Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, kuinka epäilyttävää on, että hallitus yrittää rahanjaolla ohjailla kansalaisjärjestöjen toimintaa tietyn arvomaailman mukaiseksi, ja kuinka olisi parempi, jos valtio ei tukisi yhtään mitään järjestöjä. En kuitenkaan tee sitä, koska Henri Heikkinen (kok) teki sen jo.

Sen sijaan kiinnitän huomion asiaan, jota on kummasteltu edellä linkitetyssä Kotimaa24:n uutisessa sekä joillakin muillakin tahoilla: jos homoihin nuivasti suhtautuvilta kristityiltä evätään tuet, niin miksi Suomen Islamilainen Neuvosto (SINE) niitä kuitenkin saa?

Yksinkertainen selitys voisi olla, ettei SINE osallistunut Älä alistu! -kampanjaan eikä sillä ole muutenkaan ollut vastaavaa kampanjaa käynnissä. Toisaalta sama pätee SLEFiin (Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland). Sekään ei osallistunut kyseiseen kampanjaan, mutta ei silti saanut hakemaansa tukea.

SINE on useiden Suomessa toimivien islamilaisten seurakuntien ja järjestöjen yhteistyötaho. Sen omilla sivuilla ei sanota mitään sen enempää homoseksuaalisuudesta kuin eheytymisestäkään. Olisiko syytä kuitenkin katsoa, mitä mieltä ovat ne järjestöt, jotka muodostavat SINEn?

Jäsenjärjestöjen listassa ensimmäinen, jolle on linkitetty kotisivut, on ”Helsinki Islam Keskus” (Helsinki Islamic Centre). Sivuillaan se kertoo 1800 jäsenellään olevansa Suomen suurin islamilainen yhdyskunta. Senkään omilta sivuilta en löydä kannanottoja homoseksuaalisuuteen, mutta sivupalkin linkkilistassa ylimpänä tarjotulla Islam Question & Answer -sivuilla tärppää.

Sivuston taustahenkilöksi on mainittu saudiarabialainen šeikki Muhammad Salih Al-Munajjid. Hän on siis Suomen suurimman islamilaisen yhdyskunnan mielestä sovelias henkilö opettamaan, kuinka islamia pitää käytännössä soveltaa. Artikkelissa The punishment for homosexuality hän kirjoittaa:

The crime of homosexuality is one of the greatest of crimes, the worst of sins and the most abhorrent of deeds, and Allaah punished those who did it in a way that He did not punish other nations. It is indicative of violation of the fitrah, total misguidance, weak intellect and lack of religious commitment, and it is a sign of doom and deprivation of the mercy of Allaah.

Kanta varmaan tuli selväksi ilman kääntämistäkin.

Šeikki Al-Munajjid on kuitenkin arhinmäkeläisellä linjalla siinä, ettei hänkään näe tarpeelliseksi uhrata aikaa eheyttämisen kaltaisen huuhaan pohdiskeluun. Sen sijaan hän pohtii useilta eri kannoilta, kuinka homoseksuaalit tulisi tappaa. Vaihtoehtoina olisi polttaminen tulessa, heittäminen korkealta paikalta ja kivittäminen perään tai kivittäminen ilman heittämistä. Hän myös kertoo joidenkin olevan sitä mieltä, että homoihin pitäisi suhtautua kuten avionrikkojiin: vain naimisissa olevat on teloitettava, mutta naimattomille homoille riittää ruoskinta.

Šeikki itse kallistuu kannalle, että kuolemantuomio on ainoa oikea ratkaisu. Kahteen poikkeukseen hän kuitenkin myöntyy: Jos joku on pakotettu sodomiaan hakkaamalla, kuolemalla uhkaamalla tai muulla vastaavalla tavalla, ei häntä kuulu rangaista lainkaan. Toinen poikkeustapaus on lapsi, joka ei ole vielä saavuttanut puberteettiä. Häntäkään ei tarvitse tappaa, mutta on kuitenkin rangaistava tavalla, joka saa hänet pidättäytymään vastaavista teoista jatkossa.

