Aurinkoista kesää! La&La jää kesälomille ja palaa toimistolle elokuussa. Sillä välin – ja uusia nettisivujamme odotellessa (uskokaa tai älkää, ne ovat tulossa) – syökää hyvin ja nauttikaa kesästä! Alla oleva resepti oli menestys juhannuksena, ja sitä rakastavat niin sekasyöjät kuin vegaanit. Levitteessä on hauskan kalaisa maku – ilman kalaa tai muita eläinkunnan tuotteita.

Iloisen ahvenen tofulevite

(Henni Saramäen reseptiä mukaellen)

1 paketti Jalotofun savutofua
1/2 purkkia vegaanista Sheese-ruohosipulilevitettä *
3-4 dl vegaanista majoneesia **
1/2 punasipuli
sitruunaa
tilliä
mustapippuria

Murustele tai pilko tofu pieneksi. Pilko punasipuli mahdollisimman pieneksi silpuksi. Sekoita kaikki keskenään ja mausta maun mukaan sitruunalla, tillillä ja mustapippurilla. Valmis! Sopii erinomaisesti leivän päälle tai uuniperunan täytteeksi. Savu ja tilli antavat levitteelle kalaisan maun. Jos haluat korostaa kalan makua, mausta lisäksi merileväsuolalla ja korvaa osa majoneesin öljystä pellavansiemenöljyllä.

* Voit jättää Sheesen myös pois ja tehdä levitteen pelkästään majoneesiin. Lisää silloin majoneesin määrää parilla desillä.

**Vegaanisen majoneesin voi tehdä itse tai ostaa valmiina. S-markettien Xtra-kevytmajoneesi on vegaanista, muita vegemajoneeseja saa ekokaupoista. Itse tehtynä majoneesiin tarvitaan 1 dl soijamaitoa ja 2 dl öljyä jotka vispataan majoneesiksi mausteiden kera. Suosin ekstraneitsytoliiviöljyä, mutta toiset tykkäävät rypsiöljystä (itse sain rypsiöljyllä aikaan jotain, joka aiheutti aviomiehessä puistatuksia…). Mausteeksi laitoin pienen tilkan valkoviinietikkaa, sitruunaa, suolaa ja sinappijauhetta. Voit tehdä majoneesin myös pehmeästä tofusta tai aquafabasta.

Internet ilmaston lämmittäjänä

Internet ei yleensä tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan tekojen ilmastovaikutuksista. Mutta mikä on jokapäiväisen googlettamisen tai Facebookissa, Twitterissä ja Netflixissä roikkumisen osuus hiilijalanjäljestämme? Verrataanpa internetin energiankulutusta maailman valtioihin:

Kyse on kaikkea muuta kuin näpertelystä. Lisäksi linjoilla on tällä hetkellä vasta 40% maailman ihmisistä, joten osuus tulee tulevaisuudessa kasvamaan nopeasti, kun Aasian ja Afrikan kasvava keskiluokka kytkee itsensä verkkoon. Tarve hiilivapaalle nettisuunnittelulle on huutava.

Miten suunnitellaan ilmastoystävällisiä nettisivuja?

1. Valitse ilmastoystävällinen palvelin

Suurin osa verkkosivujen datasta ladataan siltä palvelimelta, johon nettisivut on tallennettu eli pääpalvelimelta. Päästöjä voi siis alentaa merkittävästi, kunhan valitsee vihreän webhotellin. La&La onkin suosinut jo vuosia hiilineutraaleja tai -vapaita palvelimia. Suosikkimme Suomessa on 100%:sti tuulivoimaa käyttävä Shellit.org.

Palvelimen jälkeen seuraavaksi merkittävin päästöjen lähde on varmuuskopioiden säilytyspaikka. Amazon S3 -pilvipalvelu on tällä hetkellä huomattavasti huonommassa maineessa kuin Google.

