Kaksi eläkeläismiestä, joilla on hieman yhteistä menneisyyttä, lähtee syyskuussa vielä yhdelle purjehdukselle. Toinen miehistä, Harald, on parantumattomasti sairas. Olof puolestaan on jäänyt joitakin aikoja aiemmin leskeksi tapaturmassa. Olofin vaimo oli Haraldin entinen. Illalla Harald katoaa. Jäljelle jää kaksi ristiriitaista tarinaa siitä, mitä todella tapahtui.

Johan Bargumin Syyspurjehdus on pieni helmi. Siinä purjehdusretken tapahtumat selitetään kahteen kertaan. Toinen miehistä valehtelee, vai valehteleeko? Mikä on totuuden raja, jätetäänkö jotain kertomatta? Takuulla jätetään, ja kummankin puolen kertomus on taatusti puolueellinen ja omaa etua tavoitteleva. Lukijan tehtäväksi jää päättää, kumpaa uskoa, vai uskoako kumpaakaan. Taitavasti laadittua pienoisromaania ei pysty laskemaan käsistään.

Syyspurjehdus sijoittui hyvin vuoden 2012 Blogistanian Finlandia-äänestyksessä. Se on mallikas esimerkki siitä, että kokonaisen draaman pystyy rakentamaan varsin pienistä palasista. Novellistinakin tunnettu Bargum jäi nyt mieleen ehdottomasti kiinnostavana kirjailijana, jonka tuotantoon tullee jatkossa tutustuttua enemmänkin. Tälle vahva suositus!

— Hannu

Janne Villa on teologi, toimittaja ja terapeutti. Hän on kirjassaan tarttunut uskonnon ja erityisesti kristinuskon pimeään puoleen eli sen varjossa tapahtuneeseen henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen alistamiseen, hyväksikäyttöön ja manipulointiin. Kirja vertautuu tässä mielessä aiemmin tänä vuonna ilmestyneeseen Aila Ruohon teokseen Päästä meidät pelosta.

Siinä missä Ruohon teos oli kansantajuiseksi sovitettu pro gradu -tutkielma, on Janne Villa kirjoittanut eräänlaisen laajennetun itsehoito-oppaan. Tässä ovatkin kirjan sekä heikkoudet että vahvuudet. Heikkoutena voisi nähdä sen, että teoksen rakenne on melko sekava ja hyppelevä. Otsikot eivät muodosta loogisia kokonaisuuksia ja lähdeviittausmerkinnät ovat hyvin puutteellisia. Toisaalta sisältö on uskottavaa ja järkyttävääkin. Kerrotut tapaukset ovat karuudessaan mielenkiintoisia. Mukana on aineistoa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudesta, niin sanotusta Koivuniemen kultista, Patmos-seurasta, Nokian herätyksestä sekä melko laajasti viime aikoina muuallakin julkisuutta saaneesta Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodista.

Villan mukaan hengellinen väkivalta on laajimmin määriteltynä henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Toki tämä väkivalta voi saada fyysisiä ja seksuaalisiakin muotoja. Hengellisyyttä ja Raamattua käytetään omien narsististen ja vallanhimoisten pyrkimysten välikappaleina. Yhtenä pahimmista muodoista uhria voidaan syyttää ”Pyhän Hengen pilkasta”, joka on Raamatun mukaan anteeksiantamaton synti. Sen sijaan omista synneistään ja syistään väkivallantekijät vapautuvat pinnallisen ripin ja katumuksen keinoin. ” Pedofiilit ja hyväksikäyttäjät tapaavat kuitenkin – muissakin kuin uskonnollisissa piireissä – katua tekoaan kuin dopingista kiinni jääneet urheilijat: vain sen verran kuin kulloinkin on pakko”, Janne Villa kirjoittaa.

Hengellinen väkivalta on lievistä puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen teos; pyrkimättä keinotekoiseen raflaavuuteen se kertoo todellisen tuntuisesti hengellisyyden ikävästä kääntöpuolesta.