Ilmeisesti arhinmäkeläisestä näkökulmasta katsoen homojen tappaminen, tai ainakin sellaisen kannattaminen, on vähemmän arveluttavaa kuin heidän eheyttämisensä. Näin siis, jos avustuspolitiikan perusteella yritämme joitakin johtopäätöksiä tehdä.

Myönnettäköön, että tässä on joitakin portaita matkalla Suomen Islamilaisesta Neuvostosta sen jäsenjärjestön kautta tämän suosittelemalle islamtulkintasivustolle. Jotakin vastaavaa päättelyketjua on kuitenkin käytetty myös SLEFin tapauksessa, jolta evättiin tuet sellaisen kampanjan vuoksi, johon se ei osallistunut. Kai samaa sitten voi soveltaa muslimeihinkin?

Jos järjestöjen homokannat ovat olennaisia nuorisojärjestötoimintaa tuettaessa, niin olisikohan ministeriön seuraavalla kerralla syytä syynätä vähän tarkemmin, mitä mieltä esimerkiksi Suomen Islamilainen Neuvosto aiheesta on? Heiltä voisi suoraan kysyä, sanoutuvatko he irti jäsenjärjestönsä suositteleman islamsivuston näkemyksistä.

Ranskan ja Turkin välille on kehkeytynyt diplomaattinen kiista Ranskan hyväksyttyä lain, jolla kielletään ensimmäisen maailmansodan aikana Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan kiistäminen (VU 24.1.2012).

Kysymys on monitahoinen. Se tuskin on epäselvää, etteikö Turkissa olisi tuolloin tapettu suuri määrä armenialaisia. Länsimaissa on melko suuri yksimielisyys myös siitä, että kyseessä oli kansanmurha. Tämä on myös minun käsitykseni tapahtumista.

Se, mitä menneisyydessä on tapahtunut ja mitä ei, ja millä nimellä näitä tapahtumia pitäisi kutsua, on kuitenkin enemmän historialliseen tutkimukseen kuin lainsäädäntätoimeen kuuluva asia. On varsin ongelmallista, jos historiallisista tapahtumista pitää määrätä lailla. Näin on kuitenkin tehty ennenkin: juutalaisten toisen maailmansodan aikana tapahtuneen kansanmurhan eli holokaustin kieltäminen on laitonta useissa eri maissa, muun muassa Ranskassa.

Jos holokaustin kiistäminen on kiellettyä, on johdonmukaista kieltää myös armenialaisten kansanmurhan kieltäminen. Avoimeksi kuitenkin jää, mihin vedetään raja: mitkä kaikki tapahtumat on syytä määritellä lainsäädännön tasolla kansanmurhiksi ja siten lain suojalla kiistattomiksi?

Minusta historiallisten tapahtuminen vahvistaminen tai kiistäminen ei kuulu lainsäädännön piiriin. Siksi Ranskan pitäisi ennemminkin poistaa laista myös holokaustin kieltämisen kriminalisointi. Koska näin tuskin ollaan tekemässä, on sitten parempi olla johdonmukainen, ja tehdä laittomaksi myös armenialaisten kansanmurhan kieltäminen.

Ranskan päätös oli johdonmukainen, ja siksi oikea, vaikkakaan ei paras mahdollinen.

Artikkelin kuva on Armenian ja Turkin rajalta, joka on yhä edelleen suljettu. Kuvassa näkyy turkkilaisten vuorenrinteisiin kirjoittamia tekstejä, jotka näkyvät Armenian puolelle. En tiedä, mitä niissä sanotaan, mutta todennäköisesti jotakin propagandaa. Otin kuvan 25.5.2009.

Kukaan tuskin kauheasti yllättyy siitä, että ehdokkaani presidentiksi on Sauli Niinistö. Äänestin häntä jo kuusi vuotta sitten, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi vaihtaa ehdokasta tässä välillä.

