Olen pohtinut, miten kaikki tämä asiatekstien tahkoaminen on vaikuttanut muuhun kirjoittamiseeni – siihen vapaa-ajalla harrastamaani ja kaunokirjalliseen.

Kuva: theilr

Tekstiähky

Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, ettei vapaa-ajalla enää jaksa tehdä sitä samaa kuin töissä. Jossain vaiheessa minustakin tuntui siltä, eikä illalla enää tehnyt mieli istua tietokoneen ääressä hakkaamassa näppäimistöä. Tuntui, että kaikki oli pelkkiä sanoja ja tekstitiedostoja ja ettei niitä jaksanut enää yhtään lisää.

Tunsin myös olevani kirjoittamisen suhteen melko epäluovassa tilassa: on aika lailla eri asia täyttää nälkävuoden pituisen EU-hankehakemuksen sivuja tai muotoilla Foucault’n näkemyksiä vallasta ymmärrettäväksi, tarkoin lähdeviittein varustetuksi tutkimustekstiksi kuin kirjoittaa novellia.

Toisaalta tiukan asiallinen työkirjoittaminen sai kaipaamaan kaunokirjallisuutta. Olen viimeisen vuoden aikana nauttinut lukemisesta intensiteetillä, jollaista viimeksi koin kirjallisuudenopintojen alkuhuumassa.

Myös oman proosan kirjoittaminen tuntuu hyvältä, kun vain pakottaa itsensä siihen. Kun on päivällä ollut asiallinen paperilla, on illalla hauskaa päästä kirjoittamaan jotakin aivan muuta. Irrottelemaan, kokeilemaan. Myös asiatekstien kirjoittaminen on omalla tavallaan luovaa, mutta sitä säätelevät yleensä tietyt käytännöt. Siksi kaunokirjallisen tekstin tekeminen on hauskalla tavalla erilaista: siinä saa tehdä mitä vain lystittää.

Kuva: canonsnapper

Vauhtia ja tolkkua

Olen huomannut, että työkirjoittamisesta on hyötyäkin. Päivittäinen asiatekstien tekeminen tuo kirjoittamiseen hyvää rutiinia. Kun kirjoittaminen on työtä, ei voi unohtua pohtimaan joka sanaa, sillä teksti on saatava valmiiksi. Silloin sitä vain kirjoittaa.

Huomaankin tulleeni nopeammaksi kirjoittajaksi. Varmaan aivan konkreettisestikin, sorminäppäryysmielessä - mutta myös siten, että tekstiä tehdessäni yritän reippaasti saada paperille ainakin jotakin. Tiedän, että myöhemmin joudun muokkaamaan ja korjaamaan, mutta se kuuluu kirjoittamisen luonteeseen.

Asiatekstien kirjoittaminen harjoittaa myös sanomaan sanottavansa selkeästi. Kun kirjoittaa työkseen, kirjoittaa muille: tekstistä on saatava tolkkua. Tämä ei ole lainkaan haitaksi myöskään kaunokirjallisessa tekstissä. Kaunokirjallisuudessa monimerkityksisyyksillä toki voi pelata aivan toisin kuin kokousmuistioissa. Silti on hyvä miettiä, mitä oikeastaan on sanomassa ja miten.

Yllättävä hyöty on ollut myös tekstinkäsittelyohjelman parempi hallinta. Voi sitä voitonriemua, kun vihdoin onnistuin saamaan asiakirjan osien erillisen sivunumeroinnin toimimaan Wordissa!

Kuva: Muffet

Olenkin tullut siihen tulokseen, että elän ihan mielelläni erilaisten tekstien keskellä ja välissä. Kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista, ja kun sitä tekee paljon, tulee kynä kädessä tai sormet näppäimistöllä ajattelusta yhä luontevampi osa omaa arkea. Haitallisena seurauksena ylenmääräisestä kirjoittamisesta on loppujen lopuksi vain krooninen hartiajumi.

Perry ei halua muuttaa itseään. Se on hankalaa ja sottaista puuhaa. Ei oikein tiedä, mistä aloittaa. Olisi mietittävä uudelleen suhdettaan työhön, tunnistettava omat sisäiset sääntönsä ja opittava olemaan itselleen lempeämpi. Kenellä tällaiseen on aikaa! On oltava jokin nopea ja vaivaton keino, jolla ahdistus lievenee sen verran, että saa ainakin pidettyä työpaikkansa.

Perry kehitti itselleen selviytymiskeinoksi niin sanotun strukturoidun viivyttelyn. Toisin sanoen hän on ottanut tavakseen lykätä tärkeän asian tekemistä tekemällä sijaistoimintona jotakin melkein yhtä tärkeää. Niin kauan kuin hän saa huijattua itseään prioriteetteja pyörittelemällä, työt tulevat ainakin jotenkuten tehtyä.

