Tammi (2026) — sarjakuvat, muistelmat, henkilöhistoria.

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen yhdessä kirjoittama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin sai 2022 innostuneen vastaanoton, ja seuraavana vuonna kirjasta tehtiin myös suosittu teatterisovitus Kansallisteatteriin. Tuisku Hiltusen kuvittama sarjakuvasovitus avaa nyt teoksen uudelle lukijaryhmälle ja antaa Ahmedin painavalle tarinalle visuaalisesti pysäyttävän, helposti lähestyttävän muodon.

Kasvukertomuksena Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on poikkeuksellisen kiinnostava. Nykyään Ujuni Ahmed tunnetaan erityisesti äänekkäänä tyttöjen ympärileikkauksen vastustajana. Ihmisoikeusvaikuttajana hänen työnsä ylipäätään kohdistuu erityisesti maahanmuuttajataustaisiin tyttöihin ja naisiin, mutta tie tähän pisteeseen on ollut poikkeuksellisen vaikea. Kolmevuotiaana Somaliasta Suomeen muuttanut Ahmed sai tottua siihen, että hän eli aivan erilaisessa todellisuudessa kuin valkoiset tytöt. Heille monet asiat olivat sallittuja ja mahdollisia, Ahmedin kaltaisille tytöille kieltoja taas löytyy loputtomasti. Pinnan alla on olettamus: jos tytölle tapahtuu jotain pahaa, olipa kyse väkivallasta, raiskauksesta tai jostain muusta, häpeä ja syyllisyys kuuluu vain hänelle.

Nuorella Ahmedilla riitti kysymyksiä: miksi ongelma on aina tytöt, miksi vain tytöt voivat olla vääränlaisia? Ahmed kyseenalaistaa ja ottaa hatkat, useaan otteeseen. Irtiotto perheestä ja perinteistä vaatii paljon, mutta teos on paljon muutakin kuin kertomus henkilökohtaisesta irtiotosta. Ahmed haastaa ajattelemaan isoja kysymyksiä. Luku, joka esittää kysymyksiä valkoisille feministeille on erinomainen. Kysymys on lyhyesti suvaitsevuudesta ja sensitiivisyydestä.

Kukaan ei sanoisi valkoisesta ihmisestä, että häntä pitää suvaita. Tummalle niin voi sanoa. Hänessä on siis jo lähtökohtaisesti jotain ongelmallista. Sensitiivisyyden vaatimus taas on yksi tapa vaientaa väkivallan uhreja. Minua on vaadittu puhumaan sensitiivisesti silpomisesta, vaikka se on väkivaltaa, jonka olen itse kokenut.

On tärkeä kysymys keiden ääni kuuluu yhteiskunnassa ja kenen kokemuksista vaietaan, ja mistä syistä. Myös luku uskonkysymyksistä herätti paljon ajatuksia. Kenellä on oikeus tuomita ja määritellä, miltä naisen tulisi näyttää? Huivikysymys on kiinnostava siitäkin syystä, että taustalla on aika tuore historiallinen muutos.

Ennen 90-lukua uskonto oli ollut Somaliassa pikemminkin hengellinen ja yhteisöllinen, ei poliittinen voima. Pukeutumiseen ei suhtauduttu tiukkapipoisesti, huivia ei usein käytetty ollenkaan tai se oli laskostettu rennosti pään yli. Sisällissodan myötä islamistiset ryhmät valtasivat alaa ja heidän myötään poliittisesta islamista tuli päivän sana. Perinteinen somalikulttuuri alkoi siis murtua ja tilalle on tullut fundamentalistinen saudiarabialainen uskontulkinta pukeutumisohjeineen, jota ironista kyllä on perusteltu Somaliassa ”omien juurien vaalimisena”.

Sarjakuvassa on kiinnostava kohta, kun Ahmedin äidinäiti tuli vierailulle Ahmedin ollessa yläasteella. Itsetietoinen ja tyylikäs nainen oli kasvanut Somaliassa aikana, jolloin naiset ottivat rannalla aurinkoa bikineissä. Kaikkien järkytykseksi hän muitta mutkitta kieltäytyy pukemasta päälleen nykyään yleisiä isoja huiveja, joihin somalirouvat pukeutuvat. Ahmed kertoo, miten mummin kautta mieleen piirtyi Somaliasta aivan toisenlainen kuva, ja sellainen piirtyy myös lukijalle. Se, mikä mielletään tänään muuttumattomaksi traditioksi tai ”omiksi juuriksi”, saattaa olla vain parin vuosikymmenen takaisen poliittisen murroksen tuotos.

Tällainen muutos on aika ahdistava ajatus, kehitys ei välttämättä menekään aina eteenpäin. Toisaalta ehkä se korostaa, miten merkityksellistä Ahmedin aktivistin työ on. Asioita on aina mahdollista muuttaa, ja joskus muutos voi tapahtua nopeastikin.

Tuisku Hiltusen käsissä Ahmedin tarina on saanut arvoisensa kohtelun. Hiltusen tyyli on selkeää ja hillittyä, luonnosmainen ja vähäeleinen piirustustyyli onnistuu ilmaisemaan paljon. Sarjakuvan värimaailma on niin ikään onnistunut. Pidin siitä, että värimaailma ei näy vain ruutujen sisällä, vaan monet sivut itsessään on myös väritetty. Kokonaisuus näyttää raikkaalta ja tuo rytmiä visuaaliseen ilmeeseen ja tukee tarinan tunnelman vaihteluita.

Ainoana pienenä kauneusvirheenä pidän sitä, että dialogeissa ja muussa kerronnassa käytetään samaa fonttia. Tämä ratkaisu ei aina häiritse, mutta tässä tapauksessa pieni tekstityyppien erittely olisi selkeyttänyt dokumentaarista kerrontaa ja tuonut tekstiin selkeämmän hierarkian. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja lopputuloksena on tyylikäs dokumentaarinen sarjakuva, jota voi suositella kaikille sarjakuvien ystäville.

— Titta Lindström

Lähde

WSOY (2026) — psykologiset romaanit, salaisuudet, menneisyys.

Jos haluat lukea tämän vuoden kirjasadosta vain yhden kirjan ja toivot sen olevan vanhan ajan oikea romaani, se voisi mainiosti olla tämä Jälkeläinen. Siinä on polveileva juoni yllättävine käänteineen, mielenkiintoisia ja monipuolisia henkilöhahmoja, sosialismin ja kapitalismin yhteiskuntien kuvausta, aatteiden ristiriitoja sekä omanlaistaan rakkauttakin – ei romantiikkaa, mutta tunteita silti.

Birgit ja Kaspar tapaavat kesällä 1964; Birgit on kotoisin Itä-Saksasta, Kaspar taas lännestä. Nuoripari haluaa aloittaa yhteisen elämän Länsi-Saksassa, ja niin he sitten tekevätkin Birgitin uskaliaan paon jälkeen. Mutta vasta Birgitin äkillisen kuoleman jälkeen seitsemänkymppinen Kaspar saa tietää vaimonsa elämän suuren salaisuuden. Lähtiessään sen jäljille Kaspar kohtaa monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia aatteita ja joutuu punnitsemaan omankin elämänsä merkitystä ja arvoja uudelleen.

En nyt haluaisi paljastaa romaanin tarinaa enempää, sillä se on kaikesta yhteiskunta- ja aatehistoriallisesta sisällöstään huolimatta ennen muuta juonivetoinen.

On kirjan rakenteessakin mielenkiintonsa. Se avautuu ja sulkeutuu yleisestä yksityiseen ja taas takaisin: Bernhard Schlink kuvaa uskottavasti ja ammattitaidolla Saksaa, sekä länttä että itää, mutta yhtä lailla Birgitin ja Kasparin sisäistä todellisuutta. Ne yhdistyvät kirjan alkupuolella Ankara Jumala -tekstissä, kirjassa kirjan sisällä: kyseessä on Birgitin jäämistöstä löytynyt käsikirjoitus, joka avaa hänen salaisuutensa.

Jälkeläinen on siis kerrontatavaltaan melko perinteinen, mutta ei sen parissa aika tule pitkäksi.

— Tuija

Lähde

WSOY (2006) — tietokirjallisuus, historia, antiikki.

Retoriikan pitkä historia tekee nöyräksi. Niiden suurten auktoriteettien lisäksi, joihin tässä työssä keskitytään, juuri esimerkiksi keskiajalla vaikutti suuri määrä kirjoittajia, jotka jäävät tämänkin esityksen ulkopuolelle.

Retoriikan suurin nimi Aristoteles kirjoitti, että retoriikka ja etiikka liittyivät toisiinsa. Cicero muistutti vielä viisaasti, että vaikka asia oli monimutkainen, jotkut asiat olivat loogisesti pääteltynä todennäköisiä ja jotkut taas eivät.

Suomalaiset ovat tunnettuja kommunikoinnissaan eräänlaisesta humanistisen minimalismin ja protestanttisen etiikan omalaatuisesta malliyhdistelmästä, jossa ei liikoja innostuta sanoilla eikä turhia pölistä, koska kaiken taustalla kummittelee pelko siitä, että joku huomaa tyhjien tynnyrien kolisevan eniten ja tyhjää puhuvan riikinkukkokeisarin olevan ilman rihmankiertämää. Pitää muistaa, että retoriikan helppoheikit saavuttavat vain todelta näyttävän tai todennäköisen illuusion maailman, joka eroaa filosofisen dialektiikan avulla saavutettavasta varmasta tiedosta. Juju onkin siinä, kuka osaa erottaa!

Yllä oleva teksti on tietenkin retoriikkaa ja olettamuksia, joista retoriikan käyttämä päättely lähtee, mutta joista emme enää puhu niiden oikeilla nimillä, koska kouluissa ei enää opeteta sitä antiikin opetuksen yhteydessä. Siksi emme myöskään aina tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Kuvitelmilla hallitaan ihmismieliä ja vedetään naruista kulisseissa. Jukka-Pekka Puro on kirjoittanut tärkeästä aiheesta kirjan Retoriikan historia. Kirjassa käsitellään ansiokkaasti ja ”lukijaystävällisesti” koko retoriikka-ala alusta loppuun.

