Yksi niistä on ylettömän avokätinen kursiivi käyttö: kursivoituja sanoja pomppii silmille jatkuvasti. Bushnell käyttää kursiivia etenkin

• Kuvaillessaan henkilöhahmojen ajatuksia ja tunteita: ”She gasped at her boldness – did she dare wear that?”
• Korostamaan puheen sävyjä ”He’s the best, darling, there really is no question of that. And I do adore him.”
• Merkitsemään ironiaa. ”Ugh, Janey thought – there was nothing more off-putting than a man who believed that a woman’s sole purpose in life was to breed, but she said, ’Oh yes. The most beautiful.”

(Lainaukset Bushnellin romaanista Trading Up, suom. Reittä pitkin)

Tällaiset tyylilliset tehokeinot voidaan katsoa yhdeksi kursiivin tehtävistä teosten nimien, kielenainesten tai tekstin osien erottamisen lisäksi. Wikipediakin toteaa kursiivin olevan ”vino, kaunokirjoitusta mukaileva kirjainlaji, jota käytetään tekstissä korostuskeinona”, ja kohtuudella käytettynä se onkin käypä typografinen keino.

Mutta jos kursiivia käyttää joka lauseessa, alkaa se helposti hieman tympiä.

Kuva: custer_flux

Herra Carpenter tietää, mistä puhuu

Osasyyllinen liiallista kursivointia kohtaan tuntemaani vastenmielisyyteen on varmasti L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjojen mainio kyläkoulunopettaja herra Carpenter, joka vielä kuolinvuoteellaankin muistuttaa kirjoittajanuransa alussa kamppailevaa Emiliaa: ”Karta kursiivia!”

Nuori Emilia on tavattoman kiinnostunut sanoista, ja vielä sarjan ensimmäisessä osassa hän uskoo vakaasti, että jotkin sanat ovat muodoltaan ja merkitykseltään aivan erityisiä. Sellaisia ei kerta kaikkiaan sovi kirjoittaa ilman kursiivia. (Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi taajaan toistuvat leimahdukset sekä adjektiivit aavemainen ja salaperäinen.)

Emilia kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minä luen mielelläni sanakirjaa. (Niin, herra Carpenter, tässä kursivointi on tarpeellista. Pelkkä ’mielelläni’ ei alkuunkaan ilmaisisi tunteitani!)”

Herra Carpenterin mukaan kursiivin käyttö on ”piintynyt tapa viime vuosisadan keskivaiheilta” – siis eräänlainen maneeri ja ulkokohtaista koreilua. Hän suosittelee Emilialle, että tämä hankkiutuisi eroon koko tavasta.

Vaikka olenkin Emilian kanssa samaa mieltä siitä, että toisinaan kursiivin käyttö voi olla tarpeellista, se on kieltämättä niitä keinoja, jotka ovat parhaimmillaan säästeliäästi käytettyinä. Kursiivin kohtuuton hölvääminen tekstiin tuntuu laiskalta ratkaisulta – aivan kuin kirjoittaja ei saisi viestiään perille ilman jatkuvaa typografialla kikkailua.

Kuva: bryneyancey

Vaihtoehtoisia korostuskeinoja

Omissa teksteissäni käytän kursiivia harvoin, jos lainkaan. Herra Carpenter ärähtää päässäni aina, kun erehdyn tapailemaan ctrl + i -näppäinyhdistelmää.

Sanavalinnat, lauserakenteet ja välimerkit toimivat korostuskeinoina siinä missä kursiivikin. Ja usein mitään erityistä korostusta ei edes tarvita. Bushnellin lukija huomaa pian, että hyvin monessa kohtaa kursiivin voisi jättää kokonaan pois merkityksen siitä kärsimättä.

Heräsin myös pohtimaan, olisiko Bushnellin tapa käyttää kursiivia lajityypillinen piirre. Chick litissä kuvataan usein läheltä henkilöhahmojen ajatuksia ja tunteita, joita saatetaan haluta kursivoinnilla korostaa.

Nopea vilkaisu omaan kirjahyllyyn ja Bridget Jonesin päiväkirjaan paljastaa kuitenkin ainakin Helen Fieldingin viljelevän kursiivia huomattavasti Bushnellia hillitymmin. Toisaalta esimerkiksi Zadie Smith, joka on niin sanottu Vakava Kirjailija, käyttää kursivointeja tämän tästä.

Jos kyse on siis ennemminkin kirjoittajakohtaisesta mieltymyksestä, miten sinä, Hyvä Lukija, olet ratkaissut kursiivikysymyksen omalla kohdallasi? Kuuluuko se joka sivulle vai kokonaan kiellettyjen keinojen listalle?