Kuva: Shunpikie

Perry tunnusti työskentelytapansa esseen muodossa. Sen sijaan, että hän olisi saanut tällaisesta pelleilystä osakseen ansaittua pilkkaa, ahdistuneet tietotyöläiset kaivoivat unohdetun tekstin esiin ja palkitsivat sen eräänlaisella huumori-Nobelilla.. Jos Niksi-Pirkka käsittelisi psykologisia ongelmia, Perry saisi varmaan vaivoistaan viisikymppisen – sen verran sukkahousuosastolle hänen viisautensa menevät.

Voisin kirjoittaa vastaesseen siitä, miksi Perryn “menetelmä” edustaa täysin nurinkurista suhtautumista tavoitteelliseen työntekoon ja epäonnistumisen pelkoon, ja miksi pidän sen edustamaa ihmiskäsitystä lohduttomana ja halveksittavana. Itse asiassa aionkin kirjoittaa aiheesta hyvin kiivaasti ja kaunopuheisesti. Tässä joku kerta.

Koska vuosi saattaa kuitenkin vaihtua (muutamaan kertaan), ennen kuin saan mitään aikaiseksi, jaan ohessa muutamia hyödyllisiä sijaistekemisiä. Jos nimittäin on pakko viivytellä, senkin voi tehdä tavalla, joka ei jatkuvasti nakerra omanarvontuntoa. Sen vuoksi nämä vinkit on kirjoitettu tosissaan ja ilman sarkasmia, koska sarkasmia on varmasti itse kukin saanut joulunpyhinä kyllikseen.

Kuva: prashant_zi

Mitä tehdä, kun hommat ei kulje – 10 turboahdettua tehokkuusvinkkiä!

1. Tee listoja. Otsikoi ne esimerkiksi Onnistumisia & saavutuksia, Miksi olen hyvä tyyppi ja Mukavia asioita tulevaisuudessani.

2. Anna halaus. Saat toisen takaisin.

3. Mene ulos. Happi virkistää aivoja, ja aidan yli loikkaava rusakko virittää idean tekstiin.

4. Keskity. Tee kymmenen minuutin kehoskannausmeditaatio ja hengittele tietoisesti.

5. Kirjoita ajastetusti. Laita ajastimeen kymmenen minuuttia ja kirjoita vapaasti, nostamatta sormia näppäimistöltä, siitä mikä estää sinua aloittamasta juuri nyt. Älä välitä oikeinkirjoituksesta tai edes lauserakenteista, vuodata vain tuntojasi. Kukaan muu ei niitä tule lukemaan.

6. Järjestä ympäristösi. Tiskaa tiskit, teroita kynät, anna kukille vettä. Korjaa häiriötekijät sivuun, vedä piuha irti modeemista.

7. Ota nokoset. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Mutta jätä vähän käteisvarojakin.

8. Verryttele. Nouse ylös ja tee kymmenen minuutin jooga. Ja juo lasi vettä.

9. Tyhjennä mieli. Perkaa tehtävälista, maksa laskut, kirjoita muistutus kampaaja-ajasta ja siivoa muut roskat mielen perukoilta.

10. Soita äidille. Mutta älä avaa postia samalla. Äiti huomaa eikä pidä siitä.

Toimeliasta ja rentoa uutta vuotta kaikille!

Hän on nimittäin muistikirjaihmisiä. Olen itsekin ollut sellainen jo vuosia. Muistikirjasta on tullut osa kotoa lähtöä edeltävää lompakko-puhelin-avaimet -mantraani, jonka avulla varmistan, että kaikki tärkeä on mukana. Raahaan muistikirjaa kaikkialle jo muutenkin naurettavan painavassa käsilaukussani. Sen on oltava mukana, sillä aina kun ajattelee, ettei sitä nyt tällä reissulla ehdi tarvita, juolahtaa mieleen varmasti jotakin muistiin merkittävää.

Kuva: Jenni

Kirjoittajalle muistikirja on tärkeä työväline. Kirjoittaja kun on kirjoittaja koko ajan, ei vain silloin kun istuu koneensa ääreen tekemään tekstiä, vaan myös työmatkabussissa ja odotushuoneissa. Olen huomannut, että tällaisissa välitiloissa mieli myllää kaikenlaista: ideoita kesken olevaan tekstiin, virkkeitä novellista jota ei vielä ole olemassa, henkilöhahmon alkuja. Ohimennen luettu lehtijuttu saattaa poikia novellin aiheen tai puoliksi kuultu keskustelu repliikin.

Minä en ainakaan muista tällaisia mieleenjuolahduksia enää myöhemmin, ja siksi ne on kirjoitettava muistiin. Ideat eivät tietenkään lopu kesken, vaikka osa niistä pääsisikin karkuun, eivätkä kaikki aamubussissa saapuneet neronleimaukset ole korvaamattomia. Monet muistikirjailluista asioista eivät koskaan etene sen pidemmälle.

