puutarhan tunnelma pidetään kuitenkin koko ajan tärkeimpänä prioriteettina ja lukija voi nähdä itsensä siemailemassa aamukahvia omassa pihassaan kukkien, pensaiden, perhosten ja tuoksujen keskellä.

Itse olen ollut tähän saakka hyvin hyötykasvilähtöinen puutarhaharrastaja, mutta taidanpa tänä kesänä uhrata muutaman ajatuksen myös pihamme tunnelmalle. Panostan ehdottomasti myös siihen, että ehdin myös viettää aikaa pihallamme kasveista ja tunnelmasta nauttien. Itse en kyllä ole koskaan ollutkaan sitä tyyppiä, jolle jokaisen ruohonkorren tulisi olla sotilaallisessa järjestyksessä, vaan nautin hallitusta kaaoksesta myös pihan puolella.

Tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, jos slow gardening -ideologia kiinnostaa. Mikseipä sitä voisi myös ajatella lahjaksi niille lähimmäisille, joilla työleiri-ajattelu on ehtinyt selättäämään puutarhasta nautiskelun ja kenties tukahduttanut ilon omasta pihasta.

— Salla P.

Suomen rannikolla on useita eri-ikäisiä puukaupunkeja ja tämä matkaopas keskittyy niihin. Mukana on kaksikymmentä kaupunkia Oulusta Turun kautta Haminaan. Missään esitellyistä kaupungeista ei taida olla enää nykyään puutalot enemmistönä.

Kirja esittelee kaupungeista rakennuksia, kahviloita, museoita ja muita vierailupaikkoja. Jokaiselle matkailijalle pitäisi löytyä jotakin kiinnostavaa. Luultavasti kirjan ensisijainen käyttäjäryhmä ovat vanhemmat ilman lapsia matkustavat ihmiset, mutta tässä on kyllä sopivia kohteita kenelle tahansa kotimaanmatkailijalle.

Perinnemestarin matkaopas on aika kesäpainotteinen kirja, kun osa paikoista on auki tai muuten saavutettavissa kunnolla vain kesällä. Toisaalta moni mukana olevista kaupungeista onkin enemmän kesäkaupunki. Parhaiten kirja varmaan toimii, jos lähtee kiertomatkalle ja käy samalla kertaa useammassa kaupungissa, varsinkin kun ainakaan pienemmistä kaupungeista kirjassa ei ole kovin montaa sivua kaupunkia kohden.

Välissä on puutalojen arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyviä tietopaketteja. Ne olivat itselleni sitä kiinnostavinta antia ja pidin erityisen hyvänä, että ne oli otettu kirjaan mukaan. Toisaalta olisin itse halunnut saada käyttöön sellaisen kirjan, jossa on erilaisia kävelyreittejä ja sitten tietoja niiden varrella olevista vanhoista taloista. Tämä kirja ei nyt sitten oikein vastannut siihen tarpeeseen.

— Veera

Anna Wahlgrenin Lapsikirja ilmestyi Ruotsissa 1983 ja oli Suomessakin monelle meille 80-luvun vanhemmalle oikea lastenhoidon Raamattu: kirjaa myytiin yli 30 000 kappaletta. Anna Wahlgrenilla oli 9 lasta. Hänen perusajatuksensa mukaan perhe on kuin lauma, jossa jokaisen pienenkin lapsen tulee voida tuntea itsensä välttämättömäksi ja tarpeelliseksi jäseneksi.

Nyt on sitten äänessä Wahlgrenin tytär, vuonna 1967 syntynyt Felicia Feldt, joka kertoo todellisuudesta tämän lastenhoitogurun perheessä. Kirja muodostuu vuosiin 1972–2011 sijoitetuista lyhyistä pätkistä, joissa aikuinen Felicia summaa lapsuuttaan ja samalla kuvaa aikuisuutensa identiteettiongelmia, ihmissuhdevaikeuksia ja terapioita.

Felicia försvann on karu kertomus traumaattisesta lapsuudesta. Äiti juo reippaasti alkoholia, lyö ja harrastaa monenlaista henkistä väkivaltaa. Isäpuolet ja miesystävät vaihtuvat tuhkatiheään. Jotkut heistä lähentelevät tyttöjä seksuaalisesti ja masturboivat heidän nähtensä. Lapset saavat todellakin tuntea itsensä tarpeellisiksi huolehtiessaan toinen toisistaan äidin häipyessä, joskus tosin lapsenvahdiksi pestataan 15-vuotias mielisairaalan asukki…

Tässä ympäristössä Felicia kasvaa epävarmaksi itsestään ja identiteetistään naisena ja äitinä. Onnellista loppua tällä tarinalla ei valitettavasti ole: Felicia jää yksin syyllisyydentunteidensa kanssa.