Niinistö on presidenttiehdokkaista se, joka parhaiten pystyy asettumaan puoluepoliittisten asetelmien yläpuolelle, mutta ottamaan silti rohkeasti kantaa. Hänellä puolueen jäsenyydestä luopuminen ei jäisi vain symboliseksi teoksi, kuten nykyisen presidentin tapauksessa. Hän on ollut monta kertaa napit vastakkain puolueensa kanssa, eikä kyse ole mistään vaalitaktisesta kuviosta. Niinistö liikkuu politiikassa tasolla, jossa ei enää puututa puoluepoliittiseen kinasteluun. Se näkyy siinä, että äänestäjät yli puoluerajojen pystyvät kokemaan hänet omaksi ehdokkaakseen.

Lama-aika valtiovarainministerinä oli todennäköisesti opettavaista aikaa. Viimeistään silloin Niinistö oppi, että politiikassa on uskallettava sanoa ja tehdä myös ikäviä asioita. Toisin kuin populisti, Niinistö ei aseta sanojaan sen mukaan, mitä kuulijat haluavat kuulla. Hän uskaltaa kertoa myös sen, mitä kansa tai yleisö ei halua kuulla.

Niinistö osaa tarvittaessa olla myös hankala olematta silti kiukutteleva äkäilijä. Välillä on tarvetta myös sille. Joku toinen osaa ehkä olla diplomaattinen sovittelija, mutta presidentin on osattava olla myös osapuolena eikä vain välittäjänä. Siinä roolissa vähän kulmikkaammasta luonteesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Presidentin tehtävä on pitkälti edustamista. Siksi presidentin, ja myös presidenttiparin, on oltava edustava. On myös muistettava, että presidentti edustaa Suomea eikä itseään. Hyvä itseluottamus on tehtävässä eduksi, mutta jos se on täysin rajaton, niin kansakunta voi jäädä valtionpään egon varjoon. Niinistöllä on asiat tässäkin suhteessa kunnossa.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Niinistön vaalikampanja on ollut pettymys. Siinä ei ole näkynyt rohkeasti epämiellyttäviäkin asioita esille nostava valtiomies, vaan varovasti sanankäänteensä asetteleva, ennakkosuosikin asemaansa varmisteleva ehdokas. Edellisissä vaaleissa Niinistö oli haastajan asemassa, ja kampanjakin oli silloin rohkeampi.

Onneksi kuitenkin tunnemme Niinistön pidemmältä ajalta, joten meidän ei tarvitse muodostaa kuvaamme hänestä laimean vaalikampanjan perusteella. Parempi näin päin: voisihan olla niinkin, että vaalikampanja olisi hulvattoman hauska ja oivaltava, mutta ehdokas sen takana täysi katastrofi.

”Jos (perussuomalainen) poliitikko sanoo Facebookissa ”kakka”, se on kymmenessä minuutissa jokaisen verkkomedian etusivulla ja Timo Soinin mielipidettä tiedustellaan. Jos poliitikko ei sano ”kakka”, uutisaiheeksi riittää se, että poliitikon avustaja sanoo ”kakka” tai että joku sanoo hänen seinällään ”kakka” tai että hänet on lupaa kysymättä liitetty johonkin sellaiseen ryhmään, jossa sanotaan ”kakka””

Niinpä. Toimittajakunta alleviivaa väitteen toistamalla sen orjallisesti jokaisessa valtamedian aviisissa – todennäköisesti todellakin noin kymmenessä minuutissa ja vailla viittauksia sosiaalisessa mediassa toimivan omaan vastuuseen sanoistaan.

Näin media toimii äänentoistajana – kuten gramofonina, c-kasettisoittajana tai cd-levyn pyörittäjänä – ei niinkään kriittisenä tiedonvälittäjänä, kuten pitäisi. Objektiivista faktaa kyllä välitettiin, mutta lienekö yksittäisen kansanedustajan suhde facebookiin kiinnostavaa sellaista.