Sillä, että ne on kirjoitettu, on kuitenkin oma arvonsa. Ajatusten taltiointi antaa mahdollisuuden palata niihin myöhemmin. Se myös pitää yllä kirjoittamisen tapaa, sitä että ottaa kynän käteen ja muotoilee ajatuksensa paperille. Silloinkin, kun on niin kiireinen, ettei ehdi syventyä kirjoittamiseen, pitää muistikirjan täyttäminen kiinni kirjoittajuuden laidassa.

Kriteerit ja systeemit

Kun koolla on paljon kirjoittajia, löytyy paikalta yleensä myös lukuisia muistikirjoja. Sitten niitä vertaillaan: millaiset kannet (musta vahakansi vai kissoja), millaiset sivut (viivoilla, ruuduilla vai ehdottomasti valkoisena), millainen koko ja malli (mahdollisimman suuri vai taskukokoinen).

Jotkut käyttävät aina samanlaista muistikirjaa, toiset kokeilevat kaikkea mahdollista. Itse olen harrastanut minikokoisia, joiden hyvänä puolena on se, että ne mahtuvat pieneenkin laukkuun, sekä isoja ja paksuja, joiden täyttäminen tuntuu saavutukselta.

Pidän värikkäistä kansikuvista, ja muistikirjojeni kansissa ovat seikkailleet muun muassa Pekka Töpöhäntä ja Ihmemaan Liisa, mutta aina kun vierailen kaupungissa, jossa on japanilainen sisustusliike Muji, hamstraan mukaani pieniä kierreselkäisiä muistikirjasia eleettömän pahvinvärisillä ja mattamustilla kansilla. Sivut haluan mieluiten viivatta, jotta on helppoa tarvittaessa myös piirrellä.

Kuva: Jenni

Ihmisten muistikirjasysteemit ovat myös hyvin kiinnostavia. Eräs kirjoittaja kertoi pitävänsä eri tekstilajeille omia kirjojaan, toisen muistikirjassa on kategoriat erityyppisille ajatuksille. Omassa muistikirjassani luotan luovaan kaaokseen, vaikka yleensä olenkin järjestyksen ihminen. Sen sivuilla on vuorotellen treenejä, muistiinpanoja lukemistani kirjoista, ajatuksia, päiväkirjamerkintöjä, kirjasuosituksia ja tärkeitä osoitteita. Välillä ilahdutan itseäni tekstaamalla siististi ja käyttämällä erivärisiä tusseja, mutta yleensä roiskin menemään miltei lukukelvottomalla käsialalla.

Pidän siitä, että muistikirja on ikään kuin oma paikka, joka on aina mukana. Muistikirja on henkilökohtainen, vain itseä varten. Se ei ole niin kuin kalenteri ja kierrelehtiö – niihin voin merkitä hammaslääkäreitä tai kokousaikoja, mutta muistikirja on varattu omille ajatuksille. Siihen kertyy myös historiaa: vanhaa muistikirjaa selailemalla voi nähdä, mitä on ajatellut tai kirjoittanut vuosi, kaksi tai kuusi vuotta sitten.

Oletko sinä muistikirjailija? Kannatko mukanasi muistikirjaa, tai suositko sanelinta tai älypuhelimen muistiota? Onko muistikirjallasi tarkat kriteerit, vai tuherteletko taskunpohjalle unohtuneiden kauppakuittien taakse?

Kuva: Jenni

Salo lähestyy kielikuvien luomista varsin mekaanisesti. Hän esittelee kielikuvakoneen, joka on keino tuottaa kielikuvia yhdistelemällä konkreettisia ja abstraksteja asioita.

Kuva: ToniVC

Aluksi koneeseen syötetään kappaleen miljööseen kuuluvia konkreettisia asioita, kuten kahvinkeitin tai jukeboksi. Sitten mukaan heitetään tunteita: rakkautta ja ikävää, niistähän niin monet laulut kertovat. Kone käynnistetään, ja katsotaan miten eri elementit yhdistyvät.

Harjoituksessa siis keksitään kielikuvia yhdistelemällä konkreettisia esineitä ja tunnetiloja. Salo antaa esimerkeiksi rakkausjukeboksin ja ikävän kiillottaman kahvinkeittimen. Kokeilemalla huomaa, että esimerkkejä on helppoa keksiä itse lisää: jukeboksi jauhaa ikävää, soittaa rakkautta, rakastunut jukeboksi soi.

Koneen tuottamat kielikuvat eivät ole tasalaatuisia – suuri osa on täysin käyttökelvotonta, mutta joukossa voi olla myös oivalluksia.

Miksi kone toimii?

