Otava (2020) — ihmiskohtalot, yhteisöromaanit, asunnot.

Pariisin La Défense on kaupunginosa, joka tunnetaan korkeista pilvenpiirtäjistään ja futuristisesta muotoilustaan. Mikään klassinen turistirysä se ei suinkaan ole, mutta kyllä sen torneissa oikeita ihmisiäkin asuu. Hannu Väisäsen Märkä turbaani on kunnianosoitus 38-kerroksiselle talolle ja sen erikoisille asukkaille.

Märän turbaanin kertojana on 13-vuotias Anatole, joka asuu opettajaisänsä kanssa talon 37. kerroksessa. Hän on yksi harvoista talossa asuvista lapsista, eikä häntä oikein aina edes huomata tai lasketa mukaan, kun ympärillä tapahtuu. Anatolelta puolestaan ei jää huomaamatta mitään: miksi eräs mies ravaa portaita päivittäin ylös alas, miksi toinen itkee yksin autohallissa, miksi yläkerran kerhotilat ovat pullollaan vanhaa tietotekniikkaa, miksi kattohuoneisto saa kreikkalaisen sisustuksen ja niin edelleen.

Märkä turbaani ei ole vain yksi kertomus, vaan ennemminkin tarinakokoelma tai yhteisöromaani. Keskushahmo Anatole sitoo tapahtumapaikan lisäksi kirjaa kokoon, mutta ehkä erillistä kertojanääntä ei olisi edes teokseen tarvittu. Pääasia on kuitenkin Väisäsen värikylläinen kerronta. Mielikuvitukselliset tarinat ja ihmiskohtalot sytyttävät tornitalon eloon. Oikeastaan moni Märän turbaanin tarinoista on aika surullinen, mutta tietty keveys ja ironisuus pitävät lukijan mielen optimistisena: hyvin tässä käy.

Finlandiallakin aikanaan palkittu Hannu Väisänen yllätti minut Märällä turbaanilla oikein myönteisesti. Lukupiirissämme ihmettelimme ääneen sitä, kuinka moni meistä oli pohtinut jostakin kohdasta, kuinka tämä olikaan kirjoitettu alkukielellä – niin mutkattoman luonnollisesti Väisänen Pariisiinsa lipuu, että Märkää turbaania on vaikea edes pitää suomalaisena teoksena! Tässä on ainakin kaikille kaltaisilleni frankofiliaa poteville ja muutenkin mielikuvittelun haluisille lukijoille oikein osuva opus!

— Hannu

Lähde

Imo (2025) — naiset, kirjailijat, omaelämäkerralliset teokset.

Imo on uusi tulokas suomalaisella kustannuskartalla. Kustantamon takana ovat veljekset Heikki ja Antti Valkama, jotka tunnetaan japanilaisen kulttuurin edistäjinä Suomessa. Heikki Valkama on kirjoittanut Japani-aiheisia romaaneja ja tietokirjoja ja Antti Valkama tunnetaan etenkin japanilaisen sarjakuvan parissa tekemästään työstä, mutta myös kääntäjänä.

Kiertolainen edustaa japanilaisen modernin kirjallisuuden klassikoita. Sen on kirjoittanut Fumiko Hayashi (1903–1951). Teos edustaa japanilaista ”minä-kirjallisuuden” lajia, joka nykyään luokiteltaisiin epäilemättä autofiktioksi: kyseessä on vahvasti omaelämäkerrallinen ja päiväkirjamainen romaani, joka vilisee viittauksia todellisiin paikkoihin ja henkilöihin, ja rakentuu kirjoittajan oman elämän päälle. Samalla se on kuitenkin fiktiivinen teos, jota ei pidä lukea yksityiskohdista tarkkana omaelämäkertana.

1920-luvulle sijoittuva kirja on muodoltaan hajanaisista päiväkirjamerkinnöistä rakentuva kertomus. Fumiko on päätynyt kiertolaisen elämään jo nuorena. Perhe eli levotonta elämää ja muutti tiuhaan. Lopulta Fumikokin lopetti koulunkäynnin ja ryhtyi äitinsä ja ottoisänsä tavoin kulkukauppiaaksi. Näitä yli kymmenen vuoden takaisia käänteitä Fumiko muistelee kirjansa aluksi ja kuvaa sitten itsenäistä elämäänsä, jossa vakituista kotia ei ole, vaan jatkuvaa liikettä paikasta toiseen, majoittumista edullisissa majataloissa ja vuokra-asunnoissa ja epätoivoista elannon kokoamista sekalaisissa hanttihommissa ja kirjoitellen lehtiin satuja, tarinoita ja runoja.

Tarina etenee hyppien ja katkonaisesti. Fumiko hankkiutuu toukokuussa palvelijaksi, mutta seuraavassa luvussa ollaankin jo marraskuussa ja Fumiko on tehtaassa maalaamassa selluloidinukkeja. Mitä välissä tapahtui? Se ei selvästi kuulu tähän tarinaan. Fumikon kertomukselta ei kannata odottaa koherenttia narratiivia. Toisinaan sitten saman kuukauden tapahtumia kerrotaan lukukaupalla.

Kiertolainen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava kirja. Suomennos heijastelee sitä. Valkama on lisännyt tekstiin selventäviä alaviitteitä. Niiden osalta on saavutettu hyvä tasapaino: ne täydentävät tekstiä mukavasti ja avaavat kulttuurisia viittauksia, mutta eivät toisaalta kuormita ja haittaa lukemista liiaksi. Kiertolainen on ylipäänsä todella viehättävä ja huolella tehty teos: se on hyvin japanilaisen oloinen, kuten asiaan sopii, ja taitto on yksi kauneimmista pitkään aikaan. Tämä kirja on todellinen ilo silmälle ja olisin pettynyt, jos sitä ei noteerattaisi vuoden kauneimpia kirjoja nimettäessä. Jään seuraamaan uuden kustantantamon toiminnan jatkoa suurella mielenkiinnolla.

— Mikko

Lähde

Bazar (2026) — ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys.

Veronica Henryn 30 päivää Pariisissa on mukava kuvaus siitä, miten aikuistuttuaan ymmärtää nuorta itseään paremmin ja osaa suhtautua asioihin kypsemmin. Tiedän, ei ikä mieltä kaikille anna, mutta tässä tarinassa tuo oli yksi niistä jutuista, joista pidin kovasti.