2. Luo energiatehokasta koodia

Energiatehokkuus netissä hyödyttää kaikkia samalla tavoin kuin energiatehokkuus rakennuksissa: kun sivut on suunniteltu oikein, ne latautuvat nopeasti, jolloin säästyy sekä aikaa että energiaa.

Helpoin tie sivujen nopeuttamiseen on välimuistin käyttöönotto. Suosituimpia lisäosia WordPressissä tähän tarkoitukseen ovat W3C Total Cache ja WP Super Cache. Tämän jälkeen hiilijalanjälkeä voi pienentää vielä näillä:

• käytä responsiivisia kuvia
• optimoi kuvat
• vähennä http-kutsuja esim. upottamalla kuvat css-tiedostoon
• tarjoa jQuery ja muut yleisesti käytetyt javascript-kirjastot jaettujen verkostojen (cdn:ien) kuten Googlen kautta
• optimoi sosiaalisen median jakonapit

Ecograder-palvelussa voi tarkistaa omien sivujensa ekotehokkuuden.

3. Mieti, mitä sivulla kävijä ohjataan tekemään

Vaikka sivut olisivat nopeat ja sijaitsisivat vihreällä palvelimella, ne voivat ohjata käyttäjän käyttäytymistä energiasyöppöön ja runsaspäästöiseen suuntaan. Onko sivustolla esim. paljon videoupotuksia? Jos vihreyttä vertaillaan, YouTube voittaa Vimeon.

Tartuin kirjaan alunperin siksi, että halusin tietää mitä Al Gorella, raskaan sarjan poliitikolla ja vaikuttajalla, on sanottavaa maailman nykytilasta ja tulevaisuudesta. Gore, Yhdysvaltojen entinen varapresidentti, joka hävisi George W. Bushille presidentinvaalit epäreilusti v. 2001, on kirjoittanut aiemmin ilmastonmuutosta käsittelevän Epämiellyttävän totuuden ja keskittynyt muutenkin ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun politiikan jälkeisellä urallaan.

Gore kiteyttää tulevaisuutta muovaavat tekijät kuuden pääteeman alle:

1. Earth Inc. Tällä Gore viittaa globalisaatioon ja kansainväliseen talouteen, joka toimii aiempaan verrattuna täysin eri tavalla kuin ennen.
2. The Global Mind: Internet, jatkuvasti kehittyvä robotiikka ja tekoäly.
3. Power in the Balance. Vallan uusi tasapaino ja sen siirtyminen lännestä itään, kasvukeskuksiin ympäri maapalloa, kansallisvaltioilta yksityisille ja politiikasta markkinoille.
4. Outgrowth: nopea kestämätön kasvu. Liikakansoitus, luonnonvarojen kestämätön kuluttaminen, viljelykelpoisen maan ja makean veden riittämättömyys.
5. The Reinvention of Life and Death. Biotieteiden mullistava kehitys.
6. The Edge. Ihmiskunnan ja maan ekologisten järjestelmien välisen suhteen täydellinen muutos. Ilmastokatastrofin estämisen ja tasapainon palauttamisen vaatimat valtavat muutokset energiantuotantoon, teollisuuteen, maanviljelyyn ja teknologiaan.

Kirjasta voisi nostaa esiin lukemattomia tärkeitä aiheita, mutta keskityn tässä vain kahteen minua erityisesti kiinnostaneeseen teemaan: demokratiakehitykseen ja ilmastonmuutokseen.

Demokratiakehitys maailmalla on viime vuosina pysähtynyt tai jopa tullut takapakkia. Kaikista pettynein Gore on luonnollisesti USAn poliittiseen järjestelmään, jonka hän sanoo olevan käytännössä suuryritysten käsissä. Gore nimeää tarkasti mekanismit ja ihmiset, jotka ovat saaneet tämän aikaan (tärkeimpinä ehkä tuomarit Stephen Field ja Lewis Powell vuonna 1978). Samaan aikaan Gore on vankkumattomasti sitä mieltä, että USAn demokratian palauttaminen ja vahva johtajuus ovat edellytyksiä sille, että koko ihmiskunnan tulevaisuutta määrittäviä päätöksiä ylipäänsä tehdään. Yhdistelmä on vähintäänkin haastava.

