Pihasuunnittelun ABC on suunnattu ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet tekemään suunnitelmia omaan puutarhaansa. Se soveltuu ensisijaisesti rivitalossa tai paritalossa asuville. Myös omakotitalojen pihoja varten tästä saa hyötyä ainakin jossain määrin, varsinkin silloin, jos puutarha ei ole kovin suuri.

Kirja alkaa yleisillä vinkeillä, joista pääsee jyvälle siitä, mitä pihasuunnittelu on. Loppuosa kirjasta tarjoaa esimerkkeinä erilaisia ratkaisumalleja: esimerkiksi muotopiha, japanilaistyylinen, lapsiperheelle sopiva, helppohoitoinen tai kasviharrastajan piha. Kaikista esimerkkipihoista on piirretty asemapiirustus ja perspektiivin avulla esitetty havainnekuva. Kuvissa on mukana kasvit ja erilaiset rakenteet, kuten kiveykset ja terassit. Lisäksi kirjassa on tekstimuodossa vinkkejä aina jokaiseen esimerkkipihaan liittyen.

Tätä kannattaa suositella erityisesti niille kotipuutarhureille, joilla ei ole ennestään kunnollista käsitystä pihasuunnittelusta. Useimmiten ei kannata vain tehdä istutuksia sattumanvaraisesti, vaan parempi lopputulos saavutetaan suunnitelmallisesti. Kirja soveltuu myös inspiraatiokirjaksi silloin kun esimerkkipihojen suunnitelmia ei voi siirtää sellaisenaan toteutettavaksi asti omalla pihalla. Eri vaihtoehtoja yhdistelemällä varmaan löytyy sopiva ratkaisu erilaisiin pihoihin.

Pienenä miinuksena täytyy mainita kirjan kasvivalinnat. Vaikutti siltä, että niitä ei ollut mitenkään tarkistettu kirjan suomalaista versiota varten. Mukana oli useampia sellaisia lajeja ja lajikkeita, jotka eivät välttämättä pärjää kovin hyvin edes eteläisimmässä Suomessa. Myös joidenkin saatavuus täällä saattaa olla hyvinkin heikko. Näiltä osin kirja voi siis olla hankala, jos kasveja ei vielä tunne kunnolla tai ei osaa selvittää niiden kestävyyttä.

— Veera

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Astro Boy on mangasarjojen klassikko, jota julkaistiin alun perin 1950- ja 1960-luvuilla. Sarjaan kuuluu parikymmentä osaa. Niistä kolme ensimmäistä on suomennettu ja julkaistu jonkinlaisina modernisoituina versioina. Itse luin englanninkielisenä sarjan ensimmäisen osan. Tosin en ole ihan varma, että oliko tämäkään se kaikkein alkuperäisin versio…

Päähenkilö Astro Boy on robottipoika, joka taistelee pahuutta vastaan. Vastassa on ainakin kyborgeja, jotka ovat robotteja elollisilla ominaisuuksilla varustettuina. Tässä tulevaisuuden maailmassa elää siis ihmisiä ja erilaisia robotteja rinnakkain. Avaruusaluksetkin ovat arkipäivää.

Piirrostyylistä tulee 50-lukulainen fiilis. Tyyli muistuttaa jossain määrin myös sitä Disneyn vanhempaa tuotantoa. Siinä huomaa siis selvän eron moniin nykyaikaisiin mangasarjoihin. Tarinakaan ei tyyliltään muistuta monia nykyisiä tieteis-mangasarjoja. Vaikka mukana on taisteluita, ne eivät ole kovin väkivaltaisia.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa päästään vasta alkuun ja pohjustetaan pidempää tarinaa. Tarina sinänsä ei tunnu olevan mitenkään poikkeuksellinen tai muuten kovin ihmeellisen tuntuinen. Kuitenkin tämä onnistui herättämään kiinnostuksen lukemisen jatkamisesta eli sarjan seuraavia osia tulee varmasti löytymään lukupinostani myöhemmin.

— Veera

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Liza Marklund – nimi, joka jättää tuskin ketään kylmäksi. Kaikilla on hänen kirjoistaan ja kirjoituksistaan mielipide, joko puolesta tai vastaan. Dekkareissaan hän on tarjonnut jännityksen ja äärimmäisten tapahtumien lisäksi aina myös yhteiskunnallisen näkökulman asioihin. Muissa kirjoissa taas on käsitelty naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tähän kirjaan on koottu tekijän lyhyitä kolumneja 25 vuoden ajalta. Ne ovat ilmestyneet eri lehdissä, eri aikoina, mutta johtavat ajatukset ovat pysyneet samoina. Marklund ei ole tinkinyt tippaakaan omista mielipiteistään ja onkin joutunut sen takia välillä hankaluuksiin.