Tällaisilla taulukoilla ja systeemeillä leikkiminen on usein tehokas tapa ideoida. Jos valitsee kolme esinettä ja kolme tunnetta ja antaa itselleen viisi minuuttia aikaa tuottaa kielikuvia Salon konetta käyttäen, kuvia syntyy todennäköisesti enemmän kuin jos niitä yrittäisi keksiä ilman minkäänlaista ohjenuoraa.

Tämä, kuten monet kirjoitusharjoitukset, perustuu rajoituksiin. On helpompaa keksiä kielikuvia yhdistelemällä kuutta sanaa kuin jos käytettävissä olisivat kaikki maailman sanat. Se myös pakottaa ajattelemaan uudella tavalla: miten rakkaus voisi liittyä kahvinkeittimeen?

Harjoitus sopii erityisen hyvin laululyriikkaan, sillä kappaleen sanoitus on melko lyhyt teksti, jossa siinä esiintyviä asioita yhteen sitovat kielikuvat toimivat hyvin. Mikään ei kuitenkaan estä käyttämästä harjoitusta myös muihin tekstilajeihin.

Leikkiä ja lämmittelyä

Kuva: tashland

Olen käyttänyt kielikuvakonetta myös luovan kirjoittamisen opetuksessa. Tällaiset pienet harjoitukset ja “sanoilla leikkiminen” voivat toimia lämmittelynä ennen laajempiin harjoituksiin siirtymistä.

Kielikuvakoneen tapaisessa harjoituksessa mekaanisuus yhdistyy mukavasti luovuuteen: kaikkea ei tarvitse keksiä itse, joten tyhjän paperin kammoa ei pääse syntymään.

Kokeilin harjoituksen tekoa niin, että keksimme yhdessä yhdisteltävät esineet ja tunteet, jonka jälkeen opiskelijat itsekseen tai parin kanssa kokeilivat, mitä niistä syntyy. Kun kaikki ovat ideoineet läjän kielikuvia – tai ainakin muutaman sellaisen –, on hyödyllistä koota ne vielä yhteen. Se osoittaa, miten paljon asioita voi keksiä hyvin rajallisesta aineistosta.

Samantyyppistä harjoitusta voi käyttää muuhunkin kuin kielikuvien väsäämiseen: Kalle on aikaisemmin kirjoittanut rusettiluistelu-harjoituksesta, jonka avulla voi valmistaa ideoita.

No, minä en aio sinua syyllistää. Voihan olla, että olet täysin oikeassa. Elämäsi saattaa olla niin täynnä erilaisia velvollisuuksia, rooleja, projekteja ja tehtäviä, että kirjoittamiselle ei ole siinä sijaa.

Mutta tiedätkö, ettei sinulla ole aikaa, vai luuletko vain niin?

Kuva: Curious Expeditions

Neil Fioren mukaan viivyttelyä puolustuskeinonaan käyttävillä ihmisillä on keskimääräistä huonompi ajantaju. Toistuvat virhearviot sellaisissa kysymyksissä, kuin kuinka kauan projektin valmistuminen kestää, miten nopeasti ehtii kaupungin laidalta toiselle tai kuinka paljon aikaisemmin täytyy lähteä elokuviin, ovat merkkejä ajanhallintataitojen puutteista.

Harva meistä osaa sanoa kummoisellakaan tarkkuudella, mihin aikamme kuluu. Enkä tarkoita tässä sellaista yleistä triviaa, että keskivertosuomalainen käyttää elämässään kaksi ja puoli viikkoa pelkästään banaanien syömiseen. Tarkoitan kysymystä siitä, mitä juuri sinä teet tunneillasi juuri tällä viikolla.

Hanki tietoa ajankäyttölokin avulla

Neil Fioren  viivyttelyn vastainen ohjelma alkaa tiedonkeruulla. Ensimmäinen askel on helppo: älä yritäkään muuttaa mitään vaan jatka aivan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Pidä kuitenkin tekemisistäsi kirjaa. Ei siksi, että itsesyytöksesi saisivat lisää ammuksia, vaan jotta voisit myöhemmin tehdä harkittuja, tosiasioihin perustuvia päätöksiä omasta ajankäytöstäsi.

Ota viikon ajan tavaksesi katsoa kelloon puolen tunnin välein tai aina kun huomaat siirtyväsi selvästi tehtävästä toiseen. Kirjaa lyhyesti ylös, mitä olet tehnyt. Ole rehellinen. Jos olet pelannut pasianssia työajalla, kirjoita se. Tämä tieto on vain sinun käyttöösi.

Käytä kirjaamiseen välinettä, jonka käyttö tuntuu luontevalta ja helpolta: kännykkää, sanelinta, kynää ja paperia, mitä tahansa. Menetelmällä ei ole väliä. Tärkeintä on se, että sitoudut itse tähän harjoitukseen.