Pieni muistutus heti alkuun. Ensimmäinen sääntö on retoriikan jako uuteen ja klassiseen retoriikkaan. Klassinen retoriikka oli täynnä käytännöllisiä ohjeita ja lähti liikkeelle puhujasta, ja miten hän sai asiansa perille kuulijoissa. Uusi retoriikka tarkoittaa taas nimenomaan uudenlaista ajattelutapaa ja maailmankuvaa erotukseksi antiikista ja vanhoista ajoista. Uusi retoriikka lähtee siitä, että yleisöpuhe on vain ”sovellusalue” eikä alan varsinaista ydintä: retoriikka on retorisen kritiikin henkistä analyysiä, erittelyä ja tulkintaa.

Aihe on yllättävän laaja. Suomeksi aiheesta löytyy vain harvoja kirjoja. Tunnetuin niistä on Kari Palosen Tekstistä politiikkaan (Vastapaino, 1988). Varsinainen perusteos on tietenkin Aristoteleen Retoriikka (Gaudeamus, 2000), joka on julkaistu samoissa kansissa Runousopin kanssa. Aristoteleen klassikkokirja on tarkoitettu filosofeille, psykologeille, opettajille ja tutkijoille.

Retoriikka on oppi vaikuttamisesta ja tämän opin analysoimista ja erityisesti sen tärkeän asian ymmärtämistä, että liian väljissä rajoissa retoriikan käsitteet muuttuvat sumeiksi ja sekaviksi. Aristoteles maalaa kuvan puhujan luonteesta (ethos) ja tunteista (pathos) sekä argumenteista (logos). Platonia taas pidettiin retoriikan kriitikkona, joka korosti filosofian ja retoriikan välistä kuilua. Aristoteleelle retoriikka oli taito, joka löysi käytettävissä olevat vakuuttavaksi tekemisen keinot.

Retoriikan historia käy läpi retoriikan historiallisia kehityskulkuja antiikista aina 2000-luvulle. Puro käyttää aluksi aikaa selittäessään retoriikan peruskäsitteet ja ne muutamat suuret nimet, joiden pohjalle itse varsinainen ”puhe- ja vaikuttamisoppi” nojaa. Olen käsitellyt aihetta kirjassani Iisalmen sanomat ja muita mediaesseitä (Kulttuuriklubi, 2018) amerikkalaista retoriikkaa kuvatessani. Käytin Puron kirjaa yhtenä tärkeänä lähteenä.

Puro nostaa retoriikan yhteydessä kolme teemaa, joiden alan määrittelyn yhteydessä on otettava kantaa. Ensimmäinen näistä hänestä on retoriikan ihmiskuva: ”Tämä ongelma oli esillä jo antiikissa. Platon puki sanoiksi oman aikansa tuntemukset, kun hän toi esille sen, kuinka helposti puhujaa pidetään epäluotettavana. Ymmärrämme Platonin kritiikin aikansa sofismia kohtaan nykyäänkin helposti, koska perusongelma ei ole hävinnyt mihinkään: retoriikan yhteydessä joudutaan ottamaan kantaa siihen, onko kenellekään oikeutta taivutella retorisin keinoin toista omien ajatustensa taakse.” Tässä näkyy alan ikuisuusongelma ja moraalinen dilemma, joka jatkuu ja jatkuu.

Puron mukaan retoriikka johdattaa meidät pohtimaan sitä, millainen ihmisluonto oikein on. Puro kysyy, käytämmekö häikäilemättömästi hyväksi käytössämme olevia vaikuttamisen tekniikoita, vai pitäisikö meidän luottaa Quintilianuksen hengessä siihen, että hyvän puhujan takana on oltava hyvä ihminen? Kauniista sanoista huolimatta ongelma on aikoja sitten karannut tavoittamattomiin.

Eräs suuri kysymys Puron mukaan on, kun historiassa tapahtuneista käänteistä aletaan etsiä yhtenäistä punaista lankaa: ”Mikä on retoriikan suuri tarina, mistä on lähdetty ja minne tultu? Lankaa on vaikea hahmottaa, koska retoriikan lopullinen tarkastelukohde ei ole mitenkään selvä.” Juuri tätä vaikeaa tehtävää varten Retoriikan historia on koottu ja kirjoitettu ja on osoittautunut tarpeelliseksi.

On hyvä, että arjen käyttökielelle käännetty Puron kirja hieman madaltaa kynnystä astua itse aiheeseen. Retoriikka kuuluu maailmoihin, missä yksi plus yksi ei ole kaksi vaan jotain sinnepäin; jotain, mitä puhuja haluaa tarjota yleisenä käsityksenä, vaikka ovelasti myykin manipulatiivista asiaa. Menestys on sitä parempi mitä vähemmin kuulija tietää ja osaa aavistaa puhujan koukkuja retorisiksi tempuiksi.

Retoriikan voima on suuri ja seuraukset yhtä arvaamattomat. On paljon sellaista tahallista väärinymmärrystä ja ikävää kärsimystä, jonka ovat saaneet aikaan suurisuiset liioittelijat ja kansanvillitsijät. Oikeastaan sana on kuin tappava luoti, ja oikein tähdättynä se voi saada aikaan myös yllättävän suurta tuhoa ja ikävyyksiä muille, usein viattomille, ihmisille.

Puro tunnustaa, että olemme nykyisin tietoisia siitä, että retoriikan vastuu on nykymaailmassa usein kovin hämärtynyt, mutta se on hänestä myös haaste, johon on vastattava (mutta kuka?): ”Omalle ajallemme ei ole ominaista, että voisimme löytää Caton tai Demostheneen kaltaisia avainpuhujia, joiden puheiden kritiikki vastaisi tarpeeseen löytää retoriikan kulmakivet.”

Koko kirjan kiinnostavin ja ajankohtaisin, ja ehkä kriittistä nykylukijaa kiinnostavin osa, käsittelee uutta retoriikkaa ja muun muassa  I. A. Richardsin, Richard Weaverin, Kenneth Burken, Chaim Perelmanin ja Stephen Toulminin ajatuksia. Uusi retoriikka istui hyvin moderniin ja koko ajan kovasti muuttuvaan maailmaan samalla, kun poliittinen maailmankuvakin muuttui.

Tässä on kirja, joka pitäisi kuulua kaikkien hyllyyn nostettavaksi esiin aina, kun joku valtaapitävistä valehtelijoista ärähtää jotain.

— Harald Olausen

Lähde

Myllylahti (2026) — nuortenkirjat, fantasia, salaisuudet.

Meusalinan tulevaisuus on selvä: hän asuu Syväharjun raakkutilalla ja on perinyt helmenkuiskaamisen lahjan. Hän kuulee, kun helmet kypsyvät raakuissa ja osaa kuiskata raakuille, jotta ne päästävät helmet poimittaviksi. Taito on hieno ja arvokas, mutta Meusalinalle se on vankila: tulevaisuus, josta ei ole pakenemista. Meusalina kaipaa vapautta – ja huomiota komealta metsästäjältä Neimokselta.

Metsässä kulkiessaan Meusalina joutuu yllättäen metsänpeittoon. Onneksi äiti on opettanut keinon, miten sieltä pääsee pois. Metsänpeitosta tupsahdettuaan Meusalina kohtaa puunhakkaajan pojan Kielin, joka on viemässä halkokuormaa Odalialle. Odalia, käy ilmi, on syrjäisessä mökissä asuva tamminoita. Ensivierailulla Meusalina ei edes kohtaa koko noitaa, näkee vain tämän mökin, mutta sekin riittää.

Mutta silti. Hänen sisälleen oli syttynyt polte, kun hän oli astunut noidan mökin kynnyksen yli ja nähnyt tuvan ihmeellisyydet. Hän arvasi, että nekin olivat pelkkä pintasilaus siihen nähden, mitä kaikkea tamminoita omisti ja mitä hän tiesi taikuuden maailmasta.

Meusalina hyppäsi sammaloituneen kannon yli äkkiä riehakkaana.

Vihdoin hän oli ymmärtänyt, mitä hänen elämästään oli puuttunut – mitä hän tahtoi.

Hän tahtoi tamminoidan oppiin.

Meusalina tyrkyttää itseään noidan oppiin, mutta noita on haluton. Hän ei koskaan ota oppilaita. Noita kuitenkin tarvitsee apua: hänen mökkinsä on täynnä tavaraa ja tavaranpaljous pitäisi saada järjestykseen. Voisiko Meusalina käydä auttamassa noitaa mökin siivoamisessa? Tämä pieni murunenkin riittää ruokkimaan toivoa Meusalinassa, ja hän suostuu oitis.

Koska Meusalina ajattelee, että hänen kuuluu haluta vain helmenkuiskaamista, hän joutuu pitämään noidan kanssa työskentelemisen salassa. Siitä seuraa valheita, joista seuraa uusia valheita. Meusalina ei pysty kertomaan totuutta edes parhaalle ystävälleen. Ystävälle Meusalina kertoo tapailevansa salaa Neimosta. Vaan entäs sitten, kun koittaa juhlien aika ja Meusalinan pitäisi tuoda poikaystävä juhliin näytille, eikä poikaystävä tiedä ollenkaan olevansa Meusalinan mielitietty? Ratkeaisiko tilanne kenties taikuudella?

Valitettavasti Meusalina ei tiedä sitä, että taikuuden voimia on vaikea hallita ja rakkautta sitäkin vaikeampi. Asia selviää vasta, kun Meusalina yrittää ja seuraukset riistäytyvät käsistä. Tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan monenlaista nokkeluutta ja rohkeutta, sekä Meusalinalta itseltään että hyvin avuliaaksi osoittautuvalta Kieliltä.

Hyvässä vauhdissa olevan J. S. Meresmaan Metsänkorva on viehättävä fantasiatarina rakkaudesta, taikuudesta ja voimista, joiden kanssa ei pitäisi leikkiä. Se sijoittuu samaan hieman Studio Ghibli -henkiseen fantasiamaailmaan kuin viimevuotinen Noidanlanka. Tarinat ovat sinänsä irrallisia toisistaan, kummassakin on pääosassa helmenkuiskaaja, mutta muuten tarinat eivät liity toisiinsa – ainakaan pikaisella palaamisella Noidanlangan pariin en keksinyt niiden väliltä muita yhdistäviä tekijöitä. Joissain yhteyksissä Metsänkorva on merkitty Noidanlanka-sarjan osaksi 0,5, eli se edeltäisi kronologiassa Noidanlankaa. 