USA ei ole kuitenkaan ainoa valtio, jonka hallinto on retuperällä. Koko EU on kurssilla kohti romahdusta, jonka vältettäväksi maiden on Goren mukaan joko erottava EU:sta tai yhdistyttävä tiukempaan talousliittoon. Kansallisvaltioiden valta on murenemassa: Gore siteeraa tutkijoita, joiden mukaan suuryritysten vaikutusvalta hallituksiin on yhtä iso kuin kirkolla keskiajalla.

Paljosta Gore syyttää televisiota, joka on hänestä demokratiaa rapauttava propagandan väline niin USAssa kuin Venäjällä. Monissa maissa kansalaisten päätietolähde on edelleenkin televisio, mikä saattaa näin helsinkiläisestä näkökulmasta helposti unohtua. Gore suhtautuu myös internetiin varauksella (vaikkakin toiveikkaasti) sillä sen luomista mahdollisuuksista huolimatta se on osoittautunut myös tehokkaaksi kansalaisten valvonnan välineeksi.

Miten demokratian lopullinen romahdus sitten estetään, ja minkälainen rooli esim. kansalaisjärjestöillä voisi prosessissa olla, jää kirjassa auki. Gore tyytyy toteamaan, että liikkeet niin idässä (esim. Iranin vihreä vallankumous) ja lännessä (Occupy Wall Street) ovat tähän mennessä jääneet syystä tai toisesta kesken.

Kirjan viimeinen luku käsillä olevaan ekokatastrofiin liittyen on tyypillistä tuomiopäivän materiaalia, jota tällaiselta kirjalta odottaakin. Mielenkiintoisinta luvussa onkin ehkä oivallukset liittyen denialismiin ja siihen, miksi olemme tähän asti epäonnistuneet niin surkeasti ilmastonmuutoksen torjunnassa. Yksi tärkeimmistä syistä on talouskasvun virheellinen määritelmä: se, että fossiilisten polttoaineiden hintaan ei ole laskettu niiden käyttämisestä aiheutuvia todellisia kuluja (sama kohtalokas virhelaskelma pätee useiden luonnonvarojen käyttöönottoon).

Toinen on ihmiselle tyypillinen tapa suhtautua ongelmatilanteisiin, jota psykologit kutsuvat oikeutusteoriaksi: me haluamme, että asiat ovat pohjimmiltaan hyvin ja ajatella hyvää myös itsestämme. Tämän tilan pystyy rikkomaan vain äärimmäinen hätätilanne, ja johtuen ilmastonmuutoksen hyperobjektiluonteesta emme ole (vielä) päässet kokemaan tällaista selkeää, silmiä avaavaa hätätilannetta.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen edellyttää tosiasioihin perustuvaa tiedonvälitystä ja demokratian elpymistä, ja tätä kautta johtajuutta, joka on valmis tekemään koko ihmiskunnan ja elinympäristömme tulevaisuutta hyödyttäviä päätöksiä.

Periaatteessa ilmastokriisi voisi olla koko ihmiskuntaa yhdistävä ”vihollinen”. Goren mukaan ilmastokriisi on kuitenkin tällä hetkellä typistynyt kulttuuriseksi kysymykseksi, joka määrittää ihmisen identiteettiä ryhmän jäsenenä samalla tavoin kuin kysymys markkinoiden sääntelystä tai kyky sietää epätasa-arvoa – ja joka jakaa ihmiset kahteen leiriin vasemmisto-oikeisto-akselilla. Ja tällaisena kysymyksenä se on omiaan vain vahvistamaan ihmisten välisiä vastakkainasetteluita.