— Tuija

Kirja Retkelle aurinkoon on pienille lapsille suunnattu pahvisivuinen kirja. Tarina on runomuodossa ja siinä kerrotaan tytöstä, joka pakkaa tarvikkeita mukaan kesäretkelle.

Kuvitus on värikäs ja toteutettu kollaasitekniikalla. Itse pidän kuvituksesta vähän enemmän kuin itse tarinasta.

En ole henkilökohtaisesti kovin suuri pahvikirjojen ystävä. Materiaalina se toimii kuitenkin hyvin pienimmillä lukijoilla, jotka usein käsittelevät kirjoja miten sattuu. Siitä voi kuitenkin antaa plussaa, että kirja on kehittyneempi sekä tekstin että kuvien puolesta kuin pahviset kirjat yleensä ovat.

— Veera

Mary Berg oli vasta 15-vuotias, kun Varsovan ghettoa alettiin rakentaa suljetuksi alueeksi. Nuori nainen kirjasi ylös mitä ympärillä alkoi tapahtua. Ensin kaikki alkoi kuin varkain ja lisäksi hän itse kuului etuoikeutettuihin juutalaisiin, koska äiti oli Amerikan kansalainen. Aluksi he jopa asuivat hieman paremmassa paikassa ja elämä oli hieman helpompaa kuin muilla.

Nuori kuvaa tarkasti pieniä tapahtumia, joista kasvaa kauhukertomus kuin huomaamatta. Silti ghetossa käydään koulua, lauletaan, istutaan kahviloissa, rakastutaan ja mennään kihloihin. Pyritään elämään normaalia elämää. Taustalla häälyy jatkuvasti erilaisia uhkakuvia ja tilanne pahenee lähes päivittäin. Nälkä tulee tutuksi, samoin kuolema ja elävät ruumiit, kuolemaisillaan olevat kerjäläiset. Mary kokee puistattavaa sääliä ja häpeää hiukan omaa tilannettaan, kunnes hekin ovat lähes samassa tilanteessa.

Lisää juutalaisia sijoitetaan koko ajan ghettoon, väestön tungos on hirvittävä. Taudit leviävät, kuolema korjaa satoa. Keskitysleireistäkin kuullaan, mutta aluksi joukkomurhien luullaan tapahtuvan höyryllä. Junia leireille lähtee päivittäin, tiettyihin aikoihin. Määräyksiä tulee aina lisää ja ne ovat tarkkoja. Maryn perhe pelastuu lopulta internointileiriin äidin kansalaisuuden takia ja vankilassa oleskelun jälkeen he pääsevät Amerikkaan, jossa hän alkaa heti kirjoittaa päiväkirjaansa puhtaaksi. Puolaan jääneiden sukulaisten, ystävien ja tuttavien vuoksi, että kaikki saisivat tietää totuuden.

Nuori kirjoittaja on tavoittanut gheton olennaiset piirteet hyvin. Vaikka päiväkirja on sinänsä lyhyehkö, mukana on alussa selvitysosio, joka lienee tarpeen. Päiväkirja on osoitus siitä, miten vakavissa ja julmissakin oloissa ihminen pystyy muodostamaan kestäviä ystävyyssuhteita, keksimään selviytymiskeinoja sekä opiskelemaan ja muodostamaan omaa käsitystään maailmasta ja lisäksi kasvamaan ihmisenä myös henkisesti. Monta kertaa hän on aikonut tuhota päiväkirjat, mutta omatunto on vaatinut säilyttämään ne ja kirjoittamaan lisää.

Suosittelen, tämä ei ole mikään romanttisia kuvitelmia sisältävä puolidokumentti vaan selkeä selviytymistarina ghetosta sekä tiettävästi lähes ainoa ghetosta hengissä selvinneen ja paikalla olleen kertomus muureista, vaihtoehtoisista toimintamalleista sekä korruptoituneesta juutalaisesta hallinnosta. Elämästä yhteisössä, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Julma raportti tapahtumista, joiden ei soisi koskaan toistuvan.