Suurta väliä ei nähdäkseni ole, missä järjestyksessä kirjat lukee – molemmat ovat toki lukemisen arvoisia, jos viehättävä fantasiakirjallisuus miellyttää. Metsänkorva on nuortenkirjaksi luokiteltu, mutta aikuisilla satumaisen fantasian ystävillä ei ole mitään syytä sitä välttää; tarinassa on vankkaa lumovoimaa, joka ylittää ikärajat.

— Mikko

Lähde

Hertta (2026) — dekkarit, murhat, huumori.

Rauhallista elämää viettävä Murhabotti on löytänyt Preservationista, harmonian tyyssijasta, uuden kodin. Murhabotin päivät täyttää kinailu ihmisten kanssa sekä yhteydenpito Murhabotin lähes ystävään tohtori Mensahiin. Ihmisten huono vaikutus on saanut Murhabotin kiroilemaan ja tekemään ilmeitä.

Murhabotin molemmista uusista taidoista sekä vanhoista SecUnitin kyvyistä on hyötyä, kun Preservationista löytyy ruumis. Murhabotti ajautuu tutkimaan rikosta ja samalla – mikä kauhu! – suojelemaan ihmiskuntaa.

Pakoileva yhteys on viides Murhabotti-kirja, ja tällä kertaa Murhabotin vanhat viholliset pysyvät piilossa, kun Murhabotti selvittelee rikosta. Kovin ihmismäiseksi Murhabotin käytös on muuttunut. Minua on aina juuri miellyttänyt Murhabotin ihmisviha, joten jää nähtäväksi, millaiseksi Murhabotti kirjasarjan edetessä muuttuu.

— Maarit

Lähde

Tammi (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Kuukukkamurhat on jatkoa Anthony Horowitzin vuonna 2025 suomeksi ilmestyneelle Harakkamurhat-kirjalle. Kirjassa seurataan entistä kustannustoimittajaa Susan Ryelandia, ja hänen tutkimuksiinsa liittyvää fiktiivistä 1950-luvun etsivää Atticus Pündiä, josta kuviteltu kirjailija Alan Conway on kirjoittanut tarinan. Oliko sekavaa? No sellainen on myös tarina, mutta tavallaan ei.

Englantilaisessa Branlow Hall -hotellissa Devonshiressä murhattiin kahdeksan vuotta sitten mies nimeltä Frank Parris. Murhasta tuomittiin hotellin työntekijä Stefan Codrescu. Kirjailija Alan Conway vieraili hotellissa murhan jälkeen ja kirjoitti siitä rikosromaanin Atticus Pünd Takes the Case. Tässä Conwayn kirjoittamassa fiktiivisessä kirjassa etsivä Atticus Pünd ratkaisee murhan, jossa uhrina on näyttelijätär Melissa James.

Hotellissa vieraillessaan Conway keksi murhasta jotain sellaista, josta poliisilla ei ollut tietoa. Kirjassaan Conway ei kerro suoraan ratkaisua, vaan piilottaa ratkaisunsa rivien väliin

Susan Ryeland asuu miesystävänsä kanssa Kreikassa, jossa he pyörittävät huonosti menestyvää perhehotellia. Eräänä päivänä Susanin luo tulevat englantilaiset Lawrence ja Pauline Treherne, Branlow Hall -hotellin omistajat. Heidän tyttärensä on kadonnut, ja he tarvitsevat Susanin apua.

Pariskunta kertoo Susanille, että kun heidän tyttärensä Cecily oli lukenut Conwayn kirjan vuosia Parrisin murhan jälkeen ja tajunnut, että Conwayn kirja paitsi kertoi heidän hotellissaan tapahtuneesta murhasta, kirjailija oli myös ratkaissut murhan. Cecily tajusi, että Parrisin murhasta oli vangittu väärä mies. Cecily katosi pian kerrottuaan löydöstään muille.

Koska Susan oli Conwayn kustannustoimittaja, Trehernet arvelevat, että Susan on ainoa henkilö, joka ymmärtää kirjailijan kätkettyjä vinkkejä ja voisi löytää kirjasta saman, minkä Cecilykin huomasi. He palkkaavat Susanin ratkaisemaan tyttärensä katoamisen.

Susan on jo kyllästynyt työhönsä hotellissa ja lähtee Englantiin, vaikka hänen miesystävänsä vastusteleekin ajatusta. Kun Susan saapuu Kreetalta takaisin Englantiin, hän majoittuu Trehernen perheen omistamaan hotelliin, josta Cecily katosi. Susan alkaa haastatella ihmisiä, jotka olivat hotellilla kahdeksan vuotta sitten, kun Parris murhattiin ja niitä, jotka olivat paikalla, kun Cecily katosi.

Tutkimustensa ajan Susan lukee Alanin kirjaa ja vertailee kirjan 1950-luvulle sijoittuvia hahmoja tapaamiinsa Branlow Hallin todellisiin ihmisiin. Hän alkaa etsiä tekstistä vinkkejä: anagrammeja, sanaleikkejä ja viittauksia, jotka paljastaisivat sen, minkä Cecily keksi ennen katoamistaan.

Kuukukkamurhat on todellinen mysteeri myös lukijalle. Edellistä kirjaa lukiessani mietin, että jos en olisi nähnyt Harakkamurhat-sarjaa televisiosta, en olisi ehkä pysynyt kirjan tarinan mukana. Nyt kun Horowitzin tyyli ”kirjasta kirjan sisällä” oli tutumpi, lukeminen onnistui paremmin. Ehkä Kuukukkamurhat on myös kirjana jäsennellympi, vaikka toisaalta myös monimutkaisempi. Pidin kirjasta ja sen tarjoamasta haasteesta lukijalle.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Kun kysyn tunnetulta homoikonilta, kirjailijaksi tänä syksynä ryhtyneeltä Sami Montellilta, mitä homokirjallisuusesikuvia sinulla on, hän vastaa veitikka silmäkulmassa, ettei ole suoraan homoesikuvia. ”Olen aina pitänyt niin sanotuista suurista kertomuksista. Balzac lumosi minut aikanaan.”

Millainen on kirjasi ja mistä tyyli? ”Kaipa sitä voisi kutsua episodiromaaniksi. Vaikutteita on tajunnanvirrasta ja yhden päivän romaaneista.”

Montellin esikoisteos Cabaretin yöt julkaistiin heinäkuussa 2026. Haastattelu tehtiin lokakuussa 2026.

Millaista oli kirjoittaa kirja? Sami vastaa, että se oli voittopuolisesti ihanaa. Tarinan punominen on hyvää ajanvietettä. ”Muutama vuosi kirjoitustyöstä oli myös pandemian aikana, joten se auttoi siinä. Hahmojen kanssa ei ollut koskaan yksin. Voisi väittää, että se on yksi syy hahmojen runsauteen ja diaologivetoisuuteen, mutta se ei ole totta. Olen aina rakastanut laajoja ja monipolvisia kertomuksia. Viimeistely, oikoluku toki ovat ihan työtä.”

Entä oliko vaikea etsiä kustantajaa? ”Se oli masentavaa. Kirjani on monta kertaa hylätty. Onneksi nykyään on mahdollista tuottaa omakustanne ilman suurempaa taloudellista riskiä.” Millaisin mielin homokirjamarkkinoille? ”Iloisin mielin! Onhan se turhauttavaa, kun ei ole mitään markkinointikoneistoa takana ja somen algoritmit toimii mystisellä tavalla. Olen muutamia hyviä lukijapalautteita saanut. On mahtavaa kuulla, että immersio toimii.”

Montell kirjoitti esikoiskirjaansa muutaman vuoden omien töidensä ohella. Homomaailmassa hän on tunnettu legendana, sekä teräväsanaisena kynäilijänä että homoaktivistina, joka on osallistunut melkein kaikkeen mahdolliseen ympärillä pyörivään asiaan ja tapahtumaan tai kommentoinut niitä niin, että on varmasti oppinut kantapään kautta myös julkisuuden varjot.

”Olen itse sitä sukupolvea, syntynyt 1969, jonka nuoruusvuodet AIDS-hysteria ja -pelko pilasi. Halusin tehdä kirjan ilman sitä. Me homomiehet olemme aivan liiaksi leimautuneet ja märehtineet AIDS:n kauhuissa, irti päästäminen voi olla terapeuttista. Ainakin toivon, että lukija kokisi näin. 2020-luvulla syntyneille näillä asioilla on enää hyvin vähän merkitystä, jos lainkaan. Olen pitkään ajatellut, että jos kuolleet voisivat antaa meille yhden ohjeen se olisi ”älä pelkää elää”.”

Sami Montell sanoo, ettei myöskään halunnut kirjoittaa mitään uhrikirjaa, ”näin kamalaa meillä on”, niitä ovat hänen mielestään homot jo tehtailleet aivan liikaa. Samista tuntuu, että uhriasema on ainoa, joka homoille kirjallisuudessa on sallittu, sinne homot mahtuvat omaan lokeroonsa. Montell on oikeassa. Oma juttunsa on myös ”siirappinen ulostulofantasiakirjallisuus”.

”Lokerossa meitä voi vähän ihastella, pikkasen paijailla, mutta pysymme hallittavissa, pervoutemme ei uhkaa heterolukijan stabiilia maailmankuvaa.” Cabaretin yöt on myös kahden unohdetun suuruuden tarina: Gay Club Cabaretin ja AIDSiin kuolleen After Darkin komean miestanssijan Timo Jyrkänpään, vaikka hän vain vilahtaa tarinassa. Montell on tehnyt kaikille selväksi, että hän oli tähti, joka ei ehtinyt vielä näyttää kaikkea loistoaan.

Keskeisimmäksi Cabaretin öissä muodostuu aika. Mutta myös ihmisten kokemat seksuaaliset seikkailut ja erotiikka. Aika itse on tavallaan ainoa koko ajan muuttuva päähenkilö, kaikki muut ovat kuin paikoillaan olevia oman elämänsä todistavia statisteja; kaiken gravitaatiopisteessä on Gay Club Cabaret. Tämä näkyy selkeästi tarinan rakenteessa ja kerronnan muutoksissa.