Jotta siis voisimme tunnistaa ilmastonmuutoksen yhteiseksi viholliseksemme meidän täytyisi ensin tunnistaa itsessämme nämä pikkumaiset ja latteat asiat: tarpeen laumautua, tarpeen olla tyytyväisiä itseemme.

Uusi osoitteemme on Kalevankatu 39, 00180 Helsinki.

Jokainen on epäilemättä tähän päivään mennessä kuullut kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta, ja saanut sellaisen käsityksen että kyse on isosta asiasta. Minua kuitenkin  epäilyttää, kuinka laajalti asian oikeat mittasuhteet ymmärretään. Minulla on itsellänikin vaikeuksia käsittää niitä, sillä kyse on jostakin sellaisesta, jonka miettimiseen ihmisaivoja ei ole luotu ja jota ihminen lajina ei ole koskaan aiemmin joutunut ajattelemaan. (Tästä lisää tuonnempana.)

Ilmastonmuutos. Nyt. on jo muutaman vuoden vanha teos, mutta sen asiasisältö on edelleen ajankohtaista. Ilmastotieteessä ei tietääkseni ole tapahtunut mitään suuria läpimurtoja sitten vuoden 2007: ilmastomallit ja -ennusteet ovat vain tulleet tarkemmiksi.

Pasi Toiviainen on tiedetoimittaja, tietokirjailija ja arkkitehti, joka on enemmän tai vähemmän omistanut elämänsä taistelulle ilmastonmuutosta vastaan. Hän oli pitkään YLEn Ympäristöuutisten toimittajana, ja Toiviaisen Venus-teoria on kansainvälisesti palkittu dokumenttielokuva ns. karkaavan kasvihuoneilmiön mahdollisuudesta. Jotkut pitävät häntä jonkinlaisena epätoiviaisena, pahanilmanlintuna, joka paasaa maailmanlopusta ja vihaa länsimaista elämänmuotoa. Tämän kirjan perusteella (ja myös yhden Toiviaisen esityksen kuunnelleena) olen eri mieltä. Suosittelen Ilmastonmuutos. Nytiä kaikille, jotka epäilevät Toiviaisen intressejä.

Vaikka kirjan sisältö on raskas, teksti on helppolukuista. Näin siksi, että Toiviainen pistää peliin koko persoonansa ja kirjoittaa avoimen subjektiivisesta näkökulmasta. Samalla kun saamme tietää esim. maapallon aiemmista ilmastonmuutoksista, saamme myös tietää minkälaisia psykosomaattisia oireita ilmastoahdistus on Toiviaisessa toisinaan herättänyt sekä anekdootteja keskusteluista johtavien ilmastotieteilijöiden kanssa ympäri maailmaa. Tekstissä on paikoitellen myös tietynlaista itseironiaa, mikä on aina virkistävää.

Toiviainen käy läpi kaikki oleelliset teemat aiheeseen liittyen. Pääosat on nimetty sanoilla tunne (oma ilmastoherätys), tieto (tieteen vastaukset siitä mitä on tapahtumassa), ymmärrys (miten tieto on vastaanotettu ja mitä se ihmisen tulevaisuuden kannalta merkitsee) sekä merkitys (mitä meidän on tehtävä). On mahdotonta referoida kaikkea sisältöä tähän, mutta tässä pari poimintaa:

