Kieletär Inari (2026) — nuortenkirjat, kuolema, katoamiset.

Kieletär Inari on kääntäjä Kaija Anttosen pyörittämä pienkustantamo Inarin Kaamasessa. Sen valikoimista löytyi tämä napakka nuortenromaani, joka sopiikin kustantamon ohjelmaan moneltakin kantilta. Teoksen norjalainen kirjoittaja Kathrine Nedrejord on saamelainen ja kirjan tapahtumat sijoittuvat Kjøllefjordiin, joka on kaukana Jäämeren rannalla.

Siellä asuu yläkouluikäinen Jenny, joka tulee eräänä aamuna kouluun myöhässä. Käytävällä hän törmää päätäpahkaa Julianiin, joka on kiinnostava uusi poika ysiluokalta, ja kaunis kuin filmitähti. No, nyt Julianilla kuhmu otsassa, mutta niin on Jennylläkin. Kun Jenny lopulta pääsee luokkaansa, opettaja ei motkota myöhästymisestä. Luokassa on myös hiirenhiljaista, jotenkin oudolla tavalla. Opettaja kertoo Jennylle, että luokassa on juuri puhuttu vakavasta asiasta: luokalla oleva Michael kuoli eilen. Pian käy ilmi, että Michaelin kuolema oli itsemurha.

Tunnelma on sen jälkeen vähintäänkin outo. Nuoren kuolema ravistelee alle tuhannen asukkaan pikkupaikkakuntaa pahemman kerran. Jenny kokee ravistuksen erityisesti parhaan ystävänsä Henningin kautta. Jostain syystä, jota Jenny ei oikein ymmärrä, Henning ottaa Michaelin kuoleman raskaasti. Samaan aikaan Jennyllä on muutakin mietittävää: hän taitaa olla rakastunut Julianiin.

Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? kertoo jo nimessään sen kysymyksen, jota se pohdiskelee. Epäilemättä Henning miettii tätä, mutta myös Jenny: Henning nimittäin katoaa. Jenny joutuu selvittelemään, minne Henning on mennyt ja lopulta lähtee myös seuraamaan tämän perässä aina Suomen puolelle asti. Kirja saakin loppupuolellaan vähän erilaisen sävyn, kun koulumaailman ja Jennyn tunne-elämän ympärillä pyörinyt kirja saa vähän seikkailukertomuksen makua. Tarina vetää mukavasti, eikä ole liian pitkä tai hidas.

Kirjalla on monia ansioita. On syytä kiittää Anttosta, joka on poiminut teoksen suomennettavakseen. On hienoa saada nuortenkirjallisuuden kentälle ääniä paitsi Norjasta myös saamelaiskulttuurin piiristä. Kauas Jäämeren rannalle sijoittuva tarina on puitteiltaan kiehtova ja vaikka Henning haluaa pois Kjøllefjordista heti kuin vain voi, Jennylle elämä pohjoisessa ja kalastaminen arvaamattomalla merellä on se, mitä hän haluaa. Toisaalta ystävyyden ja ulkopuolisuuden teemat ovat universaaleja nuortenkirjallisuuden aiheita ja pienillä yhteisöilläkin on yhteiset piirteensä, olivat ne sitten Jäämeren rannalla tai jossain Suomen maaseudulla. Tätä kaikkea Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? käsittelee raikkaasti.

— Mikko

Lähde

23rd St. (2025) — tietokirjallisuus, sarjakuvat, elokuvat.

Tiesin, että Tähtien sodan ohjaaminen oli George Lucasille todellinen koettelemus, mutten sittenkään ymmärtänyt, miten hankalasta projektista oli oikeasti kyse. Käsikirjoittaja Laurent Hopman ja kuvittaja Renaud Roche kertovat mukaansatempaavassa sarjakuvassaan elokuvan syntytarinan ja miten aika lailla kaikki mahdollinen meni pieleen.

Kuvaukset Tunisian autiomaassa menivät heti kättelyssä mönkään, kun alueella koettiin ensimmäiset rankkasateet 50 vuoteen, mikä hukutti lavasteet liejuun ja viivästytti kuvauksia päiväkausia. Tekniikka petti jatkuvasti, ja brittiläinen kuvausryhmä kapinoi eikä uskonut Lucaksen visioon. Myös erikoistehostestudio Industrial Light & Magic oli ilmikriisissä. Kun Lucas palasi Englannista takaisin Kaliforniaan tarkistamaan tehosteyhtiönsä jälkeä, hän sai shokin. Studio oli kuluttanut puolet budjetistaan, mutta sadoista vaadituista tehostekuvista valmiina oli vain muutama kappale, ja nekin olivat Lucasin mielestä käyttökelvottomia. Lucas sai tässä kohtaa paniikkikohtauksen ja joutui sairaalaan.

Ehkä pahinta oli kuitenkin studiojohtajien epäusko ja rahoituskriisi. 20th Century Foxin johtoporras ei ymmärtänyt elokuvasta mitään. He pitivät sitä kalliina B-luokan scifi-roskana, joten Lucas joutui taistelemaan jokaisesta sentistä. Kun Lucas näytti elokuvan raakaversion ohjaajaystävilleen, vastaanotto oli murskaava. Vain Steven Spielberg uskoi, että elokuvasta tulisi jättihitti.

Tuttujen tapahtumien lomassa on yllätyksiäkin. Tiesin, että Marcia Lucas auttoi aviomiestään leikkaamaan elokuvan, mutta en sitä, että hän muutenkin vaikutti voimakkaasti elokuvan lopputulokseen. Marcia antoi jatkuvaa palautetta käsikirjoituksen ongelmista, ja muun muassa idea Obi-Wan Kenobin kuolemasta tuli häneltä. Alan Ladd Juniorin rooli oli myös jäänyt itseltäni enimmäkseen pimentoon. Ladd oli 20th Century Foxin elokuvatuotannon johtaja ja George Lucasin vannoutunut suojelija, kun suurin osa studion johtajista piti projektia aivan liian outona ja riskialttiina. Sarjakuvassa tulee hyvin selville, miten hän laittoi oman uransa ja uskottavuutensa likoon, että elokuva ylipäätään saataisiin valmiiksi.