Fiore on ajatellut The Now Habitia kirjoittaessaan erityisesti ihmisiä, joiden viivyttely näkyy heidän työssään. Tämä harjoitus on kuitenkin suositeltava myös harrastajille. Juuri meidän on erittäin tärkeää tietää, kuinka paljon aikaa meillä todella on kirjoittamiseen, kun työaika, työmatkat, pakolliset askareet, sosiaaliset velvoitteet ja muut aikasyöpöt otetaan huomioon.

Kuva: ToniVC

Ajankäytön arviointia

Jos keräät dataa viikon ajalta, huomaat todennäköisesti, että elämässäsi on paljon häiriötä, keskeytyksiä ja kaikenlaisia pieniä kriisejä. Huomaat ehkä, että työssäsi käytät varsinaiseen työntekoon vähemmän aikaa kuin kokouksiin, arkistointiin tai raportointiin. Vapaalla kotityöt, televisio ja lasten kuskaaminen harrastuksiin tekevät illoista rikkonaisia. Ympäristö tuntuu tekevän kaikkensa, jotta et saisi keskittyä tuntiakaan vain yhteen asiaan.

Tarkastele kirjanpitoasi viikon jälkeen ja kysy itseltäsi seuraavat kysymykset.

1. Käytänkö aikaa arvojeni mukaisesti?

Omien arvojen mukainen ajankäyttö tarkoittaa, että maksimoit mielekkäisiin ja tärkeisiin asioihin kuluvan ajan ja minimoit vastenmielisiin ja turhanpäiväisiin asioihin kuluvan ajan. Todennäköisesti et voi jättäytyä pois töistä, mutta voit jättää katsomatta tv-ohjelmat, joiden näkeminen ei ole yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

2. Käytänkö aikaa tehokkaasti?

Tehokas ajankäyttö tarkoittaa, että teet kullakin ajan hetkellä juuri sitä, mitä sinun pitäisikin tehdä: kun rentoudut television ääressä, et vastaa työsähköposteihin; kun kirjoitat, et anna puolison häiritä huomisen kauppalistalla. Tunnista tyypillisimmät asiat, jotka vaativat huomiotasi, kun olet tekemässä jotakin muuta.

3. Käytänkö aikaa järkevästi?

Järkevä ajankäyttö tarkoittaa, että osaat sovittaa tehtävät ja ajankohdat yhteen tarkoituksenmukaisella tavalla. Saatat huomata käyttäväsi kaupassa juoksemiseen joka päivä kaksikymmentä minuuttia sen sijaan että hoitaisit ostokset tunnissa yhtenä päivänä. Myös erilaiset siirtymät – paikasta toiseen liikkuminen, tavaroiden pois korjaaminen, uuteen tehtävään orientoituminen, hengähdystauot – jäävät usein aikatauluttamatta. Ihminen ei ole elokuvasankari, jonka ei tarvitse koskaan käydä vessassa, ja sohvalla löhöilyynkin voi olla aiheellista varata aikaa.

Kuva: christianmeichtry

Rauhallisia muutoksia

Luultavasti tällainen perusteellinen ajankäytön kartoitus paljastaa heti lukuisia asioita, joita sinun tekisi mielesi muuttaa. Ja jos reagoit karmiviin tosiasioihin yhtään samalla lailla kuin minä, haluat todennäköisesti muuttaa paljon ja kertarysäyksellä.

Malta kuitenkin mielesi. Rajut muutokset eivät useinkaan ole niin kestäviä kuin pienet ja rauhallisesti toteutetut. Kirjoittajalle erityinen riski on nipistää kirjoitusaikaa vääristä paikoista – asioista, jotka tuovat mielihyvää ja auttavat jaksamisessa.

Liikunta, ystävien tapaaminen, elokuvissa käynti, löhöily ja muut harrastukset kuin kirjoittaminen ovat ensiarvoisen tärkeä osa kirjoittajaelämää, mutta niistä potee helposti huonoa omatuntoa. Mieli sanoo: ”Mitä sinä kahvilassa teet kun voisit olla kotona kirjoittamassa?”

Tähän vastaan: Unohda vahingollinen myytti vain työlleen elävistä kirjailijoista. He kuolivat tuberkuloosin alle kolmekymppisinä. Sinun tavoitteesi on elää pitkä ja tuottelias kirjoittajan elämä, jossa on tilaa kaikelle, mikä elämässä on hyvää ja nautinnollista. Tasapainoinen elämä tuo pitkällä aikavälillä kirjoittajalle enemmän menestystä kuin kohtuuton itseruoskinta.

Tasapainoa epäaikataululla

Fioren työkalu tasapainoisen arjen suunnitteluun on epäaikataulu. Se on eräänlainen lukujärjestys, joka kattaa viikon jokaisen tunnin. Toisin kuin kaikki koulussa tehdyt lukujärjestykset, siihen ei kirjata työtunteja vaan hupitunnit.