— Tuija

Tällä kertaa kisaan tuli mukavasti vastauksia: 469. Voittajaksi arvottiin Susanna Portin, joka valitsi palkintokirjakseen Rosamund Luptonin kirjan Sisar.

• Mauri Kunnas: Piitles (39)
• Merja Leppälahti: Vahvaa väkeä (38)
• Maailman parhaat luontokuvat 2012 (34)
• Clayton, Hill: The Beatles kuvina (31)
• Harman: Hyvien kuvien käsikirja (28)
• Susan Cain: Hiljaiset (21)
• Vuoden luontokuvat 2012 (17)
• Joni Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet (16)
• Nummelin: Verenhimo (16)
• Zafon: Taivasten vanki (15)

Uutena Hanns Hattin Pieni tuoksu- ja makukirja ja Colin Meloyn Maanalainen Sysimetsä.

Osallistu kilpailuun! Muista myös, että kaikkien Kirjavinkkejä kommentoivien kesken arvotaan kirjapalkinto kerran kuussa.

— Mikko

Joogaruokaa on kiinnostava keittokirja. Sen avulla on mahdollista valmistaa ruokaa, joka sekä maistuu hyvältä että tekee hyvää. Kuten arvata saattaa nämä joogaruoat ovat lihattomia ja kalattomia, jonka lisäksi kirjan reseptiikoissa jalostetut tuotteet, kuten valkoiset jauhot ja sokeri kuuluvat niin sanotulle emme-käytä -osastolle. Myös maitotuotteita pyritään välttämään hyväbakteerista jogurttia lukuun ottamatta. Näin ollen monet resepteistä soveltuvat myös keliakiasta tai laktoosi-intoleranssista kärsiville.

Käytettävien kasvisten kimara on runsas, lisäksi teoksessa esitellään monipuolisesti hyvää tekeviä ainesosia, jotka ainakin minulle olivat monet ennestään tuntemattomia. Myös tuttujen raaka-aineiden, kuten inkiväärin ja mustikan, terveyttä sekä hyvinvointia edistävistä vaikutuksista kerrotaan melko laajasti.

Täydellisen “jooginen” ollakseen ihmisen tulisi päivittäin syödä jotakin makeaa, hapanta, suolaista, pistävää, karvasta ja kutistavaa välttäen alkoholia ja sokeria. Tupakka ja kofeiini olisi hylättävä kokonaan. Itse en tunne vetoa tällaiseen elämäntapaan mutta tämän kirjan avulla on mahdollista maistaa joogin elämää vaikka vain pieni pala kerrallaan. Mikäli näin kuitenkin haluaa teoksen sivut ohjeineen avaavat varmasti portin syvälliseenkin joogaruokailuun. Joka tapauksessa teos on oivallinen lisä kasviskeittokirjoista kiinnostuneille ja sen erilaiset osiot alkaen aamiaisherkuista päätyen brunssin, buffetin ja päivällisen kautta aina makeannälän sammuttamiseen tarjoavat jokaiselle jotakin – enemmän tai vähemmän joogista.

Ensimmäinen oma kokeiluni onnistui mainiosti. Kesäkurpitsaletut – epäjoogimaisesti broilerin kera tarjoiltuina – olivat erittäin maukkaita ja aion varmasti valmistaa kirjan ohjeita noudattaen paljon muutakin. Kokeilulistani kärkipäähän sijoittuvat ainakin hirssinäkkileipä, inkiväärieliksiiri, vihreät falafelit ja tuore tomaattikastike sekä hedelmächutney.

Tälle kirjalle suositukseni ja erityisesti mikäli hiukan erilainen ja ehkä astetta ajatuksellisempi ruoanlaitto kiinnostaa.

— Kaisa

Lasten fantasiakirja Lumous on Tähtisilmät-trilogian päätösosa.

Tähtilinnan valtakuntaan saapuu pilviveikkonen Matador Mustakuu. Hänellä on kyky lumota kenet haluaa. Hän ei pidä valtakunnassa asuvista olennoista, vaan pitää niitä epämiellyttävinä ja haluaa päästä eroon melkein kaikista muista ihmisiä lukuun ottamatta. Tämän estäminen ei ole helppoa.