— Irja

Kirjan Suloinen huijari päähenkilönä on 15-vuotias varkaaksi kasvatettu Katarina. Hän on jo periaatteessa siirtymässä normaaliin elämään, kunnes kohdalle tulee isompi keikka. Hänen isäänsä syytetään asiattomasti varkaudesta, jolloin Katarinan ja hänen ystäviensä tehtävänä on hankkia jonkun muun varastamat taulut niiden edelliselle omistajalle takaisin.

Tämä ei oikeastaan ole tyyliltään mikään nuorten dekkari, vaikka teema sinne suuntaan viittaakin. Itse määrittelisin kirjan ennemmin nuortenkirjaksi, jolla vain sattuu olemaan erikoisempi teema.

Juoni oli todella kiinnostava ja henkilöhahmot olivat sopivan erilaisia. Välillä etenemisvauhti oli aika nopea ja paikoitellen olisinkin kaivannut syventymistä hahmoihin tai tapahtumiin vähän enemmän. Kokonaisuus oli kuitenkin toimiva ja pidin kirjasta.

— Veera

Ylikomisario Kari Vaaran pitäisi olla onnellinen, mutta kaikki muuttuu yhtäkkiä. Ihana, odotettu tyttövauva on syntynyt ja avioliitto on kunnossa. Mies kuitenkin kärsii helvetillisistä päänsäryistä, jotka tutkimuksen jälkeen paljastuvat aivokasvaimeksi. Lähes samassa yhteydessä hän lupautuu rikollisuutta torjuvan salaisen yksikön palvelukseen, vaitiolovelvoitteella.

Jo tässä olisi kestämistä tarpeeksi, mutta leikkaus muuttaa miehen persoonallisuutta rajusti. Hän on muuten elämänsä kunnossa, mutta täysin tunnekylmä – toisaalta, uuden toimen kannalta se on vain hyvä juttu. Vaimolleen hän pystyy vielä näyttelemään, mutta apureille ei tarvitse. Apureikseen hän on värvännyt tietokonenörtti Milon sekä kaappimaisen Sulon. He tulevat puhdistamaan kaupungin huumeista, laittomista aseista ja käteisestä. Toinen juttu onkin se, keille huumeet ja rahat jaetaan…

Ryhmä toimii turhankin tehokkaasti ja ainakin yksi varsinainen sota rikollisten kesken saadaan aikaiseksi. Kuka petti ja ketä? Salainen ryhmä voi vain olla tyytyväinen. Ainakin siihen asti, kun EU:n vastainen Suomi suomalaisille -puolue on alkanut kasvattaa huimasti suosiotaan. Maahanmuuton puolesta puhuva murhataan raa’asti ja se tulkitaan toisella puolella selkeäksi vihanlietsonnaksi. Vastapuolet alkavat aseistautua ja yhteenottoja syntyy puolin jos toisinkin. Huumeita liikkuu näissäkin yhteyksissä, mutta äärimmäisen suunnitelmallisesti ja vain tiettyjä tarkoituksia varten. Koston kierre on kuitenkin saatava poikki ja erikoisryhmällä on jälleen tehtävää, joka uhkaa sekä Kari Vaaran henkeä että hänen avioliittoaan.

Valkoinen viha on Suomessa asuvalta, Yhdysvalloista kotoisin olevalta Jim Thompsonilta jälleen kovan luokan toimintajännäri, jossa tapahtuu paljon rumia asioita. Poliisi on johtoa myöten korruptoitunut, huumeita myydään maahanmuuttajille tarkoituksellisesti liian vahvana, rikolliset tekevät rahaa merkillisen laillisilta vaikuttavilla tavoilla. Hyvin kehitelty ja ajankohtainenkin juoni takaa vauhdista ja tapahtumista pitäville lukijoille hyviä lukuhetkiä. Myös Vaaran persoonallisuus ja sen muutos sekä perhe-elämän kuvaus tuovat oman antinsa trilleriin. Kelpoisaa luettavaa jännityksen ystäville jälleen kerran.