1. Voiko Maapallosta tulla Venus?

Tieto-osassa Toivainen kertoo lähinnä Venus-teorian kuvausmatkoista ja keskusteluista ilmastotutkijoiden kanssa. Toivianen on saanut jostain päähänsä idean siitä, kuinka Maa muuttuu Venuksen kaltaiseksi planeetaksi ja haluaa selvittää ideansa taustoja. Toiviainen ei usko alunperin itsekään, että sellainen on mahdollista ja aiheelle lähinnä naureskellaan. Karmivaa kyllä, kun tutkijat (esim. James Kasting) alkavat laskemaan Toiviaisen pyynnöstä, onko tämä mahdollista, he alkavat epäröimään. Avainasemassa tässä ovat mm. ikiroutaan varastoituneet metaanihydraatit: niiden vapautuessa syntyisi juuri sellainen karkaava kasvihuoneilmiö, joka on aiheuttanut Venuksen nykyiset olosuhteet (+462 C). Korostettakoon nyt kuitenkin, että tämä on todella epätodennäköistä: karkaavan kasvihuoneilmiön synnyttämistä varten maapallon kaikkien metaanihydraattivarastojen tulisi vapautua. Helpotuksesta ei silti kannata huokaista. Metaanihydraateilla voi olla ratkaiseva rooli ilmastonmuutoksen etenemisessä. Metaanihydraateista lisää karmivaa juttua mm. The Nation -lehden artikkelissa (ks. erityisesti luku The Sleeping Giant Stirs). Juuri tästä syystä ikiroudan sulamisesta Arktiksella tulee olla todella huolissaan.

Venus-teoria on katsottavissa YouTubessa.

2. Ilmastonmuutos on sukupolvirikos

Ilmastokeskustelu on Suomessa ollut todella pitkään surkeaa, sekavaa, itseriittoista hymistelyä. Teki mieli alkaa paiskoa tavaroita seinään siinä vaiheessa, kun Toiviainen kertoi mm. YLEn esittäneen vuonna 2005 Tuomiopäivä peruttu -Prisma-dokumentin. Tuon dokumentin haastattelemista kahdeksasta tiedemiehistä neljä sai palkkansa ExxonMobililta. Öljy-yhtiöiden lobbarit ja skeptikot ovat saaneet huutaa kovaa ja aivan liian pitkään, vieläpä parhaimmilla areenoilla.

Keskustelun sekavuuteen on todennäköisesti vaikuttanut toimittajien liioiteltu tasapuolisuuden vaatimus. Toiviainen vertaa tilannetta siihen, että aina kun puhutaan holokaustista, pitäisi areenalle päästää joku idiootti höpisemään juutalaisten salaliitosta. Holokausti ei ole muuten mitenkään suhteeton vertaus, pikemminkin päinvastoin. Toiviainen siteeraa Ilmatieteen laitoksen emeritusprofessori Juhani Rinnettä: ”Se, että ilmastonmuutos jätettiin torjumatta silloin kun se oli vielä mahdollista, on ’sukupolvirikos – ja tullaan sellaisena vielä käsittelemään'”. Totuuskomissiota odotellessa.

Sitran Vesa-Matti Lahti (ei sukua!) julkaisi ilmastokeskustelun tasosta muuten erinomaisen blogijutun ihan pari päivää sitten.

3. Kivahan se vaan on jos Suomeen saadaan vähän lämmintä!

Toiviaisen mukaan vaikuttaa epätodennäköiseltä, että ns. vaarallisen nousun rajaa – 2 astetta – ei ylitettäisi. Kaksi astetta vaatisi, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus olisi n. 400 miljoonasosaa. 50% mahdollisuus kahteen asteeseen on, jos pitoisuus on 450.  Neljänsadan rajapyykki on jo ylitetty vuonna 2013, eli ymmärtääkseni kolikko on heitetty. Jos päästöjä ei saada todella nopeasti kuriin, tilanne alkaa muistuttaa pikemminkin arpajaisia kuin kolikon heittoa.

Mikäli keskilämpötila nousisi tällä vuosisadalla n. 5 astetta (mikä ei muuten ole IPCC:n ylin arvio), viimeisen 50 miljoonan vuoden ajalta ei ole todisteita siitä, että maapallo olisi lämmennyt aiemmin yhtä nopeasti kuin nyt. Ihminen on siis suorittamassa aivan ennennäkemätöntä koetta. Testikappaleena meillä on maapallo, joita on vain yksi kappale.