Juliet oli Pariisissa au pairina 30 vuotta aiemmin. Kun avioliitto on päättynyt sopuisaan eroon, talo myyty ja rahat jaettu, pyöräilystä ja kunnon kohottamisesta innostunut aviomies on jo hankkinut oman uuden asunnon. Juliet ei oikein löydä mieleistään, ja päättää palata kuukaudeksi nuoruutensa Pariisiin. Ehkä nyt olisi rohkeutta kohdata menneisyys, solmia kenties katkennut ystävyyssuhde Nathalien kanssa uudestaan, ja miettiä, uskaltaako ajatella menneisyyden miehen etsimistä. Voisi saada uusia muistoja ikävien tilalle.

Kun hän kurotti ottamaan laukustaan kannettavan tietokoneen, hän huomasi päällimmäiseksi pakkaamansa taskukirjan ja tarttui siihen. Hänen selaillessaan kirjan sivuja muistot tihkuivat mieleen sormenpäiden läpi. Hän muisti sen hetken, kun kirja oli annettu hänelle. Tiedon siitä, miten arvokas se oli. Syyllisyyden siitä, ettei hän ollut koskaan saanut tilaisuutta palauttaa sitä…

Juliet on tehnyt toimittajan töitä ja auttanut kuuluisuuksia kirjoittamaan kirjoja. Pariisissa hän haluaa kirjoittaa omaa kirjaa kaksikymppisen tarinastaan au pairina. Työnimenä on Nuori ja viaton.

Juliet kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja antoi täyteläisen, sakean nesteen pyöriä kielellään. Hän tunsi viime kuukausien jännityksen katoavan hartioilta kuin hylätty kettuturkki ja tajusi, että nyt, pienten silausten ansiosta hän tunsi olevansa kotona. Hän lukisi tekstin, jonka oli kirjoittanut junassa, ja kirjoittaisi ehkä vähän lisää, jos siltä tuntuisi. Musiikkia, viiniä, kynttilänvaloa – mitä muuta hän tarvitsisi saadakseen muusan esiin?

Jos olet taipuvainen annoskateuteen, varaa herkkuja viereen, kun luet. Tämä on melkein pahempaa kuin Viisikoissa, mutta mitä muuta Pariisissa voi tehdä kuin herkutella hoikistavasti? Pariisilainen ei kuulemma koskaan santsaa toisin kuin englantilaiset, jotka ottavat kaksi tai kolme annosta.

No, voihan Pariisissa vaikka pyöräillä kaupunkipyörällä yksin tai nuoruuden rakastetun kanssa, joka on vaihtanut lakimiehen uransa unelmien kirjakauppaan.

Tai sitten voi etsiä käsiinsä ystävän, joka auttoi sopeutumaan kaupunkiin silloin kolmekymmentä vuotta sitten, ja innostua kirjoittamaan hänen kanssaan kirjaa hänen She Cries Champagne -bistronsa tarinasta.

Juliet oli vuosien aikana kerännyt enemmän ystäviä kuin edes tarvitsi. Ystäviä oli eri tunnelmiin: ystäviä juomiseen, ystäviä shoppailuun, ystäviä pohtimaan elämän tarkoitusta. Ystäviä, joita hän rakasti; ystäviä, jotka hän halusi joskus tappaa mutta jotka jotenkin viime hetkellä pelastivat itsensä. Kukaan heistä ei ollut kuitenkaan avannut hänen silmiään uudelle maailmalle niin kuin Nathalie.

Tarinassa on kelpo juonenkäänteitä. Juliet katosi Pariisista silloin kerran. Käykö niin taas? Vai asettuuko hän elämään sitä elämää, johon hänet on tarkoitettu?

— Anna

Lähde

Siltala (2026) — tietokirjallisuus, opettajat, ongelmat.

Viime vuosina on puhuttu paljon suomalaisen peruskoulun ongelmista ja Pisa-tulosten laskusta. Silmiinpistävää tässä keskustelussa on kuitenkin se, että äänessä ovat olleet paljolti kaikki muut paitsi opettajat. Kirja alkaakin huvittavalla esimerkillä. Muutama vuosi sitten Porin SuomiAreenan keskustelufestivaalilla oli aiheena koulutus. Tilaisuuteen oli kutsuttu 800 esiintyjää ja vain yksi heistä oli opettaja, ja hänetkin oli kutsuttu vain yhteen tapahtumaan. Tämä kertoo jotain hyvin oireellisesta ajastamme, jossa koulutuksesta puhuvat yrittäjät, konsultit, poliitikot ja digifirmat, mutta eivät ne ihmiset, joilla oikeasti on omaa kokemusta asiasta.

Tähän kirjaan on näitä kokemuksia vihdoin saatu. Ville Pernaan, Risto Rinteen, Hannu Simolan ja Erika Carlsonin Opettajilta armovitonen peruskouluille perustuu heidän tekemäänsä kyselytutkimukseen, johon vastasi noin sata äidinkielen ja kirjallisuuden sekä matematiikan, fysiikan ja kemian opettajaa eri puolilta maata. Suurimmalla osalla opettajista on taustallaan pitkä ura, joten he ovat olleet aitiopaikalla katsomassa suomalaiskoulujen kehitystä Pisa-menestyksestä sen mahalaskuun.

Kirjan lähestymistapa on hyvin aineistolähtöinen. Tässä ei rakenneta narratiivista kerrontaa, vaan raporttimainen kokonaisuus rakentuu kyselytutkimuksen tulosten, selkeiden tilastotaulukoiden ja opettajien kommenttien ympärille. Yksi kerrallaan käydään läpi digitalisaatio, älypuhelimien vaikutus, koulutilojen muutos, vieraskieliset S2-oppilaat, inkluusio ja niin edelleen. Napakka lopputulos ei onneksi ole kuitenkaan raskasta luettavaa; erityisesti opettajien omat kokemukset pitivät kiinnostuksen yllä.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, luokkahuoneiden todellisuus on selvästi mennyt alamäkeä, ja syitä siihen on monia. Yli puolet vastaajista on sitä mieltä, että digitalisaatio on tuonut enemmän haittoja kuin hyötyjä. Sen lisäksi inkluusioperiaatetta ei ole saatu toimimaan, luokkakoot ovat liian suuria, entistä heterogeenisempi oppilasjoukko vaikuttaa opetustyöhön, ja opetuksen ulkopuolinen työ on lisääntynyt, mikä vaikeuttaa opetuksen ydinasioihin keskittymistä.