Kolumnit kertovat kirjailijan elämästä, siitä, millaista on ollut toteuttaa haaveensa ja saada kirjansa julki. Ne kertovat myös median vallasta ja merkityksestä, iltapäivälehdistä sekä niiden arvaamattomasta mahdista. Eniten kolumnit kuitenkin keskittyvät naisiin: naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, kuolleisiin, raiskattuihin ja hakattuihin naisiiin. Miehiin, jotka lyövät. Hyväksikäytettyihin lapsiin. Tekijä palaa usein samoihin teemoihin eli väkivaltaan ja Ruotsin oikeusvaltion yllättäviin epäkohtiin. Lukijana huomauttaisin, että Suomessa samat epäkohdat ovat myös havaittavissa, mutta kukaan ei ole niihin pahemmin välittänyt vielä puuttua! Muutoinkin useat kannanotot voisivat aivan hyvin koskea myös kotomaatamme…

Lisäksi hän kertoo mielipiteensä terrorismista, tutkitun tiedon perusteella. Hän paljastaa myös itsensä ja omat vastoinkäymisensä sekä oman elämänsä kipeitä kohtia, jos  myös hyviäkin hetkiä. Kun on kotoisin pohjoisen pienestä kunnasta ja saa kuuluisuutta, ensin kyllä kiitellään, mutta mielipiteiden tultua julki ollaan jo kunniaa poistamassa hälyttävän nopeasti. Marklund on rankka feministi eikä pelkää tuoda sitä julki. Tämä on varmasti yksi asia, joka saa miehet – sekä yllättäen – myös hyvässä asemassa olevat naiset takajaloilleen ja jopa raivostumaan! Eikö Pohjoismaissa muka olla jo tasa-arvoisia? Ei, vastaisi Marklund ja perustelisi väitteensä vastaansanomattoman nopeasti ja ärhäkästi.

Kirjoittamisen lisäksi tärkeimpänä työnään hän pitää toimintaansa Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Näin hän pystyy toimimaan muun muassa tyttöjen koulutuksen edistäjänä, katulasten puolestapuhujana, HIV-tartuntojen ehkäisemisen puolesta sekä tietenkin naisten aseman parantajana kaikilla mahdolliisilla tavoilla.

Kirjan kolumnit ovat lyhyitä, mutta täynnä asiaa. Asiaa, joka on jatkuvasti ajankohtaista. Tiedän, että tämänkin kirjan lukijoista osa tulee varmasti vihaiseksi tai ainakin ärtyneeksi. Syystä tai syyttä? Sitä on vaikea sanoa… Marklundin tapa kirjoittaa on provokatiivinen ja feminismi ärhäkkää. Siksi suosittelen lukemaan tätä kokoelmaakin vain vähän kerrallaan. Tähän on myös toinen syy. Osa tekstiä on niin julmaa ja itkettävää, että pelkästään siitä tulee itse vihaiseksi: miten joku voi kohdella toista ihmistä tällä tavalla? Tunteettomaksi tämä kirja ei varmasti jätä ketään, mutta epäilen sen aiheuttavan monenlaisia reaktioita. Suosittelen kaikille feministiksi itsensä tunteville, oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen puolella oleville, tasa-arvon kannattajille ja itse asiassa ihan jokaiselle. Olisi ehkä hyvä tutustua elämän kaikkiin puoliin, myös niihin rumiin ja ikäviin, ja tässä kokoelmassa tehdään juuri niin!

— Irja

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Runo- ja aforismikirjoja on nurkat turvoksissa, mutta tämä kirja on rakkautta. Ei mitään lässynlässyä, vaan ihan sitä oikeaa vai onko ihan sellaista oikeaa määriteltävissäkään? No, minusta ihan oikea rakkaus lähtee siitä, että rakastaa itseään, koska sitten on helpompi rakastaa myös muita. Niinhän iso kirjakin sanoo. Heti alkulehdillä, tammikuun kohdalla, Arto Manninen korostaa tätä, Rakasta itseäsi, sillä siinä on sekin hyvä puoli, että siinä samalla rakastaa ja tulee rakastetuksi.

Näin edetään kuukausi kerrallaan, joka kuukauden aikana napsahtaa 3-4 ohjetta runoineen. Kirja ei ole mikään Tee näin, niin elät parempaa elämää -kirja, vaan minusta se vaan herättelee lempeästi huomaamaan ne pikkuasiat, jotka kuitenkin ovat niin kovin tärkeitä. Asiat ja tunteet, kaikki käydään läpi, ihan kivasti aina aloituspuheenvuorolla ja ikään kuin todisteeksi meille kaikille tuttuja runoja ja aforismeja aiheesta. Jää mieleen heti, että näinhän se on.