Kirjasarjan kaikki osat ovat olleet melko erilaisia ja tämäkin poikkeaa edellisistä tyyliltään. Kun Ennustus oli tyttömäistä fantasiaa ja Kirous synkempää ja seikkailullisempaa, niin Lumous on tyylillisesti jotakin niiden väliltä. Tärkeänä teemana kirjassa ovat erilaisuus ja suvaitsevaisuus sekä niiden hyväksyminen.

Vähän jäi harmittamaan, että sarja loppui tähän, eikä enää jatku. Toisaalta Hanna van der Steen ei taida olla lopettamassa kirjailijan uraansa vielä, joten odottelen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

— Veera

Hajuaistia pidetään usein varsin vähäarvoisena aistina, mutta se onkin varsin monipuolinen ja monikäyttöinen aisti. Hajuilla on yllättäviä merkityksiä ja hajureseptoreita löytyy yllättävistä paikoista: ehkä erikoisin esimerkki tästä ovat siittiöt, jotka pääsevät perille suuntaamalla munasolun levittämää kielon tuoksua kohti.

Kirjan kirjoittajista Hanns Hatt on solubiologian professori, joka on tutkinut hajujen maailmaa pitkään ja niinpä kirjasta selviää kaikenlaista tieteellistä pikkunippelitietoa. Tiesitkö, että ihminen pystyy haistamaan 350 erilaista hajun ainesosaa ja kaikki maailmasta haistettavat hajut ovat näiden 350 eri perushajun yhdistelmiä?

Tiedemiehet ovat onnistuneet kehittämään hajuntorjuja-aineita, jotka blokkaavat täysin jonkun tietyn hajun. Toistaiseksi osataan vasta estää kielon, orvokin ja raikkaan merituulen haju, mutta kunhan esimerkiksi hienhajun estäjä keksitään, se mullistanee deodoranttiteollisuuden täysin.

Pieni tuoksu- ja makukirja auttaa avaamaan aisteja ja selittää muun muassa sen, miksi tuliset maut tunnetaan kuumina ja miksi piparminttu ja mentoli tuntuvat kylmiltä.

Kirja on pieni, kepeästi kirjoitettu, nopea- ja helppolukuinen. Siksi sitä on helppo suositella kevyeksi välipalalukemistoksi kaikille. Kirja on kooltaan taskuun sopiva ja rakennekin sopii pätkissä lukemiseen: kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka hyppivät aiheesta toiseen, vähän kuin se olisi kokoelma kolumneja. Mukavaa kevyttiedettä!

— Mikko

Kasvavassa kosmetiikka-alan perheyrityksessä tapahtuu lyhyen ajan sisään kaksi itsemurhaa. Ensin ylennyksen saanut nuori perheenisä surmaa koko perheensä ja sitten itävaltalainen sihteeri heittäytyy metron raiteille. Komisario Héctor Salgadon nenää tapaukset kutittavat: kyse ei voi olla sattumasta. Kun vielä kolmas kuolemantapaus kohtaa yritystä, on Salgado varma, että taustalta löytyy jotain. Tärkeimpänä johtolankana on iljettävä kuva kolmesta hirtetystä koirasta.

Antonio Hillin toinen barcelonalaisdekkari Kauniit kuolemat jatkaa suurkaupungin apean puolen esittelyä. Itsenäisen pääjuonen ohella seurataan myös Salgadon perhetragedian jatkoa. Sarjan avanneessa Kuolleiden lelujen kesässä komisario Salgadon työparina toiminut nokkela Leire Castro on nyt siirretty äitiyslomalle, mutta vauvaa odottaessaan tylsistyvä Leire päättää tehdä hieman tutkimuksia omissa nimissään Héctorin ex-vaimon Ruthin katoamistapauksen parissa. Leire onnistuu paitsi viemään tutkintaa pienen nykäyksen eteenpäin myös sohaisemaan poliisilaitoksen sisäisiä ampiaispesiä niin, että moni poliisi joutuu ongelmiin.