— Irja

Simo Sipola ei itse ole aivan sen ikäinen, että muistaisi hyvin Kekkosen Suomen, YYA-sopimuksen sekä kylmän sodan aikakauden. Sen ajan nopean lopun hän kyllä näki läheltä ja eli itse – siitä varmasti on osittain poikinut tämä esseekokoelmakin eli maailman ja varsinkin Euroopan nopeasta ja hurjasta muutoksesta, mutta mihin suuntaan…

Sipola pohtii ihmisten elämää eri puolilla Eurooppaa ja kyllä, lukija ehkä hieman hätkähtää ymmärtäessään miten laaja käsite Eurooppa nykyään todellakin on. Mikä on eurooppalainen identiteetti kylmän sodan jälkeen? Millaisia poliittisia ja sosiaalisia ongelmia, etenkin vähemmistökysymyksiä sekä varallisuuden uusjakoa entisissä pienissä sosialistimaissa nykyään on? Tässä keskitytään lähinnä kolmeen alueeseen, jotka aina ovat jossain mielessä olleet rajaseutuja: saamelaisten kotiseutuihin pohjoisessa, vanhaan Keski-Eurooppaan sekä Triesten ympäristön sloveenien asuinseutuun.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, mukana on runsaasti esimerkkejä yhteistyöstä yli valtiorajojen sekä erilaisista suunnitelmista kehittää muun muassa vähemmistöjen asemaa. Tekijä on itse matkustellut alueilla, joten kerrotussa on vahva itse koetun tuntu eivätkä paperimainen byrokratia ja kliseet tule onneksi esille.

Itselleni mielenkiintoisinta oli kirjan aloittanut laaja katsaus Pohjois-Kalotin väestöön, sen nykyoloihin ja tulevaisuuteen. Toiseksi erityisesti selvitys Puolasta oli todella kiinnostava. Toki tämä johtuu aivan omista siteistäni kumpaankin kohteeseen. Jokaisen osion jälkeen on koottu hyvä lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä useita nettisivustojen osoitteita, josta varmasti on monelle hyötyä.

Suosittelen luettavaksi kenelle tahansa Euroopan hieman poikkeavista maista ja reuna-alueista sekä kulttuurista kiinnostuneille, aikanaan itse niissä matkustaneille tai opiskelleille tai muuten vain kehitystä ja sen jatkuvuutta arvioiville, itsensä eurooppalaisiksi tunteville! Kannattaa lukea, meitä eurooppalaisia on todella monenlaisia, useampaa kieltä ja kulttuuria edustavia kuin ehkä tuleekaan ajatelleeksi. Tekijältään erittäin lukukelpoinen ja selkeä, mukanaan vievä ja hieman hätkähdyttäväkin esseekokoelma.

— Irja

— Paula

Helvetin Enkelit kaasuttivat itsensä suuren amerikkalaisyleisön tietoisuuteen vuonna 1964, kun Montereyssa tapahtui jotain, jota lehdistö nimitti joukkoraiskaukseksi. Mediassa kerrottiin kahden teini-ikäisen tytön karusta kohtalosta ”haisevien karvaisten roistojen” käsissä. Myöhemmin jokainen syyte Montereyn tapahtumista hylättiin, mutta Helvetin Enkeleiden maine raiskaavana roskajoukkona oli levinnyt. Lehdistö oli löytänyt lempikonnansa, ja kuten Thompson kirjoittaa: ”mikään ei kiinnitä päätoimittajan huomiota niin kuin kunnon raiskaus”.

Thompson tutustui Helvetin Enkeleihin kahden vuoden ajan ja kirjoitti kokemuksistaan paitsi artikkeleita myös kirjan. Hän juhli Enkeleiden seurassa, ryyppäsi, rypi ja sikaili uusien tovereidensa kanssa. Juhlintaa seurasi karu herääminen: Enkelit pieksivät Thompsonin, ja ystävyyssuhde loppui siihen. Ennen pahoinpitelyä Thompson kuitenkin ehti tarkkailla Enkeleiden elämäntyyliä.

Thompsonin kirjaa on syytetty usein Enkeleiden ihannoimisesta ja romantisoimisesta. Thompsonin mielikuvissa Helvetin Enkelit ovat hunnijoukko, joka ryöstää ja tuhoaa kaupungin, ja kaikki pelkäävät heitä. Thompsonin kirjassa on ihannointia enemmän kuitenkin kyse mielikuvien ja todellisuuden kivuliaasta kohtaamisesta. Ennen mediamylläkkää Helvetin Enkelit olivat välinpitämättömiä roistoja, mutta lehdistön ja Helvetin Enkeleiden perustajan Sonny Bargerin myötä heistä tuli ”sitoutuneita”.

Thompsonin kirjasta huokuu syvä pettymys, kun hänen ihannoimansa konnasakki muuttuukin oikeistolaiseksi kurinpitäjäksi. Omat mielikuvansa Thompson joutuu hylkäämään ja seuraa sen sijaan muiden ihmisten reaktioita Helvetin Enkeleihin.