Jännä asia Lucas Warsissa on se, miten jännittävä sarjakuva on vaikka lopputuloksen tietää ja vaikka useimmat tapahtumistakin on jo tuttuja. Tässä on samanlaista imua kuin hyvissä dokumenttielokuvissa, joissa päästään suoraan kulissien taakse ja hahmot heräävät eloon niin, että lukija tuntee olevansa itse paikalla todistamassa heidän kriisejään. Tästä on tietysti käsikirjoituksen lisäksi paljolti kiittäminen myös Rochen sujuvaa kuvakerrontaa ja kaikin puolin tyylikästä ulkoasua. Rochen viivatyöskentely on miellyttävän rentoa, mutta hän on kuitenkin onnistunut tavoittamaan olennaisen henkilöiden ulkomuodosta ja elekielestä.

Mikäli Tähtien sota on lähellä sydäntä, Lucas Wars on nappivalinta omaan kirjahyllyyn, tästä ei tietosarjakuvat paljoa parane.

— Titta Lindström

Lähde

WSOY (2026) — runot, ystävyys, hovit.

Kaija Rantakarin runouteen hullaannuin edellisen, vuonna 2023 ilmestyneen Kertosäe-kokoelman myötä. Se sai lukemaan läpi Rantakarin tähänastisen tuotannon ja nyt kun muutaman vuoden jälkeen käsillä on aivan uusi teos, tartuin siihen innokkain odotuksin. On ilo havaita, että Hovi maistuu.

Runoteos alkaa poikkeuksellisesti henkilögallerian esittelyllä. Tapahtumien keskiössä on Kuningatar E, “joka makaa niin kuin petaa”, ja koko joukko hoviväkeä: kreivitär, vapaaherratar, kuningattaren suosikkiherttuat, furiiri, hovimarsalkka ja ties mitä muita. Teoksen kansi, jonka on taiteillut Elina Warsta, on lämmintä verenpunaa, ja verestä ja kivusta tässä teoksessa paljon puhutaankin. Heti ensimmäinen runo linjaa, mitä tuleman pitää:

tänään emme voi kuvitella muita värejä kuin punaisen,
murskaamme terälehtiä sormissamme

kivulla on raudan maku silloinkin
kun astia vielä kantaa verensä
mutta kun se vuotaa, se todella vuotaa

Kuningatar E huutaa kipuaan hieman vaimeammin modernin lääketieteen armosta, vaikka Henkilääkäri (“ei puoskari, mutta ei varsinaisesti avuksikaan”) vastaa, paitsi jos ei ehdi. Kivun ja veren ohella toisena aiheenlankana teoksen läpi kulkeutuu hiekka, kaukaa Saharasta lentänyt pöly, jota kertyy ikkunalaudoille määrissä, jotka saavat Dosentin ihmettelemään.

Säkeistä löytyy oivalluksia. Vasenkätisen äidin ennakkoperintö näyttäytyy lakanoita viikattaessa, kun “rituaali notkahtaa samoin kuin aina”. Tämä herättää kysymyksiä: “mitä muuta toistamme väärästä asennosta käsin? / mikä on niin ilmeistä, ettei sitä meille kerrota?”

Runot antavat myös näkökulmia kipukokemukseen ja kipupotilaiden kohtaamiseen. Kipu on vaihteleva olosuhde, kuin sää, eikä reagoi toivoon: “ei siis ole enää tarpeen toivoa”. Joskus parasta on ystävä, joka “avaa kirja josta lukee / meille kolmekymmentä kivutonta sivua”. Ja sitten on hetkiä, jolloin kivun tilalla on nautinto: ”mikään ei jää sulamatta: / / tulvimme / vihdoin muuta kuin punaista”. Kertosäkeen runoissa oli intohimoa ja seksuaalisuutta, ja sellaiselle on sijansa myös Hovin sivuilla. Rantakari on aistillisuuden kuvaajana taitava, ja se ulottuu kyllä koko skaalalle kivusta nautintoon.

Hovi täyttää odotukset vaivattomasti. Näistä runoista saa helposti kiinni, ne eivät pakene alta. Samalla ne eivät tyhjene kertalukemisella, vaan ovat riittoisia. Kokonaisuus on rakennettu ehjäksi teokseksi, joka miellyttää, koskettaa ja saa ajattelemaan Kuningatar E:tä lämmöllä.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — jännityskirjallisuus, esikoisteokset, ystävyys.

Maggie McCabe, yksi Yhdysvaltojen tunnetuimmista ja taitavimmista kirurgeista, on menettänyt lääkärinoikeutensa. Hän työskenteli aiemmin miehensä Marcin ja heidän ystävänsä Tracen kanssa sotakirurgina eri konfliktialueilla. Maggie joutuu matkustamaan kesken kaiken kotiin, kun hänen äitinsä kärsii vakavista sydänvaivoista. Marc ja Trace jäävät Libyaan. Heidän operoidessaan potilaita kenttäsairaalaan hyökätään, muut pakenevat, mutta Marc jää hoitamaan leikattavana olevaa potilasta. Myöhemmin selviää, että sairaalaan hyökänneet lapsisotilaat tappoivat hänet.

Maggie syö tapauksen jälkeen rauhoittavia, ensin vähän, sitten vähän enemmän, ja hoitaa kirurgin hommia, kunnes hänen potilaansa kuolee leikkauspöydälle ja Maggieta syytetään kuolemantuottamuksesta. Hän menettää lääkärinoikeutensa ja vajoaa yhä syvemmälle suruunsa. Hänen siskonsa Sharon on tietokonevelho, joka on kerännyt tekoälyn avulla kaiken mahdollisen tiedon Marcista, ja tehnyt surubotin, jonkinlaisen innovaation, jossa robotti-Marcin kanssa voi keskustella, ja joka käyttäytyy niin kuin oikea Marc on elossa ollessaan käyttäytynyt. Maggie keskustelee päivittäin robotti-Marcin kanssa, eikä edes halua tehdä surutyötä miehensä kuoltua.

Eräänä päivänä Maggie tapaa vanhan opettajansa Evan Barlow’n, joka suostuttelee Maggien lähtemään Venäjälle tekemään kaksi operaatiota, joihin vain harvan kirurgin taidot riittävät. Maggielle ei kerrota etukäteen millaisista ihmisistä on kyse, tai edes sitä, millaisia leikkauksia hän joutuu tekemään. Palkkio on kuitenkin miljoonia, ja Maggielle on hoidettu valmiiksi leikkaustiimi, hänen entisen leikkaussalinsa kopio, ja maksettu lakimies hoitamaan Maggien lääkärinoikeuksien palautus. Jos Maggie hetken harkitsi vastaavansa kieltävästi tehtävään, niin rahojen tulo tilille välittömästi katkaisi kaikki vastaväitteet.