Kauniit kuolemat on mielestäni selvästi vahvempi esitys kuin kansainvälisen jättimenestyksen saavuttanut Kuolleiden lelujen kesä, jonka viime vuonna totesin mukavaksi käyttödekkariksi. Juoni on todella ovela, ja kun loppuratkaisu häämöttää, on jo varmaa, että mikään ei pääty kauniisti. Antonio Hillin kerronta kärsii edelleen tietystä hidasliikkeisyydestä, mutta toisaalta suorempi toimintakuvaus veisi terää Héctor Salgadon persoonaan tutustumiselta. Kirjan lopettava takauma lupaa jännitykselle jatkoa: Ruth on edelleen kadoksissa, mutta joku taitaa sittenkin tietää jotain. Jatkoa odotellessa suositus tälle.

— Hannu

Philip K. Dickillä oli 1960-luvun puolivälissä todella aktiivinen kausi: yksin vuonna 1964 ilmestyi kuusi romaania, yksi niistä tämä Alfan kuun klaanit, 1950-luvun puolella ilmestyneestä novellista jatkettu tarina.

Alfan kuun klaanit kertoo kuusta, jossa oli aikaisemmin psykiatrinen sairaala. Yhteydet Maahan ovat kuitenkin katkenneet, joten sairaalan asukkaat ovat sinnitelleet pitkään omillaan. Heidän yhteiskuntansa on jakautunut klaaneihin sairausluokituksen mukaan: paranoidit, maanikot, obsessiivis-kompulsiiviset, hebefreenikot ja muut muodostavat omat ryhmänsä.

Nyt Maa kuitenkin haluaa kuun takaisin haltuunsa, joten käynnistyy Operaatio viisikymmentä minuuttia. Siihen lähtee mukaan kirjan päähenkilön Chuck Rittersdorfin vaimo Mary. Mary on ammatiltaan avioliittoneuvoja, joten on luonnollisesti selvää, että Maryllä ja Chuckilla on käynnissä erittäin ruma avioero.

Chuck työskentelee CIA:ssa, mutta Mary yrittää saada hänet työskentelemään suositulle koomikolle Bunny Hentmanille. Chuck päätyy kuitenkin sekaantumaan Alfan kuun operaatioon CIA:n kautta, omana tausta-ajatuksenaan saada tuleva ex-vaimo pois päiviltä sopivan salamyhkäisesti. Asiaan liittyy myös Chuckin uuden kämpän naapurissa asuva ganymedeläinen liejuhome Lordi Virtaava Simpukka, hieman kiusallinen kaveri, joka osaa lukea ajatuksia.

Kirja on hilpeä ja mielenkiintoinen, etenkin siinä vaiheessa, kun Chuckia oikein pyöritetään salaliittoteorioiden keskellä. Kuun hullut eivät tietenkään ole enimmäkseen sen kummempia kuin Maan terveet – CIA:n ja Bunny Hentmanin vainoharhat pärjäävät Alfan kuun paranoideille komeasti. Kysymys on, kuten Toni Jerrman arvostelussaan kirjoittaa, lopulta vain määritelmäeroista.

J. Pekka Mäkelä on tehnyt suomennoksen kanssa totutun siivoa jälkeä ja kirjan kansikin on Liken Dick-suomennoksille tavalliseen tapaan kummallisen ja luotaantyöntävän näköinen.

— Mikko

Söpöjä eläinkuvia ja tuhmia lauseita – siinäpä se.

Jos olet kyllästynyt ällösöpöstelyyn, pahasuiset pörröt saavat hymyn kareilemaan suupielissä. Kuvat ovat söpöjä mutteivät kovin erikoisia ja kaikki puhekuplat eivät oikein sovi yksi yhteen kaikkien kuvien kanssa. Hieman tuli mieleen, että kuinkakohan nopeasti teos on tehty.

Ei lapsille mutta hupaisa lisälahja vastavalmistuneelle.