Kun kysyn, millainen romaani on hänen itsensä mielestä, hän vastaa, että ehkä Cabaretin yöt on tyypillinen esikoisromaani, johon on survottu liikaa ajatuksia ja ideoita samaan mössöön. ”Minun mielestäni se on mielenkiintoinen ja moniulotteinen kertomus siitä, miten aika ja yhteiskunta meitä vie. Ja miten samat ongelmat vellovat eri sukupolvilla.” Montell on pragmaattinen realisti.

Entä mikä on Sami Montellin homotarina? Hän on itse melko tunnettu homoaktivisti Helsingissä. Esimerkiksi jo vuonna 2010 Montell oli mukana tuottamassa seuraavan kesän 2011 Helsinki Pridea. Montell sukelsi suoraan ytimeen.

”Olin juuri ollut mukana uuden kilpailun, Mr Gay Finland, tuotantotiimissä. Kilpailu sai valtavan suosion ja huomion ja olin Ylen Aamu-tv:ssäkin siitä yhdessä voittajamisterin kanssa puhumassakin. Tätä ennen olin jo tehnyt paljon DJ-keikkoja, parit Pridet ja Hesetan bileitä DTM:ssä ynnä muissa ja ollut muun muassa residenttinä Herculeksessa pari vuotta.”

Kirjoittajan ura urkeni, kun QX Förlag etsi yhdyshenkilöä Suomesta ja he ottivat Samiin ensin yhteyttä. He tapasivat ja siitä se sitten lähti. Ensin oli tarkoitus edistää vain deittisivusto Qruiserin markkinointia Suomessa, mutta pian Sami toi mukaan uuden ajatuksen suomalaisesta QX:stä.

”Se oli ollut myös Ruotsin puolella mielessä ainakin jossain määrin, vaikka ilman tarkempaa aikataulua. Kun sitten Setan säätiön vielä pääosin omistama DTM ajautui konkurssiin loppuvuodesta 2011 ja sai uudet omistajat, aukesi ikkuna suomenkielisen QX:n lanseeraukselle.”

Sami kertoo, että silloin DTM:n puolelta haluttiin tehdä Qruiserin kanssa yhteistyötä. Tuli muun muassa näyttävä mainoskampanja Qruiseriin, joka tuolloin oli vielä merkittävä tekijä, Grindr vei käyttäjät vasta vuosia myöhemmin. Qruiserin logo täytti DTM:n vippikortin takapuolen. DTM:ään tuli Qruiserin Men Only -bileet. Mutta sitten alkoi ”homoskenekone” hieman yskiä ja muuttua.

”Tämä kaikki auttoi kääntämään, tai ainakin niin oli tarkoitus, DTM:n liian heteroksi Iso Roobertinkadulla menneen imagon. Uuden DTM:n auetessa helmikuussa 2012 aloitti myös QX.fi. Oli toimitusjohtaja ja vastaava päätoimittaja Jon Vossin ratkaisu, että suomenkielinen QX on aluksi yksi Qruiser.comin blogeista. Se oli minusta virhe, vaikka en tiedä olisiko se tehnyt missään vaiheessa Suomen QX:stä taloudellisti edes omavaraista. Osa syistä oli tosin ilmeisesti myös teknisiä. 2017 QX Gay Gaalan yhteydessä lanseerattiin uusi QX.fi samalla uudistuneelle alustalle QX.se kanssa.”

QX.fi oli kuitenkin tärkeä ja hyvä kirjoituskoulu kirjailijaksi aikovalle Samille.

”Kun syksyllä 2023 tuli päätös lakkauttaa QX.fi se ei suinkaan ollut yllätys, mutta hyvin ikävää se oli. Yhtiön talous oli kuitenkin koko ajan kurjistunut. Media-alan talouskurimus on yleisessä tiedossa. Ironisesti ratkaisu todennäköisesti on panostaminen laatujournalismiin, mutta se pitäisi esittää vetovoimaisesti. Mutta mistä resurssit?”

Sattuma kuljetti kohti kirjailijuutta. Montell kertoo, että kirjoittaminen QX:ään oli unelmahomma, joka tuli tilaamatta. Hänestä tuntuu vieläkin uskomattomalta, että todella sai tehdä sen. Siitä jäi myös traumoja. Hän ei tiedä selviääkö yksikään toimittaja ilman niitä. Etenkin tässä ajassa erimielisten kurittaminen ja vaientaminen on Montellista hyvin helppoa. Sosiaalinen media on hänestä saatanan kone, jonka avulla vihaa on helppo levittää ja julistaa olevansa oikealla asialla.

Montell on oikeassa ja tietää hyvin, mistä puhuu, sillä noihin vuosiin 2010–2023 mahtui myös HLBT-liikkeen ja Pride-liikkeen sisäisen hajoamisen kiihtyminen. Sitä oli Montellin mielestä erittäin ikävä todistaa. Surullisinta oli se, että tosiasioille annettiin vain vähän arvoa, jos lainkaan. Vain tunne ja kokemus määräsivät. Montell sanoo, ettei ole mitenkään oikein, että kaiken maailman päänaukojat voivat vähällä ja valikoivalla ymmärryksellään syytää vihaa ja halveksuntaa kenen tahansa päälle.

”Nämä sosiaalisen median herrantertut ovat yhteiskuntamme syöpä siinä missä Venäjän hybridivaikuttaminenkin eikä sille tulisi olla sokea. Kokoan parhaillaan tekstikokoelmaa, joka perustuu QX.fi:lle kirjoittamiini juttuihin.”

Kirjailija sami Montell kirjoittaa koko ajan ja uusia kirjoja on jo tulossa. Kirjoituksia homoudesta on viimeistelyvaiheessa ja ilmestyy vuoden taitteen tienoilla. Se sisältää muun muassa baarihistoria-juttusarjan, mutta myös merkittävässä määrin uusiksi kirjoitetun osuuden gay-aktivismista, sen historiasta ja homomiesten aseman muuttumisesta liikkeen sisällä, sekä Priden nykytilasta ja uhkakuvista. Ja vähän homoseksistä.

”QX.fi ei ole enää olemassa, toki sivusto löytyy verkkoarkistosta ja kansallisarkiston kokoelmista, ajattelin että kokoelmateos olisi hyvä olla olemassa.”

Montell kertoo olevansa kirjallinen tyyppi ja on aina lukenut paljon. Montellilla oli enemmän ja vähemmän ollut ajatus kirjan kirjoittamisesta jo vuosia ennen Cabaretin öiden kirjoitustyön aloittamista. Hänellä ei vain ollut selkeää ajatusta siitä, mistä kirjoittaisin tai mitä hahmoja tarinassa olisi. Cabaretin öiden alku oli Montellin QX:lle vuonna 2017 kirjoittama hieno juttu Cabare Clubista. Se oli ensimmäinen lajissaan ja sai paljon kehuja sellaisilta homolukijoilta, joita pullantuoksuiset sateenkaaritarinat olivat alkaneet pänniä.

”Olin itse vasta 16-vuotias kun Cabaret lakkasi. Olin nähnyt sen mainoksia Hesarissa, niissä sana gay oli kiinnittänyt huomioni. En kuitenkaan ollut ”niitä” 16-vuotiaita, jotka olisivat päässeet baareihin. Mieleeni ei tullut edes yrittää, oli liian kakara moiseen. DJ-aikoina Live Nationin DJ-puolen vetäjä Ismo Hakulinen mainitsi minut palkatessaan soittaneensa siellä. JayJay oli Cabaretin Resident DJ ja Ismo, Ippe, oli toinen. Muistin tämän, kun sain päähäni ajatuksen tehdä juttu Cabaretista ja Ismon vinkkien avulla tavoitin Cabaretin promoottorin. Ja siitä se sitten lähti.”

Montell haastatteli muitakin aikalaisia siihen juttuun ja vuosia myöhemmin baarihistoriaa käsittelevään juttusarjaansa lisää. Syksyllä 2019 hän sai idean, että kirjoittaisi tarinan, jossa Kaisaniemen Gay Club Cabaret olisi kohteena. Hahmot olivat alkaneet elää hänen päässään. Kirja on muuttanut muotoaan vuosien varrella, kirjoitustyöhän kesti lähes seitsemän vuotta. Vasta myöhemmässä vaiheessa se sai nykyisen kellonaikaan perustuvan rakenteensa.

Mitäs muuta DJ ajattelee kuin musiikkia? Musiikki on Montellille edelleenkin tärkeä, samoin kuin koko homoskenelle. Homojen äidinkielihän maailmalla on tunnetusti musiikki ja isänmaa tanssiminen. Kirjan lopussa on Montellin kokoama biisilista täynnä tuttuja kovan luokan discohittejä. Miksi? Montell vastaa, että entiselle DJ:lle biisilistan kokoaminen oli kiva harrastus.

”Minusta oli tärkeää, että kun tarina liittyy näin keskeisesti klubikulttuuriin soundtrack kulkee sen mukana. Ajattelen myös elokuvallisesti, kind of, joten biisit kuljettavat tarinaa. Aivan kuten hyvä DJ rakentaa settinsä siten, että hän kertoo sillä tarinaa. Tämä oli tietenkin enemmän totta, kun klubeilla soitettiin biisejä, joissa oli laulua, minimalistiseen teknoon tai muuhun sellaiseen tämä ajatus ei yhtä näkyvästi sovi.”

— Harald Olausen

Lähde

Books on Demand (2026) — esikoisteokset, rakkaus, ystävyys.

Kaikki valot sammuivat. Madonnan kuiskiessa kielillä vain päätyseinän korkea näyttöruuduista luotu fallinen asetelma sykki valoa ja mystistä värikieltä, se heijastui tilaa täyttävään hienojakoiseen usvaan, väreili tanssijoiden yllä kuin ukkostaivas. Paidaton lihaksikas deejii piti soittimiensa takana päällä vienoa liikettä vierellään valomies ledeistä hohtava kruunu päässä.