Julkistamistilaisuus ja sen jälkeinen juhlinta ovat tärkeä symbolinen kiitos ja palkinto. Mikäli omaa julkaisuaan ei julkista eikä juhlista mitenkään, kaivaa vain kuoppaa itselleen. Samalla lisää sitä vaaraa, että oma kirja vaietaan kuoliaaksi. Julkistamistilaisuus kun on ennen kaikkea mahdollisuus ja alku kirjan mainostamiselle.

Julkistamistilaisuus on lehdistötilaisuus

Kustantajat lähettävät tiedotusvälineille automaattisesti tiedotteita ja teoksen arvostelu- ja tutustumiskappaleita omien listojensa mukaan. Kirjan tekijän/tekijöiden oma aktiivisuus on silti tässäkin suhteessa ensiarvoisen tärkeää. Laadin Lukupiirikirjan julkistamistilaisuudesta oman lehdistötiedotteeni paikallisille tiedotusvälineille yhteisymmärryksessä kustantajan kanssa (lue: astumatta kustantajan varpaille).

Parhaiten omaa julkaisuaan markkinoivat sen tekijät. Kustantajamme (BTJ/Avain) kokemus on, että tekijän/tekijöiden omat yhteydenotot eri medioihin tuottavat suurempaa ja välittömämpää vastakaikua kuin kustantajien lähestymiset. Viimeksi mainitut jäävät kaavamaisina helposti kirjasesonkien ja muiden tapahtumien jalkoihin hektisissä, informaatiotulvaa suodattavissa toimituksissa.

Mutta molempia tarvitaan. Lukupiirikirja on saanut suhteellisen kiitettävästi näkyvyyttä niin paikallisissa turkulaisissa kuin valtakunnallisissakin medioissa. Parhaillaan odottelemme KirjaIN-lehden tuoreinta numeroa, jossa ilmestyy toistaiseksi viimeinen varsinainen artikkeli Lukupiirikirjasta.

Julkistamis- ja lehdistötilaisuuden päätteeksi mennään ravintolaan. Tekijäjoukon itsekehu ja maljojen kilistely ovat aiheellisia ja paikallaan. Muistan Lukupiirikirjan julkaisupäivän pitkänä, onnentäyteisenä päivänä, jolloin ilolla ei ollut loppua.

Toiston aakkosia

Juhlintaa tärkeämpää on valmistautua teoksen promovointiin. Aktiiviset ja onnekkaat – ja tunnetut – pääsevät kertomaan kirjastaan kyllästymiseen asti.

On loputtoman tärkeää, että kirjan tekijä tai joku sen tekijöistä on esiintymishaluinen. Kun kirjalla on useampi tekijä, haastatteluja voi jakaa tekijöiden mieltymysten mukaan. Yksi suostuu radioon, mutta ei suorana; toinen pitää kirjan esittelemisestä yleisön edessä, kolmas antaa mieluiten vain lehtihaastatteluja…

Kuva: brtsergio

Haastattelut ovat lopulta samojen asioiden loputonta toistamista. On syytä muistaa, että eri jutuilla ja tilaisuuksilla on eri yleisöt, ja siten nöyrästi toistaa toistamasta päästyä samoja asioita.

Painotan tätä lähinnä siksi, että kyllästyn helposti ja nopeasti. Mietin, miten esimerkiksi Sofi Oksanen ja Elina Hirvonen, joka edelleen käy ajoittain puhumassa ensimmäisestä romaanistaan, jaksavat vuosia ja vuosia säilyttää kiinnostuksensa ja tuoreutensa paljon puhuttavia teoksiaan kohtaan.

On hyväksyttävä se, etteivät kaikki kirjan tekijät välttämättä halua puhua siitä julkisesti. Tämä on OK, kunhan halukkaitakin puhujia on käytettävissä. Viime kädessä yksikin riittää, mutta haastattelujen kierrättäminen on suotavaa ainakin kahdesta syystä:

1) Koska eri haastateltavat painottavat eri asioita ja samojakin asioita toisin. Siten niiden sisältöön saadaan enemmän variaatioita.
2)Koska projekti on ollut jaettu, yhteinen, ei ole oikeudenmukaista, että vain yksi ihminen pääsisi (hetkeksi ja marginaalisesti) julkisuuteen sen tiimoilta.