Kirjan ensimmäinen puolisko kertoo Maggien taustoista, keinosydämen kehittämisestä, Maggien värväämisestä Venäjälle, ja työstä, johon hänet on tilattu. Ensimmäisenä potilaana on oligarkki, jonka kasvot muokataan, toinen potilas on nuori nainen, jolle laitetaan rinta- ja pakaraimplantit. Kaikki tapahtuu valtavassa linnassa, jonka sijaintia edes Maggielle ei kerrota. Kyyditykset paikalle hoidetaan yksityiskoneella ja helikopterilla.

Leikkaukset sujuvat hyvin, kunnes juuri leikattu oligarkki karkaa ja koko linna joutuu kaaoksen valtaan. Samalla Maggie saa varoituksen robotti-Marcilta, että linnasta kannattaa paeta vielä kun voi.

Kirjan jälkimmäisellä puoliskolla Maggie on pelastettu Venäjältä, ja hänelle järjestetään värväys Dubaihin, jotta hän pääsisi selvittelemään miehensä kuolemaa ja ystävänsä Trace Packerin katoamista. Dubaista pitäisi löytyä henkilöt, jotka Libyan tapahtumista tietävät. Maggien vahvana taustatukena on Marcin eläkkeellä oleva isä Rotsi. Mukana kummallisissa värväysepisodeissa on myös venäläisen oligarkin naisystävänä esitelty Nadia, jolle Maggie teki operaation Venäjällä.

Lukijan epäilykset heräävät monta kertaa: onko Marc kuollut, kuka on Nadia, ja onko tekoäly vienyt jo liikaakin ihmisten omaa päättelykykyä. Ketkä ovat syyllisiä mihinkin? Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä.

Lähti ilman hyvästejä on Reese Witherspoonin ja Harlan Coben yhteistuotantoa ja Witherspoonin esikoisromaani. Moneen kertaan palkitun Cobenin jännitysromaanit ovat tuttuja ympäri maailmaa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

WSOY (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, lapset.

Maria Vilja aloitti uuden kuvakirjasarjan vuonna 2025 kirjalla Juuli, isoveli ja hurja liuku. Nyt käsillä on sarjan toinen kirja ja on hyvä tarkastella, miten sarja hahmottuu. Pääosassa ovat jälleen kerran viisivuotiaas Juuli, kahdeksanvuotias isoveli ja isovanhemmat, joiden kanssa ollaan arkisten puuhien ja tunteiden parissa.

Kirja alkaa vadelmanpoiminnasta. Juuli ei voi olla huomaamatta, että veljellä on purkissaan jo tsiljardi vadelmaa, vaikka Juulilla on vain muutama, kun pensaasta poimitut vadelmat löytävät tiensä ennemmin Juulin suuhun kuin kippoon. Mutta sitten koittaa katastrofi, kun ampiainen säikäyttää Juulin ja kerätyt vadelmat kaatuvat kiposta.

Isoveli osaa onneksi lohduttaa ja muun mukavan tekemisen parissa aika kuluu ja vadelmat unohtuvat – hetkeksi. Illalla taas harmittaa, miten paljon nopeampia muut olivat vadelmien poimijoina. Lopulta kaikki onneksi kääntyy parhain päin ja Juulin viisivuotiaspäivää päästään juhlimaan hienon vadelmakakun kanssa.

Juuli, isoveli ja viisi vadelmaa on ihastuttava kirja. Vilja on noussut nopeasti suosikkikuvittajieni joukkoon. Kirjassa on todella upeita aukeamia ja etenkin Juulin ilmeikkyys on hienoa. Tässä pikkutytössä on luonnetta ja se näkyy kuvista selvästi. Kirjan tunneskaala on laaja ja välittyy sekin hienosti. Teksti ja kuvat tukevat toisiaan hyvin.

Kahden ensimmäisen kirjan perusteella Juuli-sarja on aivan kotimaisten kuvakirjojen parhaimmistoa tällä hetkellä; suosittelen kirjoja lämpimästi joka perheeseen, josta löytyy kuvakirjojen lukijoita.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — psykologiset romaanit, science fiction, salaisuudet.

Sadan vuoden päästä meidän nykyhetkestämme puhutaan ”sekoamisen aikana”. Kaikki ilmastokatastrofin tunnusmerkit on jo nähty, mutta siltikään ihmiset eivät tee mitään sen torjumiseksi. Tarvitaan vielä ydinsota ja valtava merenpinnan nousu, jotka surmaavat valtaosan väestöstä ja pirstaloivat sivilisaation erillisiksi saarekkeiksi, ennen kuin 2100-luvun yhteiskunta nousee edes jotenkin jatkamaan elämäänsä siellä, missä se ylipäänsä on mahdollista.

Apokalyptisista visioista huolimatta Ian McEwanin Mitä voimme tietää ei ole mikään dystopiakuvaus – se vain tapahtuu ajassa, jonka me tuleville polville aiheutamme. Romaanissa ollaan menneen äärellä: päähenkilöt ovat 1990–2030-lukujen kirjallisuuteen keskittyviä tutkijoita. Tom Metcalfe haluaa löytää ajan suurimman englantilaisrunoilijan Francis Blundyn sittemmin legendaariseen maineeseen kohonneen laajan runon, josta ainoat faktat ovat toisen käden tietoja illallisilta, jossa runoilija teoksensa ainoan kerran ääneen luki. Niin, toisen käden tietoja: meidän aikamme sähköpostit ja pikaviestit ovat säilyneet 2100-luvun tutkijoille valtavana tekstiarkistona, vaikka internetiä sellaisena kuin sen tunnemme ei enää olekaan ainakaan samassa laajuudessa olemassa.

McEwanin kertomus kulkee kahdella aikatasolla ja kahden eri kertojan läpi suodatettuna. Mikä on tulevaisuudestamme meihin katsovan tutkijan kuvitelmaa ja mikä tarinan todellisuudessa oikeasti tapahtunutta, on välillä hieman hämärää, ja McEwan jättää taitavasti tarinalinjoihin ristiriitaisuuksia ja korjauksia. Kirjan nimi Mitä voimme tietää on erittäin osuva, sillä tarkoituksena on nimenomaan problematisoida se, mikä kaikki voi olla mahdollista, miten tuleville polville jäävään aineistoon voidaan vaikuttaa ja miten lopulta kaikki on vain tulkintaa. Käsitykset ajasta muuttuvat ajassa, ajankuva hämärtyy ja vanhat tavat muuttuvat oudoiksi. Mitä on tietäminen? Mitä me esimerkiksi ”tiedämme” vaikka viktoriaanisen ajan klassikkokirjailijoista, heidän elämästään ja tavoistaan? McEwanin kysymys on oleellisesti sama, se on vain suunnattu omaan aikaamme.