Minkälainen sitten on kaksi astetta lämmennyt maailma Toiviaisen mukaan? Ehtyviä luonnovaroja, massatyöttömyyttä, tauteja, ennennäkemättömiä helleaaltoja, kuivuutta siellä, tulvia täällä. Levottomuuksia ja slummiutumista. Merten happamoitumista.

Entä kolme astetta? Ilmaston mullistumista, maailmantalouden lopullista kaatumista, massamuuttoja, pandemioita.

Neljä astetta? Sivistyksen loppua, kannibalismia, täyttä kaaosta.

8 astetta? Uponneita kaupunkeja.

10 astetta? Supertornadoja, liskoja ja jyrsijöitä.

Tästä on puhe, maailmanlopusta. Se ei ole minkään uskonnollisen lahkon keksimä tuomiopäivä, joka voidaan ohittaa hymähtelyllä. Se on tietoon ja todennäköisyyksiin perustuva ennuste. Ja tätä eivät ihmisaivot pysty täysin käsittämään, ainakaan minun. Me todella olemme kykeneväisiä luomaan tällaisen maailman lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Me, jotka saimme elää paratiisissa, imemme nyt sen tyhjiin, koska luulimme, että voimme elää irrallaan luonnosta ja että elämässä kuuluu olla loputtomasti halpoja vaatteita, sisäfilepihvejä, autoja, jugurttivaihtoehtoja, kakkosasuntoja, lentomatkoja, epilaattoreita ja joka vuosi vaihtuvia älypuhelimia.

Meidän ei tarvitse muuta kuin jatkaa samaan malliin, niin se on tehty, maailmanloppu.

*

Jos sinusta tuntuu siltä, ettet halua jatkaa samaan malliin, niin tässä pari tehokasta vaikutustapaa:

1. Vähennä eläinperäisten ruoka-aineiden syömistä. Kotitalouksien ilmastovaikutuksista n. kolmasosa tulee ravinnosta, ja vegaaniksi ryhtyminen vähentää ravinnon ilmastopäästöjä 50%. Ravintosuositusten mukaan syöminen vähentää niitä 15%. *
2. Vähennä autoilua ja liiku julkisilla tai kävellen ja pyöräillen. Tieliikenteen osuus liikennepäästöistä on 80%. * Jos harrastat matkustelua, vähennä lentämistä.
3. Jos lämmität asuntoasi kaukolämmöllä, painosta kuntasi päättäjiä siirtymään uusiutuvaan energiaan. Jos lämmität asuntoasi itse, mieti voisitko asentaa esim. lämpöpumpun ja parantaa kotisi energiatehokkuutta. Laske huoneiston lämpötila n. 20 asteeseen.
4. Liity mukaan ilmastonmuutosta vastustavaan liikkeeseen tai lahjoita sille rahaa. Ilmastonmuutosta hillitsevää työtä tehdään useissa kansalaisjärjestöissä kuten Greenpeacessa, Maan Ystävissä, WWF:ssä, Suomen luonnosuojeluliitossa tai Ilmastovanhemmissa.

* Lähde: Kati Berninger: Hiilineutraali Suomi (Gaudeamus, 2012).