Ehkä media toimikin itsekriittisesti tarkoituksenaan julkaista oikeaan osuva arvio itsestään. Epäilen, mutta toivon olevani väärässä.

Ihmettelin tuossa keskustelussa, miksi ravintoloitsija ei itse voi päättää, millaista palvelua tarjoaa. Asiakas puolestaan päättää, millaista palvelua halutaan. Allerginen voi valita koirattoman. Koiran kanssa kulkeva voi valita karvakumppaniin myönteisesti suhtautuvan ravintolan.

Kuin tilauksesta asia korjaantuu.

Matkailu- ja ravintolapalvelut MaRa ry kiteyttää asian ytimen: ”On hyvä asia, että toiminnanharjoittaja voi itse päättää asiasta liikeidean mukaisesti.”

Puolestani samaa logiikkaa voisi soveltaa myös ravintolatupakointiin.

Ajatus oli maanmainio, ja ilmeisesti jokin hallitusohjelmaan kirjattu lause julkisten tietovarantojen muuttamisesta pääosin maksuttomiksi olisi tätä tukenut. Valtiovarainministeriön budjettiosastolle maksuttomuus ei kuitenkaan käy (MPC 12.12.11).

Valtiovarainministeriön kanta on yksiselitteisen typerä. Karttojen avaaminen toisi varmasti enemmän verovaroja tuottavaa taloudellista toimeliaisuutta aineiston ympärille kuin mitä puolentoista miljoonan euron vuotuisilla käyttömaksuilla saadaan.

Yhdysvalloissa on varsin yleistä, että julkisin verovaroin tuotetut aineistot ovat vapaasti kansalaisten, yritysten ja jopa ulkomaalaistenkin käytössä. En tiedä, kuinka laajalle käytäntö ulottuu, mutta tiedän ainakin sen, että esimerkiksi Texasin yliopiston sivuilta löytyy laaja karttakokoelma, joka on pääsääntöisesti täysin vapaasti käytettävissä. Olen sieltä löytyviä karttoja käyttänytkin. Maantieteilijä kiittää.

Kun jonkin aineiston tuottamisesta on jo maksettu verovaroin, ei siitä enää pitäisi periä käyttömaksuja. Tämän pitäisi olla yleinen periaate.

Tästä pääsemmekin sitten Yleen. Yleisradiohan on jatkossa tarkoitus rahoittaa omalla verollaan, jota kerättäisiin kyseisen laitoksen tarpeisiin (ks. edellinen merkintäni). Tästä seuraa luonnollisesti, että myös Ylen tuottaman aineiston pitäisi olla vapaasti kaikkien käytettävissä niin kaupallisiin kuin epäkaupallisiin tarkoituksiin.

Olen kirjoittanut samasta asiasta jo aiemminkin, mutta sanotaan se uudestaan. Yleisradiolakiin on kirjattava, että määriteltävän siirtymäajan jälkeen kaikki Yleisradion julkisuuteen toimittava sisältö on vapaasti kenen tahansa mihin tahansa laillisiin tarkoituksiin käytettävissä. Jos Yle ei jotakin aineistoa voi tekijänoikeuksien tai kansainvälisten sopimustensa vuoksi antaa vapaaseen käyttöön, niin sitten sen lähettäminen ei kuulu Ylen tehtäviin.

Tällä tavalla saataisiin määriteltyä selkeästi, mitä tarkoittaa julkisen palvelun tehtävä. Aineisto voitaisiin antaa jakoon esimerkiksi Creative Commons Attribution (Nimi mainittava) -lisenssillä.

Koska valtaosa Ylen nykytoiminnoista ei vapaan käytön sallivan lisenssin piiriin millään menisi, niin samalla saataisiin karsittua kyseisestä laitoksesta turhat rönsyt pois. Ossi Mäntylahti tosin on ehdottanut, että Ylestä tehtäisiin 500 miljoonan euron budjetilla toimiva open source -tuottaja. Eiköhän siihen kuitenkin riittäisi aika paljon pienempikin budjetti.