Mitä voimme tietää on vakava ja melko raskaslukuinen teos, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ian McEwan tekee 2100-luvun maailmanrakennuksensa riittävän hienopiirteisesti niin, että lukija voi saada siitä riittävän idean, mutta pääasia on silti sujuvassa tarinankuljetuksessa. Modernin laatuproosan ystävälle Ian McEwan on aina hyvä valinta.

— Hannu

Lähde

Tammi (2026) — ihmissuhteet, ystävyys, tytöt.

Ulla Onerva aloitti esikoisromaanillaan Hattaradilemma viihdekirjallisuutta ruotivan Oikukkaiden romantikkojen piiri -kirjasarjan, jossa lukiolaisnuoret nousivat kapinaan romanttisen viihdekirjallisuuden puolesta. Troopeistaan tietoinen kirja saa nyt jatkoa, kun Karamellikatastrofi jatkaa edellisen kirjan nuorten abivuotta kohti ylioppilaskirjoituksia. 

Tässäkin trilogiassa näkökulmahenkilö vaihtelee osasta toiseen. Karamellikatastrofin pääosaan nousee Melli, joka on ystävänsä perustamassa romantikkopiirissä ennen kaikkea ystävänsä tukena. Mikään romantikko hän ei missään nimessä ole, päin vastoin: Melli on vakaasti päättänyt pysyä erossa kaikenmaailman suhdesotkuista, koska rakkaudesta ei seuraa muuta kuin kärsimystä. Näkökulma on hädin tuskin täysi-ikäiselle vähän jyrkkä, mutta sitä selittää osaltaan Mellin perhetausta: hänen vanhempansa ovat eronneet, kun isä jätti Mellin äidin ja vaihtoi nuorempaan puolisoon, jonka kanssa innolla rakentaa uutta perhettä.

Karamellikatastrofi on kuitenkin romanttinen viihdekirja, joten tietäähän sen, miten tässä käy: rakkaus kutsuu, tunteet heräävät ja katastrofin ainekset ovat koossa. Mellillä on salainen nettiystävä Vita, jonka hän on löytänyt fanifikin kommenttikentästä. Ystävilleen Melli ei ole kertonut Vitasta mitään: alkuun tuntui, ettei mitään kerrottavaa ole, sitten Melli ei vain osannut. ”Ehkä hän paljastuisi kangastukseksi sillä sekunnilla, kun kertoisin hänestä jollekulle”, Melli pelkää. Viestittely Vitan kanssa on kuitenkin muodostunut Mellille tärkeäksi. Ulkopuolisena voisi jopa ajatella, että siinä on ilmassa hitunen rakkautta.

Tosielämän puolella abit valmistautuvat penkkareihin, Abi Goes Tallinn -abiristelyyn ja tietysti niihin kirjoituksiin. Oikukkailla romantikoilla on suuria suunnitelmia romanttisen viihdekirjallisuuden asian edistämisestä ja Mellin haave tanssiaisten järjestämisestä saa tuulta alleen. Piiriin liittyy uusi tuttavuus Bea, jonka vanhemmilla on sattumoisin mainio juhlatila. Hurmaava Bea saa Mellin pään pyörälle ja vähän enemmänkin – Bea nimittäin ajaa heti kirjan alussa autolla Mellin päälle. Bea vie Mellin sairaalaan ja matkalla Melli ei voi kuin kuvitella, millaista olisi suudella tätä.

Siinäpä sitä asetelmaa kerrassaan: syvällinen, ihana viestittely-yhteys Vitaan, fyysistä intohimoa herättävä Bea ja tiukka asenne siitä, että rakastuminen on oikotie vaikeuksiin. Kyllä näistä aineksista oikein mainion romanttisen viihdekirjan saa kasaan, kun taustalla pyörii abivuoden käänteitä ja Oikukkaiden romantikkojen suunnitelmia ja juonia. Kirja jatkaa ensimmäisessä osassa alkanutta juonenkaarta, jossa romantikoilla on kaunaa romanttista kirjallisuutta halveksuvan kirjailija Rafael Ynnin kanssa ja selvitettävänä Emman lempikirjailija Pinja Timjamin henkilöllisyyden salaisuus, joka tuntuu jollain tavalla kytkeytyvän Ynniin. Tämä juonikuvio saa tässä osassa mukavasti lisäpotkua.

Osa juonenkäänteistä on ilmeisempiä, mutta yhden keskeisen käänteen hoksaaminen ennen kirjan lukemisen aloittamista ei suinkaan vienyt iloa lukemisesta. Romanttisessa viihdekirjassa on harvemmin olennaista se, minne päädytään, vaan minkälaisten mutkien kautta perille päästään. Niin tässäkin. Mitään todella yllättävää tai ravistelevaa ei Karamellikatastrofikaan tarjoa, mutta enpä odottanutkaan. Sen sijaan sain mitä halusin, eli sujuvasti kirjoitetun, hyvin etenevän ja viihdyttävän rakkaustarinan. Pidin tästä enemmän kuin Hattaradilemmasta; Melli oli kiinnostavampi päähenkilö kuin edellisen osan vähän sietämätön Emma ja nuorten naisten välinen rakkaussuhde oli tervetullutta vaihtelua romanttista viihdettä hallitseville heterosuhteille.

Edellisestä osasta tuttu luokittelusekavuus jatkuu yhä. Kustantamon käsityksen mukaan Karamellikatastrofi on yleistä kaunokirjallisuutta, mutta Tampereella se on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjaksi. Kirjan päähenkilöt ovat toki nuoria, mutta jos lukiolaisten elämästä lukeminen ei periaatteen tasolla haittaa, Oikukkaiden romantikkojen piiriä kelpaa edelleen suositella myös aikuisille romanttisen viihteen ystäville.

— Mikko

Lähde

Karisto (2025) — lastenkirjat, kuvakirjat, kylpylät.

Maria Kuutin kirjoittamassa ja Saara Söderlundin kuvittamassa Onni ja Aada -sarjassa on ilmestynyt jo useita kirjoja. Tämä ensituttavuuteni sarjaan on jo sen seitsemäs osa. Sarjan päähenkilöinä ovat päiväkoti-ikäiset ystävykset Onni ja Aada, jotka kirjoissa tutustuvat erilaisiin asioihin ensimmäistä kertaa. Kirjoissa liikutaan varsin arkisten asioiden äärellä ja käsitellään tunnetaitoja.