Hätäpuhelin: 050 352 16 99 / Leena

Viisiosaisessa elämäkerrassaan itävaltalainen kirjailija Thomas Bernhard käy läpi muistojaan kouluiästä aikuisuuden kynnykselle. Muuan lapsessa kehä sulkeutuu ja palataan varhaislapsuuteen. Tekstiä määrittää armoton rehellisyys ja herkkyys. Toisen maailmansodan aikainen Saltzburg on painajaismainen paikka ja sen asukkaat suurimmaksi osaksi tylsämielisiä teeskentelijöitä ja välinpitämättömiä oman edun ajajia. Koululaitos on sadistinen tehdas, jossa tuotetaan järjestelmällisen kiusaamisen menetelmillä itsemurhaa hautovia nuorukaisia. Kotona ainoastaan isoisä ymmärtää älykästä, herkkää ja luovaa poikaa. Isoisä onkin koko kirjasarjan tärkein hahmo kertojan lisäksi. Hän on nuoren Bernhardin sielunkumppani ja esikuva, joka opastaa pojanpoikansa taiteen ja filosofian maailmaan sekä opettaa suhtautumaan epäluulolla niin natsien kuin katolisen kirkon harhakuviin.

Yksi ensimmäisen osan mieliinpainuvimpia kohtia onkin se, kuinka natsismi ja katolinen kirkko vertautuvat toisiinsa. Sodan jälkeen sisäoppilaitos kokee näennäisen muodonmuutoksen: ”Internaatin sisällä en huomannut sen suurempia muutoksia, mutta niin kutsutusta päivähuoneesta, jossa meitä oli kasvatettu kansallissosialismiin, oli nyt tehty kappeli; puhujankoroke, jonka ääressä Grünkranz oli ennen sodan päättymistä seissyt ja opettanut meitä Suur-Saksan hengessä, oli tehnyt tilaa alttarille, seinällä Hitlerin kuvan paikan oli ottanut suuri risti ja siellä missä oli ollut piano, jolla Grünkranz oli säestänyt meidän laulamiamme kansallissosialistisia lauluja kuten ”Die Fahne hoch” tai ”Es zittern die morschen Knochen”, seisoi nyt harmooni.”

Toisessa osassa Bernhard löytää oman tahtonsa: ”Minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa, asia on minulle edelleen päivänselvä, joko tappaa itseni, mihin minulla ei ollut riittävästi rohkeutta, tai jättää lyseo siinä silmänräpäyksessä.” Hän kääntyy konkreettisesti koulutiellä päinvastaiseen suuntaan, ja hakeutuu kauppiaan oppipojaksi pahamaineiselle ja köyhälle alueelle. Täällä hän kokee elämänsä ensimmäistä kertaa olevansa hyödyllinen ja onnellinen. Alueella asuvat ihmiset ovat niin köyhiä ja kurjia, että kenelläkään ei ole varaa halveksia toista. Onni loppuu kuitenkin lyhyeen, kun Bernhard sairastuu keuhkosairauteen ja joutuu sairaalaan. Seuraavat kaksi osaa kertovat samalla säälimättömällä tarkkuudella oloista sairaaloiden köyhille tarkoitetulla osastoilla, ”kuolinhuoneessa” ja myöhemmin keuhkoparantolassa. Näiden laitosten lääkärit näyttäytyvät elämästä ja ihmisistä vieraantuneina, tunteettomina uraputkidespootteina, jotka kaiken kukkuraksi määräävät vääriä lääkeannoksia ja tunaroivat toimenpiteitä tehdessään. Bernhardin pitää järjissä tahto elää ja ajatella, tehdä taidetta. Vaikka keuhkoista ei ole oikein mitään jäljellä, Bernhard laulaa.

Bernhardin tavalla kertoa kauheuksista on kummallinen vaikutus: puhdistava, lohduttava. On paradoksaalista, että juuri tällainen teksti pystyy lohduttamaan parhaiten epätoivon hetkinä. Ehkä tämä johtuu siitä vaikutelmasta, että vaikka kirjoittajan laittaisi minkälaiseen mankeliin, hän tulee sieltä aina ihmisenä ulos: herkkänä, viisaana, tarkkanäköisenä. Tunnen lukiessani melankolista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. On myöskin virkistävää näinä fantastisuuden ja jytkyjen aikoina lukea, kuinka joku sanoo suoraan, ketään kosiskelematta, miten päin v****a asiat ovat. Tällaisia pirunpeilejä toivoisin nyky-Suomeenkin.