Muutamia yllätyksiäkin mahtui mukaan, ainakin itselleni. Kun oppilaiden koulunkäyntivalmiudet ovat romahtaneet, on koulu vastannut tähän vaatimustason laskulla erityisesti äidinkielessä ja matematiikassa. Kun läpipääsyn minimivaatimukset ovat romahtaneet, läpi pääsee olemattomalla osaamisella. Ongelmaa pahentaa se, että vanhempien välinpitämättömyys koulua kohtaan on merkittävästi lisääntynyt, jolloin painetta parantaa suoritusta ei tule sieltäkään suunnasta.

Merkittävä huomio on kuitenkin se, että koulumuutoksessa ei ole kyse vain yksittäisistä, toisistaan erillisistä askelista vaan ajattelunmuutoksesta yhteiskunnallisella tasolla. Julkisia instituutioita ei enää nähdä kollektiivisen hyvinvoinnin kannalta, vaan markkinatalouden näkökulmasta. Tämä on johtanut tehokkuusajatteluun, jossa kaiken pitää olla mitattavissa, laskettavissa, hallinnoitavissa ja kaupattavissa. Koulutusta välitetään ja myydään siinä missä mitä hyvänsä kaupallista tuotetta.

Tällaisessa kaupallisessa ajattelussa kansallisvaltioiden ei oikein edes tulisi säädellä koulutusta kansallisen lainsäädännön keinoin tai tarjota sitä kansallisena maksuttomana julkisena palveluna. Tässä kehityskulussa koulujen ja oppilaiden eriytyminen nähdään jopa luonnollisena, vaikka merkittävä osa ihmisistä putoaa kyydistä jo koulupolun alkumetreillä B-luokan kansalaisiksi.

Mihin tämä kehitys pidemmällä aikavälillä johtaa, on kysymys, joka on jo hieman tämän kirjan aiheen ulkopuolella. Kirja kuitenkin loppuu varoittaviin päätössanoihin globalisaatiokehityksen vaikutuksista koulutukseen. Tämä kolmen sivun epilogi olisi voinut mielestäni olla pidempikin. Luvussa käy esimerkiksi ilmi, että kansallisten tasokokeiden ja oppimistulosstandardien kehittäminen on tyypillistä vapailla koulutusmarkkinoilla.

Näennäisesti molemmat vaikuttavat järkeviltä toimenpiteiltä laadun varmistamiseksi, joten perehtyminen siihen, miksi maailmalla on saatu niistä karuja kokemuksia, olisi ollut paikallaan: ne usein kaventavat opetusta ja kiihdyttävät koulujen välistä eriarvoistumista. Kirja onkin tärkeä ja ajankohtainen muistutus siitä, että jos koulutuksesta katoaa opettajien asiantuntijuus ja pedagoginen vapaus, tilalle tulee mekaaninen suorittaminen, jossa sivistys jää mitattavuuden jalkoihin. Jopa taloustieteellä on sanansa sanottavana tällaisesta lopputuloksesta: ”Kun mittarista tulee tavoite, se lakkaa olemasta hyvä mittari.” (Goodhartin laki)

— Titta Lindström

Lähde

Kustannus-Mäkelä (2021) — lastenkirjat, perheet, tytöt.

Odotettu talviloman matka Espanjaan peruuntuu ja loma meneekin kotioloissa. Isä lähtee bändinsä kanssa Kanarialle, mutta muu perhe jää kotiin, koska äidiltä on jalka poikki. Kun Hilja valittaa tästä naapuruston mummoille ja tädeille, alkaa tapahtua. Perhe saa yllättävän kirjeen, jossa heidän kerrotaan voittaneen täyshoitoloman lomakoti Vihreälinnassa.

Käy ilmi, että Vihreälinna on ihan se tuttu vihreä talo, missä perhe muutenkin asuu, mutta mummot ja tädit ovat keksineet viikon täydeltä kaikenlaista ohjelmaa – jopa niin paljon, että Hiljan ja pikkusisko Taimin on välillä paettava lomaa vaarin luokse.

Kaiken touhun ohessa Taimi oppii uutta, isosiskolla on salaisuuksia ja onnellisuuden olemustakin ehditään pohtia. Kirjasarja jatkuu erinomaisen hyväntuulisena ja reipashenkisenä, keskittyen hyvin yksinkertaisiin ja tavallisiin asioihin. Sujuvasti etenevä ja lyhyisiin lukuihin jaettu kirja toimii hienosti niin aloittelevien lukijoiden itse lukemana kuin iltasatuina.

— Mikko

Lähde

Karisto (2025) — rakkaus, parisuhde, viihdekirjallisuus.

Sävelet valuivat ihmisten iholle ja silittivät mielen rauhalliseksi. Soitto levisi lattioille, ovenpieliin ja ikkunoihin kiinnitettyihin havukoristeisiin. Sävelet kävivät läpi jokaisen rintakehän, upposivat tuolien ja tyynyjen pehmikkeisiin ja kietoivat kaiken syliinsä.

Minna Haapasalon Parioviunelmia aloittaa Uusien alkujen koti -sarjan. Sallan ja Tuomaksen kolmilapsinen perhe on muuttanut maaseudulle unelmatorppaan, vaan remontoidusta kodista ei kauan ehditä nauttia, kun sattuu vesivahinko. Ja hups, kun unohtui järjestää se kotivakuutus.

Sallan siskolla on menestyvä sisustusliike, ja Salla pääsee kiireapulaiseksi sinne. Työtä vastaan kuittaantuu Riina-siskon myöntämä koroton remonttilaina.

Pariovet osoittautuvat murheenkryyniksi. Käteismaksu tavarantoimittajalle, asentaja tulee maanantaina. Jäi vain täsmentämättä, minkä viikon maanantaina ja minä vuonna…

Runoja ja rajoja -ryhmässä kirjoitettiin ja puhuttiin, mutta itse sai valita, minkä verran omia asioitaan jakoi. Kirjoitusten lopputulos ei ollut tärkeä, vaan ajatukset, joita teksti herätti. Minä aioin kuitenkin keskittyä tekstinäytteeen kirjoittamiseen ja Kristan vakoiluun.