Onni ja Aada kylpylässä vie ystävykset nimensä mukaisesti kylpylään. Matkassa onkin paljon jännittävää: kylpylän aulassa on hälinää ja riehakasta tunnelmaa. Mutta entäs kun Onnin kortti ei kelpaakaan lukijaan, eikä portti aukeakaan? Allasosastolla on trooppinen tunnelma. Heti ensimmäisenä suunnataan liukumäkeen, joka on houkutteleva, mutta myös vähän pelottava. Jännittäviä tapahtumia sopii sitten muistella väsyttävän päivän jälkeen unta odotellessa.

Kuvitus on värikästä ja selkeää. Pieniä yksityiskohtia riittää mukavasti, mutta enimmäkseen kuvitus on selvärajaista ja helposti ymmärrettävää. Äidin sukkahousujen silmäpako oli jotenkin hauska pieni detalji. Tätä tulee väkisinkin verrattua toiseen tuoreeseen kylpyläaiheiseen kuvakirjaan, Maria Viljan teokseen Juuli, isoveli ja hurja liuku. Molemmat ovat hyviä, mutta minun makuuni Viljan taiteellisempi ja lennokkaampi tyyli osuu paremmin kuin Söderlundin hillitympi kuvitus.

Onni ja Aada kylpylässä on hyvin pehmeä ja lempeä kirja, jossa mitään kovin jännittävää ei tapahdu, eli se sopii hyvin lapsille, jotka kaipaavat turvallisuutta ja rauhallisia kokemuksia. Vesiliukumäkikään ei ole tässä kirjassa lopulta laisinkaan hurja. Kummankin kirjan parissa sopii hyvin pohdiskella, miltä kylpyläreissu tuntuu ja millaisia jännittäviä asioita kylpylässä voi tapahtua.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — dekkarit, ihmissuhteet, salaisuudet.

Poikavauva makasi mustikanvarpujen seassa vanhalla kolerahautausmaalla, johon opasti vain vanha tien varressa vinossa seisova muinaismuistomerkki. Maud Ericsson oli ollut menossa lenkille, kun luuli, että varpujen seassa oli käärme, hän selitti löytöään rikostutkija Hannah Westerille. Ja käärmeeltä se kieltämättä näyttikin, ajatteli Hannah, kun katsoi sinertävää napanuoraa.

Ei mikään helppo työpäivä 55-vuotiaalle Hannahille, joka vuoden sairausloman jälkeen palasi töihin. Hänen miehensä oli kuollut venäläisen palkkamurhaajan ampumana vuotta aiemmin, eikä Hannah ollut vieläkään päässyt yli rikoksesta, josta hän syytti osittain itseään.

Vauvan löytyminen käynnistää tapahtumaketjun, jossa etsitään vauvan synnyttänyttä naista. Oliko vauva syntynyt kolerahautausmaalla vai oliko hänet tuotu sinne?

Hannahin miehen ampunut Katja on myös palannut Haaparantaan ja etsii kahta raskaana olevaa naista. Naiset liittyvät venäläisen järjestäytyneen rikollisuuden harjoittamaan ihmiskauppaan ja ovat joutuneet sijaissynnyttäjiksi bisnekseen, jossa naisten henki ei ole minkään arvoinen.

Elonkorjuu on jatkoa synkälle Surman susi -kirjalle (2020), josta tehty tv-sarja nähtiin Suomessakin pari vuotta sitten. Tapahtumiin ovat sekaantuneet niin rikkaat rahanahneet venäläiset kuin lapsen ostamalla haluavat pariskunnatkin. Haaparannan paikalliset pikkurikolliset sekaantuvat tapahtumiin, kun heille luvataan palkkio siitä, että he hankkivat jostain vauvan jo myydyn, mutta kuolleen vauvan tilalle.

Rikollisten kynsistä karanneita naisia oli kaksi, Natalia ja Dardana. Poliiseillekin selviää, että kyseessä on bisnes, jossa myytävä tuote on lapsi. Hannah on kuitenkin ainoa, joka yhdistää tapahtumaketjun samaan kansainväliseen rikollisuuteen, jopa samoihin rikollisiin, kuin vuotta aiemminkin.

Hänellä ei ollut muuta kouriintuntuvaa kuin nimi, Akatemia, tuo salainen organisaatio, josta oli silloin tällöin puhuttu kansainvälisissä poliisipiireissä ja tiedustelupalvelussa. Se oli paikka, tai ehkä useampikin, mihin epäiltiin kaapattavan lapsia ja missä heistä koulutettiin poikkeuksellisen taitavia palkkamurhaajia. Juuri sellainen oli ollut nainen, joka murhasi Thomasin.

Elonkorjuu on synkkä tarina siitä, miten kansainvälinen rikollisuus saa jalansijaa pienessä Haaparannan kaupungissa, ja miten pikkurikollisia värvätään mukaan toimintaan. Palkkatappaja Katja on saanut uuden toimeksiannon Akatemialta, ja hänen tehtävänään on paitsi löytää sijaissynnyttäjät myös napata vauvat, jotka on jo myyty eteenpäin.

Tarinalle täytyy olla tulossa jatkoa, sillä Katjan tarina jää selvittämättä. Katjaa on alkanut vaivata myös oma taustansa, varsinkin, kun hänen oppi-isänsä murhataan, eikä ole ketään, kuka voisi hänen taustoistaan kertoa. Hannah Westerin tytär Elin kaapattiin vauvana. Hannah miettii, voisiko Haaparantaan palannut ja menneisyydestään tietämätön Katja olla Elin? Tämä on yksi kirjoissa oleva vihjaus, johon ei vielä saada vastausta.

Elokorjuu on täyttä jännitystä alusta loppuun. Tarina etenee kohtauksesta toiseen, antaen poliiseille aina uusia vihjeitä. Kirjan painotyö on laadukas. Helposti luettava teksti ei nykyään ole itsestään selvää. Fonttikoko on hyvä, ja painojälki tasainen ja luettava. Käännöksen osalta koko kirjan ajan minua kuitenkin häiritsi Haaparanta-nimen käyttö. Olen tottunut pohjoissuomalaisena siihen, että sanotaan Haaparannassa ja Haaparantaan. Kirjassa käytetään muotoa Haaparannalla, ja -rannalle. Mutta sehän ei ole Hans Rosenfeldtin vika, sillä alkuteos on ruotsinkielinen.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Karisto (2026) — lastenkirjat, salaisuudet, kauhu.