En ole vielä joutunut kertomaan Lukupiirikirjasta kyllästyäkseni. Se oli toukokuussa jo lähellä, mutta kehitin esitelmätilaisuuksiin hetkeksi uuden näkökulman. Lukupiirikirjan kohdalla haasteellista on ollut se, että julkiset esiintymiset ovat ajoittuneet melko väljälle ajalliselle jatkumolle. Asiat unohtuvat, itse on jo toisaalla.

Kun lokakuussa menen esittelemään kirjaa lyhyesti Helsingin Kirjamessuille, minun on valmistauduttava lukemalla Lukupiirikirja jälleen kerran uudelleen.

Tämä on tietokirjan toimittamista käsittelevän viestisarjan kolmas osa. Ensimmäisessä osassa puhutaan projektin valmisteluista ja toisessa tekstien parissa työskentelystä.

Viime viikon kahvilakirjoittamistapaamisen yhteydessä tuskailin Jennille, miten haluaisin saada pitkään jatkuneen tuottamattomuusjakson saamalla jotakin valmiiksi ja äkkiä sittenkin. Viis laadusta ja viis siitä, mitä olen ajatellut kirjoittavani, tarvitsen vain nopeasti onnistumisen kokemuksen.

Päädyimme pohtimaan parasta lähestymistapaa, ja totesimme, että asia ei olekaan aivan yksioikoinen.

Kuva: JasonBechtel

Yhtäältä voisi sanoa, että tietysti vanhan keskeneräisen tekstin jatkaminen tuottaa nopeammin valmista – onhan osa työstä jo tehty. Hyvässä lykyssä teksti ei vaadi enää ajattelua vaan ainoastaan sanojen latomisen paperille. Teoriassa tämä pitäisi olla nopein keino.

Toisaalta kirjoittaminen ei ole mitään pienoismallin kokoamista, jonka voi jättää kesken ja aloittaa uudelleen täysin vaivatta. Pitkään telakalla maanneita luonnoksia ja suunnitelmia voi olla vaikea saada enää lentoon.

Kun tekstiä on pähkäillyt ja sorvannut aikansa, siihen liittyy paljon odotuksia ja oletuksia: tästä pitäisi nyt tulla tällainen teksti, ja sen täytyy mennä sillä-ja-tällä tavalla. Tulee suorituspaineita, jotka vievät kirjoittamisesta sen hauskuuden, jota vauhtiin pääseminen vaatii.

Ja joku syy siihenkin on, että teksti on jäänyt kesken. Kun mottona on ”äkkiä valmista”, en jaksaisi aloittaa etsimällä ja korjaamalla tekstin piileviä ongelmia. Mieluummin pitäisin hauskaa koko matkan.

Vauhdikkaasti liikkeelle

Vanha kirjoittajaviisaus ensimmäisen version kirjoittamisesta mahdollisimman nopeasti on kaltaiselleni pohdiskelijalle vaikea noudattaa. Kyllä periaate silti toimii, kun uskallan antaa sille mahdollisuuden.

Luovan kirjoittamisen opintojen aikana lyhyt novelli syntyi viikossa runojen ja muiden kurssitehtävien ohella, kun aikaa jahkailuun ei kerta kaikkiaan ollut. Kovin laajoja ja syvällisiä tuotokset eivät välttämättä olleet, eivätkä aina valmiitakaan, mutta viimeisen pisteen paikalleen lyöminen tuotti juuri sellaisen tyydytyksen, jota vailla olen nyt.

Helpoimmalta tekstin tekeminen on puolestaan tuntunut silloin, kun sen taustalla on ollut kymmenen minuutin treeni tai kirjoitusharjoitus. Leikillinen ja kokeileva asenne sopii hyvin kirjoitusprosessin alkuun, eikä lopputuloksen kannalta ole enää väliä, mitä kirjoittaja käytti lähtökohtanaan.

Kun lähtee kirjoittamaan ilman suurta visiota, vain harjoituksen tai puhtaan mielijohteen varassa, seikkailullinen fiilis säilyy pidempään, ja teksti voi lähteä kulkemaan yllättäväänkin suuntaan. Tällainen rentous ei ole minulle itsestään selvä asia – sopiva tasapaino intuition ja ajattelun välillä on toisinaan pahastikin hakusessa.

Kuva: flickrfavorites

Tuumasta toimeen

Seuraava askeleeni vaikuttaisi olevan aikarajan asettaminen ja uuden tekstin laatiminen jonkin kirjoitusharjoituksen pohjalta. Näillä keinoilla kun on todistetusti positiivinen vaikutus omaan kirjoittamiseeni.

Mutta millainen olisi sopiva harjoitus? Sen tulisi tuottaa tekstille alkuidea, asettaa jonkinlainen luova rajoitus ja antaa minulle selkeä tehtävänanto mutta mahdollistaa samalla kokeilemisen vapaus.