Henkisistä asioista kiinnostunut Salla on ollut mukana yhdistyksessä, jonka puheenjohtaja katoaa tietymättömiin ja jättää kiukkuisen kirjanpitäjän ja taloussotkut jälkeensä. Yksi yhdistyksen jäsen osallistuu runoryhmään, samoin taiteilijaresidenssiksi tarkoitetussa huoneessa asusteleva hiljainen Krista. Salla tahtoo mukaan kirjoittajapiiriin, onhan hänelle tekstinäyte maaseutulehden kolumnistin pestiin kirjoitettavana.

Minulla kesti aika kauan päästä ajatuksesta, että en pidä päähenkilöstä. Kauniisti ja hyvin hänet on kirjoitettu, joten kirja oli oikein kelpo lukukokemus.

Mutta kuka ihme pitää voimahahmonaan L. M. Montgomeryn Runotyttöä ajattelematta häntä nimenomaan kirjoittajaesikuvakseen?

– Miks Nora?

– Se kirjoitti ja ohjas mun lempparielokuvat.

– Kirjoitatko sä itse?

– Häh? Eiks kaikki runoryhmäläiset kirjoita? Eikö Runotyttö ole just sen takia sun alter ego? Siksi kai me oltiin pari, kun molempia inspiroi kirjoittavat naiset.

Naks. Kuin joku olisi sytyttänyt pääni sisällä valot aivojen nurkkaan unohtuneeseen jalkalamppuun.

Riina ja Tuomas ovat olleet yhdessä teini-ikäisistä asti. Pariterapiaa tarvitaan ja luottamuksessa on kiemuroita, mutta rakkaus on syvää ja pysyvää.

Kirjeitä uusien alkujen kodista kuulosti siltä, että jotain hyvää oli tulossa. Että pressun lepatus talon seinässä todella loppuisi. Jokin tulisi päätökseen ja seuraava vaihe alkaisi.

Sallan tavassa hahmottaa asioita on mielenkiintoisia piirteitä. Tällainen on myös unelma pariovista.

— Anna

Lähde

Kustannus-Mäkelä (2026) — tietokirjallisuus, lastenkirjat, linnut.

Lasten luonnontiedeaiheisen Pötyä!-sarjan tuorein osa esittelee lintuja. Sarjan kirjoissa on aina sama idea: jokainen aukeama esittelee jonkun väitteen, joka sitten kumotaan pötynä. Otsikko on hivenen raflaava, sillä ei kirja nyt ihan kaikkea tietoa linnuista sentään uusiksi pistä ja osa väitteistä on ehkä lähtökohtaisesti vähän vähemmän yleisesti hyväksyttyjä kuin toiset (en tiedä, ajatteleeko joku oikeasti, että lintujen on helppo löytää itselleen puoliso). Vähät kevyestä muodon väkinäisyydestä: kirja on erinomainen tietopaketti linnuista.

Sarjan kirjat ovat mukavan isokokoisia. 30 cm korkeat sivut tietävät isoja aukeamia, joihin mahtuu paljon kuvitusta. Se on nimittäin kirjan parasta antia. Gavin Scott on sarjan aikaisemmista kirjoista ja muistakin kuvitustöistään taitavaksi tunnettu kuvittaja, joka osaa erityisesti eläinkuvitukset. Tässä kirjassa onkin upeita kuvia linnuista, esimerkiksi kuva siipiään sukivasta kuningaskalastajasta on upea. Tyyli ei ole valokuvantarkkaa, mutta linnut ovat helposti tunnistettavissa ja varsinkin värikkäämmät linnut ovat todella kaunista katseltavaa.

Ei Nick Crumptonin tekstissäkään vikaa ole. Lintuihin on löydetty mielenkiintoisia näkökulmia ja oli mielenkiintoista oppia lisää esimerkiksi lintujen hengittämisestä. Linnuilla on nimittäin keuhkoissaan ylimääräiset ilmapussit. Kun lintu hengittää sisään, se täyttää keuhkojensa lisäksi nämä ilmapussit, ja uloshengityksellä ilmapussit tyhjenevät ja tuovat hapekasta ilmaa keuhkoihin. Verenkiertoa voidaan siis hapettaa sekä sisään- että uloshengityksellä. Kelpaisi varmasti ihmisurheilijoillekin! Linnut tietysti tarvitsevat tällaisia parannuksia pystyäkseen lentämään; lentäminen vaatii valtavat rintalihakset ja on hyvin kuluttava liikkumismuoto. Terhi Leskinen on tehnyt kelpo työtä suomennoksen parissa ja apuna on käytetty Luonnontieteellisen keskusmuseon  asiantuntijoita.

Pötyä!-sarjan kirjoja suosittelen edelleen ilomielin eläinten maailmasta kiinnostuneille lapsille. Kaikki mitä olet tiennyt linnuista on pötyä! on fiksu, runsastietoinen kirja, joka toimii hyvin sekä aikuisen lapselle lukemana että siinä vaiheessa, kun lapsi pystyy sitä itse lukemaan. Aikuislukijakin voi hyvin ihastella upeita lintujen kuvia ja oppia siinä sivussa jotain uutta.

— Mikko

Lähde

Crime Time (2026) — dekkarit, ihmissuhteet, psykologinen jännityskirjallisuus.

Profiloija Seidi Heranen työskentelee Euroopan unionille. Hänen työnään on tutkia Venäjän vaikuttamiskeinoja Syyriassa. Seidi on lopen uupunut näkemään sotaa ja tuhottuja elämiä, ja ainoa rentoutumiskeino sodan runtelemassa kaupungissa on seksi. Kun Seidi kutsutaan KRP:n avuksi selvittämään Suomessa tapahtunutta tietomurtoa, hän on enemmän kuin iloinen päästessään pois Syyriasta.

Riisutun kaupungin tarina sivuaa todellista tapahtumaa, jossa psykoterapiakeskus Vastaamo joutui tietomurron kohteeksi vuonna 2024. Kirjassa kyseessä on Valve, jonka tietomurtoa tutkimaan Seidi palkataan.