Meinasin ensin, että voisin laittaa kirjan jollekin lahjaksi, mutta en kykene, pidän sen itse! Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa lahjaksi, nykyajan kiireiselle ihmiselle, joka ei koskaan kerkeä mitään lukemaan. Tämä kirja pysäyttää hetkeksi, jopa ajattelemaan.

— Kini

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Atorox-äänestyslistaa kootaan jälleen ja sinullakin on mahdollisuus vaikuttaa. Atorox on perinteinen kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan vuoden parhaalle science fiction- tai fantasianovellille.

Ehdokaslista kootaan fandomin ja esiraadin äänestämistä noveleista. Kaikki voivat äänestää listalle novelleja, jotka heidän mielestään ansaitsevat Atorox-ehdokkuuden. Minkään seuran jäsenyyttä ei vaadita, vaan kuka tahansa voi osallistua. Esiraatilaisten ja fandomin äänet ovat samanarvoisia, mutta vain esiraadilla on velvollisuus lukea kaikki edellisenä vuonna ilmestyneet novellit. Tarpeeksi ääniä saaneet novellit pääsevät lopulliselle äänestyslistalle. Esiraadilla on mahdollisuus lisäksi nostaa jokin novelli listalle tai jättää se siltä pois.

Voit lähettää omat äänesi vaikka heti, mutta viimeistään 19.3. osoitteeseen atorox2012(ät)tsfs(piste)fi. Novelliehdotusten määrää ei ole mitenkään rajattu, vaan voit ehdottaa useaa tai vaikka vain yhtä novellia. Viime vuonna ilmestyneiden sf-novellien lista löytyy Atoroxin nettisivuilta.

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Panoraamakuvaus on muutakin kuin laajojen maisemakuvien ottamista. Perinteisien panoraamojen rinnalle on kehitelty viime aikoina kaikenlaista uutta ja hienoa, kuten tietokoneella katseltavia 360 asteen panoraamoja, tolppapanoraamoja, gigapaneja ja niin edelleen. Yhä useammalla on taskussaan puhelin, jonka kameraan saa helppokäyttöisen panoraamaohjelman, jolla tekee lavean panoraamakuvan hetkessä.

Tämä kirja esittelee panoraamakuvauksen kenttää lyhyesti ja ytimekkäästi. Runsaasti kuvitetussa kirjassa esitellään, mitä panoraamakuvilla voi tehdä ja miten niitä luodaan. Kirja esittelee panoraamojen eri lajit sekä välineet ja ohjelmistot, joilla niitä luodaan. Mikään kovin teoreettinen ja paperinmakuinen kirja ei ole, vaan hyvinkin tiivis ja selkeä johdatus aiheeseen.

Tekijöiden joukosta löytyy Rami Saarikorpi, joka on Suomen johtavia panoraamakuvauksen asiantuntijoita. Kokemusta ja osaamista kirjan taustalta siis löytyy. Uudet tekniikat ovat hallussa ja ne esitellään asiantuntevasti.

Helppotajuinen kirja sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita valokuvailmaisun keinovalikoiman laajentamisesta panoraamojen suuntaan. Kirjasta saa varmasti uusia ideoita valokuvaamiseen. Itseäni alkoi heti kiinnostamaan tolppakuvaus eli panoraamakuvien napsiminen näppärästi kolmen metrin korkeudelta.

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Hiski Salomaa oli paljon muutakin kuin hassulla nenä-äänellä Tiskarin polkkaa lauleskeleva kuplettimaakari. Tämä elämäkerta kertoo nuoren miehen lähdöstä Ameriikan kultamaille etsimään elantoansa ja mielekkäämpää elämää. Kirja valottaa paitsi Hiskin ja hänen vaimonsa eloa ja oloa sekä selviytymistä USA:ssa myös yleisesti suomalaissiirtolaisten elämää, työntekoa ja kulttuuritoimintaa lahden takana. Kirja on hyvä ajankuva aina suurista siirtolaisvuosista suuren laman jälkeisiin vuosiin aina 1950-luvulle saakka.

Kun nuori Hiskias Möttö jo kansakoulussa osoitti poikkeavaa nokkeluutta ja älykkyyttä sekä pukeutui paremmin kuin muut luokkatoverit, se oli varmasti jo enne jostakin. Kun äiti menehtyi, Hiski päätti lähteä Länteen kuten niin moni muukin. Vuosien 1900–1909 välisenä aikana Suomesta lähti USA:n siirtolaisina 150 000 henkilöä – nykyisinkin ajatellen aika suuri määrä ihmisiä. Lähes kaikki vain etsimään vakaampaa toimeentuloa, rauhaa, välttelemään kutsuntoja tai vain seikkailunhalusta.