Aikamme kahvilassa istuttuamme onnistuimme Jennin kanssa kehittämään parikin tällaista ideointiapparaattia ja alustavasti testaamaan niitä. Keksinnöistämme selkeästi parhaita tuloksia tuotti harjoitus, jossa sattuma yhdistää konkreettisen ja abstraktin.

Testin yhteydessä teimme harjoituksen vaiheet 1–4. Sattuma sai aikaan mm. sellaisia yhdistelmiä kuin isoisän veistämä kaarnavene + isänmurha, lahjaksi saatu leipäkone + sovinnon tekeminen sekä taikamiekka + tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Jos inspiroidut kokeilemaan tätä harjoitusta, kuulisimme erittäin mielellämme palautetta harjoituksen toimivuudesta. Synnyttääkö se ideoita, niin kuin on tarkoitus? Onko motiiveja ja teemoja helppo keksiä näillä ohjeilla? Mitkä olivat parhaat parit, joita saitte aikaan?

Bridget viettää iltoja sinkkuystäviensä kanssa ja juo liikaa. Bridget käyttää uskaliasta minihametta ja ajautuu flirttailemaan sähköpostitse pomonsa kanssa. Bridget lukee liikaa elämäntaito-oppaita ja sanoo vääriä asioita väärään aikaan.

Bridget Jonesin päiväkirja

Bridget Jonesista tuli ilmiö. Kun lukee romaanista jälkeenpäin kirjoitettuja artikkeleja, toistuu niissä sama huomio: Bridget Jones vangitsi ”ajan hengen”. Bridget kieltäytyy olemasta vanhapiika, ja kutsuu itseään ja ystäviään ”singletoneiksi”, sinkuiksi.

Vuosi Fieldingin romaanin jälkeen Atlantin toisella puolella julkaistiin Candace Bushnellin Sex and the City, joka oli Bridget Jonesin tapaan kirjoitettu alun perin sanomalehtikolumniksi. Sex and the Citystä tehtiin televisiosarja, jota alettiin esittää Suomessa vuonna 1998 nimellä Sinkkuelämää.

Kustantajat aistivat uudenlaisessa naisten kirjoittamassa viihdekirjallisuudessa potentiaalia, ja pian uuden genren luottonimiksi vakiintuivat mm. Marian Keyes, Sophie Kinsella, Jennifer Weyner, Lauren Weisberg ja Plum Sykes.

Chick lit syntyi.

Aitoutta ja ongelmia

Chick lit -kirjojen pirteänväristen kansien välistä löytyy sankarittaria, jotka ovat nuoria, kaupunkilaisia ja usein töissä media-alalla. Kirjoissa kamppaillaan työelämässä, shoppaillaan, juhlitaan tyttöystävien kanssa – ja etsitään Sitä Oikeaa. Useimmiten hänet löydetäänkin (moninaisten vaikeuksien kautta), ja romaanit päättyvät rakkaudentunnustuksiin.

Taantumuksellista roskaa vai vetoavaa viihdettä? En ole ollenkaan varma, mitä koko chick lit -genrestä pitäisi ajatella.

Chick lit hämmentää muitakin. Eräät naiskirjailijat ovat tuominneet jyrkästi koko lajin. Doris Lessingin mukaan genren lukeminen ja kirjoittaminen on ”lähinnä ajanhukkaa”. Beryl Bainbridge aiheutti vesilasimyrskyn pahoitellessaan radiohaastattelussa, miten ”ihmisten soisi käyttävän lukuaikansa johonkin pikkuisen sisällökkäämpään”.

Manhattanin blondit

Kriitikot ohittavat helposti genren kertakäyttöisenä hömppänä, mutta samalla chick lit on kerännyt ympärilleen hartaan fanikunnan. Fanien mielestä chick lit kertoo nuorten naisten elämästä aidosti mutta samalla kevyesti ja hauskasti.

Romaaneissa usein esiintyvän minäkertojan tarinan lukeminen on kuin juttelua hyvän ystävän kanssa. Sitä paitsi teosten naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä: he tekevät uraa, pitävät hauskaa ystäviensä kanssa ja käyttävät rahansa siihen, mikä heitä itseään huvittaa.

Onkin totta, että chick litin tavassa kuvata naisten kokemuksia on jotakin, jonka moni varmasti tunnistaa. Kyllä, kampaajakäynnit saattavat johtaa katastrofiin, jos oma ja kampaajan näkemys eivät ihan kohtaa. Kyllä, karvanpoisto on yhtä helvettiä, äitisuhteet vaikeita ja parhaat tyttöystävät korvaamattomia.