Valtioneuvostossa presidentti Andersson, pääministeri Pekka Kurki, KRP:n päällikkö Petri Kärkkäinen, rikoskomisario Ismo Lahtinen, ulkoministeri Kirsi Varis ja sisäministeri Mirka Lintunen, sekä tietoturva-asiantuntijat Suikko ja Kemppainen kokoontuvat päivittämään tietojaan ja suunnittelemaan, miten asiasta tiedotetaan, ja miten selvitetään, mitkä ovat tietomurron taustalla olevat syyt.

Ainoastaan tässä huoneessa olijat saavat tietää enemmän kuin mitä asiasta tullaan kertomaan medialle. Olemme todenneet, että murto on tapahtunut, ja tutkinta on kesken. Olette lukeneet lyhyen selonteon tietomurrosta. Tuhansien ja jopa kymmenien tuhansien suomalaisten tiedot on hakkeroitu ja vuodettu kolmannen osapuolen käsiin.

Seidi joutuu uudessa työssään selvittämään, onko verkkohyökkäyksen takana yksittäinen hakkeri vai valtiollinen toimija. Samaan aikaan myös pääministeri joutuu kiristyksen kohteeksi, eikä hänellä itsellään ole tietoa, liittyykö kiristys Valven tietomurtoon vai hänen yksityiselämäänsä. Pääministerillä on suhde puolueensa toiseen aktiivijäseneen, Tainaan, joka tuntuu pyörittävän pääministeriä omia tavoitteitaan saavuttaakseen.

Tuomas Mustikainen ja Jussi Sudenlehti kertovat, että he halusivat luoda tarinan siitä, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, kun tietomurto saa aikaan valtion haavoittuvuuden ja yksilöiden psyykkisen turvan menettämisen. Lähdemateriaalina kirjan tarinassa on käytetty Vastaamo-jutun oikeudenkäynnin asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä tietokirjallisuutta erilaisista persoonallisuuden häiriöistä.

Profiloija Heranen selvittää kirjassa rikoksen taustoja ja yrittää estää salaisuuksien leviämisen. Samalla hän joutuu kohtaamaan myös omat varjonsa. Rikolliset on saatava kiinni, mutta onko siitä maksettava hinta liian suuri?

Vastaamon tapauksesta kirjoitettiin aikoinaan niin paljon, että samankaltainen kuviteltu tapaus ei saanut oikein innostumaan. Ehkä aiheesta olisi saanut enemmänkin irti, jos kirjan henkilöhahmot olisivat olleet jotenkin mielenkiintoisempia. Kirjaa on vaikea sijoittaa mihinkään dekkarikategoriaan. Lähinnä tämä voisi olla pehmodekkari, vaikka nekin ovat yleensä hauskoja tai romanttisia; tämä ei ole kumpaakaan.

Kirjassa on kuitenkin selkeästi tietoa Lähi-idän sodan aiheuttamista tuhoista ja vaikeuksista tavalliselle ihmiselle. Myös ihmisten traumoista, ja ihmismielestä yleensä kirjoitetaan asiantuntevasti. Teos on Pahuuden anatomia -trilogian toinen, itsenäinen osa.

— Soili Vuorenmaa

Lähde

S&S (2026) — lapsuus, kissat, mielikuvitus.

Siluetinleikkaaja on muodoltaan viehättävä pieni kirja. Se ei ole kovin paljon tavanomaista romaania pienempi, mutta riittävästi tuntuakseen vähän erilaiselta ja mukavan käteensopivalta. Pienen kirjan sisältä avautuu kuitenkin paljon kerroksia sisältävä monimutkainen maailma.

Kirjalla on sisäinen tekijä, joka jää nimettömäksi. Hän on ottanut asiakseen käydä läpi eräältä Lucialta jälkeen jääneen kirjallisen aineiston ja kirjoittaa kirjan, jossa hän kuvaa erityisesti Lucian elämää Romahduksen ajan Suomenmaassa, missä Lucia eleli ennen saapumistaan tekijän kotisaarelle. Kerrontatavaksi tekijä valitsee ”hajanaisuuden”, minkä johdosta hän sisällyttää teokseensa valikoituja kohtia Lucian kirjeistä ja muistiinpanoista ja lisäksi katkelmia Phyllis Wellsin teoksesta Siluetinleikkaaja.

Siluetinleikkaaja on saarelaisille merkityksellinen kirja. Se oli alkujaan vähäpätöiseltä vaikuttanut nuorten fantasiakirja, josta tuli kuitenkin myöhemmin maailmankuulu. Lucia oli lukenut kirjan lapsena ja ottanut sen kirjallisuudentutkimuksen väitöskirjansa aiheeksi: kirjan väkivaltaisuus ja synkät teemat tuntuivat kiehtovan sopimattomilta. Wellsin Siluetinleikkaajasta onkin Kaajan Siluetinleikkaajassa runsaasti otteita, jotka osoittavat tämän todeksi.

Saarelaiset ovat mielenkiintoista väkeä ja herättävät kovin paljon kysymyksiä. He tosiaan puhuvat ”Romahduksen ajan Suomenmaasta”. On siis tapahtunut joku Romahdus, ja ollaan muualla kuin Suomessa. Saarelle pääsee kulkemalla verhon läpi, ja tämän saaren verho on sen verran hankalassa paikassa, ettei saarelle päädy kuin aikuisia. Saarella puhutaan suomea, jonka saarelaiset ovat oppineet kielen pääasiassa toisen sukupolven asukkaan mukanaan tuomasta laajasta kirjastosta 1800-luvun klassikkoja. Niinpä saarelaisten kielenkäyttö on ihastuttavan vanhanaikaista.

Anu Kaaja on kirjailijana ollut tähän asti kekseliäs ja monipuolinen. Kaajassa on myös ensyklopedistin vikaa, mikä näkyi erityisesti Rusetissa. Siluetinleikkaajassa on samanlaisia taipumuksia, olkoonkin että tässä on paljon fiktiivistä ainesta. Kirjassa nousee paljon mielenkiintoisia teemoja: lasten kyky väkivaltaan ja jopa tappamiseen, lasten hyväksikäyttö elokuvateollisuudessa, ylipäänsä pimeys ihmisessä ja ihmisen ympärillä, postapokalyptinen maailma, tarinat joita kerromme. Siluetinleikkaaja on rikas kirja, jossa on paljon ihmeteltävää.

— Mikko

Lähde

Into (2026) — tietokirjallisuus, ilmastonmuutos, meret.