Pohjoismaiden suurimman homosivuston QX.fi:n Suomen päätoimittajana tunnetuksi tulleen Sami Montellin esikoisromaanin kuvaama homomaailma kukoistaa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Kirja on fiktiivinen, mutta perustuu tositapahtumiin. Romaani piirtää tunnelmallista kuvaa homojen Helsingistä ja discomaailmasta. Kirjassa esiintyvät E-J., DJ JayJay, DJ Ippe, Timo ja DJ Edward perustuvat todellisiin henkilöihin, mutta heidän sanomansa tai ajattelemansa sekä käytöksensä ovat fiktiota. Kirja kuvaa estoitta homohimoa ja -erotiikkaa.

Cabaretin yöt kertoo neljän homo- ja bi-miehen ja heidän lähipiirinsä elämästä, toiveista ja haluista kolmella vuosikymmenellä. Yhteisenä tekijänä on Gay Club Cabaret, he kaikki saapuvat sinne yhtenä iltana heinäkuussa 1985. Montellin kirja on eräänlainen aikalaistodistus liikkuessaan todellisen historian, vaihtoehtohistorian, henkilöiden mahdollisten sisäisten todellisuuksien sekä lopulta lukijan itse täydentämän todellisuuden välillä. Kirja herättää lukijoissaan muistoja ja kysymyksiä.

Montell on tyytyväinen monen vuoden kirjoittamisprojektinsa lopputulokseen. Cabaretin yöt on erilainen tarina homo- ja bi-miehistä ajan virrassa. Se on Montellin mukaan tarina siitä mikä meitä homoja vie eteenpäin. ”Se on kertomus miehen seksuaalisuudesta. Se on tarina yökerhosta, miten näyttävät illat tehdään ja miten ne vietetään. Huumeet jätin kuitenkin pois, koska en niistä mitään tiedä.”

Suomessa on asukasmäärään verrattuna liian vähän tällaisia homojen kirjoittamia homokirjoja, joiden näkökulma homouteen vastaisi sitä himon täyttämää todellisuutta, mikä homojen keskuudessa homous on, se kun on piilossa näkyviltä keskivertoheterokatseilta. Usein homokirjat ovat Édouard Louisin tapaan rajuja itsetilityksiä- tai syytekirjelmiä homofobiselle ympäristölle, ja ne kiinnostavat koko laajaa HLBTQI-skeneä ”sateenkaaren unohdettuina säteinä” jossain arkistojen kätköissä vain tutkijoita varten. Siksi on tärkeää, että tällaisiakin kirjoja kirjoitetaan sille kaikkein unohdetuimmalle, homolle.

— Harald Olausen

Lähde

Otava (2026) — tietokirjallisuus, elämäkerrat, henkilöhistoria.

Tämä kirja on vallan ihana aarrearkku, jos tykkää teatterista. Jos ei tykkää teatterista, tämä on silti aivan mahtava teos siitä, millaista näyttelijän työ on. Kirjassa on hyvin on kuvattu sitä, millainen palo näyttelemiseen on, kun ei halua muuta tehdä ja työ vain jatkuu, vaikka ikää tulee.

Antti Heikkinen osaa todella hyvin kertoa näistä ikääntyneistä näyttelijöistä, sillä kirjoista huokuu koko ajan mielenkiinto alaan ja se lämpö, miten näiden näyttelijöiden kanssa on aikaa vietetty. Heikkinen on tuottelias kirjailija ja kun hän nyt kirjoittanut kirjan Esko Roineesta, aikaisempi kirja Eila Roineesta oli ihan samaa sydämellistä settiä. Roineet ovat uskomaton teatterisuku, josta lähes kaikki ovat saaneet verenperintönä palon näyttelemiseen.

Esko Roineen elämä on ollut jo pitkä ja vivahteikas ja siinä on ollut kertomista ja kirjoittamista, joten kirjaan on kertynyt sivuja 511. Uskon vakaasti, että olisi ollut toinen mokoma lisääkin, sillä kyllä seitsemään vuosikymmeneen tapahtumia piisaa.

Roine on tehnyt työtään pääasiassa Tampereella, mutta on myös kierrellyt siellä sun täällä ja jos häntä ei ole teattereissa käynyt katsomassa, niin varmasti on monille tuttu televisiosta, esimerkiksi Reinikaisen ylikomisario Rautakalliona. Rooleja on niin paljon, että kirjan lopussa on ihan järkyttävän pitkä lista niistä.

Kirjassa on kerrottu monia kohtauksia, jotka heruttavat vettä silmiin, joko siksi, että naurattaa tai sitten niin, ettei naurata vaan herkistää. Taiteilijat ovat pääosin herkkiä sieluja ja heidän kokemansa ja se, mitä esille tulee, on aina jollain lailla koskettavaa. Itse muistan Eskon pääosin niistä suorituksista, kun komiikka kukkii täydellä terällä.

Tämän kirjan luettuani jää päällimmäiseksi mieleen, että Esko Roine on loistava ammatilainen, omalla alallaan aivan virtuoosi. Ihmisenä hyväntahtoinen, lämminhenkinen ja huumorintajuinen. Kun Esko vihittiin kunniatohtoriksi Tampereen yliopiston toimesta, kerkesi Eila-sisko vielä kuitata: ”Et sää kyllä sillä hatulla mitää tee.” ”- No, eihän sitä tule päivittäin käytettyä, mutta ei tunnustus pahaltakaan tunnu.”

Pääroolissa Esko Roine on ihana matka yhden mestarinäyttelijän elämään, josta jää hyviä matkamuistoja.

— Kini

Lähde

WSOY (2022) — sarjakuvat, historia, koirat.

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus 26.4.1986 on nykyhistorian suurimpia katastrofeja. Tšernobyl sijaitsee Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Ydinvoimalaa lähinnä on Prypjatin kaupunki, jonne tehdään tarkoin rajattuja turistimatkoja heille, jotka ovat jo nähneet kaiken.

Johanna Aulén on kertonut, kuinka hän törmäsi netissä juttuun alueella elävistä koirista, ja kuinka ollakaan, aihe vei mennessään. Aulén perehtyi onnettomuuteen ja kävi matkalla Prypjatissa vuonna 2019. Tämän jälkeen meni pari vuotta albumin tekemiseen. Tšernobylin koirat on sarjakuvan muotoon puettu tietoteos. Albumin lopussa on 15-sivuinen tietopaketti ja lähdeluettelo. Kehyskertomuksena on pienen turistiryhmän reissu alueella sekä oppaana toimivan Volodymyrin kertomukset. Myös paikallisten mummojen tarinoita kerrotaan albumissa.

Keskiössä ovat kuitenkin alueella elävät koirat, joita on selvinnyt laumoittain. Kulkukoirat saavat ruokaa alueella eläviltä ja työskenteleviltä ihmisiltä sekä hyväntekeväisyysjärjestöiltä. Koiria on myös adoptoitu ulkomaille. Vain vahvimmat ja isoimmat koirat ovat selviytyneet, evoluution pelisäännöt ovat selkeät. Yksi keskushahmoista on iso villakoira Bobik. Tippa tulee linssiin, kun lukee – ja katsoo ja kuvittelee – kuinka Bobik ja muut kaupunkiin omilleen jätetyt koirat turhaan juoksivat evakuointibussien perässä.

Kaiken kauheuden keskellä albumi kertoo toivosta, hyvistä ihmisistä ja selviytymisestä. Nykyhetki kuvataan voimakkaissa ruskan väreissä, kertomukset onnettomuudesta ovat harmaampia. ”Muistakaa Tšernobyl, kun palaatte kotiin”, sanoo alueella asuva babuška ryhmän lähtiessä kotimatkalle. ”Älkää unohtako ihmisiä, koiria ja luontoa”, lisää opas Volodymyr. Tšernobylin koirat on helppo, mutta luotettavan tuntuinen tapa tutustua yhteen ihmisen järkyttävimmistä ”aikaansaannoksista”. Minut se sai ajattelemaan, että vaikeimmissakin tilanteissa on toivoa.

Mikä lopulta voimalaonnettomuudessa oli kriittisempää, tiede vai neuvostojärjestelmän kankeus? Vai tieteen saavutukset osaamattomissa käsissä? Voi olla, että tämän teoksen luettuaan haluaa tietää enemmän. Aulénin sarjakuvakirjaa voi suositella myös yläkouluikäisille lukijoille. Perusteellisemman ja synkemmän näkökulman aiheeseen tarjoaa Svetlana Aleksijevitsin romaani Tšernobylistä nousee rukous.

— Leena Horsma-aho

Lähde

Teos (2026) — ihmissuhteet, psykologiset romaanit, naiset.

Mildred Lathbury on oivallinen nainen, ”oitis paikalla kun jotain tapahtuu”, kuten paikallinen kirkkoherra ilahtuneena toteaa. 1940-luvun sodanjälkeisessä Lontoossa näitä oivallisia naisia tarvitaankin pyörittämään asioita. Mildred työskentelee osa-aikaisesti köyhtyneiden herrasrouvien asioita hoitavassa yhdistyksessä, mutta yhtä lailla tärkeää hänelle on vapaaehtoistyö paikallisessa seurakunnassa.

Melkoisen keikauksen Mildredin elämä kokee, kun hän saa uudet naapurit. Alakertaan muuttaa antropologi Helena Napier ja pian seuraa perässä hänen Italiassa laivastossa palvellut puolisonsa Rockingham. Napierien pariskuntaan ei voi olla tutustumatta, sen verran värikkäitä ja kiinnostavia he ovat, ja sitä kautta Mildredille avautuu uudenlainen maailma. Toisaalta kirkollakin tapahtuu: siskonsa kanssa asuvan kirkkoherran ihmissuhdekuviot kiehtovat – moni näkisi Mildredin oivallisena kirkkoherran puolisona – ja kun pappilaan muuttaa asumaan leskirouva Gray, sielläkin on luvassa mielenkiintoisia tapahtumia.

Alunperin vuonna 1952 ilmestynyt Oivallisia naisia on mainio ajankuva sodanjälkeisestä Lontoosta. Eletään murrosvaihetta: sodanjälkeinen niukkuus vallitsee yhä, sosiaalit normit ovat sovinnaisia ja naisen paikka selvä, mutta samalla aika on muuttumassa, naisissa on sotavuosista tullutta tarmokkuutta ja itsenäisyyttä ja hierarkiat höltyvät. Tätä aikakautta ja sen ihmisiä Barbara Pym (1913–1980) kuvaa hienosti. Mildred on mainio päähenkilö, jonka tapa tarkkailla ympäristöään on ihastuttavan tarkkasilmäinen. Oivallisia naisia on hauska kirja!