Mutta sitten on se vaivaannuttava puoli.

Miksi päähenkilön työ tuntuu usein vain kulissilta, jossa hän hengailee siihen asti, että Se Oikea ilmaantuu? Miksi päähenkilö haluaa ja ostaa kolmensadan dollarin sandaletit kahdessa eri värissä, vaikka on jo korviaan myöten veloissa ja Visa vinkuu armoa? Miksei tällaisesta shoppailumaniasta seuraa koskaan mitään todellisia ongelmia? Miksi lihaviksi ja mitättömän näköisiksi kuvatuista naisista tulee aina lopuksi laihempia, kauniimpia tai ainakin tyylitajuisempia?

This Is Chick Lit ja This Is Not Chick Lit

Ristiriitojen genre

Chick litin sankarittaret eroavat harlekiinikirjojen naispäähenkilöistä siinä, että he ovat taloudellisesti ja sosiaalisesti itsenäisiä uranaisia. Toisaalta miehen metsästys ja konservatiiviset rakkauskäsitykset on kirjoissa edelleen keskeisessä osassa.

Tämä ristiriita saattaa kuitenkin olla juuri se, mikä lukijoita Bridget Jonesissa viehättää. Chick lit -romaanien naiset haluavat sekä uran, perheen että hirveästi designer-korkokenkiä.

Kaikessa tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä genreä tule väheksyä siksi, että se kuvaa nuorten naisten päivittäistä elämää. Chick lit on shoppailun ja sekstailun lisäksi tarttunut myös vakaviin aiheisiin: vaikeisiin perhesuhteisiin, alkoholiongelmiin, työttömyyteen.

Koska kyseessä kuitenkin on viihteellinen ja kaavamainen laji, ongelmat ratkeavat lopulta, ja vakava sisältö jää usein huumorin ja romanssijuonen jalkoihin. Naiset ja heidän elämänsä esitetään lopulta häiritsevän yksioikoisesti.

Käyn genren ansioista ja ongelmista itseni kanssa loputtomia toisaalta – toisaalta -keskusteluja. Nämä ihanat, mutta neuroottiset, etevät, mutta hieman hupsut tämän päivän Elizabeth Bennettit eivät tunnu jättävän minua rauhaan.

Minun piti kirjoittaa tietokirjan toimittamisen jälkeisestä juhlahumusta. Vaan toisin kävi. Kuten hedelmällisimmillään tapahtuu, kirjoituksella oli oma mieli. Ja kun aikani olin harannut tuloksetta vastaan, antauduin. Eihän siinä kirjoittaja muutakaan voi.

Ennen kuin elämä on yhtä julkaisunjälkeistä juhlaa, omistan muutaman ajatuksen sille, mihin on pettymysten osalta syytä tottua. Ja kun niihin on tottunut, ne eivät enää ole karvaita. Eivät oikeastaan edes juuri pettymyksiäkään. Kunhan vain ovat.

Muutostiloja

Kustannustoimittajat, omat hovikriitikkosi ja lehtien toimitukset tekevät korjaus- ja muutosehdotuksia. Lehtien toimitusten muutosehdotukset tosin voivat yllättää, kun katselee painotuoretta aviisia. Niitä kun ei välttämättä muuten ennen näe. Usein ne eivät myöskään ole muutosehdotuksia, vaan palstatilan aiheuttamia silpomisia.

Muutosehdotuksiin on hyvä suhtautua nöyryydellä ja kiitollisuudella. Silloinkin, kun niistä on eri mieltä. Parikymmenvuotisen kokemukseni myötä olen tullut siihen tulokseen, että puolustelut, selittelyt tai täydellinen palautteen ymmärtämisestä kieltäytyminen ovat kokemattoman kirjoittajan merkki.

Kokemuksen myötä arvostus saatua palautetta ja palautteenantajien ”ulkopuolisen katsetta” kohtaan kasvaa. Ja mikä tärkeämpää, kokemuksen myötä oppii suhtautumaan omaan tekstiinsä neutraalimmin, kauempaa. Palaute ei enää tunnu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä tai omien kirjoittajankykyjen kieltämiseltä.

Tarkoittaako tämä, että kaikki muutosehdotukset tai toteutetut muutokset on hyväksyttävä? Ehdottomasti ei! Omaa intuitiotaan ja asiantuntemustaan on syytä kunnioittaa. Kyse on jonkinlaisesta keskitiestä siten, ettei niele huonoa tai asiatonta palautetta, muttei myöskään pidä liiaksi kiinni omista näkemyksistään alati paisuvan egonsa vuoksi.