— Paula

Kaj Korkea-ahon esikoisteos vie Pohjanmaalle, kuten uudempi Tummempaa tuolla puolen. Tällä kertaa pyöritellään parikymppisen Kasperin ja lukiota käyvän Linan suhdetta. Tarina liikkuu muutamalla aikatasolla. Yhtäällä Linan äiti on tullut hulluksi, toisaalla Kasper ja Lina ovat vasta tutustuneet, kolmannella tasolla muistellaan menneitä.

Salaisuuksia ja tukahdutettuja muistoja riittää. Samoin uskonnollista tunnetta. Lina kuuluu äitinsä kanssa hurmokselliseen Siinai-kirkkoon, mikä ei ole aivan helppo juttu ateisti-Kasperille. Kasperin ja Linan äidin suhde on kireä, etenkin kun Linan äiti Ann-Marie tuntuu uppoavan aina vain syvemmälle uskonnollisuuteensa. Kasper velloo omissa syyllisyyksissään: menneet painavat ja uuttakin syyllisyyttä riittää.

Kirja lataa symboliikkaa peliin raskaasti – läpitunkevia punaisia valoja, verta ja matoja – ja kasaa aineksia toistensa päälle siihen tapaan, että loppuun päästäessä tavaraa on vähän liiankin kanssa, mutta Katso minuun pienehen pitää kuitenkin paketin kasassa tarpeeksi hyvin. Kirjan parissa viihtyi mainiosti kieltämättä varsin reippaaksi äityvään loppuun asti.

— Mikko

“Hän rakastaa minua nyt. Tai hän rakastaa myös minua. Tai. Minä rakastan häntä. Ja sen enempää meistä kukaan ei voi tietää.”

Tämä on Ginan tarina, hänen rakkauden sekoittaman mielensä, syrjähyppynsä tarina, muistelus. Toki tämä on myös Seanin, tuon toisen osapuolen, toisen syrjähyppääjän tarina. Ja miehen kauniin, epätäydellisen erehdyksen, tyttärensä Evien tarina. Näkökulma on kuitenkin alusta loppuun Ginan, tarinan minä-kertojan.

Tämä on kertomus siitä, kuinka Evie, omalaatuinen lapsi, sitoo pikku hiljaa kaksi ihmistä toisiinsa, erottamattomasti. Hyväksyttävää vaiko ei; tehköön lukija itse valintansa. Niin tekevät kirjan sivuhenkilöhahmotkin ja kirjasta kehittyy sukulaissuhteista peilaava kokonaisuus.

Edellisellä suomennetulla, Booker-palkitulla teoksellaan Valvojaiset Anne Enright ei onnistunut vakuuttamaan minua. Teos oli mielestäni turhauttava, jo niin monta kertaa eri sanoin aiemmin läpiluettu. Tarina insestistä, alkoholismista ja itsemurhasta; ihan hyvin kirjoitettu, mutta ei mitään sen kummempaa, ei mitään uutta auringon alla. Teos jätti kuitenkin tunteen, että en halua luovuttaa, en vielä päästää irti tästä kirjoittavasta irlannittaresta.

Unohdetun valssin jälkeen tuntemukseni ovat samankaltaiset; kirja ei ollut huono – kuten ei ollut Valvojaisetkaan – mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi se on haluttu jättää tällaiseksi, torsoksi. Jo toistamiseen käteen jäi lähinnä tunne tarinasta, joka olisi tarvinnut “sitä jotakin” lopullisesti vakuuttaakseen, eloonherätäkseen ja -jäädäkseen. En kuitenkaan edelleenkään ole valmis lopullisesti tuomitsemaan. Niin paljon hyviä siemeniä, niin paljon potentiaalia. Kenties pitäisi lukea uudelleen, syventyä ja ymmärtää paremmin. Tai ehkä teoksen hienous piileekin sen autenttisuudessa; kukapa rakkauden sekoittamaa mieltä pystyisi ymmärtämään.

Suosittelen kokeilemaan, etsimään Ginan tarinalle tarkoitusta, sitä jotakin johon takertua. Ehdottomana bonuksena mainittakoon lukujen nimeäminen tunnettujen kappaleiden mukaan. Ainakaan itse en malttanut olla kokeilematta, kuuntelematta. Se kannatti.