Hiski pääsi matkaan vuosi äitinsä kuoleman jälkeen ja tie vei kohti keskilänttä, suomalaisaluetta, jossa myös asusteli tuttuja. Eikä Hiskikään kauaa aikaillut, ensin työtä räätälinliikkeessä ammattilaisena ja sen jälkeen oman yrityksen perustaminen. Työtä riitti ja rahaakin tuli, tosin sitä myöskin meni. Hiski oli poikamies ja innokas juhlimaan sekä halusi pukeutua hyvin. Kun hän lisäksi oli supliikkimiehiä, hän alkoi myös esiintyä juhlissa sekä varsinkin työväenliikkeen ja ammattiliiton tilaisuuksissa. Hiski oli aatteen miehiä, hän opiskeli ainakin vuoden verran Duluthin Työväenopistossa, jonka ohjelma todella poikkesi nykyisten työväenopistojen tarjonnasta. Samassa paikassa opintojaan suoritti nuori mies, Niilo Wälläri, joka asui jonkin aikaa Salomaiden alivuokralaisena. Mies, jonka nimi tuli tunnetuksi myöhemmin varsin toisenlaisista yhteyksistä.

Hiski oli levoton sielu, mutta ehti kuitenkin avioon vehmaalaisen siirtolaisen, Ainin kanssa. Lapsia heillä ei ollut, joten he olivat vapaita liikkumaan, paitsi matkustamaan Suomeen myös vaihtamaan asuinpaikkaa USA:ssa ja näin he tekivätkin melko usein, muutaman vuoden välein. Myös elinkeinot ja muutkin olosuhteet vaihtelivat; milloin Hiski oli räätänlinliikkeessä palkattuna, milloin itse omistajana. Välillä pariskunnalla oli majoitusliike ja ravintola, toisinaan taas munituskanala. Välillä Hiski kävi levyttämässä laulun jos toisenkin ja taas oli lähetettäviä tuliaisia kotimaahan – savikiekkoja ja grammari. Yritteliäs pariskunta, kaikinpuolin. Vaikka Hiskillä olikin joskus meno päällä ja varsin epäterveelliset elämäntavat, hän oli syvästi rakastunut vaimoonsa.

Kirjassa Hiskin ja Ainin elämää tarkastellaan rinnan laulujen ja kuplettien valossa. Aini oli jossain vaiheessa ollut myös piikomassa, josta hyvin voi vetää yhteyden Tiskarin polkkaan. Samoin Hiskin omista kokemuksista ja muiden kertomuksista tuttu Lännen lokari on lopulta yhteiskunnallista alkuperää sekin. Viimeistään Vapauden kaiho muistuu ainakin useimmille mieleen ja se vapauden kaiho, solidaarisuus ja heikompien puolustaminen varmasti Hiskiä itseäänkin ajoi aina viimeisiin elinpäiviin asti. Kirjassa käydään läpi useimpia Hiskin levytyksiä ja sanoituksia, joista osa oli selkeää lainatavaraa. Kirjassa on kuitenkin kohtuullisen hyvä diskografia sekä selvitys sanoituksistakin tekstin lomassa.

Kirja on minusta ensinnäkin hyvä elämäkerta ja mielenkiintoisesti toteutettu. Kronologisen kerronnan välissä hypätään Hiskin laulamiin ja sanoittamiin kupletteihin ja analysoidaan niiden sisältöä verrattuna esimerkiksi tuolloiseen maailmantilanteeseen, poliittisiin asenteisiin, kotimaan kaipuuseen… Tätä voisi pitää myös sosiologisena selvityksenä siirtolaisten asemasta, harrastuksista, poliittisesta toiminnasta sekä myös kulttuurihistoriallisena tutkimuksena. Monipuolinen teos, jota arvostan myös ulkoasun puolesta: kirjasin on tarkkaan harkittua otsikoissa ja ingresseissä, tehovärinä on käytetty punaista, mutta ei hyökkäävää sävyä ja mukana on paljon valokuvia, dokumentteja sekä muuta ajankohtaan liittyvää materiaalia. Kielen kanssa on varmasti ollut tekijöilläkin ongelmia, sillä Hiski itse käytti ”fingliskaa” sujuvasti, kirjassakin se tulee tutuksi mielenkiintoisella tavalla. Suosittelen kaikille tästä kuplettisankarista pitäville, mutta myös kansanmusiikista, siirtolaisuudesta sekä amerikansuomalaisuudesta kiinnostuneille.

— Irja

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Tätä kirjaa suositeltiin yhtäkkiä monestakin suunnasta yhtä aikaa. Pakkohan se oli hankkia, kiitos suositusten, mielenkiintoisen kuvauksen ja Neil Gaimanin kehujen. Ei tarvinnut katua!