J. S. Meresmaan Lumola-sarja jäi edellisessä Sysivesi-osassaan sen verran pahasti kesken, että tätä viimeistä osaa on varmasti odotettu. Sarja kertoo 13-vuotiaasta Aaposta, joka muuttaa Mustakolun kylään eli isänsä kotipaikkakunnalle vanhempiensa eron jälkeen. Siellä Aapo joutuu tekemisiin Lumolan kartanon hirviöhoitolan kanssa, samalla kun hän kamppailee painajaistensa kanssa.

Trilogian päätösosassa tilanne on tietysti huipentunut uhkaavaksi. Hirviöt ovat näkymättömiä useimmille aikuisille, mutta Mustakolun kaivoksesta löytyvä erikoinen kivilaji uhkaa paljastaa hirviöiden salaisuudet. On selvää, että siitä ei seuraisi mitään hyvää. Aapolla on henkilökohtainen ongelma hirviöiden kanssa: pimeää luova hirviö pimikko tuntuu vainoavan Aapoa jatkuvasti ja olevan kuin kahleen lailla tähän kiinnitettynä. Jotenkin hirviö liittyy Aapon kuolleeseen vaariin, jolla muutenkin oli jotain omituista hirviöihin liittyvää tekeillä.

Kaikki tämä on tietysti todella jännittävää. Varjokahle on kokeneen kirjoittajan pätevää työtä ja hienosti etenevä kauhutrilogian loppuhuipennus. Tarina on juuri sopivasti pelottava alakouluikäisille kauhun ystäville. Kuten aiemmissakin osissa, Elina Äijälän kuvat antavat kirjalle lisätehoa ja välillä kuljettavat tarinaa sarjakuvan keinoin. Nyt kun trilogia on koossa, sitä on mukava suositella kaikille kauhutarinoista kiinnostuneille koululaisille ahmittavaksi.

Kustantamon viesti kirjasarjan kohderyhmästä on hivenen ristiriitainen: Karisto on antanut kirjalle nuortenkirjaluokituksen, mutta samalla suosittelee sitä 9–12-vuotiaille, jotka lasken vielä lastenkirjallisuuden puolelle. Sinne rajalle kirjat kuitenkin osuvat: jännittävät kauhujutut tekevät kirjasarjasta todennäköisesti houkuttelevan myös yläkouluikäisille, jotka kaipaavat koukuttavaa ja helppoa luettavaa.

— Mikko

Lähde

Allen Lane (2026) — tietokirjallisuus, tunteet, psykologia.

Yksi tämän hetken suuria tieteellisiä mysteerejä on tietoisuuden luonne. Mitä se tarkalleen ottaen on, missä aivojen osassa se oikein sijaitsee, ja miksi aivojen mentaaliset operaatiot ylipäätään tarvitsevat sisäisen tarkkailijan? Eikö aivomme vain voisi toimia samaan tapaan kuin tekoälyilläkin, ilman tietoista toimijaa? Kysymyksen tutkimista hankaloittaa se seikka, että emme voi astua ulos omasta tietoisuudestamme tutkiaksemme sitä objektiivisesti, koska työkalu, jolla tutkimme tietoisuutta, on sama kuin tutkimuksen kohde. Yhtä kaikki, kysymys joka vain vähän aikaa sitten oli monelle tiedemiehelle liian filosofinen, on nyt tekoälyn kehityksen myötä tieteen kärjessä.

Jo Michael Pollanin edellinen kirja Tuntematon mieli : Mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa käsitteli tietoisuuden mysteeriä psykedeeliaineiden ja neurotieteen näkökulmasta, mutta A World Appears on aiheen käsittelyltään laajempi ja filosofisempi. Kirjassa tietoisuutta käsitellään enemmän evoluution näkökulmasta, jossa tutkimusmatka alkaa kysymyksestä, milloin tietoisuus kehittyi ja minkälaisia eliöiden kohtaamia ongelmia se on auttanut ratkaisemaan. Tässä mennään aivan elämän alkutaipaleille eli kasvien maailmaan pohtimaan, missä menee aistimisen ja tietoisen kokemisen raja, ja tarvitseeko tietoisuus itse asiassa aivoja lainkaan.

Kasvineurobiologialla menee tällä hetkellä lujaa. Kasvien aistimaailma ja käyttäytyminen on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi kuin kukaan on uskaltanut ajatellakaan. Pollan haastattelee muun muassa kasvitieteilijä Stefano Mancusoa, jonka kirjoja on käännetty myös suomeksi. Pollan esittää tässä yksinkertaisen kysymyksen: jos aivoilla ei ole monopolia muistoihin, kognitioon ja päätöksentekoon, niin miksi niillä olisi monopoli tietoisuuteen? Voiko olla, että tietoisuus onkin elämän perusominaisuus ja ihmisen tietoisuus on vain erittäin monimutkainen ja laadullisesti erilainen versio samasta perusilmiöstä, jota kasvit ja muut eliöt ilmentävät omalla tasollaan.

Tästä jatketaan tunteisiin, eli miten perinteinen dualistinen jako järkeen ja tunteisiin joutaa vihdoin romukoppaan. Pollan haastattelee tunnettua neurotieteilijää Antonio Damasiota, joka on tutkinut potilaita, joiden aivojen tunnekeskukset olivat vaurioituneet, mutta looginen ajattelu on pysynyt ennallaan. Lopputulos: päätöksenteosta ei tule tällaisessa tapauksessa yhtään mitään. Tämä tutkimustulos on nykyään jo niin tunnettu, että olen tainnut itsekin viitata siihen ainakin kahdessa muussa kirja-arvostelussa.

Damasiolla on myös paljon kiinnostavaa sanottavaa tietoisuuden luonteesta. Hän pohtii, miten tiedemiehet pitkään väheksyivät tunteiden merkitystä ajattelussa, koska niitä pidettiin ”naisellisina” ja siten totta kai vähemmän merkityksellisinä. Koska rationaalisuuden ajateltiin olevan mentaalisten prosessien hierarkiassa korkeimmalla, ajateltiin myös tietoisuuden sijaitsevan aivokuorella, eli sillä aivojen osalla joka on kehittynyt viimeiseksi.

Damasio itse ehdottaa, että tietoisuuden todennäköinen sijainti olisi pikemminkin aivorunko, eli paikka, joka on evolutionaarisesti aivojen vanhimpia osia. Aivorunko säätelee homeostaasia eli kehon sisäistä tasapainoa (lämpötilaa, happitasoja, nälkää, kipua). Damasion mukaan tietoisuus ei alkanut siitä, kun aloimme ihmetellä maailmankaikkeutta, vaan siitä, että eliön täytyi tuntea oman kehonsa tila pysyäkseen hengissä. Tämä ”tunne elossa olemisesta” on kaiken tietoisuuden pohja, ja monien tekoälykehittäjien mielestä juuri tämä on se seuraava askel, joka robotiikassakin pitäisi ottaa.