— Kaisa

Sysimetsä aloitti tarinat Portlandissa, Oregonissa sijaitsevasta Sysimetsästä, joka on aivan nykyaikaisen kaupungin vieressä – mutta päällepäin se näyttää vain olevan Tietön korpi, johon kenelläkään ei ole menemistä. Metsän sisällä on kummallinen valtakunta.

Prue McKeel on palannut kotiin Sysimetsästä, mutta tuntee yhä vetoa metsään. Koulunkäynnistä ei tule mitään, kun ajatus ei pysy asiassa. Prue huomaa koulussa pystyvänsä kuulemaan kasvien ajatuksia. Eikä siinä vielä kaikki… Sysimetsän ryövärit saavat varoituksen Pruea uhkaavasta vaarasta ja ehtivät viime tipassa pelastamaan Pruen kitsunen eli muodonmuuttajaketun kynsistä. Prue huomaa taas olevansa avainasemassa Sysimetsän pelastamisessa.

Tarinan toisessa säikeessä Pruen ystävän Curtisin siskot Rachel ja Elise joutuvat Joffrey Unthankin kurittomien  nuorten orpokotiin – vain kahdeksi viikoksi, eli siksi aikaa kun tyttöjen vanhemmat käyvät Istanbulissa jäljittämässä Curtisia – joka siis elää onnellisena ja tyytyväisenä Tiettömässä korvessa, mutta sitähän Curtisin perhe ei tiedä. Orpokoti ja konepaja ovat synkkä paikka ja pian käy ilmi, etteivät sisarukset välttämättä koskaan tule pääsemään orpokodista pois…

Maanalainen sysimetsä on samanlainen perinteinen saturomaani kuin edeltäjänsä. Siinä on synkkiä, hiilenmustia sävyjä, mutta myös huumoria ja jännittävää seikkailua. Tarina vain jää ikävästi kesken: tämä on selvästi välipysäkki kirjasarjassa.

— Mikko

Vuoden 2013 Tähtivaeltaja-palkinnon on voittanut Gene Wolfen romaani Kiduttajan varjo, jonka on suomeksi julkaissut Gummerus ja suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. Alkuteos ilmestyi jo vuonna 1980, joten todetaan vain, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja toivotaan, että Gummerus julkaisee upean neliosaisen sarjan loputkin osat.

Tähtivaeltaja-raati kehui teosta muun muassa näin:

Severianin väliin jopa epäluotettava kertojanääni kantaa tarinan koko painon. Wolfe ei selittele turhia, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä kutkuttavan aineiston yksityiskohdista. Kuten kaikki todelliset suurteokset, Kiduttajan varjo jättää lukijalle myös riittävästi tulkinnanvaraa vetää nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäisistä suhteista omat johtopäätöksensä.

Lue lisää lehdistötiedotteesta: Tähtivaeltaja-voittaja 2013.

— Mikko

Eletään vuotta 1938. Kesä on kuuma, ihmiset pelkäävät sotaa ja opettajaksi valmistunut Iida on muuttanut pois kotoa. Kotiin Iidaa jäivät kaipaamaan äitiä sureva isä sekä kaksi siskoa Anni ja lottanakin toiminut Edla. Uudessa kylässä Iidaa odottaa oma asunto sekä luokallinen oppilaita. Eräänä päivänä Iidaa puree kyy ja apteekkiin pyöräillessään hän tapaa Eliaksen, jota ei millään saa mielestään. Tästä alkaa herkkä ja erilainen rakkaustarina.

“Seuratkoon onni polullanne, nouskoon elämänkaari korkeaksi kuin tämä hetki. Kestäköön rakkautenne läpi elämän.. ja olkoot kirkkaat päivä ja ilta.”

Useita vuosia myöhemmin Edla, hauras ja yksinäinen vanhus elää pienessä kerrostalokodissaan. Odottaen kuolemaa. Eräänä päivänä ulkona kävellessään, hän kohtaa nuoren miehen, Viljamin. Viljami ja Edla tutustuvat. Edla saa yksinäisyyteensä seuraa ja Viljami pääsee kurkistamaan Edlan historiaan. Mikä onkaan se Edlan salaisuus ja painolasti, joka häntä edelleen surettaa ja mietityttää?