Itämeren erikoispiirteitä on se, että se on matala murtovesiallas, jonka veden vaihtuminen kestää jopa 30 vuotta. Tämä tekee siitä herkän merialueen, joka on erityisen haavoittuvainen ilmastonmuutokselle ja joka on jo nyt yksi maailman saastuneimmista meristä. Meribiologi Jessica Haapkylälle Itämeri ei ole kiinnostava vain ammattinsa puolesta, vaan mereen liittyy myös lukemattomia lämpimiä muistoja lapsuuden Glosholmenin saaresta, jossa snorklatessa meren tilanne näytti vielä kovin erilaiselta. Onko lapsuuden kirkkaisiin vesiin kuitenkaan enää paluuta?

Itämeri on ajankohtainen katsaus meren tilanteeseen ja miltä se näyttää tutkijoiden näkökulmasta. Kirjan ensimmäisessä osiossa päästään legendaarisen merentutkimusalus Arandan matkaan. Laivan näytteenottomatkat ovat suomalaisen merentutkimuksen kulmakiviä, sillä näytteiden arvoja voidaan verrata vuosikymmeniä sitten samasta paikasta otettuihin näytteisiin.

Kirjan toisessa osassa päästään sukeltamaan aaltojen alle ja tarkastelemaan Itämeren avainekosysteemien tilannetta. Tutuksi tulevat muun muassa veden suodattajana tärkeät sinisimpukat, ruskoleviin kuuluva levälaji rakkohauru ja meriajokasniityt, jotka niin ikään ovat tärkeitä ekosysteemirakentajia. Tähän osioon liittyy myös yllätyksiä. Kuinka moni on Itämerta ajatellessaan pysähtynyt miettimään riskihylkyjä tai mereen upponeita kemiallisia aseita? Voin myöntää, että jälkimmäinen ei ollut koskaan tullut mieleenikään.

Kolmannessa osassa liikutaan rannikkovesissä ja päästään katsomaan lähempää erilaisten tutkimusasemien toimintaa. Haapakylä vierailee Virossa Saarenmaan merentutkimusasemalla, jossa tehdään muun muassa vieraslajien ekologian ja leviämisen seurantaa eli tässä tapauksessa liejutaskurapu- ja mustatäplätokkotutkimusta. Myös kokeellinen sinisimpukoiden viljely kuuluu tutkimusaseman ohjelmaan.

Vanhasta lepra- ja mielisairaalasta tunnettu Seilin saari on puolestaan myös tutkimuslaitoksen kotipaikka, joka on tunnettu erityisesti silakoiden pitkäaikaistutkimuksesta. Yksi suuri tutkimuskysymys on tällä hetkellä silakan mädin huuhtoutumisilmiö: tietyllä alueella jopa 95–97 prosenttia huuhtoutuu pois syistä, joita ei toistaiseksi tiedetä. Silakka on ravintoketjun keskiössä, joten kannan vähenemisellä on merkitystä.

Tutuksi tulee myös Tvärminnen eläintieteellinen asema, eli Haapkylän sanoin suomalaisen merentutkimuksen pyhättö. Asemalla on tehty tutkimusta jo runsaat sata vuotta, ja nykyään täältä löytyy myös rannikkoekosysteemi- ja ilmastotutkimuskeskus CoastClim. Monitieteellinen tutkimusohjelma tutkii rannikkoalueiden potentiaalia toimia ilmastonmuutoksen hillinnässä ja tarkastella biodiversiteetin ja ilmaston välistä yhteyttä. Asemalla on myös ainutlaatuinen sukellusakatemia eli Finnish Scientific Diving Academy (FSDA) joka perustettiin 2021. Tutkimussukeltajan ammatti kiehtoo paitsi Haapkylää niin nopeasti myös lukijaa, sen verran kiinnostavana aaltojen alainen maailma näyttäytyy.

Miltä sitten Itämeren tilanne tutkijoille näyttäytyy? Heikolta, vaikkakin paremmalta kuin 1980-luvulla jolloin puhdistamattomat jätevedet vielä kaadettiin suoraan mereen. Ravinnekuorma on lähes puolittunut, vaikka pohjaan varastoitunut fosfori pysyykin ongelmana vielä vuosikymmeniä, vaikka kaikki kuormitus pysäytettäisiin. Hymyilyyn ei silti ole aihetta, sillä maatalouden aiheuttama ravinnekuormitus on ilmastonmuutoksen ohella tämän hetken suurimpia ongelmia, ja se jatkaa Itämeren tilan heikentämistä. On mahdollista, että tulevaisuudessa Itämeri muistuttaa enemmän järveä kuin merta.

Kirja on kuitenkin sikäli kiitollista luettavaa, että asioiden eteen on tehtävissä paljonkin. Kirjassa tulee tutuksi lukuisten tutkijoiden lisäksi muun muassa Syke eli Suomen ympäristökeskus, John Nurmisen säätiö ja Baltic Sea Action Group (BSAG), jotka ovat monessa hankkeessa mukana. Kirjan suurin anti on lopulta siinä, että se tekee näkyväksi itse tutkimustyön. Ilman aiempaa kosketusta aiheeseen lukija saa konkreettisen kuvan siitä, miten Itämerta oikeastaan tutkitaan ja miten tutkimus kytkeytyy käytännön suojelutyöhön.

Itämeri on ajankohtainen ja tarpeellinen päivitys Itämeren tilanteesta, mutta kirjasta lopulta tekee kiinnostavan sen henkilökohtainen ote: yhden ihmisen suhde mereen heijastaa sitä laajempaa muutosta, jonka koko Itämeri on käynyt läpi. Tästä aiheesta kannattaisi jokaisen Itämeren rannalla asuvan lukea.

— Titta Lindström

Lähde

Teos (2019) — lastenkirjat, kuvakirjat, rakkaus.

Oivallinen lastenkirja Koira nimeltään Kissa sai muutamaa vuotta myöhemmin jatkoa. Kirjassa Helsingin kaduilla seikkailivat puliukko Näätä ja koira nimeltä Kissa. Humaani kuvakirja opetti suvaitsevaisuutta ja käsitteli yksinäisyyttä, ystävyyttä ja tarjoili hieman yhteiskuntakritiikkiäkin.