Pym on Suomessa vähän tunnettu kirjailija. Häneltä on suomennettu aikaisemmin ainoastaan vuonna 1989 suomeksi tullut romaani Syksyinen seurue (Quartet in Autumn, 1977), joka oli aikoinaan Booker-ehdokkaana. Kotimaassaankin Pym koki vaikeuksia kirjallisella urallaan: hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa vuonna 1933, mutta se kelpasi julkaistavaksi vasta vuonna 1950. 1950-luvulla Pym kirjoitti sitten hyvin vastaanotetun Oivallisia naisia, mutta hänen suosionsa vajosi vuosikymmenen mittaan. Kunnianpalautus koitti sitten vasta vuonna 1977, jolloin Times Literary Supplement teki jutun edellisen 75 vuoden ali- ja yliarvostetuimmista kirjailijoista, ja Pym nousi jutussa vahvasti esiin. Se johti uuteen romaaniin ja vanhojen romaanien uusintajulkaisuihin.

Miksi Pym nousi esiin nyt, on hyvä kysymys. En kuitenkaan pahastu: Oivallisia naisia oli oivallinen lukukokemus. Takakansi vertaa sitä Jane Austenin tapakomedioihin ja vaikka Austenin kaltaisiin mestareihin vertaaminen on aina hieman vaarallista, tällä kertaa se ei ole aivan perusteeton vertaus. Oivallisia naisia on Kaisa Siveniuksen suomennoksena hauska, tarkkanäköinen ja vähän pisteliäs, kuten Austeninkin romaanit. Mildredin kertojanääni on hurmaava ja pohdiskelee naisen asemaa ja sitä, missä määrin avioliitto on naiselle hyväksi ja tarpeen. Teosta värittää myös jonkunasteinen yksin ja jostain vaille jäämisen tuska.

Iltahartauden jälkeen menin kotiin ja valmistin kalan. Turska tuntui oikealta valinnalta hyljätylle, ja söin sen nöyrimmästi ilman mitään kastiketta tai lisukkeita.

— Mikko

Lähde

Otava (2026) — dekkarit, murhat, ihmissuhteet.

Laura Arikan Kuolema Farlaxissa -sarja jatkuu. Edellisessä kirjassa vietettiin juhannusta, nyt pienessä idyllisessä saariyhteisössä valmistaudutaan joulunviettoon. Farlax, suomeksi Vaarlahti, sijaitsee Lounais-Suomen saaristossa. Farlaxin kunta käsittää lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, suurimmalla saarella asuu noin kymmenentuhatta ihmistä.

Jouluaatto alkaa surullisesti Farlaxiin palanneelle lähes 80-vuotiaalle Teuvo Grönille. Hän istuu puistossa ja miettii, että viimeiset kuukaudet ovat olleet onnellista aikaa. Hän oli saanut kirjeen Farlaxista ja todennut, että joulu on ihmeiden aikaa. Sellainen hänelle on nyt tapahtunut. Hän tuskin odotti kuitenkaan tällaista ihmettä. Hänet löydetään puistosta, hennon lumiharson alta istumasta ja nojaamasta puuhun. Hän on kuollut.

Uskonsa ja miehensä menettänyt entinen pappi Sofie toimii tutkijana Turun yliopistossa. Joku on tehnyt hänestä plagiointi-ilmoituksen, jota hän suree kotonaan ja odottaa vuoden vaihteessa tapahtuvaa kuulemistilaisuutta. Hän tietää, että syytökset ovat perättömiä, mutta millä todistaa se?

Päästäkseen irti surkeudestaan Sofie on ilmoittautunut mukaan joulunviettoon Långskärin majakkasaarelle. Hän ei ole ollut pitkään aikaan innostunut liikkumaan missään, mutta porukkalottoporukka on vaatinut hänetkin mukaansa. Saarelle pääsee vain yhteysaluksella, jolla heidän noin kymmenpäinen ryhmänsä matkustaa jouluaattona.

Kun kunnanjohtaja Freja on käymässä Sofien luona, hän saa puhelun rikoskomisario Toomas Lehdolta. Lehto ilmoittaa, että Tove Janssonin puistosta on löytynyt ruumis.  

”Kuka on kuollut?”, Sofie kysyy.

”Joku vanhempi gubbe. Toomas kysyy, tunnistanko miehen. Sillä on käsiproteesi ja iso, pisaranmuotoinen luomi vasemman silmän alla”, Freja vastaa Sofielle.

Sofie muistaa kuulleensa, että myös 40 vuotta aiemmin on löytynyt miehen ruumis samasta paikasta. Hän haluaa tarkistaa asian, ja pyöräilee kirjastoon tutkimaan vanhoja sanomalehtiä ennen majakalle lähtöään.

Långskärin majakalla tiedossa on hyvää ruokaa ja ohjelmana murhamysteeripeli. Sofie ajattelee pääsevänsä irti ikävistä ajatuksista edes pariksi päiväksi. Häntä kuitenkin askarruttaa puistossa kuolleen tuntemattoman miehen tapaus, ja koska mukana majakkaretkellä on myös rikoskomisario Toomas, jonka kanssa Sofie on aiemminkin ratkaissut rikoksia, hän oikein odottaa pääsevänsä puhumaan tapauksesta Toomaksen kanssa.

Majakkasaarella alkaa kuitenkin tapahtua myös todellisia rikoksia, kun saaren iloinen emäntä Nuppu löytyy kuolleena kappelista. Yhteysalus on lähtenyt, lunta pyryttää, eikä puhelimia löydy mistään. Jokainen saarella oleva epäilee toisiaan.

Laura Arikka on kirjoittanut viihdyttävän dekkarin suljetulle majakkasaarelle, jossa väkeä on vähän, pois ei pääse, eikä edes yhteyksiä ulkomaailmaan ole. Vielä kun yksi mukana olevista poliiseista alkaa synnyttää etuajassa, vaaditaan monenlaisia taitoja ja kekseliäisyyttä ennen kuin saarelta selvitään ihmisten ilmoille.

Saaren miljöö ja majakka on kuvailtu tarkasti, jotta lukija voi eläytyä tarinaan. Välillä keskustelut ovat hieman turhan jaarittelevia, mutta ne eivät kuitenkaan vähennä tarinaan uppoutumista.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

Otava (2026) — muistot, avioero, muistelu.

Marianna Kurton Öykkäri on melkoinen tapaus, koska Kurtto ei ole nimittäin välittänyt jakaa tekstiään ollenkaan kappaleisiin tai osioihin, eli siis uudelta riviltä alkaviin tai jopa kokonaan tyhjällä rivillä toisistaan erotettuihin kokonaisuuksiin, jotka perinteisessä kirjallisuudessa aina aloittavat uuden asian ja samalla jäsentävät tekstiä pienemmiksi ja lukijalle helpommin nieltäviksi kokonaisuuksiksi, ja tarjoavat samalla lukijan silmälle ankkurikohtia ja hengähdyshetkiä: luen vielä tuon kappaleen tai osion loppuun, eli Kurtolle näppäimistön Enter-painike on kuin Bemari-kuskin vilkku – se ei käytössä kulu, vaikka en tosin nyt osaa sanoa, onko tämä loukkaava vertaus Bemari-kuskeja kohtaan, ja pahoittelen, jos on, sillä onhan se niinkin, että vaikka Enter-painike ei olisikaan kulunut, niin kyseinen vitsi on jo aika kulunut, enkä siis mitenkään halua rinnastaa Bemari-kuskeja öykkäreihin, siitä tässä ei missään nimessä ole kyse, sillä oikeastaan edes Kurton kirja, nasevasta nimestään huolimatta, ei kerro öykkäristä vaan pikemminkin se on vain menestyneen ja julkisuudessakin patsastelevan, mutta silti jollain tavalla hukassa olevan tai elämänsä suuntaa kelailevan keski-ikäisen miehen ajatustenvirtaa, tauottomana soljuvaa höpötystä, jossa toistuvat samat aiheet, esimerkiksi hänen vanhempiensa avioero, jonka aikaan kertoja itse oli 13-vuotias ja joutui isänsä mukana asumaan isän uuden naisystävän kotiin, taiteilijataloon, koska hänen äitinsä murtui avioerosta niin, että joutui lataamoon, ja tämä on siis kertojan oma ilmaus, jolla hän tarkoittaa mielisairaalaa, jolla nimellä niitä ehkä vähän halventavasti aiemmin kutsuttiin ja joille psykiatrinen osasto voisi olla nykyään sopivampi nimitys, mutta siis tästä johtuen kertoja joutui erotetuksi äidistään, eikä sittemminkään päässyt palaamaan äitinsä luo, koska hoitojaksonsa aikana tämä rakastui lataamon vahtimestariin, meni saman tien naimisiin, eikä siinä uusperheessä ollut sitten enää tilaa teini-ikäiselle kertojalle, vaikkakin tilaa löytyi kyllä kahdelle uudelle poikalapselle, joiden syntymän aikoihin kertoja oli kyllä jo asettunut taiteilijataloon, isänsä ja tämän uuden naisystävän luo, joka siis oikeastaan oli syy koko ydinperheen hajoamiselle, koska isä oli tähän jossain kokkareilla, eli cocktailkutsuilla, iskenyt silmänsä ja sen vuoksi jättänyt vihityn vaimonsa, ja äitipuolen lisäksi kertoja sai samassa paketissa myös sisarpuoli Ellin, vaikka toisaalta nämä tittelit ä-puoli ja s-puoli ovat näiden naisten kohdalla vähän harhaanjohtavia, sillä eihän heillä ollut minkäänlaista geneettistä yhteyttä ja sillä tavalla perinteistä äitiys- tai sisaruussuhdetta kertojaan, edes puolikkaan vertaa, mutta näillä nimityksillä kertoja heistä puhuu, ja toki hän sai muutaman vuoden kuluttua isältään ja äitipuoleltaan myös oikean sisarpuolen, siis niiden kahden äitinsä vahtimestarin kanssa pyöräyttämän velipuolen lisäksi, joita kertoja leikkisästi kutsuu legojannuiksi, koska he pikkupoikina aktiivisesti leikkivät noilla tanskalaisen muotoilun huipputuotteilla, ja legojannujen ja tämän uuden sisarpuolen kanssa kertojalla oli siis puoliksi samat vanhemmat, vaikkakaan he kaikki eivät siis asuneet samassa osoitteessa, koska äiti eli vahtimestarin kanssa uudessa kodissa, järkevässä lähiöneliössä, joka siis ei ollut kertojan synnyinkoti, josta he isän kanssa olivat joutuneet muuttamaan, koska vahtimestari ei halunnut elää toisten nurkissa ja todennäköisesti äitikään ei halunnut enää elää siinä asunnossa, jossa sekä hänen avioliittonsa että mielensä olivat rikkoutuneet äitipuolen ja isän cocktailkutsuilla syttyneen salamasuhteen vuoksi, ja samaan aikaan kertoja, hänen isänsä ja tämän uusi naisystävä, Persoona isolla P:llä, asuivat taiteilijatalossa ja sisarpuolen nimi oli Magdaleena, mutta kertoja kutsuu häntä Dalleksi ja minulle ainakin jäi se vaikutelma, että kertojalla oli varsin lämpimät välit sisarpuoliinsa, siis erityisesti niihin kahteen naispuoliseen, joista toinen oli oikea s-puoli ja toinen vain nimellisesti, mutta ei siis ollenkaan yhtä lämpimät välit velipuoliinsa, eikä kertojalla näyttäisi jääneen mitään kaiveltavaa hampaankoloon avioliitoistakaan, herkässä teini-iässä kokemasta vanhempiensa avioerosta huolimatta, sillä hän itsekin päätyi avioon ja järjesti häät ufobileissä tapaamansa naisen kanssa, mutta se on sitten jo taas aivan uusi rönsy, jota en nyt ehkä lähde tässä avaamaan, sillä näissä suomen kielen ja varsinkin selkeän kielen periaatteita rikkovaan, yhteen mahdottoman pitkään virkkeeseen ahdetussa 4938 merkissä ja 731 sanassa on lukijalla jo tarpeeksi läpikahlaamista, jos kukaan ylipäätään on jaksanut lukea tänne asti, ja jos ei ole jaksanut, niin ei kannata tähän Kurton kirjaankaan tarttua, sillä suunnilleen tätä samaa, toki minua huomattavasti taitavamman sanataiteilijan, runoilija, kirjailija ja suomentaja Kurton kynästä tullutta tekstiä siellä on peräti 352 sivun verran, toki täytyy myöntää, että jotain kiehtovaa siinä oli ja kun makuun pääsi, niin teksti ikäänkuin soljui silmästä toiseen aivojen kautta koukaten ja ikään kuin vain valui minusta läpi, tosin ehkä noin 52 sivua olisin leikannut, niin olisi edes joku mahdollisuus päästä loppuun asti, toki Kurtto on sen verran lukijaansa armahtanut, että on jakanut tekstinsä lukuihin, jotka tarjoavat edes jonkinlaisia hengähdystaukoja, tosin luvutkin voivat olla parinkymmenen sivun mittaisia, eikä niitä välttämättä yhdellä istumalla pysty suorittamaan, ja virkkeetkin puolen sivun pituisia, eivät siis yhtä mammuttimaisia kuin minulla tässä, mutta koska meillä täällä Kirjavinkeissä ei käytetä lukuja näissä kirja-arvioissa, niin minun on nyt syytä varmaan lopettaa tähän.