Kuva: mckaysavage

Pelko, epävarmuus, kiitos

Lukupiirikirjan julkaiseminen pelotti minua, sillä olin pariin otteeseen tehnyt kustannustoimittajan ehdottamien muutosten nojalla artikkeleihin muutoksia ilman, että olin neuvotellut niistä artikkelien kirjoittajien kanssa. Sitä ennen kirjoittajat olivat jo muokanneet artikkelinsa ainakin kertaalleen meidän kolmen kirjan toimittajan kommenttien nojalla.

Tekstien muokkaaminen on osa toimitusprosessia. Helpotuksekseni kaikki päättyi hyvin. Kirjoittaja, jonka artikkelimuutoksista olin ollut eniten huolissani, lähetti minulle kirjan saatuaan sähköpostia: ”Kiitos toimittajille: juttuni oli parantunut myös viime vaiheessa.” Toisaalta, kyseinen kirjoittaja on onneksi sangen kokenut niin kirjoittajana kuin julkaisijanakin.

Painovirhepaholaisia ja matonkutojia

En lakkaa milloinkaan hämmästelemästä sitä, että moneen kertaan luettu, oikoluettu ja huolella toimitettu teos ei koskaan ole täydellinen. Ja kokemus on joka kerta yhtä turhauttava. Pahimmillaan ensimmäiseen kirjoitus- tai painovirheeseen törmää jo kirjan ensimmäisellä sivulla.

Ajattelin (toivoin!), että Lukupiirikirja oli niin huolella ja moneen kertaan tehty, että olimme viimeinkin saavuttamassa mahdotonta, täydellisyyttä. Pyh ja pah! Valmis, painettu kokoelma palautti minut hyvin nopeasti maan pinnalle, julmaan ja armottomaan reaalitodellisuuteen. Ja hyvä niin.

Kuva: Helico

Monissa kulttuureissa käsityöläiset kutovat tietoisesti esimerkiksi mattoihinsa virheen. Traditio juontuu ajatuksesta, että vain Jumala voi olla täydellinen.

Tämä ajatus lohduttaa minua joka kerta. Ei Jumalan täydellisyys (olen agnostikko), vaan ihmisen väistämätön epätäydellisyys, jota voidaan kutsua myös inhimillisyydeksi. Virheet jos mitkä opettavat päästämään irti, sillä julkaistu teksti elää jo omaa elämäänsä. Ja virheet, jos mitkä, kehittävät kykyä olla lempeä kirjoittavalle itselleen – kirjoittamisen jokaisessa vaiheessa.

Kuva: dbdbrobot

Prosessin aikataulu

Lupasin edellisessä viestissäni välineitä tietokirjanteon aikataulun laatimiseen. Jokaisella projektilla on oma aikataulunsa, ja joskus – esimerkiksi kustannussyistä – kirja saattaa odottaa valmiina julkaisua jopa useamman vuoden. Kirjanteon keskelläkin on hyvä varautua yllätyksiin, mutta muutama perusseikka on syytä huomioida. Aina.

Hyvä kirja vaatii yleensä vähintään yhden mutta useimmiten kaksi kommentoitua kirjoituskierrosta itse kirjoittajilta. Tämä tarkoittaa aikataulullisesti jo kolmea välietappia: artikkeleiden ensimmäiset, toiset ja kolmannet versiot. Ensimmäisiin versioihin on syytä varata runsaimmin aikaa, sillä tekstin editoiminen on aina nopeampaa kuin sen tuottaminen. Varsinkin, kun tekstin muokkaus on ohjeistettu ja kommentoitu perusteellisesti.

Mikäli kustantajalla on paneutuva kustannustoimittaja, saattaa käydä niin, että koko käsikirjoitus tulee kahteen otteeseen vielä toimittajien muokattavaksi kustannustoimittajan kommentein ennen taittovedoksen oikolukua. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus on kustantajalle lähtiessään sangen ”valmis”.

Toimittajien suurin urakka on saattaa käsikirjoitus mahdollisimman hyväksi jo ennen sen lähtöä kustantamoon. Mikäli kustannustoimittajaa ei ole käytössä, prosessi etenee aikataulullisesti nopeammassa tahdissa, mutta korvaamaton ulkopuolisen katse jää pois. Se yleensä parantaa käsikirjoitusta ja tuo esiin seikkoja, joita kirjan toimittajat eivät ehkä ole tulleet ajatelleeksi, sillä asiaan vihkiytyminen on tehnyt heistä likinäköisiä liikaviisaita.