Hän on mukana, kun Helvetin Enkelit kokoontuvat Bass Lakelle juhlimaan viikonloppua. Moottoripyöräjengin saapuminen vaikuttaa jokaiseen. Pikkukaupunki pelkää, että hunnit hajottavat kaiken ja häpäisevät naiset. Paikallinen kauppias aseistaa vapaaehtoiset kodinturvajoukot, jotka ovat niin innoissaan tehtävästä, että ovat aiheuttaa mellakan. Paikallinen poliisi juonittelee selviytyäkseen mediapelin voittajana. Naisia virtaa Helvetin Enkeleiden leiriin löytääkseen oman karvaisen hirviönsä. Ja turistivirrat rientävät Bass Lakelle kohtaamaan Helvetin Enkelit silmästä silmään. Jokainen saa oman osansa Thompsonin pilkasta.

Vuosikymmenten jälkeenkin Thompsonin kirjoitustyyli on terävä ja vetävä, ja suomennoskin on miellyttävä. Thompsonin huumorintaju on synkkä, ja lukija saa useamman kerran nauraa ääneen lukiessaan tavallisen kansan ja Helvetin Enkeleiden kohtaamisista. Ken Keseysta ja Allen Ginsbergista tarjotaan muutama varsin hauska anekdootti.

Thompsonin kirjoittama Helvetin Enkelit julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966. Silmiinpistävää on se kuinka häkellyttävän samana lehdistön asenne moottoripyöräjengeihin on säilynyt kaikki nämä vuosikymmenet. Viimeksi maaliskuussa Iltalehti pelotteli lukijoitaan moottoripyöräjengien häijyillä teoilla (IL 17.3.2012). ”Sivulliset vaarassa”, luki lööpissä, ja – jälleen ‒ kohistiin myös joukkoraiskauksesta. Mikään ei ole muuttunut, ei media eivätkä moottoripyöräjengitkään.

Thompsonin mainitsema moottoripyöräjengien ”veren, viinan ja sperman tahrima imago” yltää nykypäivään asti. Myös mielikuvat pysyvät samana. Vaikka kunniallinen kansalainen ääneen tuomitseekin nuo pahamaineiset roistot, sisimmässään hän tuntee kaihoa. ”Jokaisen kaupungin kadut ovat täynnä miehiä, jotka antaisivat kaiken omaisuutensa voidakseen muuttua ‒ edes yhdeksi päiväksi ‒ karvaisiksi, kovanyrkkisiksi elukoiksi, jotka kävelevät poliisien yli, kiristävät ilmaisia ryyppyjä baarimikoilta ja jyristävät pois kaupungista isoilla moottoripyörillä raiskattuaan pankkiirin tyttären”, kirjoittaa Thompson. Hän puhuu lumouksesta, joka on niin voimakas, että se ”hipoo psyykkistä masturbaatiota”. Sen luomisessa oman osansa tekevät niin moottoripyöräjengit, media kuin poliitikotkin.

— Maarit

Tätä kirjaa ei voi jättää, ei hetkeksikään, sillä kun sen aloittaa, se pitää otteessaan kuin ruuvipenkki. Minkä taakseen jättää on jännittävä lukuelämys, mitä voi suositella kaikille dekkareiden ystäville.

Johanna Tuomola onnistuu heti alkulehdiltä kietomaan lukijansa sellaiseen verkkoon, josta ei  selviä kuin viimeisellä sivulla. Lohjalla on sarjaraiskaaja, joka liikkuu valkoisella pakettiautolla ja valikoi uhrikseen miehiä. Uhreja löytyy sidottuina, alastomina ja raiskattuina aina jonkun poliisin kotitalon läheltä.

Päähenkilönä on juuri lomalta palannut rikosylikonstaapeli Noora Nurkka. Hän on ollut lomalla ampumistapauksen takia, jossa hän on loukkaantunut. Lisäksi hän on mennyt naimisiin ja hänellä on uusi työpari – siitä sitten tutkimaan mystistä raiskaussarjaa.

Uhrit ovat olleet syyllisiä raiskauksiin, mutta päässeet niistä kuitenkin lähes syyttöminä. Kuka otti ohjat omiin käsiinsä ja miksi?