— Mervi Murtonen

Lähde

Kirkon tutkimuskeskus (2007) — tietokirjallisuus, avioliitto, seksuaalisuus.

”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko” (3. Moos. 18:22). ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13). Raamatussa on muutama kohta edellä esitettyjen lisäksi, joissa homous tuomitaan maan päällä. Raamatun Jumala on ankara eikä hyväksy homoja.

Antti Saarelman toimittamaa teosta ja Kari Kuulan artikkelia ”Eksegetiikasta hermeneutiikkaan” lukiessa huomaa, ettei homous ja kristinusko ole helppo pari yhdistellä. Kirjan teksti on tarkoin punnittua puhetta ja perustuu kirkon parisuhdelakiseminaarissa tammikuussa 2007 esitettyihin luentoihin ja kommentteihin homoseksuaalisista parisuhteista raamatuntulkinnan ja kirkon opin sekä etiikan ja ekumenian näkökulmasta.

Saarelma muistuttaa heti alussa lukijalle, joka sen tietää sen jo nykyisin (ei ehkä vielä vuonna 2007), että kirkon piirissä on erilaisia näkemyksiä ihmiskuvasta, parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Niiden taustalla on myös erilaisia käsityksiä raamatuntulkinnasta ja kristillisestä etiikasta.

Suomen kirkko ei keskustele asiasta yksin, sillä kysymys seksuaalisesta monenlaisuudesta jakaa kaikkia kirkkokuntia. Samalla kirkkojen näkökulmat ovat eri maissa erilaisia.

Jokainen kirkko pohtii kysymystä vuorovaikutuksessa sen yhteiskunnan kanssa, jossa elää. Tässä on yksi kirjan mustista aukoista: Mihin hävisivät häpäistyjen ja kiusattujen seksuaalivähemmistöjen kaltoinkohtelutarinat kirkossa? Miksei homopapeista kukaan puhu?

Kirkkomme piispat ovat harvoilla, mutta tärkeillä kannanotoillaan avanneet keskustelua myös seksuaalietiikasta. Ajankohtainen vuonna 1966 oli paljon ajatuksia ja tunteita herättävä kannanotto. Seuraavaa saatiin odottaa aina vuoteen 1984, jolloin ilmestyi Kasvamaan yhdessä, piispojen puheenvuoro perhe- ja seksuaalietiikasta.

Edellinen lainaus oli kirkon perheasian johtajan ja sielunhoidon kouluttajan, Martti Eskon kommenttipuheenvuorosta piispa Juha Pihkalan alustukseen tässä samassa seminaarissa. Tekstiä lukiessa huomaa, miten kaukana ajasta ja ihmisistä kirkko silloin oli, ja millaisen harhailun se kävi läpi homoudessa.

Piispa Pihkala tunnusti seminaarissa, että kirkon johto, ja aivan erityisesti piispat, olivat aina antaneet sielunhoidon sektoreille erillisvapauden seksuaalisuuden moninaisuuden kohtaamiseen. Näin hänen mielestään kirkon virallinen, opillinen linja ja sielunhoitajien työnäkemykset saattoivat tuntua joskus ristiriitaisilta. Kyseessä oli piispan kauniiden sanojen ja arkitodellisuuden välissä olleen aukon vähättely. Kirkonmiehet katsoivat karsaasti homoja.

Kirjaa lukiessa tuntuu joskus siltä kuin kirkko, ja erityisesti valitettavan korkeat kirkonmiehet, eivät olisi ymmärtäneet puhuneensa suulla suuremmalla Jumalan luomista ihmisistä. Homot olivat yhteiskunnallisesti syrjitty ryhmä (ja maassa oli, ja on edelleenkin, erityisesti homovihamielisyyttä, jota harrastavat poikkeavan seksuaali-identiteetin omaavat piilohomot), joiden seksuaali-identiteettiä ei tunnistettu eikä juurikaan tunnustettu ”seksuaaliolentoina”.

Aikoinaan 1970-luvun loppuun saakka vastustettiin naispappeutta vedoten Raamattuun. Kun naispapit sitten tulivat seurakuntiin ja kristilliseen maailmaan ryminällä, ei enää julkisesti epäillä heidän oikeutustaan toimia pappina (no, SLEY kylläkin). Käykö homokysymykselle samoin ajan myötä kansankirkossamme? Ilman naispappeja kirkko olisi suurissa vaikeuksissa. Voiko tulevaisuudessa samaa sanoa homoista kirkon uusina tukipylväinä?

Keskustelu on ollut vilkasta ja osin jopa kristittyjä ahdistavaa (katsokaa vaikka Youtubesta keskustelua aiheesta kirkolliskokouksissa). Onko se ollut katarttista ja terapeuttista, selviää varmasti myöhemmin. Ainakin se on nostanut vahvasti esille kolme päälinjaa. Ensiksikin, Raamatun kanta on niin epäselvä ja monitulkintainen, että se jättää tilaa myös luentatavoille, jotka sallivat homoseksuaalisen käyttäytymisen. Toiseksi, kielteinen kanta voi olla selkeä ja ymmärrettävä (aikasidonnainen), mutta moraalisena periaatteena se on väärä, paha ja jopa hylättävä. Kolmanneksi, Raamatun kielteinen kanta on joillekin täysin ymmärrettävä ja selkeä, ja se on yhä toimiva ohje nykypäivälle.

Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa oli aikaansa edellä ilmestyessään vuonna 2007 ja todisti, miten ajan hermolla ja tieteellisesti tarkkaan perattuna silloin käsitys homoudesta, parisuhteesta ja kirkosta oli kirkon tutkijoilla ja papeilla, mutta ei itse kristityillä. Ongelma oli tiedostettu ja asiasta otettu selkoa. Tässä on kirja, joka selittää kaiken juurta jaksaen sekä käytännöllisistä että teologisista syistä, ja jos joku haluaa lukea hyvin aiheensa käsittelevän kirjan vaikeasta aiheesta, tämä on sellainen.

On silti hieman päälle liimattua, että radikaalit ja kristityt homot väittävät ja uskovat kirkon sekä instituutiona että kristinuskon oppina ymmärtävän sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalisuuden monia ilmenemismuotoja. Mutta jos tämä ymmärtäminen on vanhanaikaisen jesuiittamoraalin piilottamista kristinuskon sanoman sisälle väittämällä, että asioista voidaan ja saatetaan olla sitä tai tätä mieltä, riippuen siitä, kuka sanoo ja mitä, on samantekevää, mitä kirkko ja kristityt asiasta ajattelevat ja sanovat.

Kirkolla on nyt edessään kaksi erilaista tapaa lukea Raamatun viittaukset homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Mikäli pysymme perinteisellä kannalla, katsomme Pyhän kirjan torjuvan samaa sukupuolta olevien yksityiselämän, koska se ei ole luomistarkoituksen mukaista. Voimme sanoa, että 3. Mooseksen kirjan perusasia on Jumalan pysyvä sana, joskin siihen liittyvä sanktio – kuolemanrangaistus – on muuttuva inhimillinen uskomus.