Toimittamisen kolme mahdollisuutta

Kirjan voi toimittaa kollektiivisesti, keskustelemalla artikkeleista ja kommentoimalla niitä koko kirjoitusporukalla. Lähestymistapa on hyvin demokraattinen. Sen hyvänä puolena on lisäksi se, että kaikki artikkelit pääsevät hyödyntämään monia näkökohtia.

Lähestymistavan heikkoudet piilevät sen vahvuuksissa. Mikäli kirjoittajajoukko on hyvin heterogeeninen, kommentit saattavat sekoittaa enemmän kuin selkeyttää. Ne voivat johtaa jopa ratkeamattomiin näkemysristiriitoihin. Työekonomisesti tai ajankäytöllisesti toimintatapa ei ole kaikkein tehokkain, ja joskus se on kirjoittajien välisten pitkien välimatkojen vuoksi myös mahdoton.

Kuva: stetted

Toinen toimitustapa on kirjan toimittajien kollektiivinen työskentely: jokainen toimittaja osallistuu kaikkien tekstien kommentointiin, vaikka kommentoitujen tekstien toimittaminen kirjoittajien muokattavaksi jaettaisiinkin eri toimittajien kesken. Näin tekstit hyötyvät useammasta kuin yhdestä lukijasta, eikä yksittäisen toimittajan tarvitse tehdä kaikkia tiettyä tekstiä koskevia päätöksiä.

Kolmas ja ajankäytöltään tehokkain toimittamistapa on jakaa tekstit toimittajien kesken – siis mikäli kirjalla on useampi kuin yksi toimittaja. Käytäntö on suositeltavin silloin, kun artikkeleita on huomattavan paljon ja/tai kun kirjalla on kiire. On myös luontevaa jakaa tekstejä toimittajien kesken esimerkiksi aihepiirin tai lähestymistavan perusteella, jolloin jokainen kirjan toimittaja voi perehtyä paremmin juuri toimittamaansa aihealueeseen.

Käytännössä kirjan toimittaminen jakautuu oman kokemukseni mukaan pitkälti toisen ja kolmannen toimitustavan vuorottelulle. Vaikka artikkelit jaettaisiinkin toimittajien kesken, kirjan kokonaisuutta ja artikkelien järjestystä on kuitenkin päästävä pohtimaan yhdessä.

Päätöksiä. Päätöksiä?

Kirjanteon keskikohdan loppusuora on niin pitkä, että joskus se tuntuu häipyvän horisonttiin. Tässä vaiheessa tarvitaan uskoa, sitkeyttä ja kestäviä istumalihaksia, kuten jokaisessa pitkässä projektissa, johon uupuu ja kyllästyy ja jolle tulee jossain vaiheessa väistämättä sokeaksi.

Keskikohdan loppuvaiheeseen liittyy paljon päätöksentekoa tekstien järjestyksen ja kirjan ulkoasun suhteen. Jälkimmäiseen ei tosin välttämättä voi juuri vaikuttaa. Johdanto kirjoitetaan tietysti ihan viimeiseksi. Ja kun on saanut käsikirjoituksen kustantajalle ja kuvittelee projektin päättyneen, se tuleekin vielä editoitavaksi. Ja sitten vielä kerran, pahimmillaan tai parhaimmillaan, ja yhä kiihtyvin aikatauluvaatimuksin.

Uupumuksen läpi voi ja kannattaa työskennellä, sillä hyvät ja huonot päivät seuraavat toisiaan. Hyvien päivien jälkeiselle hyvänolontunteelle vetää vertoja vain kirjan julkistamiseen liittyvä juhlahumu. Siitä lisää seuraavassa viestissä.

Koska toimitusprosessi on vielä tuoreesti mielessäni, valotan kolmen jutun sarjassa tietokirjan toimittamisen vaiheita sellaisina, kuin minä olen ne kokenut. Tämä viesti kertoo alusta, liikkeellelähdöstä.

Ideasta CFP:n muotoilemiseen

Lukupiirikirja

Ensin on oltava idea. Mielellään sellainen, jonka kokee tärkeäksi, mielekkääksi ja tekemisen arvoiseksi. Sellainen, josta jaksaa olla kiinnostunut ja innostunut vähintään vuoden. Lukupiirikirjan idea ei ollut omani vaan kustannuspäällikön, mutta aihe oli läheinen ja meistä tuntui siltä, että oli aika tehdä uusi kirja.