Jostain syystä veroa ei kuitenkaan voinut siirtää suoraan normaalin tuloverotuksen piiriin, vaan sille piti luoda oma veronkatomekanisminsa ja progressionsa. Miksi ihmeessä? Miksi rakentaa lisää turhaa byrokratiaa, kun tuloveron keräämiseen on jo olemassa valmiit mekanisminsa?

Virallinen selitys on, että Ylen rahoitus täytyy pitää erillään valtion budjetista, jotta Ylen ns. puolueettomuus säilyy. Kuten viralliset selitykset yleensäkin, niin tämä on täyttä valetta. Oikeasti ollaan huolissaan siitä, että Yleisradio joutuisi kohtaamaan samat taloudelliset reaaliteetit kuin muukin verorahoitteinen talous.

Meillä on kuitenkin useita kaupallisia mediataloja, jotka tuottavat meille uutisia, viihdettä, urheiluohjelmaa, yhteiskunnallista analyysia ym. ilman, että niille täytyy siitä hyvästä maksaa veroa. Yleisradio ei tee mitään niin korvaamattoman tärkeää, että tuollainen muusta taloudesta irrallinen asema olisi sille perusteltu.

Jos oikeasti oltiin huolissaan mahdollisesta poliittisesta painostuksesta, niin silloin olisi voitu säätää niinkin, että Yleisradio saisi tietyn osuuden valtion palkka-, pääoma- ja yhteisöverotuloista. Tällöin se olisi vapaa poliittisesta painostuksesta, mutta ei talouden reaaliteeteista. Jos verotulot putoavat, niin samalla putoaisivat myös Ylen tulot.

Toki poliittiset päätökset voisivat vaikuttaa Ylen tulotasoon, jos valtio päättäisi yleisesti korottaa tai laskea verotusta. Kukaan tuskin kuitenkaan uskoo, että eduskunta tekisi niin painostaakseen Yleä.

Jotta tilanne vastaisi yleistä verotalouden tilaa, olisi valtion velkaantuminen otettava huomioon. Valtion velanhoitokustannuksia vastaava osuus olisi vähennettävä Ylen vero-osuudesta, jolloin Yleisradion tulot pienenisivät valtion velkaantumisen mahdollisesti jatkuessa. Tämä osuus voitaisiin tietysti myöntää Ylelle lainana, jonka Yle joutuisi maksamaan takaisin tulevista verotuloistaan.

Tämä ehdotus varmistaisi Ylelle rahoituksen, joka olisi riippumaton poliittisesta painostuksesta, mutta ei taloudellisesta tilanteesta. Lisäksi sitä varten ei tarvittaisi uutta byrokratiaa, joka syntyy uuden veronkantomekanismin ja nykyisestä tuloverotuksesta erillisen veroprogression luomisesta.

Hän [Lahtinen] uskoo, että jos suomalaiset tuntisivat historiansa paremmin, yhteiskunnallinen keskustelu esimerkiksi talouskriisistä tai ruotsin kielen opiskelusta olisi fiksumpaa.

…

Tutkija on sitä mieltä, että jos Ruotsin vallan ajan historiaa opetettaisiin enemmän ja oppilaat olisivat tietoisia maansa menneisyydestä, he ymmärtäisivät paremmin, miksi pakkoruotsia opiskellaan.

Lehtiartikkeleihin on toki syytä suhtautua tietyllä varauksella. Yleensä toimittaja (tässä tapauksessa Veera Voutilainen) joutuu tiivistämään haastateltavan sanomiset ydinkohtiin. Siksi kokonaisuuden kannalta tärkeitä yksityiskohtia saattaa jäädä pois. Välillä toimittaja vain yksinkertaisesti ymmärtää väärin tai tulkitsee sanotun niin omasta viitekehyksestään, että kyse on lopulta enemmän toimittajan kuin haastateltavan näkemyksestä.