September on 12-vuotias seikkailua kaipaava tyttö toisen maailmansodan aikaisesta Omahasta. Ei siis ihme, että September lähtee ilomielin matkaan, kun Vihreä Tuuli tulee leopardinsa kanssa pyytämään Septemberiä mukaansa Keijumaahan. Keijumaassa kaikki on mullin mallin, kiitos Keijumaata hallitsevan Markiisittaren. Mitäpä 12-vuotias tyttö tällaisessa tilanteessa voi tehdä, muuta kuin lähteä suurelle seikkailulle laittamaan asioita järjestykseen!

Kirja on huikea seikkailu ja Valente, joka selvästi tuntee kansantarunsa läpikotaisin, marssittaa esiin huikean joukon mielenkiintoisia hahmoja. Paras niistä on Septemberin uskollinen matkakumppani A–L, tietosanakirjamaisen viisas traakki, joka on itse asiassa vain puolitraakki, A–L:n isä kun oli kirjasto (A–L:n sisarukset ovat luonnollisesti nimeltään M–S ja T–Z).

Ihmemaa Ozia heijasteleva The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on hauska ja viisas sekoitus viktoriaanista satua ja nykyaikaista tarinankerrontaa. Suosittelen lämpimästi kaikille fantasian, keijujen ja satumaailmoiden ystäville.

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat vuodelle 2012 on julkistettu:

• Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset
• China Miéville: Toiset
• Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
• Alastair Reynolds: Pääteasema
• Johanna Sinisalo: Enkelten verta

On hienoa, että palkinnosta kilpailee jopa kolme kotimaista teosta. Lue koko lehdistötiedote ehdokasasettelusta. Rohkenisin silti veikata voittajaksi Miévilleä: Toiset on rohmunnut palkintoja ja ehdokkuuksia kovalla kädellä  ja on yksinkertaisesti nerokas teos. Jokainen ehdokkaista on kuitenkin hyvä kirja, joten raadilla on varmasti vaikea paikka valita. Veikkauksia otetaan vastaan!

Palkinnon voittaja julkistetaan loppukeväästä.

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

José Saramago (16.11.1922 – 18.6.2010) oli portugalilainen kirjailija, joka palkittiin vuonna 1998 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Saramago tunnettiin omintakeisesta tyylistään, jossa välimerkeille ja isoille alkukirjaimille ei ole sijaa. Virkkeet voivat olla sivun mittaisia ja ajatus rönsyilee suuntaan jos toiseen.

Saramago julkaisi ensimmäisen kirjansa Terra do Pecado (“synnin maa”) vuonna 1947. Se ei ollut suurikaan menestys ja Saramagon seuraava teos, runokokoelma Os Poemas Possíveis, ilmestyi vasta vuonna 1966. Maailmanlaajuisen läpimurtonsa Saramago teki vasta kuusikymppisenä, vuonna 1982 ilmestyneen Baltasar ja Blimunda -romaanin myötä. Sen jälkeen mainetta ja arvostusta on riittänyt.

Jos Saramago on jäänyt vieraaksi, hyvä aloitus on tuore suomennos Elefantin matka, joka kertoo historiallisen tarinan erään elefantin matkasta Portugalista Itävaltaan 1500-luvulla. Hieno kertomus on tyylipuhdasta Saramagoa: satiirinen, kriittinen, juonikas ja hauska teos.

Saramagon taipumuksia fantasiakirjallisuuteen tai maagiseen realismiin havainnollistaa mainiosti Oikukas kuolema, jossa itse kuolema tekee lakon. Kukaan ei enää kuole! Kuinka fantastista! Mutta eihän se sitten niin auvoisaa olekaan.

José Saramago on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija, jonka vaikeutta ei kannata ollenkaan säikkyä. Kaikkia Saramagon tyyli ei miellytä, mutta sen näkee vain kokeilemalla itse.

José Saramago oli älykäs ja tarkkanäköinen aikamme ilmiöiden kommentoija, jonka arkirealismin rajoja rikkovat teokset puuttuivat yhteiskunnan ongelmiin ja mielettömyyksiin. Saramago oli myös suuri humoristi. Huumori pilkahteli joskus lämpimänä, joskus tulikiven katkuisena ja sysimustana, mutta oli lähes aina läsnä. Saramagon kirjoitustyyli vaatii vähän totuttelua, sillä hän ei juurikaan kappalejaoista — tai edes repliikkirajoista — piitannut, mutta kun sen kanssa pääsee sinuiksi, on hänen teostensa lukeminen aina nautinto.
— Hannu

Kaikki kuukauden kirjailijat

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Tekijä käsittelee kirjassaan sairauksia, jotka ovat useimmiten huonosti tunnettuja, vaikea tunnistaa, usein väärin diagnosoituja, kysymyksenalaisia tai muuten väärinymmärrettyjä. Osa näistä on melko yleisiä ja periaatteessa lääkärienkin hyvin tuntemia, mutta silti ne saatetaan diagnosoida väärin, osa on myös alidiagnosoituja.  Joistakin taas kaikki lääkäritkään eivät ole kuulleet.