Printtaa itsellesi kopio, tartu kynään ja merkitse joka päivälle jotakin virkistävää vapaa-ajan tekemistä. Jotakin sellaista, mistä muistat ennen nauttineesi tai minkä tiedät täyttävän kaivoasi. Merkitse ylös myös kaikki velvoitteesi, vastuusi ja se välttämätön ylläpitotyö, joka tekee arjesta sujuvaa: työ, työmatkat, kuntosalikäynnit, kodinhoito, yöunet, torkut, ruokailut, joogatunnit ja lääkärikäynnit.

Kun tarkastelet viikkoasi tästä näkökulmasta, et elättele harhaisia kuvitelmia siitä, että sinulla olisi loputtomasti aikaa kirjoittamiselle. Kukaan ei voi kirjoittaa jokaista valveillaolon tuntia tai jos voisikin, sellainen elämä ei olisi mistään kotoisin. Useimmilla meistä on kuitenkin jonkin verran aikaa myös kirjoittamiselle.

Kuva: gadl

Kirjoittamista ei kuitenkaan merkitä epäaikatauluun lainkaan. Laatisit vain liiallisen kunnianhimoisia suunnitelmia ja ahdistuisit, kun ne jäävät taas kerran toteutumatta. Saat merkitä kirjoittamisen kalenteriin vasta sen jälkeen, kun olet todella kirjoittanut. Näin kaikki kirjoittamista koskevat merkinnät ovat muistoja onnistumisista, eivät epäonnistumisista.

Epäaikataulun tarkoitus on vahvistaa tunnettasi siitä, että vaikka juuri nyt et tuntisi olevasi kummoinenkaan kirjoittaja, olet oikeutettu syyllisyydestä vapaaseen hauskanpitoon ja aivan tavalliseen arkeen. Toivon mukaan alat lopulta ajatella, että roolisi työntekijänä, vanhempana ja lennokkikerhon kunniapuheenjohtajana eivät ole kirjoittajuutesi vihollisia vaan tasapainoisen elämän osatekijöitä.

Jos ja kun haluat arkeesi enemmän tilaa kirjoittamiselle, muista edetä pienin askelin. Sen sijaan, että päättäisit herätä joka aamu kahta tuntia aikaisemmin kirjoittamaan, koeta aluksi ideoita tapoja lyhentää viikkosiivousta vartilla. Tuossa ajassa ehtii jo kirjoittamaan kolme viiden minuutin treeniä – siemenen kolmeen runoon tai novelliin.

Lisää vinkkejä ensi viikolla!

Merkkipäivän kunniaksi hyräilemme Oravan laulua ja kerromme, mitkä suomalaiset kirjat ovat ilahduttaneet mieltämme viime aikoina.

Kuva: p_a_h

Jenni on lukenut Tiina Lehikoisen kokoelmaa Isoympyräkatu. Fragmentteja, aforismeja, miniatyyrirunoja (Poesia 2011) kesäkuusta asti, koska jää lakkaamatta kiinni Lehikoisen kauniiseen kieleen ja kuviin, joita tiiviistä tekstistä aukeaa.

Riikka Pulkkisen Totta (Otava 2010) sen sijaan tuli ahmaistua eräänä perjantai-iltana, kun siihen lopulta ennätti tarttua. Pidin kovasti jo Rajasta (2006), mutta Totta vei mukanaan vielä voimakkaammin. Pulkkinen kuvaa taitavasti henkilöhahmojaan ja näiden hankalia suhteita ja kirjoittaa toden tuntuisesti rakastamisesta ja luopumisesta.

Myös Anu Silfverbergin älykäs esseekokoelma (tai esseehkö, kuten kirjoittaja itse luonnehtii) Luonto pakastimessa (Teos 2011) antoi ajattelemisen aihetta. Useimmat teoksen teksteistä rakentuvat Silfverbergin Helsingin Sanomiin kirjoittamien kolumnien päälle, mutta esseessä aiheisiin päästään syvemmälle ja ajatuksissa pidemmälle.

Kalle on lukenut Joni Pyysalon tuoretta novellikokoelmaa Ja muita novelleja (WSOY 2011). Novellin tapahtumat mahtuvat potimerkille, mutta täsmällinen kieli ja tarkka henkilökuvaus riittävät pitämään mielenkiinnon yllä. Pyysalon runoilijantausta kuultaa läpi hyvin myönteisellä tavalla.

Paperiarkki-foorumin kirjoittajien yhteistyönä syntynyt Suolaa hiuksissa -antologia puolestaan on luettavissa ilmaiseksi Internetissä. Yhdestä keskustapahtumasta on saatu aikaan keskenään hyvin erilaisia novelleja.

Huomenna palaamme viivyttelyn ihmeelliseen maailmaan. Sitä ennen haluaisimme kuulla, mitä kiinnostavaa kotimaista sinä olet viimeksi lukenut?