Lopputulos on, että toimittajan tekemän muokkauksen jäljiltä haastateltavan näkemykset vaikuttavat yleensä yksiselitteisemmiltä ja yksinkertaisemmilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Nämä rajoitteet huomioiden ei henkilöidä tätä juttua tämän enempää Lahtiseen. Nuo ajatukset, jotka artikkelissa on laitettu hänen nimiinsä, ovat kuitenkin varsin tyypillisiä laajemmassakin pakkoruotsikeskustelussa.

Luulenpa, että lähestulkoon kaikki pakkoruotsikeskusteluun osallistuvat tietävät, että Ruotsin valtakunta hallitsi vaihtelevin rajoin satojen vuosien ajan nykyisin Suomena pitämäämme aluetta, ja että hallintokielenä tuolloin oli ruotsi. Se, miksi sen perusteella pitäisi ymmärtää pakkoruotsin tarpeellisuus, jää kuitenkin hyvin hämäräksi.

Ylioppilaslehden jutusta huokuu kovin tutuksi käynyt asenne, että pakkoruotsin vastustaminen jo sinänsä riittää tekemään keskustelusta epärakentavaa, junttimaista tai milloin mitäkin. Ensin pitäisi tuntea historiaa, ja sen perusteella – joidenkin selvittämättä jätettyjen loogisten askeleiden kautta – ymmärtää pakkoruotsin tarpeellisuus. Vasta kun ollaan yhtä mieltä siitä, että pakkoruotsi on kannatettava asia, voidaan käydä fiksua keskustelua.

Toki ymmärtäminen ja samaa mieltä oleminen eivät ole tarkalleen ottaen samoja asioita, vaikka niitä usein melko lailla synonyymisesti käytetäänkin. Jonkin näkökannan voi ymmärtää, vaikkei sitä hyväksyisikään. Ymmärtämistäkin tosin auttaisi kummasti, jos kannan esittäjät joskus vaivautuisivat perustelemaan sen vähän yksityiskohtaisemmin kuin vain viittaamalla epämääräisesti puutteelliseen historiantuntemukseen.

Vaikka tulkittaisiin ”ymmärtäminen” tässä yhteydessä suopeasti siten, että se ei edellytä samanmielisyyttä, niin perusasetelma pysyy: pakkoruotsin kannattajien mielestä keskustelu on fiksua ja rakentavaa vain ja ainoastaan silloin, kun kaikki keskustelijat jakavat heidän lähtökohtansa. Muiden on ymmärrettävä heidän näkökulmansa, mutta toisin päin se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Keskustakirjaston kannattajilta on ollut vaikea repiä irti perusteluita, joten olen iloinen Oskalan vastauksesta. Vastaus jättää monia asioita avoimeksi, mutta antaa pohjan jatkokeskustelulle. Siksi näinkin aiheelliseksi vastata Oskalalle uudella blogimerkinnällä.

Oskala perustelee keskustakirjaston tarvetta seuraavilla argumenteilla:

- Helsingillä ei ole ”keskustakirjastoa”, lippulaivaa pääkaupunkiseudun ja jopa koko maan kirjastolaitokselle.

Ei ole, mutta kysymys onkin siitä, miksi pitäisi olla? Miksi kirjastolaitos tarvitsee lippulaivan?

Keskustassa on kirjastoja, useampikin. Siellä on Rikhardinkadun kirjasto ja musiikkipainotteinen Kirjasto 10. Unioninkadulla on Kansalliskirjasto ja Kaisaniemeen rakennetaan suurta tiedekirjastoa.

Ei keskustassa ole pulaa kirjastoista. Jos rahaa kirjastojen rakentamiseen on käytettävissä, niin rakennetaan mieluummin vaikka uusi aluekirjasto laajenevaan Etelä-Helsinkiin jonnekin Ruoholahden tai Punavuoren tienoille.