Seuraavat toimenpiteet voikin sitten tehdä useammassa järjestyksessä. Niihin kuuluvat alustava perehtyminen aiheeseen ja kirjoittajakutsut. Perehtymisessä on kyse paitsi tutkimuskirjallisuuden kursorisesta kartoittamisesta ja lukemisestakin, myös aivoriihenomaisista ideoinneista joko yksin tai yhdessä idean kehittelemiseksi ja sen eri puolien hahmottelemiseksi.

On tavallista laatia projektista tässä vaiheessa kirjoittajakutsu, CFP (call for papers), ja miettiä sille sopivat levityskanavat, jotta kirjaan saataisiin ”oikeanlaisia” kirjoittajia ja asian käsittelylle taattaisiin monipuolisuus ja laaja-alaisuus. Lukupiirikirjaa varten emme laatineet kirjoittajakutsuja, sillä kirjoittava yhteisö oli jo välittömästi ulottuvillamme. Spesifeistä aiheista, tässä tapauksessa esimerkiksi luku- ja opintopiirien historiasta, kirjoittamaan maanittelimme mukaan tuttuja historioitsijoita, vaikka he eivät kuuluneetkaan välittömimpään kirjoittajakuntaamme.

Jos ja kun artikkelikokoelmasta pannaan maailmalle kirjoittajakutsu, tarjotut artikkelisuunnitelmat auttavat kirjan kokonaisuuden hahmottamista. Ne siis toimivat omalta osaltaan ideointeina ja aivoriihenä.

Kustantajan hankkiminen

Kun projektin kokonaisuus alkaa olla selvillä, on aika etsiä kirjalle kustantaja. Esimerkiksi Murha pukee naista -teoksen (KSL 1997) teimme aikoinaan toisin päin: artikkelit olivat jo valmiina ja toimitettuina, kun haimme kirjalle kustantajaa. Nykyisin haluan kuitenkin turvata sen, että sekä kirjoittajat että toimittajat saavat työstään edes symbolisen korvauksen.

Kustantajalle tarjotaan kirjaa, jota ei ole vielä olemassa. Tarjouskirje kustantajalle on syytä laatia vähintään yhtä hyvin, kuin CFP ja myöhemmin kirjoittajaohjeet. Kustantajalle on selkeästi kerrottava, mistä kirjassa on kyse, miksi se on ajankohtainen ja kannattaa julkaista, ja millainen kirjan sisältö tulee olemaan. Kirjeen tulee olla melko lyhyt, 1-2 liuskaa. Siinä on hyvä edelleen arvioida projektin aikataulua, ja tarjouksensa saa paremmin läpi, jos toimittajilla on näyttöä aikaisemmista julkaisuista.

Lukupiirikirjan kustantajakirjeessä oli pari yleistä kappaletta lukupiirien suosiosta sekä työnimi (Jaetut kertomukset: Kirja kirjoista ja lukupiireistä), minkä jälkeen siinä esiteltiin kirjan osat sisältöineen ja alueineen luettelomaisesti. Lopullinen kirja on tietysti sisällysluetteloltaan melko erilainen, mutta tässä vaiheessa operoidaan suunnitelmilla, mikä on erinomaisesti kustantajankin tiedossa.

Kuva: Mullenkedheim

Kirjoittajaohjeet

Kun kirjoittajat on valittu, on laadittava kirjoittajille ohjeet tekstien yleisistä muodollisista seikoista (käytetäänkö viitteitä, miten kirjallisuusluettelot laaditaan jne.). Mikäli kirjalla on tässä vaiheessa kustantaja, mikä on toivottavaa, kustantajalta kannattaa tarkistaa, mitä formaalisia ohjeita he edellyttävät käsikirjoitukselta. BTJ:llä ei ole käytössä omaa ohjeistusta, joten saimme vapaat kädet. Otin ohjeita laatiessani melko paljon mallia Avain-kustannuksen Café Voltaire -sarjasta, koska pidin sen ratkaisuja selkeinä ja toimivina.

Kirjoittajien ohjeistukseen kuuluu joka vaiheessa aikataulutus. Kuten kirjoittajakutsut, myös kirjoittajille laaditut ohjeet edellyttävät selkeää kuolonrajaa eli päivämäärän, johon mennessä tekstit on toimitettava. Projektin aikataulutuksessa on syytä huomioida yhtäältä kustantajan vaatimukset (esimerkiksi BTJ edellyttää, että käsikirjoitus toimitetaan kustantajalle 6 kk ennen sen ilmestymistä) ja toisaalta prosessin eri osien vaatima aika. Näistä käsikirjoituksen toimittamisen ja laatimisen eri välivaiheista kerron lisää seuraavassa viestissä.