”Kutsun itseäni kirjoittajaksi, mutta olen pelkkä teeskentelijä ja wannabe. En saa mitään aikaan. Tuijotan ruutua, mutta mitään ei tapahdu. Olen ihan lukossa. En pysty mihinkään. Olen toivoton tapaus. Minussa on jotakin vialla. Todellinen kirjoittaja olisi jo tehnyt tekstin. Ja saanut sen julkaistuksi. Ja saanut kustannussopimuksen. Mutta minä en saa paperille edes tätä yhtä kurjaa kappaletta.”

Tuskin kukaan on itselleen niin julma kuin kirjoittaja, joka haluaisi kirjoittaa muttei saa tahtoaan tämän ajatuksen taakse. Hän sättii itseään, leimaa itsensä laiskuriksi ja epäonnistujaksi ja uskoo, että hänen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää kovemmin.

Toisin sanoen hän toistaa kaikkia niitä haitallisia uskomuksia ja ajatusmalleja, jotka ovat hänet tähän liemeen saattaneet.

Kuva: wakalani

Mitä viivyttely on

Jotta ymmärtäisin omia kirjoittamisen ongelmiani paremmin, ole lukenut viivyttelystä aika paljon. Mielestäni tarkkanäköisimmän ja uskottavimman esityksen aiheesta on kirjoittanut yhdysvaltalainen psykologi Neil Fiore.

Fioren mukaan viivyttelely ei johdu laiskuudesta, epäjärjestelmällisyydestä tai muista luonteen heikkouksista. Viivyttely on pohjimmiltaan psykologinen suojamekanismi, johon ihminen turvautuu kohdatessaan ahdistavan tehtävän tai projektin. Kun välttelemme vaikeaan tekstiin tarttumista, meidän ei tarvitse kärsiä urakan aiheuttamista negatiivisista tuntemuksista.

On täysin ymmärrettävää, että mielemme haluaa suojata meitä uhkaavilta tilanteilta. Lajimme ei olisi koskaan ehtinyt tuottaa Karamazovin veljesten tai Muumien kaltaisia kaunokirjallisia saavutuksia, jos esi-isämme eivät olisi ymmärtäneet vältellä sapelihammastiikereitä ja metsäpaloja. Kun joutuu stressaavan, potentiaalisesti vaaraalliseen tilanteeseen, on täysin luonnollista ja ymmärrettävää koettaa vältellä sitä.

Valitettavasti mielemme pitää uhkana myös sellaisia tilanteita, joihin tosiasiallisesti ei liity mitään vaarallista tai jonka vaarat osaisimme neuvokkaina aikuisina jo kohdata. Kun säikähdämme kiemuraista oksaa saunapolulla tai lamaannumme romaanikässärin äärellä, sisäinen vahtikoiramme toimii ehkä yli-innokkaasti, mutta sinänsä se toteuttaa juuri sitä tehtävää, jota varten se on.

Ratkaisuja kirjasta ja blogista

Haluan siis korostaa, että viivyttely itsessään ei ole mikään ongelma. Se on terveeseen mieleen kuuluva mekanismi, joka toimii meidän parhaaksemme esimerkiksi, kun olemme aikeissa tehdä jotakin typerää, vaarallista tai arvojemme vastaista. Todellisia ongelmia eli niitä asioita, jotka saavat meidät tuntemaan stressiä ja ahdistusta, ovat esimerkiksi heikko itsetunto, perfektionismi, epäonnistumisen pelko, onnistumisen pelko, päättämättömyys ja vääristyneet asenteet kirjoittamista kohtaan. Kun opettelemme kohtaamaan nämä ongelmat, vapaudumme sellaisesta stressistä, johon viivyttely on ainoa lääke.

Fiore tarjoaa käsittelee viivyttelyn taustalla vaikuttavia tekijöitä kirjassaan The Now Habit, joka on mahdollisesti paras aiheesta kirjoitettu yleistajuinen teos. Voin lämpimästi suositella sen hankkimista kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin omaa viivyttelyään ja edistää kirjoittamistaan.

Tarkoitukseni on seuraavien viikkojen aikana kirjoittaa viestisarja, jossa peilaan omia viivyttelykokemuksiani Fioren kirjan antiin ja esittelen joitakin hyödyllisiksi kokemiani strategioita. En väitä, että olen asiantuntija, mutta minulla on aiheesta paljon kokemusta. En myöskään usko, että aihe tulee tällä käsiteltyä loppuun, mutta toivottavasti onnistut, hyvä lukijani, ymmärtämään omaa viivyttelyäsi ainakin asteen paremin.

Ennen kuin pääsemme ratkaisuihin asti, haluan kuitenkin kiinnittää huomiota kahteen kirjoittajille ominaiseen ja hyvin haitalliseen viivyttelyn tapaan. Toisen niistä tunnistamme ilman muuta ongelmaksi, mutta toiseen me suhtaudumme vähättelevästi ja itse asiassa vähän romantisoidenkin.