Kirjan kolmannessa osassa paneudutaan syvemmin ihmisen ajatteluun, ja ominaisuuteen, johon harvemmin kiinnitetään suurta huomiota, nimittäin ajatusten virtaan. Kyseessä on se taustavirta, joka porisee jatkuvasti pinnan alla, mutta josta suurin osa ei nouse varsinaiseen tietoisuuteen. Iso huomio tässä luvussa on, miten huonosti ihmiset havaitsevat omia mentaalisia prosessejaan, ja miten nämä prosessit voivat myös vaihdella huomattavasti ihmisestä toiseen.

Koska lajittelemme kaiken ajattelun kategorian ”ajattelu” alle, luo se illuusion, että puhumme ilmiöstä, joka on kaikilla ihmisillä samanlainen. Kirjassa kuitenkin mainitaan ihmiset, joiden sisäinen kokemusmaailma on huomattavan vähäinen. He eivät siis ole jotain zombeja, vaan heidän havaintomaailmansa ja sitä seuraava päätöksentekonsa ovat enimmäkseen automatisoituja, eikä niitä häiritse ylimääräinen ajattelu. Ajatus, että älykkyys ja toimintakyky eivät vaadi tietoista pohdiskelua, on jo todella yllättävä.

Mitä syvemmälle ihmismieleen mennään, sitä enemmän tulee muitakin yllätyksiä. Voiko tietoisuus olla joillakin ihmisillä laajempi kuin toisilla, entäpä mitä tapahtuu kun ihminen ottaa psykedeelejä? Psykologi Alison Gopnikin tutkimukset viittaavat siihen, että ihmisen aikuistuessa tietoisuus todellakin kehittyy – tai jos tarkkoja ollaan, karsiutuu. Lapsen aivot ottavat vastaan valtavan määrän dataa kerralla. Jokainen väri, ääni, varjo ja pölyhiukkanen on kiinnostava, koska aivot eivät vielä erottele turhan ja tärkeän tiedon välillä. Aikuisen aivot eivät enää huku jokaiseen pieneen aistiärsykkeeseen, koska muisti ja kokemus ovat opettaneet sille, mikä on tärkeää ja mikä merkityksetöntä.

Johtopäätös joka tästä syntyy on hämmästyttävä. Aikuinen itse asiassa näkee todellisuuden vähemmän tarkasti kuin lapsi. Tämä on hyödyllinen ominaisuus, koska siirtyminen laajasta lapsuuden tietoisuudesta kapeampaan ja erikoistuneempaan aikuismieleen sallii tehokkaan ja ennakoivan toiminnan. Tätä asiaa käsiteltiin Pollanin edellisessä kirjassa enemmän, sillä psykedeelit sallivat aikuisten aivojen kokea maailman samalla tavalla kuin lapsen aivot ilman, että ”minä” erottaa itseään jyrkästi ympäristöstä.

Kirjan viimeisessä osassa mennäänkin jo hieman filosofian puolelle ja pohditaan, onko koko käsite ”minästä” oikeastaan illuusio. Muisti on tärkeä osa minuuden rakentamista, mutta sekään ei ole mikään muuttumaton arkisto, vaan dynaaminen työkalu. Pollan osoittaa, että mieli keksii menneisyyden uudelleen jokaisella muistelukerralla, jotta eliö pystyisi joustavasti sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Tämä muistojen muovautuvuus tarkoittaa myös sitä, että tarinamme itsestämme – se vakaa identiteetti, jota kutsumme ”minäksi” – on todellisuudessa sekunti sekunnilta uusiksi kirjoitettava illuusio.

Kuten Pollan itsekin kirjoittaa, A World Appears ei ole kertomus siitä, mitä tietoisuus on. Totuus on, että emme vain tiedä, vaikka hiljattaiset aivotutkimukset avaavatkin hieman mysteeriä. Kirja ennen kaikkea antaa eväät ymmärtää, miksi tämä on niin tavattoman haastava kysymys, ja toisaalta miksi tämä kysymys on niin kiinnostava juuri nyt, kun tietoisuuden tutkimuksessa ei ole enää kyse vain ihmisestä. Tekoäly viimeistään pakottaa meidät pohtimaan, voiko älykkyys syntyä ilman kokemusta omasta olemassaolosta, ja samalla joudumme todella kysymään, mitä tietoisuus edes tarkoittaa.

— Titta Lindström

Lähde

Otava (2026) — lastenkirjat, perhe-elämä, tunteet.

Alun perin Kreetta Onkeli selitti asioita lapsille vuonna 2013. Selityspakki on ollut pitkään vaikeasti saatavilla, sillä viimeisin painos on vuodelta 2015, mutta nyt kirjasta on tullut uusi laitos. Kirja on jonkun verran aikaisempaa laajempi, eli uutta sisältöä on mukana vähäsen.

Kirjan ideana on antaa ajattelemisen aihetta ja vastauksia monenlaisiin elämän kysymyksiin. Selityspakki rakentuu pienistä tekstinpätkistä, joiden pituus vaihtelee yhdestä kappaleesta muutamaan sivuun. Osa on muodoltaan pieniä tarinoita, osa oivalluttavia pikkutekstejä, osa jonkinlaista kevytfilosofiaa lapsia koskettavista asioista. Asioissa piilee joku opetus, ja toisinaan se tulee hyvinkin suoraan.

Tylsimmillään Selityspakki onkin aika saarnaava. Ehkä jotkut asiat sitten pitää vain sanoa suoraan? Vähän kuitenkin epäilen, että kukaan lapsi jättäisi energiajuomat juomatta, koska kirjassa sanotaan että niitä ei pidä juoda, ne eivät sovi lapsille, eikä niissä ole mitään, mitä lapsi tarvitsee. 

Aikuisetkin saavat kuulla kunniansa. “Vain laiskat aikuiset kieltävät kantelemesta. He haluavat lukea juorulehtiä ja mussuttaa kakkuviipaleita, eivät puolustaa lasten oikeuksia.” Tämä kirja on ajoittaisesta saarnaavuudestaan huolimatta vahvasti lasten puolella. Muutenkin Selityspakin asenne on humaani ja ymmärtäväinen. Kirjoituksissa nähdään ihmisten erilaisuus ja tehdään selväksi, että monella tapaa voi olla, ja se on kaikki hyvin. Lempeyttä ja viisautta riittää.