Koira nimeltään Kissa tapaa kissan jatkaa tarinaa ja kertoo jutun juonen heti otsikossaan. Näätä ja Kissa viettävät aikaa satamassa katselemassa rahtilaivoja, jotka kulkevat maailman merillä maasta toiseen. He huomaavat, kun eräästä laivasta astelee kissa – ihan oikea kissa-kissa. Kun kissalle selviää, että Näätä ja Kissa ovat kunnon tyyppejä, hän lyöttäytyy mukaan porukkaa. Mutta mikäs kissalle nimeksi?

Koska sinä olet ihminen nimeltä Näätä ja sinä koira nimeltä Kissa, niin minusta olisi mukavaa olla kissa nimeltä Koira.

Kissaa – siis sitä koiraa – arveluttaa hieman uuden ystävän liittyminen joukkoon. Onko hänellä enää yhtä suurta sijaan parhaan ystävänsä sydämessä? Huoli on tavallinen, mutta Näätä vakuuttaa, että se on turha: “Vaikka meitä olisi neljä tai kuusi tai sata, rakkauteni sinuun ei katoa mihinkään”.

Maailman polkuja kulkenut Koira – siis se kissa – on tyytyväinen uusiin ystäviinsä.

“Jättäisin mielelläni monet polut kulkematta, jos joku sanoisi minulle: tässä on polku, jonka nimi on ystävyys, tässä on aukea, jonka nimi on rakkaus, tässä on katve, jonka nimi on turva.”

Koira nimeltä Kissa tapaa kissan on edeltäjänsä tapaan hieno kuvakirja, jossa Elina Warstan kauniit ja persoonalliset kuvitukset kohtaavat Tomi Kontion humaanin, rakkaudentäyteisen tekstin, jossa riittää ymmärrystä kaikille. Se on tässä ajassa oikein kelpo viesti.

— Mikko

Lähde

Kustannus-Mäkelä (2026) — tietokirjallisuus, kuvataide, värit.

365 päivää taidetta väreissä on teos, joka vetää puoleensa. Tämä on paljon sanottu ihmiseltä, joka on elänyt yli neljäkymmentä vuotta, eikä oikeastaan koskaan ole tuntenut itseään taiteelliseksi, ainakaan jos kuvataiteista puhutaan. Taiteesta toki pidän, ihailen sitä, mutta kuvataiteen saralla olen aina pysytellyt katsojan roolissa. Tämän teoksen nähtyäni saattaisin kuitenkin tehdä poikkeuksen, olenhan aina innostunut erilaisista täytettävistä kirjoista.

365 päivää taidetta väreissä on suunniteltu vuoden pituiseksi vaellukseksi taiteen, erityisesti värien maailmassa. Toki voit edetä hitaamminkin, tehdä vaikka tehtävän joka toinen päivä tai kerran viikossa. Ehkä joskus haluat viettää sen parissa pidemmän ajan kerralla ja tehdä useita tehtäviä peräkkäin. Voit tehdä tehtävät järjestyksessä tai valita juuri sillä hetkellä sopivalta tuntuvia harjoituksia.

Lorna Scobien tarkoituksena on kannustaa ja tuottaa mielihyvää. Kannustaa tarttumaan haasteisiin, löytää itsestään uusia puolia värien ja tekniikoiden käyttäjänä. Hänen mukaansa värien käyttö voi aluksi hermostuttaa kokenuttakin taiteilijaa. Kun pääsee yli ajatuksesta, että värien valintaan ja käyttöön olisi ”oikeita” vastauksia, karttuu itsevarmuutta ja voi vaan antaa mennä, luottaa ensireaktioihinsa. Kun näin tapahtuu, tämä kirja on tehnyt tehtävänsä. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että kirja on tarkoitettu myös niille, joille taiteen tekeminen on uusi asia. Harjoitusten tekeminen on sallittua ja suotavaa ihan kaikille taiteellisesta historiasta huolimatta. Ehkä juuri nämä 365 harjoitusta saavat jossakussa syttymään palon taiteilla.

Kirjan harjoitukset jakautuvat neljään luokkaan: oppiminen, leikittely, havainnointi ja tunteminen. Ne voi tehdä numerojärjestyksessä tai valita juuri siihen hetkeen sopivalta tuntuvan harjoituksen. Kirjan alussa on Tehdyt harjoitukset -ruudukko, jonka avulla voi seurata etenemistään.

Scobien menestyssarjassa 365 päivää on ilmestynyt jo kuusi taidetta eri kulmista käsittelevää kirjaa. Se, että sarjasta on tullut menestys, ei ihmetytä. Tällainen taiteen tekeminen sopii varmasti monille, eikä ainakaan valkoisen paperin kammoa pääse syntymään. Itse ajattelin kirjaa alun perin kaikenlaisesta taiteilusta innostuvalle seitsemänvuotiaalle tyttärelle, mutta ihan näin nuorelle taiteilijalle en sitä kuitenkaan vielä suosittelisi. Muutaman vuoden päästä se toimii varmasti jo mainiosti.

— Kaisa

Lähde

Teos (2021) — lastenkirjat, kuvakirjat, koirat.

Oivallinen Muru ja minä -trilogia päättyy tähän kirjaan, jossa tarinan päähenkilö lähtee Muru-koiran kanssa tapaamaan isosiskoaan Maijaa suurkaupunkiin. Maija rakastaa valoja, vilinää, katuja, melua ja muukalaisia. Päähenkilö tietysti pelkää kaikkea. Isosisko rakastaa sitä, että ihan mitä vaan voi tapahtua ihan milloin vaan, ja toiselle se on mitä pelottavinta.

Isosisko tuuppaa Murun ja päähenkilön hetkeksi koirapuistoon ostoksilla käymisen ajaksi odottamaan. Koirapuistossa on pimeää ja hurjan näköisiä kaupunkikoiria. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä aluksi näyttää, ja koirapuiston kaikista suurin ja hurjimman näköinen koira osoittautuukin lempeäksi – ja Murulla ja tällä isolla koiralla onkin paljon puhuttavaa keskenään.

Lena Frölander-Ulfin raapekartonkitekniikalla toteuttama kuvitus on jälleen kerran aivan ensiluokkaista. Suurkaupungin tunnelma on erilainen kuin trilogian aloittaneessa Minä, Muru ja metsä -kirjan pimeä metsä tai Isä, minä ja Meri -kirjan merenalaiset näkymät, mutta sama lempeys, ystävällisyys ja hyvän näkeminen siellä, mikä ensi alkuun vaikuttaa pelottavalta yhdistää näitä kolmea kirjaa.