Kuva: WickedVT

Kirjoituslukko eli writer’s block on viivyttelyä

Jokaisen kirjoittajan uralle mahtuu hankalia jaksoja, jolloin kaikki tekstinteko tuntuu tervan juonnilta. Syystä tai toisesta epäonnistumisen tunteet kasautuvat. Pitkittyessään nämä hankalat jaksot laittavat kirjoittajan itseluottamuksen koville: Mikä minua vaivaa? Eikö parempi kirjoittaja olisi jo valmis? Pitäisikö minun luovuttaa?

Kirjoittamattomuus ahdistaa kirjoittajaa, koska kirjoittaminen on iso osa identiteettiämme. Alamme vältellä kirjoittamista ja uskottelemme itsellemme, että tartumme tekstiin seuraavana päivänä tai vähintään ensi viikolla, paitsi silloin on kyllä töissä tosi kiire, joten täytyy nyt katsoa. Mutta ihan totta kohta kyllä alan.

Valitettavasti viivyttelystä ei ole pysyväksi ratkaisuksi. Voimme saada ahdistuksesta hetken helpotuksen tiskaamalla tiskejä tai uuvuttamalla itsemme työnteolla, mutta pian turhaudumme omaan viivyttelyymme. Turhautuminen puolestaan ruokkii itsesyytöksiämme, itsesyytökset heikentävät itseluottamustamme ja heikentynyt itseluottamus tekee kirjoittamisesta entistäkin vaikeampaa.

Tällä tavoin viivyttely ajaa meidät itseään ruokkivaan noidankehään, jossa ahdistuksemme lisääntyy mutta tekstit eivät ole yhtään lähempänä valmista. Ahdistus saa meidät menettämään suhteellisuudentajumme, emmekä osaa pysäyttää kehän alati kiihtyvää liikettä. Pahimmillaan kirjoittamisesta katoaa kaikki ilo, ja joudumme turhaan hylkäämään aikaisemmin niin rakkaan harrastuksen. Kammottava kohtalo, josta muistuttavat kaikki kauhutarinat muusansa kadottaneista kirjailijoista.

Viimetippailu on myös viivyttelyä

Jos kärsit kirjoituslukosta, olet luultavasti huomannut asian. Voit kuitenkin kärsiä viivyttelystä myös tietämättäsi. Voit nimittäin olla krooninen viimetippailija.

Jokaisella kirjoittajakurssilla on ainakin yksi osallistuja, jonka taipumus takarajojen venyttämiseen muodostuu yleiseksi vitsin aiheeksi. Hän palauttaa kurssitehtävät aina vähän myöhässä, selittelee kirjoitusvirheitään, vetoaa tekstinsä raakilemaisuuteen – ja saa osakseen sympatiamme. Kelläpä meistä ei olisi kokemuksia takarajaa edeltävän yön maratonsessioista, joiden aikana luodaan vimmaisesti se, mitä kahtena edeltävänä viikkona ei ole saatu aikaiseksi? Kun pitkällisen viivyttelyn jälkeen saa tekstin viimein kurssikavereiden, pomon tai päätoimittajan sähköpostiin, olo on usein sankarillinen ja ansioitunut. Minä tein sen!

Kirjoitushurmiomme jälkihehkussa emme useinkaan tule ajatelleeksi, miten pahasti sabotoimme omaa kirjoittamistamme kiirehtimällä. Vaikka teksti tai muu tehtävä tulisikin lopulta puserrettua kokoon takarajaa edeltävänä yönä, työn laatu kärsii helposti kiireestä. Tuiki tärkeät tekstin makuuttamis- ja editointivaiheet voivat typistyä tai jäädä kokonaan pois. Itsestään on kaiken kaikkiaan vaikea saada irti parasta, kun kaikki ”jäi vähän kesken”.

Kuva: the Italian voice

Kun ei koskaan tee asioita ajan kanssa ja varmasti niin hyvin kuin osaa, ei tarvitse kohdata pelottavaa ajatusta: Mitä jos parhaani ei olekaan tarpeeksi hyvää? Mitä jos annan kaikkeni ja epäonnistun silti?

Tämä on aika paha kysymys, mutta onneksi se ei ole kokonaan vailla vastausta. Viestisarjan seuraavissa osissa käsittelen mm. sitä, miten lakata pelkäämästä epäonnistumista, miksi on tärkeää puhua itselleen nätisti ja kuinka niin sanottu epäaikataulu vapauttaa kirjoittamattomuuden aiheuttamasta syyllisyydestä. Jos olet kiinnostunut näistä aiheista tai ylipäätään kirjoittamisesta ja luovasta työstä, suosittelen tilaamaan Kirjoittajatreffit rss-syötteellä, Blogilistalla tai Bloglovinissa. Eikä maksa mitään.