“Yksin Edla on elänyt aina. Kun päättää että muuta ei ole niin muuta ei ole, Edla sanoo eikä Viljami aivan täysin ymmärrä mutta ymmärtää kuitenkin. Ja kun Edla kysyy haluaisiko hän nähdä lisää valokuvia, hän sanoo että oikein mielellään. Hän toivoo näkevänsä siihen hetkeen, josta Edla ei koskaan päässyt eteenpäin.”

Iidan elämä ei mene ihan oppikirjojen mukaan. En tahdo liikaa paljastaa juonenkäänteitä, mutta sanotaanko näin, että itseäni harmitti eniten Iidan kohtalo, kirjan henkilöihin nimittäin kiintyi helposti. Vuorotellen ja soljuvasti kappaleet kertovat kunkin ajan tapahtumista. Kaikki ikään kuin loksahtaa paikalleen. Tarina on hauras, kaunis ja romanttinen mutta samalla myös surullinen. Sodan alla ja aikana tunteet heittelevät laidasta laitaan. Tältä aikakaudelta kirjoitettu Edlan elämä ja yksinäisyys tuntuvat valitettavan realistisilta.

Inka Nousiainen (s.1976) kirjoittaa kauniisti ja taitavasti. Eri aikakauden kuvailut tuntuvat luontevilta ja aidoilta. Vaikka sivumäärä on yllättävän vähäinen, on kirjan sisältö siitä huolimatta suuri.

— Lina

Tristan Sadler on 21-vuotias mies, joka on selvinnyt hengissä ensimmäisen maailmansodan kauhuista. Syksyllä 1919 hän matkustaa Norwichiin palauttamaan asetoverinsa Will Bancroftin kirjeitä tämän sisarelle Marianille. Kirja alkaa tämän matkan kuvauksella, mutta palaa sitten useasti sotavuoteen 1916, ensin koulutusleirille ja sitten itse rintamalle.

Tristan ja Will saavat koulutuksessa Aldershotissa viereiset vuoteet ja ystävystyvät – takakannen tekstin mukaan Tristan kertoo Marianille ”läheisen ystävyyden synnyttämistä onnenhetkistä ja itsensä löytämisestä” – joten ei liene sisällön suurtakaan spoilaamista paljastaa, että miesten välille syttyy rakkaussuhde. Sodan julmuus ja kauheus kuitenkin erottavat miehet lopullisesti. Kuten takakansiteksti jälleen avuliaasti kertoo, ”Will päätti jättää taistelutantereet ja julistautui aseistakieltäytyjäksi.” Tästä lienee peräisin kirjan alkuperäinen nimi The Absolutist; suomenkielisen nimen traaginen merkitys selviää lukijalle aivan kirjan loppuvaiheessa.

Kuudes mies on tyylikäs ja kaunis kirja, vaikka se kertookin sodan julmuuksista. Boyne hallitsee hyvin kahdessa aikatasossa tapahtuvan kerronnan. Hän ei väännä rautalangasta eikä selitä lukijalle kaikkea auki, vaan jättää tämän mielikuvitukselle sijansa, mikä ainakin minusta on yksi hyvän romaaninkirjoittajan tunnusmerkeistä.

Päähenkilöiden kuvaus on taitavaa; sekä Tristanin että Willin hahmot ovat moniulotteisia ja ristiriitaisiakin, eivät suinkaan mitään pinnallisia kiiltokuvia. Sodan raaistava vaikutus tulee molempien kohdalla riipaisevasti esille. Tarinan muuten niin tasapainoisessa kokonaisuudessa viimeinen luku oli mielestäni tosin vähän tarpeeton; kertomus oli pyöristynyt kohti loppuaan jo ennen sitäkin.

“Oli kuin me olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista… niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen.”

Ensimmäinen maailmasota oli hirveä inhimillinen tragedia. Kuudes mies kuvaa sitä uudenlaisessa, mutta kuitenkin kunnioittavassa valossa.

— Tuija