Kirja on informatiivinen, asiallinen ja välillä lievästi kriittinenkin tietopaketti sairauksista, niiden oireista, mahdollisista syistä, diagnooseista sekä erilaisista hoidoista. Tekijä pysyy kuitenkin objektiivisena ja tuo eri vaihtoehtoja esiin kiihkottomasti ja runsaalla tutkimustiedolla lisättynä. Kirja on jaettu osiin edellämainitun jaottelun mukaisesti, joten sitä on helppo seurata. Kirja todellakin kannattaa lukea aivan alusta lähtien, vaikka etsisikin jotakin tiettyä sairautta.

Tekijä käsittelee mainiosti alussa oireita, jotka saattavat esiintyä tietyissä sairauksissa, mutta luokitellaan helposti esimerkiksi masennukseksi tai muuksi psyyken sairaudeksi. En tarkoita tässä sitä, etteikö masennus sinänsä olisi vaikea sairaus ja tila, vaan sitä, että monet elimellisetkin sairaudet oireilevat myös masennuksen kriteereillä joskin yleensä hieman lievempinä. Vaikka useilla sairauksilla onkin jo ICD-10 -koodinsa, ei niitä kuitenkaan yleisesti tunnusteta vakaviksi ja elämää vaikeuttaviksi pitkäaikaissairauksiksi ja tekijäkin mainitsee tässä niin kutsutut ”roskakoridiagnoosit.”

Erityisen kiinnostavia asioita löytyy muun muassa osiosta sairauksien mahdollisista syistä, jossa on käsitelty paljon erilaisten infektioiden vaikutusta myöhempiin sairauksiin sekä bakteerien ja mikrobien asemaa näiden synnyssä. Hoidoissa on käsitelty perinteisen lääkehoidon lisäksi kiihkoilematta myös erilaisia vaihtoehtoisia hoitomuotoja sekä esitelty myös todella erikoisia terapioita (muun muassa loisterapia). Kirjoittaja huomauttaa myös luontaistuotteista ja muista ilman reseptiä mahdollisesti saatavista tuotteista täsmälleen oikein, että mitään ei pitäisi alkaa käyttää keskustelematta asiasta oman lääkärinsä kanssa. Jotkut vaarattomalta tuntuvat luontaistuotteetkin saattavat jonkin tietyn tarpeellisen lääkityksen kanssa aiheuttaa jopa hengenvaarallisia tilanteita! Itseäni kiinnosti myös ravitsemuksellisen hoidon käyttö: tästähän on käyty paljonkin keskustelua eri sairauksien yhteydessä aivan viime aikoinakin.

Monen sairauden oireet ovat hyvinkin samankaltaisia, joten diagnoosin teko usein viivästyy ja jos oikea diagnoosi lopulta varmistuu, sen saaminen saattaa kestää jopa 10–20 vuotta. Diagnoosin jälkeen onkin edessä sitten oikean ja sopivan hoidon etsintä, joka on toisinaan melkoista arpapeliä. Useita käyntejä eri alojen lääkäreillä, jotka yleensä tulkitsevat varsin ahtaasti oman koulutuksensa perusteella potilaan sairauskertomusta. Usein sairaat ovatkin etsineet itse yksityiseltä sektorilta lääkärin, jolla käyvät vakituisesti ja joka tuntee heidät, heidän sairautensa sekä sen erityispiirteet, mahdollisesti sopivan hoidon ja jopa käyvän lääkityksen.

Kirja on yleistajuinen esitys, todella mielenkiintoinen ja poikkeavakin lajissaan. Asiat on luokiteltu järjestelmällisesti ja viitteet sekä lähdetiedot ovat kohdallaan, josta aina voi olla iloinen. Ainut, mitä itse kaipasin, olisi ollut ehkä sairauksien kirjaaminen esille jo sisällysluetteloon haun helpottamiseksi. Suosittelisin tätä tietoiskua ehdottomasti ainakin kaikille terveydenhuollon alalla työskenteleville, itse oudoista oireyhtymistä kärsiville tai jo diagnoosin saaneille sekä heidän läheisilleen. Lisäksi toivoisin, että tämän kirjan lukisi myös työpaikan henkilöstöhallinnosta vastaava, joka yleensä on läheisissä tekemisissä työpaikkaterveydenhuollon kanssa. Esille voi tulla aika yllättäviäkin asioita, mikäli esimerkiksi oireyhtymiä ja niiden kuvauksia lukee ennakkoluulottomasti sijoittaen ne toimintaympäristöön ja tulkitsee vielä lukemansa oikein henkilöstön hyvinvointia ajatellen.