- Moderni arkkitehtuuri mahdollistaa erilaisia sisältöjä kuin vanhat rakennukset.

Mistähän sisällöistä tässä mahtaa olla kysymys? Ja jos välttämättä tarvitaan uutta modernia tilaa, niin onko se välttämätöntä rakentaa juuri keskustaan? Yhden keskustamonumentin hinnalla saisi useamman pienemmän kirjaston.

- Umpikeskustassa ei ole yhtään liikaa ”epäkaupallista” tilaa

Töölönlahdella on jo vaikka kuinka monta kulttuurimonumenttia. Eivät ne erityisen kaupallisia ole. Ja toisaalta Oskala hehkuttaa blogikirjoituksessaan Amsterdamin kirjastoa, jossa vetonauloina on mm. useita ravintoloita ja kahviloita. Eikö ole ristiriitaista ensin vaatia lisää epäkaupallista tilaa, ja sitten tuoda ne kaupalliset toimijat sinne sisään? Oskala haluaisi Helsingin kirjastoon myös saunan, joka sekin ilmeisesti toimisi kaupallisesti yrittäjävetoisena.

- 10-kirjastoon palautetaan eniten kirjoja kaikista kirjastoista, samalla seudulla (100m) sijaitsevan kirjaston voisi kuvitella nousevan suosituimmaksi lainauskirjastoksi.

Varmaan nousisikin, en sitä epäile. Silti vaihtoehtoinen malli, jossa kirjasto tuotaisiin ihmisten lähelle heidän asuinalueilleen, palvelisi vielä paremmin. Ei kaiken tarvitse olla keskustassa.

- Keskustaan pitää voida kehittää muutakin kuin liiketiloja; kauppakeskus ei vielä takaa kaupunkia.

Tämä tulikin olennaisilta osiltaan vastattua jo tuossa epäkaupallista vs. kaupallista tilaa koskeneessa kohdassa.

Keskustakirjaston kannattajien argumentteja vaivaa epämääräisyys. Halutaan ”lippulaivaa”, mutta ei kerrota, mihin kirjastot sellaista tarvitsevat. Sanotaan, että moderni arkkitehtuuri mahdollistaa jotakin, mutta ei kerrota mitä. Tämä ei koske vain Oskalan vastausta, samalla tavalla epämääräisiä ovat myös esimerkiksi Keskustakirjasto 2017 -sivuilla esitetyt perustelut (näitä ruodin jo aikaisemmassa merkinnässäni).

Edes selvitysmies Mikko Leistin laatimasta Metropolin sykkivä sydän -raportista (pdf) ei irtoa oikein mitään konkreettista keskustakirjaston perusteluksi.

Oskala painottaa myös, että ”digitaalisten sisältöjen aikakaudella koko [kirjaston] konseptia pitää miettiä uudelleen”. Olen samaa mieltä. Eikö tuo miettiminen kannattaisi kuitenkin tehdä ennen kuin päätetään rakentaa uusi jättikirjasto? Ei menisi turhaan rahat kalliisiin seiniin, jos tultaisiinkin tulokseen, että se uusi konsepti vaatiikiin jotakin aivan muuta.

Oskala päättää kommenttinsa:

Sivistystä ei ylläpidetä tulevaisuudessa pelkällä BitTorrentilla tai näivettyneillä kirjavarastoilla, vaikka niitä olisi joka niemenmutkassa. Lähikirjastot ja keskustakirjasto eivät syö toisiaan.

Miksi niiden lähikirjastojen pitäisi olla näivettyneitä kirjavarastoja? Se toki voi olla niiden tulevaisuus, jos resurssit imetään keskustakirjastoon. On turhaa hurskastelua väittää, etteivät ne ”söisi toisiaan”. Tottakai syövät. Resursseja on rajallinen määrä: jos niitä käytetään keskustakirjastoon, jää niitä vähemmän muille.