Kirjassa on monta jännittävää lankaa, joita seurata ja jännätä yhtä aikaa. Luulisi, että se olisi sekavaa, mutta ei, kaikki on yhtä arvoitusta, mutta sen seuraaminen on kiehtovaa. Juuri se moninaisuus tekee tästä kirjasta erittäin mielenkiintoisen.

Minkä taakseen jättää on todellinen viihdepakkaus, mutta kyllä se pistää miettimään… Suomessa raiskataan arviolta 7000 naista vuosittain. Vuonna 2010 annettiin 95 raiskaustuomiota.

— Kini

Iron Sky on ehdottomasti kunnianhimoisin ja rohkein suomalainen elokuvahanke tähän mennessä. Se on aito suomalainen high concept -elokuva, eli elokuva, joka myy itsensä jo perusideallaan. Kuussa on natseja? Myyty!

Jos Iron Sky olisi Hollywood-elokuva, sillä olisi 100 miljoonan euron budjetti, jolla kelpaisi tehdä erikoistehosteita ja palkata huippunäyttelijöitä. Sen sijaan Iron Skytä tekivät puolituntemattomat suomalaiset, joilla oli vaatimattomat meriitit ja lopulta, kovan työn jälkeen, 7,5 miljoonan euron budjetti.

Tässä kirjassa elokuvan tekijät kertovat, miten tämä kaikki onnistui. Ääneen pääsevät ohjaaja Timo Vuorensola, tuottaja Tero Kaukomaa, tehostemestari Samuli Torssonen, yhteisöpäällikkö Jarmo Puskala, sosiaalisen median päällikkö Pekka Ollula ja tiedottaja Janos Honkonen.

He kertovat, miten Iron Sky saatiin aikaiseksi: miten erikoistehosteet tehtiin, miten rahoitus raavittiin kasaan, miten yhteisöä hyödynnettiin elokuvan tekemisessä, miten käsikirjoitus syntyi, miten elokuvaa markkinoitiin perinteisillä ja uudemmillakin tavoilla ja niin edelleen.

Näin tehtiin Iron Sky on hyvä ja tiivis katsaus siihen, miten Iron Sky syntyi. Se on oivallista luettavaa sekä kaikille tästä elokuvasta kiinnostuneille että yleisemmin elokuvatuotantojen taustoista kiinnostuneille. Kirja esittelee hyvin sen, miten yhteisöllisyyttä ja sosiaalista mediaa voi hyödyntää tehokkaasti elokuvan markkinoinnissa ja tekemisessä ja siksi on hyödyllistä luettavaa kaikille elokuvien tekemisestä kiinnostuneille.

— Mikko

Tiesitkö, että Helsingin alla on Alistadi, jossa asuvat peikot ja muu varjojen väki? Ei se mitään, jos et tiennyt, sillä ei sitä tiennyt Alvakaan, joka sentään on asunut lapsuutensa Alistadissa. Nyt Alva asuu maan päällä ihmisten keskuudessa, eikä muista kolmesta ensimmäisestä vuodestaan mitään.

Nyt Alva on yläasteella. Hän kohtaa pitkän ja komean nahkatakkipojan, Niden, joka lumoaa aina niin varovaisen ja tarkkaavaisen Alvan täysin. Nide lupaa näyttää Alvalle maailman, johon tämä oikeasti kuuluu ja vie tämän maan alle Alistadiin.

Nide vie Alvan maan alle juuri kun tämä oli tulossa treffeille rinnakkaisluokkalaisen Joelin kanssa. Joelin, joka on rakastanut Alvaa jo pitkään ja joka ei ole saanut kerättyä rohkeutta pyytää tätä treffeille. Joel ei katsele sivusta, kun Alva katoaa toisen miehen matkaan, vaan lähtee seuraamaan tätä ja kun Joel näkee Alvan katoavan maan alle, hän säntää perään.

Tästä alkaa melkoinen seikkailu, jossa selviää, mikä Alva on oikeasti naisiaan ja onpa matkan varrella maailmakin pelastettavana. Joel ja Alva joutuvat vaarallisiin tilanteisiin, joissa keskinäistä luottamusta punnitaan.

Helsingin alla on jännittävä nuortenkirja, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, rakkautta ja jännitystä, huikea seikkailu ja kiehtovia tapahtumia. Tarina käyttää kansanperinnettä hyväkseen taitavasti. Helsingin alla on hyvää urbaanifantasiaa nuorille ja aikuisillekin, joita yläasteromantiikka ei karkota kirjan parista.

— Mikko

— Paula