— Irja

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. He sulattivat minun sydämeni, nuo kaksi ruotsalaista, Buu ja Bää. Oikeastaan, jos totta puhutaan, menin miltei hämilleni siitä, kuinka söpöiltä kaksi sadeasuissa ja taskulampun valossa laihoilla jaloillaan seisovaa lammasta voivatkaan näyttää. Tuolloin kyseessä oli tarina ulos unohtuneesta krokettipelistä, joka oli pelastettava sateelta, niin pelottavalta kuin se tuntuikin. “Täytyykö?” Buu kysyy. “Meillähän on taskulampu.” Bää lohduttaa.

Yhteensä viiden suomennetun seikkailun verran touhunneet Buu ja Bää ovat tällä kertaa juhlatuulella. Eipä aikaakaan, kun Böön luona jo juhlitaan ja tanssitaan – vaikka Buusta tanssiminen aluksi tuntuukin vaikealta. Harjoitus tekee mestarin ja lopulta Buu tanssii muiden mukana, tanssii oikein hyvin!

Ei ole vaikea keksiä syitä sille, miksi Buu ja Bää ovat ihastuttaneet niin pieniä kuin suuriakin lukijoita, niin kotimaassaan Ruotsissa kuin maailmallakin jo monen kirjan verran; ehkä konkreettisimpana kunnianosoituksena tästä tekijäpariskunta palkittiin vuonna 2009 arvostetulla Astrid Lindgren -palkinnolla. Mutta mikä tekee tuosta lammaskaksikosta niin ihanan? Itse vastaisin näin: Buu ja Bää ovat inhimillisiä, eivät urhoollisia sankareita vaan kaksi pientä lammasta, jotka pelkäävät ja erehtyvät, saattavat jopa yrittää pelastaa kissan puusta.

Aikuinen löytää heistä lapsellista suloisuutta, lapsi voi tuntea itsensä heitä fiksummaksi, heitä rohkeammaksi. Tarinoissa Buusta ja Bäästä lapsen näkökulma on tavoitettu hienosti. Sen myötä fantasia ja arki ovat löytäneet toinen toisensa, käyvät käsi kädessä ja silloin tällöin sekoittuvat kokonaan. Avarakatseinen lapsi saa varmasti Buulta ja Bäältä vielä paljon aikuista enemmän, mutta joka tapauksessa suosittelisin ihan kaikille, suurella sydämellä.

— Kaisa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Jo kansikuva on puistattava: se esittää Jokerin ylimeikattua ja viilleltyä suuta. Tarinassa Gotham Cityn tutut rikolliset on kuvattu toisin kuin aiemmin: Killer Croc on Jokerin juoksupoika, Harley Quinn strippari ja Arvuuttaja kampurajalka. Batman tulee mukaan vasta lopussa, tämä tarina kertoo Jokerista.

Juttu saa alkunsa kun Jokeri vapautetaan tuntemattomasta syystä Arkhamin vankimielisairaalasta. Hänen on osoitettu olevan terve, vaikka heti nähdään että kaikkea muuta. Nuori nousukas Jonny Frost pyrkii Jokerin lähipiiriin, ja Jokeri tahtoo palauttaa hajonneen rikollisorganisaationsa loiston. Kuten monissa parhaissa Batman-tarinoissa, Batman on ainoastaan ratkaiseva voima joka lopussa syöksyy paikalle ja pistää rikolliset ojennukseen.

Tarina on hyvä ja sokeeraava. Käsikirjoittaja Brian Azzarello on onnistunut luomaan kaikkein pelottavimman Jokerin mitä ikinä on tehty, jopa hullumman kuin Heath Ledgerin esittämä Jokeri. Pelko välittyy lukijalle, kun Jokerin mielipuolisuus ja arvaamattomuus voivat kääntää tarinan mihin suuntaan tahansa.

Juoni etenee verkkaisesti ja juuri hitaus paljastaa Azzarellon tekstin heikkoudet. Kohtaukset ovat usein täysin käsittämättömiä ja vika on Azzarellon kerrontatavassa. Dialogi on täyttä hölynpölyä, henkilöt puhuvat jostain aivan muusta ja toistensa ohi.