Kirjasarja erottuu tekniikkansa puolesta muista kotimaisista lasten kuvakirjoista. Sisältönsä sydämellisyyden puolesta se on myös paikkansa ansainnut.

— Mikko

Lähde

Docendo (2026) — tietokirjallisuus, henkilöhistoria, taidemaalarit.

Minua ovat aina kiinnostaneet taiteilijaelämäkerrat. Haluan tietää, miten syntyy se taide, josta me kaikki saamme virtaa ja jota voimme ihailla. Millainen ihminen siellä taustalla on?

Riitta Nelimarkka ei ollut minulle kovinkaan tuttu; ehkä ohimennen olin kuvituksia nähnyt, mutta kun tämä kirja ilmestyi, kiinnostuin ja luettuani sen, ihastuin. Itse asiassa olin aika lailla myyty jo sen takia, että huumori kukki. Leppoisuus ja asioiden keventäminen oli niin mukavanoloista. Kuinka tuli juuri sellainen olo, että ei taiteen tai sen tekemisen tarvitse aina olla niin vakavaa.

Koko Riitta Nelimarkan elämä vaikutti siltä, että siinä mentiin niin kivoilla tyyleillä eteenpäin, että kirjaa lukiessa tuli todella hyvä mieli. Kirjassa kerrotaan vilkkaasta perhe-elämästä, kun oli kaksi veljeä ja sisko, joka oli erityinen. Vanhemmat olivat kiireisiä, mutta Riitta kävi ukkinsa, Eero Nelimarkan luona, joka pian havaitsi Riitan kuvataiteelliset lahjat.

Kun Riitta meni yksiin Jaakon kanssa, niin se olikin sitten yhteistyötä kaikki sen jälkeen. Riitasta tuli Riitta Nelimarkka-Seeck.

24-vuotiaana koin, että oli mainio hetki saada lapsi, etenkin kun hän oli jo tulossa.

Kirja kertoo todella valloittavasti siitä, millaista se oli kun Riitta Nelimarkasta kasvoi se, mikä hän nyt on. Loviisan Bonga on eräs hänen paikoistaan. Hänen taidettaan saa ”bongata” vähän sieltä sun täältä, jos osaa sillä silmällä katsoa. Kun tämän kovin kivan kirjan lukee, niin sitten ne silmätkin avautuvat.

— Kini

Lähde

Docendo (2026) — ihmissuhteet, rakkaus, historialliset romaanit.

Lilian Craig työskentelee Lontoon radiotehtaalla. On sotavuosi 1943. Vapaa-aikana ihmiset yrittävät unohtaa sodan ja juhlivat kuin sotaa ei olisi. Lilian on muuttanut Lontooseen jo 16-vuotiaana köyhästä kaivostyöläisperheestä. Lontoossa hän on päässyt tekemään mallin töitä, ja näytellyt myös joissakin elokuvissa sivurooleja. Hänen paras ystävänsä elokuvamaailmasta on Kay Kendall, jonka kanssa hän käy Les Ambassadeurs Clubilla. Kun sota alkoi, mallintyöt ja samalla tulot vähenivät. Joinakin aamuina Lilian lähtee töihin radiotehtaalle vain ruisleivänpala eväänään.

Lilian pääsee kuitenkin mukaan Lontoon hienoimpiin juhliin ystävänsä Kayn ansiosta. Kay on varakkaammasta perheestä, ja asuu vielä kotonaan Westminsterissä taiteellisten vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Myös Kay on näyttelijä ja tehnyt jo isompiakin rooleja elokuvissa.

Eräänä iltana Lilian ja Kay ovat jälleen viettämässä iltaa Ambassadeurs Clubilla, kun Lilian kohtaa ensimmäisen kerran miehen, joka esittelee itsensä prinssi Bertiliksi. Lilian toteaa, että sitten hän on Saban kuningatar. Lilian ja Bertil käyvät mielenkiintoisia vaikkakin lyhyitä keskusteluja illan aikana ja vaihtavat puhelinnumeroita.

Joitakin päiviä myöhemmin Lilianille on järjestetty syntymäpäiväjuhlat. Hän soittaa Bertilille, ja kutsuu tämän syntymäpäivilleen. Lilian on päättänyt olla rehellinen Bertilille, ja kertoo menneensä naimisiin sodan alussa, eikä ole tavannut miestään vuosiin. Bertiliä se ei tunnu häiritsevän, ja he alkavat seurustella.

Aluksi he tapaavat Lilianin asunnossa Knightsbridgessä, pienessä Box Cottagen asunnossa. Kun The Blitz, 45 päivää kestävät Lontoon pommitukset alkavat, Bertil hakee Lilianin luokseen Edwardes Squarelle, jossa hänellä oli iso asunto, ja taloudenhoitaja, joka voi pitää huolta myös Lilianista.

Bertilille ja Lilianille on selvää, että he jakaisivat elämänsä. Ollakseen vapaa, Lilian joutuu ottamaan avioeron miehestä, jota hän ei ollut nähnyt vuosiin. Bertil ei voi kuitenkaan mennä naimisiin Lilianin kanssa, joka ei ole aatelinen.

Kultaseni on tarina rakkaudesta, uhrautuvaisuudesta ja yhteisen tulevaisuuden odottamisesta. Tarina perustuu tositapahtumiin, ja se kertoo Ruotsin prinssi Bertilin ja Lilian Craigin kielletystä ja väsymättömästä rakkaudesta. Kultaseni on Rakkautta hovissa -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani on mukavaa, vaikka toisaalta rankkaakin luettavaa yhdestä tunnetuimmasta eliniän kestäneestä suhteesta. Vaikka tapahtumat ovat tosia, kuten suurelta osin henkilötkin, niin kyseessä on romaani eikä elämänkerta, ja kirjailija on ottanut taiteellisia vapauksia kuvaillessaan tapahtumia.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Jotkut käännöksen yksityiskohdat hieman ihmetyttivät. Esimerkiksi prinssin vitsaillessa, että hän on töissä Sverige Ab:llä, käännöksen pitäisi olla Ruotsi oy:llä, jolloin lukija ymmärtäisi asian vitsiksi.

— Soili Vuorenmaa

Lähde