Selityspakin on kuvittanut Ninka Reittu. Pienet mustavalkoiset piirrokset ovat mukava lisä kirjaan, vaikka tekstit tulisivat toimeen ilmankin. Selityspakki on parhaimmillaan aikuisen kanssa muutama juttu kerrallaan luettuna, jolloin askarruttavista asioista pääsee laajentamaan keskustelua saman tien.

— Mikko

Lähde

Tammi (2026) — lastenkirjat, kuvakirjat, etsintä.

Etsi ja löydä – kirjat ovat nykyään yllättävän suosittuja. Kustannus-Mäkelä julkaisee Martin Handfordin klassisia Missä Vallu -kirjoja ja Tammen tuotannosta löytyy Marvel-, Disney- ja Star Wars -aiheisia Etsi ja löydä -kirjoja. Missä Mando ja Grogu? on kolmas Star Wars -teemainen kirja ja toinen Mandalorian-tv-sarjaan pohjautuva etsi ja löydä -kirja.

Piilokuvakirjoissa etsitään esimerkiksi tiettyjä hahmoja suurista väkijoukoista. Se kuulostaa helpolta, mutta kun kuva on ahdettu täyteen toimintaa, se ei olekaan niin helppoa. Piilokuvakirjat auttavat erityisesti lapsia kehittämään keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä. Ne ovat myös aikuisille mielekästä viihdettä.

Missä Mando ja Grogu? tarjoaa neljätoista toisistaan paljon eroavaa aukeamaa, jolta pääsankareita etsitään. Aukeamat kuvaavat tv-sarjan tapahtumia: hahmoja etsitään esimerkiksi vankila-alukselta ja keskeltä avaruustaistelua. Juuri aukeamien monipuolisuus erottaa tämän etsintäkirjan muista.

Star Wars on hyvä aihepiiri tämän tyyppisiin kirjoihin: sarjassa on paljon hyvin erottuvia hahmoja ja sarjan paikoista saa myös helposti hyvin toisistaan eroavat sivut. Varsinaisesti kuvista etsitään vain sarjan päähahmoja, mutta kirjan lopusta löytyy joka aukeamalle uudet lisätehtävät. Lisäksi kuvissa esiintyy paljon sarjoista tuttuja hahmoja, joiden tunnistaminen on oma ilonsa.

Missä Mando ja Grogu? on hauskaa viihdettä. Sitä voi suositella Star Warsin faneille ja kevyttä satunnaisviihdettä kaipaaville.

— Juha Salmi

Lähde

Lasten Keskus (2026) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, kuvakirjat.

Ruotsalaisen kuvittajan Emma Janssonin piirroksille perustuva Luontopolulla-sarja esittelee tällä kertaa lintuja. Alun perin vuonna 2019 ilmestynyt Mina första fåglar esittelee 19 tuttua lintua. Mukana on aivan tavanomaisia lintuja, joista useimpia on helppo nähdä luonnossakin.

Yksityiskohtaisia, selkeitä ja värikkäitä piirroskuvia tukee teksti, jota jokaisesta linnusta on kappaleen verran. Tekstissä kerrotaan linnun tärkeimmistä tuntomerkeistä ja kerrotaan hieman sen elintavoista. Kovin syvälliseen tietoon ei päästä, mutta eipä se nelivuotiaille suunnatussa kirjassa tarpeellista olekaan. Pääpaino on viehättävissä kuvissa ja eläinten perustiedoissa. Lopussa on sitten aukeaman verran sanastoa, jossa selitetään joitakin peruskäsitteitä. Selma Öhmanin suomennos on asiaankuuluvan helppoa ja selkeää tekstiä.

Ruotsiksi sarjan kirjoja on ilmestynyt enemmänkin, mutta suomeksi vasta neljä ja viides on tulossa. Lisää on siis odotettavissa. Ja miksipä ei: Luontopolulla-sarjan kirjat ovat oikein mukavia ja viehättävästi kuvitettuja pienten lasten kuvatietokirjoja, joita ihmettelemällä oppii asioita luonnosta ja eläimistä. Näistä henkii laatua ja rakkautta luonnon piirtämistä kohtaan.

— Mikko

Lähde

Into (2026) — tietokirjallisuus, historia, elämäkerrat.

Nuori kirjailija Laura Juntunen on paneutunut vähemmän mukaviin aiheisiin. Kannattaa silti tutustua, millaista elämä on siellä, missä ei ole niin aurinkoista. Tämä kirja kertoo äideistä, jotka eivät ole niitä pullantuoksuisia äitejä; eivät niitä äitejä, jotka kuvataan aina perinteisesti uhrautuviksi ja hymyileviksi.

Pyhät pahat äidit marssittaa esiin ne äidit, jotka eivät ole äitiyttään saaneet tai voineet, milloin mistäkin syystä, hoitaa niin kuin perinteisiin normeihin kuuluisi. On jotenkin kehitelty se äitimyytti, jossa rima on korkealla. Ne äidit, jotka eivät ole sitä rimaa ylittäneet kokevat suunnatonta syyllisyyttä.

On erilaisia äitejä ja erilaisia syitä, miksi äitiys ei olekaan sitä, kuin miksi se asema on aseteltu. On äitejä, joilla on mielenterveyden kanssa kamppailua, on päihdeongelmia, vankilatuomioita ja köyhyyttä. Silti he ovat äitejä.

Kuka voisi väittää, että on onnistunut äitinä? Juntunen sanoo, että ”iso osa äideistä on tuomittu epäonnistumaan”.

On eletty aikoja, kun naisia on pakkosteriloitu, etteivät he voisi saada lapsia, kun ovat olleet syystä tai toisesta epäsopivia. Muutenkin tässä kirjassa käydään läpi äitiyden historiaa. Milloin se olisi ollut jotenkin normaaleissa raameissa? Nykyään on TikTokit ja muut, jotka suoltavat sellaista äiti-infoa, että on siinä mukana pysyminen.

Juntunen on tavannut monia äitejä ja antanut heille äänen tässä kirjassa. Hän on joutunut paneutumaan moneen kohtaloon ja samalla, kun hän tätä kirjaa kirjoitti, hän alkoi odottaa lasta.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kenelle tahansa, sillä jokaisella on kuitenkin äiti tai on ollut. Jotenkin tämän lukeminen ravisutteli mieltä.

— Kini

Lähde