Kohtausten vaikuttavuus ei tule dialogista, vaan asetelmasta. Jännitteet on taitavasti rakennettu ja Azzarellon teksti tuntuisi toimivan paremmin kertovana proosana. Dialogi on kuin päälle liimattu välttämätön paha. Lisäksi Azzarello lopettaa lauseen aukeaman päätteeksi kolmeen pisteeseen, ikään kuin tarinan imu ei muka riittäisi jotta lukija kääntää sivua. Loputtomasti toistuessaan maneeri alkaa ärsyttää.

Kuvittaja Lee Bermejon piirrosjälki on kulmikasta ja muistuttaa raapimista. Jälki on vaikuttavaa, mutta hahmojen ulkonäkö vaihtelee ruudusta toiseen, ja kasvonilmeet ovat turhankin realistisia ja pysähtyneitä muuhun piirräntään nähden.

— Petri

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Peppi Pitkätossu kaupungin hulinassa -satu on alun perin tehty vuonna 1949 Lasten päivän kunniaksi. Sitä ei siis ole irrotettu omaksi kuvakirjakseen mistään niistä kolmesta kertomuskirjasta, jotka kertovat Pepistä.

Kirjassa Peppi, Tommi ja Annikka lukevat lehdestä, että pääkaupungissa on ongelmia: kaupunginpuistossa oleskelee roistoja, jotka aiheuttavat häiriötä. Peppi päättää, että he lähtevät ratkaisemaan asian ja näin sitten tapahtuu. Kuten tavallista, hän on taas aivan ylivertainen ja pärjää aikuisia vastaan loistavasti. Ainakaan lapsilukijoita Pepin anarkistisuus ja liiankin hyvä toimeen tuleminen ei kai yleensä häiritse, niin sikäli asiassa ei ole mitään isoa ongelmaa. Kirja huono puoli oli se, että se oli liian lyhyt. Vastahan tässä päästiin alkuun! Oli muuten hauska huomata, että tuohon aikaan Tukholmassa oli vielä raitiovaunuja, kun sittemmin niitä ei ole siellä vuosikausiin ollut.

Pidän siitä, että edes osa Lindgrenin kuvakirjoista on erillisiä eivätkä kaikki ole niitä kertomuskirjoista tuttuja pätkiä. Paljon hänen kirjojaan lukeneena se on ajoittain tylsää lukea samoja tekstejä moneen kertaan joko enempien tai vähempien kuvien kanssa. Luulen myös nuoremmille lukijoille sen olevan kivempaa, kun kirjoissa ei ole paljoa päällekkäisyyksiä, niin edes joskus saa jotain uutta ja vähän vaihtelua. Kuvakirjoissa on se hyvä puoli, että pääsee tutkailemaan enemmän myös niiden kuvia ja Pepin kohdalla se on erityisen mukavaa hyvän kuvittajan takia.

Itse en oikein pidä siitä, että Lindgrenin kirjoissa on välillä käännetty paikannimiä ihan miten sattuu ja välillä vaihdettu joksikin suomalaisiksi paikoiksi, joilla ei ole alkuperäisen kanssa mitään tekemistä. Tässäkin kirjassa Tukholmassa sijaitseva Humlegården-puisto on vaihdettu tylsästi ja huonosti kaupunginpuistoksi. Pitäisi varmaan jatkossa sitten lukea enempi kirjoja alkuperäiskielellä ruotsiksi, niin käännökset eivät pääsisi samalla tavalla ärsyttämään.

— Veera

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

David Shrigleyn sukulaissieluja ovat Hugleikur Dagsson, Ville Tiihonen ja Glen Baxter. Mitä helvettiä? on täynnä rujosti piirrettyjä kuvia, joiden sisältö naurattaa, järkyttää ja kummeksuttaa.

Näe sikiöt pelaamassa korttia (voittaja syntyy palkinnoksi!), kaivamisopetusta, elävien kuolleiden orkesteri, keskeneräinen piirustus leirintäalueesta ja lankakerä, jolla kalat voivat leikkiä.

Shrigley on gallerioissa esitelty kuvataiteilija ja tekee rujoa jälkeä tarkoituksella. Osa kuvista on satiirista taidemaailman piikittelyä, osa taas sitten vain rehdisti outoja.

Kokoelma on hivenen köykäinen, sen selailee läpi nopeasti, eikä monikaan kuva jää mieleen elämään. Sama vika tietysti Dagssonilla ja Tiihosella; omalla kohdallani Baxter on osoittautunut mieleenjäävimmäksi.

Jos lievästi alatyylinen ja reilusti outo töhertely kiinnostaa, Mitä helvettiä? on pakollinen valinta ja iso kovakantinen kirja toki pieniä pehmeäkantisia näyttävämpi pakkaus vaikkapa sohvapöydälle jätettäväksi.

Shrigleyn töistä löytyy esimerkkejä vaikka Shrigleyn nettisivuilta.

— Mikko

Feed enhanced by Better Feed from Ozh