En epäile sitä, etteikö keskustakirjastosta voisi tulla ihan hieno ja suosittukin. En kuitenkaan hyväksy sitä, että noin isoa hanketta ajetaan näin epämääräisin perusteluin.

En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että keskustakirjasto olisi niin ensiarvoisen tärkeä kohde, että siihen kannattaa käyttää kymmeniä miljoonia euroja verorahaa. Toisekseen, jos se raha kuitenkin olisi Helsingin kirjastotoimen käytettävissä, en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se tulisi kohdennettua parhaalla mahdollisella tavalla rakentamalla uusi jättikirjasto keskustaan.

Facebookista huomasin, että Sauli Niinistö (kok) olisi ollut eilen ainakin Munkkiniemessä. Siitä tiedosta ei tosin enää tässä vaiheessa ole juurikaan iloa.

Ehdokkaiden www-sivuilta kuitenkin luulisi selviävän, milloin heitä Helsingissä pääsee näkemään. Tai niinhän sitä voisi luulla. Sain kalenteriini vain yhden päivämäärän aikoineen ja paikkoineen: Sari Essayah (kd) on tavattavissa Hakaniemen torilla sunnuntaina 4.12. klo 11.30–12.30.

Niinistönkin osalta sain ylös sentään päivämäärän. Hän on Helsingissä lauantaina 10.12. Ohjelman kerrottiin tarkentuvan myöhemmin.

Myös Paavo Väyrysen (kesk) kotikutoisen oloisilta sivuilta löytyi tieto, että hän on Eduskunnan kansalaisinfossa jossakin kehityspolitiikkaseminaarissa tiistaina 1.12. Ajattelin kuitenkin jättää seminaarit ja paneelit tällä kertaa väliin. Samana päivänä hänet tavoittaisi Espoosta tai Kauniaisista, mutta ei Helsingistä.

Kuten Väyrynen, myös Paavo Lipponen (sd) näyttäisi käyvän Helsingissä vain seminaareissa ja vaalitenteissä. Erityisen hyvin hän näyttää viihtyvän omiensa keskuudessa Paasitornissa. Lipposenkin tavoittaisi Vantaalta, mutta en taida hänenkään vuokseen viitsiä seutulippua ostaa.

Pekka Haavisto (vihr) näyttäisi myös viihtyvän Helsingissä vain seminaareissa, paneeleissa ja messuilla. Surkuhupaisin esimerkki on ”Tapaa Pekka” -osiosta löytyvä Sahel-seminaari, josta ei kerrota, missä se pidetään. Mene siinä nyt sitten tapaamaan ehdokasta johonkin seminaariin, joka on jossakin Helsingissä.

Eva Biaudet’n (r) sivuilla on kalenteri, mutta jos Helsinki kuuluu kiertueohjelmaan, niin sitten se on jo mennyt. Aika vähän Biaudet näyttää kyllä muutenkaan viitsivän maata kierrellä.

Timo Soinin (ps) sivuilla käydessä ei mistään edes huomaa, että kyseinen henkilö on presidenttiehdokkaana – puhumattakaan, että siellä kerrottaisiin, missä ehdokasta voisi tavata.

Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Paavo Arhinmäki (vas). Hänen sivuillaan on kalenteri, jonka ainoa informaatiosisältö on, että siitä näkee, mikä päivä on. Jos minulla olisi asiasta epätietoisuutta, niin eipä tulisi mieleen lähteä sitä tietoa Arhinmäen sivuilta etsimään.

Ehdokkaiden Facebook-sivuja en ryhtynyt tutkimaan. Luulisi, että tieto siitä, missä ehdokas milloinkin on tavattavissa, olisi kampanjasivujen perussisältöä. Ehkä kaikki eivät edes halua, että heitä voisi tavata?

Ohessa vielä linkit ehdokkaiden kampanjasivuille:
Sauli Niinistö
Sari Essayah
Paavo Väyrynen
Paavo Lipponen
Pekka Haavisto
Eva Biaudet
Timo Soini
Paavo Arhinmäki