Homoudesta on tullut kirkolle – kaikille maailman kirkoille – erityisen vaikea ja repivä kynnyskysymys ja se jakaa kristittyä maailmaa koko ajan syvempään kriisiin itsensä kanssa. Siksi kirkon radikaalit ja edistykselliset haluavat uudistaa Raamatun lukutapoja enemmän tähän päivään HLBTQI-tarpeita silmällä pitäen. Vanhoilliset ovat hätää kärsimässä. Kuula kommentoi artikkelissaan Raamatun yksiselitteistä ei-kantaa homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.

Jos taas tarkistamme perinteistä näkemystä, lukisimme Raamatun kielteiset viittaukset homoseksuaaliseen käyttäytymiseen toisella tavalla: niissä näkyy Raamatun inhimillisyys eli se, että Pyhässä kirjassa on myös oman aikansa maailmankuvaan sidoksissa olevia näkemyksiä, jotka eivät velvoita kristittyjä aina ja kaikkialla.

Ihan kaikki ei Raamatussa kuitenkaan ole ihmisten uskomusta.

Raamattu sisältää myös syvemmän totuuden, jota Kuula kutsuu ilmoitukseksi: ”Teologisen keskustelun tutkimuksen jalo tehtävä on tehdä tätä rajankäyntiä ilmoitustotuuksien ja kulttuuriuskomusten avulla.” Omituinen on sekä itse tehtävä että Kuulan kaikkia ymmärtävä dogmihistoriallinen synteesi, missä harvoin, kun joku asia on nähty eri lailla kuin ennen, muu usko olisi muka pysynyt muuttumattomana.

Heti seuraavalla sivulla Antti Laato kommentoi Kuulan kirjoitusta otsikolla ”Voiko Raamatun sanasta ”Ei” tulla ”Kyllä”?” Kirjoitus on esitetty seminaarissa kommenttina. Laaton mielestä kyseessä ei ole eksegeettinen ongelma, vaan ongelma koskee hermeneutiikkaa. Nyt alkaa sellainen teologinen pohdinta asian ympäriltä, ettei sitä ymmärrä tavallinen mattimeikäläinen, jolla ei ole edes alkeellisia teologisia perusopintoja turvanaan. Evankelisluterilainen kansankirkkomme otti asian kuitenkin vakavasti samaan aikaan, kun laki rekisteröidystä parisuhteesta tuli voimaan maaliskuun alussa vuonna 2002. Kirkko alkoi pohtia vaikeaa kysymystä lähtökohtanaan Raamattu kirkon uskon ja kristillisen elämän ylimpänä ohjeena.

Pitkään ja hartaasti pohtivatkin, mikä oli hyvä asia. Tästä huomaamme, että tehtävä oli melko ikävä ja vaikea, sillä monet tutkijat näkevät Raamatun ja kristinuskon toisin kuin vanhoilliset kristityt, joille pyhä kirja on kirjaimellisesti pyhää sanaa, joka pilkkua myöten eikä sitä saa muutella tai vääristellä ja tulkita väärin. He ovat omasta mielestään oikeassa tässä sodassa: Raamattu on homovastainen ja homous on synti.

Palataanpa kristinuskoon. Kristityt puhuvat mielellään Mooseksen homovastaisuudesta, ihan kuin se olisi poikkeus täynnä homofobisuutta olevassa Raamatussa, kun tarkkaan lukee. Paavali esimerkiksi huomasi ”iljettävien homoseksuaalisten tapojen” olevan yleistä niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat ”vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittivat sekä palvoivat luontokappaleita enemmän kuin Jumalaa”. Kirkkoisä Tertullianukselle homot oli taas karkotettu, ei vain kirkon kynnykseltä vaan koko sen suojasta, koska homous ei ollut synti vaan luonnottomuus.

Tunnetun raamatuntutkijan professori Heikki Räisäsen mukaan pahaksi onneksi perisynnin keksinyt Augustinus kietoi siihen mukaan ihmisen seksuaalisuuden, johon hänellä oli patologinen viha-rakkaussuhde, ja tuli näin aiheuttaneeksi tuleville sukupolville suunnatonta vahinkoa. Edvard Westermarck muistutti kirjassaan Kristinusko ja moraali, että itäisessä kirkossa sukupuolinen asketismi kukoisti syntymäpaikallaan. Itä säilytti varhaisempien aikojen perinteet sellaisina kuin ne on esitetty säännöissä ja kaanoneissa.

Yllättävää kyllä homous on tärkeä asia molemmille puolille kirkkoa – edistyksellisille ja konservatiiville – koska se mittaa ilmapiirin ja kysyy samalla, kuuluvatko samaan kirkkoon myös ne, jotka toivovat muutosta kirkon historialliseen perintöön. Revon mielestä ehkä sittenkään tärkein lähtökohta ei ole yksilö ja hänen erityinen tarpeensa, vaan yhteisö ja sen yhteinen tarve.

Pastoraalisen lähestymistavan taustalla on se, että kirkon Herra on itse Hyvä Paimen, Pastor bonus. Onko hänen laumalleen tunnusomaista se, että 99 jätetään hetkeksi ja etsitään yhtä puuttuvaa (Matt. 18:2), vai sekö, että lopulta on oleva yksi lauma ja sillä yksi Paimen (Joh. 10:16)? On lohdullista, että molemmat uusitestamentilliset kuvat tähtäävät samaan tulokseen: kukaan tähän yhteen laumaan otetuista ei joudu hukkaan. Siinä pastoraalinen ja ekumeeninen näkökulma kohtaavat.

— Harald Olausen

Lähde

Abrams ComicArts (2026) — sarjakuvat, ystävyys, 1990-luku.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjällä ei ole juuri mitään, mikä ei olisi kaupan. 1990-luvun kaaoksessa tavalliset ihmiset kärsivät, mutta toiset näkevät valtion omaisuuden myynnissä tilaisuuden, joka ei tule toistumaan. Omia hämäriä kuvioitaan pyörittävät Slava Segalov, entinen taiteilija ja idealistinen kyynikko, sekä liukas ja sopeutuvainen Dimitri Lavrine. Peli on kuitenkin kovaa, ja vastassa on vaarallisia kilpailijoita.

Käänne tulee, kun parivaljakko kohtaa Ninan ja tämän isän Volodyan, jotka yrittävät estää paikallisen kaivoksen joutumisen rahamiesten käsiin. Äkkiä kaksikon on kysyttävä itseltään voiko elämässä olla kyse jostain muustakin kuin rahasta.

Tässä vaiheessa tarkka lukija älähtää, enkö ole jo aikaisemmin arvostellut tämän sarjakuvan? Kyllä vain, kyseessä on Europe Comicsin julkaisema Slava : After the Fall, joka on Pierre-Henry Gomontin kynäilemän sarjan ensimmäinen osa. Europe Comics ei kuitenkaan ole kustantaja perinteisessä mielessä. Se on EU:n osittain rahoittama eurooppalaisten sarjakuvien digitaalinen hanke, jota pyörittää 13 sarjakuvakustantajaa kahdeksasta maasta. Tarkoituksena on nostaa eurooppalaisten tekijöiden kansainvälistä näkyvyyttä, ja helpottaa teosten lisensointia ulkomaisille markkinoille.

Hankkeen toiminta ajettiin suurelta osin alas 2023, ja nykyään entisestä toiminnasta on jäljellä enää kalpea varjo. Tämän huomaa erityisesti sarjoista, joista ei nykyään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan käännös (tästä huomaa, ettei toimintaa ole oikeastaan suunnattu tavalliselle kuluttajalle). Jos siis haluaa lukea jatkoa, on parempi toivoa että joku perinteinen kustantamo tarttuu syöttiin ja julkaisee sarjakuvan niin sanotusti oikeasti.

Näin onneksi tapahtui Slavan tapauksessa. Abrams ComicArts on samalla miettinyt sarjakuvan nimen uusiksi ja julkaissut kolmiosaisen sarjan yksissä kansissa. Lopputulos on komea, eikä kustantamo ole mennyt edes pienentämään alkuperäistä julkaisukokoa.

Takaisin itse sarjakuvaan! Soviet Land on siis oikeastaan tutkielma venäläisestä mielenmaisemasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kyynisyydestä, arvojen puutteesta, siitä kun mihinkään ei voi luottaa. Yhteiskunta on mitä on, mutta merkitystä voi silti mahdollista löytää arkisista asioista: rakkaudesta, perheestä ja taiteesta. Sarjakuvan näkemys viimeisestä oli erityisen kiinnostava. Rahapiireissä taiteella on merkitystä sijoitus- ja statusinstrumenttina, mutta vaikka oligarkit ohjaavat lompakollaan taiteen suuntaa, sen syvin olemus jää heidän ulottumattomiin. Tämä ei jää irralliseksi huomioksi, vaan Slavan paluu taiteen pariin symbolisoi suurempaa muutosta hahmossa, joka konkretisoituu hienosti tarinan lopussa.

Myös muille hahmoille on onnistuttu kirjoittamaan hyvä ja ennen kaikkea koskettava tarinankaari. Slava, Dimitri, Nina ja Volodya ovat kaikki monitahoisia tapauksia, joiden haasteet jaksavat kiinnostaa lukijaa. Erityisesti opportunistisesta Dimitristä paljastuu tarinan mittaan odottamattomia puolia.

Gomontin luonnosmainen ja melkein karikatyyrimäinen tyyli puolestaan on miellyttävän omaperäinen, mutta se hieman huijasi minua teoksen alussa. Puolihumoristinen tyyli antoi olettaa, että sarjakuva on juoneltaan kevyempi kuin mitä se oikeasti onkaan. Sarjakuvan alkuhan melkein muistuttaa jonkinlaista veijaritarinaa: kelmejä tyyppejä sähläämässä kaoottisella 1990-luvun Venäjällä. Toki sitä ainesta tarinassa onkin. Mutta mitä pidemmälle se etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei maailman väkivaltaisuus ja moraalinen rappio olekaan vain humoristisen seikkailun kulissi. Soviet Land on siten monellakin tapaa yllättävä tapaus, ja melkeinpä sanoisin, että pienimuotoinen mestariteos. Suosittelen!

— Titta Lindström

Lähde