Suurimman puolueen paikan menetys pääkaupungissa olisi tietysti iso arvovaltatappio kokoomukselle. Pormestariksi nousisi joku vihreiden valtuutetuista. Toisaalta kokoomus toiseksi suurimpana pääsisi ensimmäisenä valitsemaan apulaispormestareista haluamansa. Valinta kohdistuisi todennäköisesti näistä vallakkaimpaan, eli tulevaa teknistä toimialaa (sisältäen kaupunkisuunnitteluun) johtavaan apulaispormestariin.

Ei se huono lopputulema olisi sekään. Kokoomus johtaa nytkin Helsingin kaupunkisuunnittelulautakuntaa, ja kokoomusjohtoisesti on saatu läpi paljon hyvää, kuten uusi yleiskaava kaupunkibulevardeineen. Kokoomuksen johdolla kaupunkia voitaisiin jatkossakin kehittää entistä urbaanimmaksi ja elävämmäksi, vaikka ykköspaikka menetettäisiinkin.

Toki kokoomuksessa on oma autoklikkinsä, jolle ei ole vielä valjennut yksityisautoilun tehottomuus ja kalleus liikenneratkaisuna kaupunkimaisessa ympäristössä. Joitakin populistisia ulostuloja lukuunottamatta kokoomuksessakin tunnutaan kuitenkin nykyään ymmärrettävän se, että Helsinki pystyy houkuttelemaan hyviä veronmaksajia vain tarjoamalla sellaista ympäristöä, missä hyvät veronmaksajat haluavat asua ja työskennellä. Kuten asuntojen neliöhinnoista voimme päätellä, sellaista on erityisesti urbaani kaupunkiympäristö hyvine palveluineen ja tiheine joukkoliikenneyhteyksineen (erityisesti raitiovaunuilla).

Urbaanikaupungissa Helsingillä on myös suhteellinen etu puolellaan: autolähiöitä riittää tarjottavaksi naapureillammekin.

Toisaalta kaupunkisuunnittelu on kuitenkin se, missä vihreillä on ehkä eniten annettavaa kaupungin hyväksi. Urbaani joukkoliikenteeseen tukeutuva tiivis kaupunkirakenne bulevardeineen on myös vihreissä valtavirran suosiossa, ja heillä on tarjota myös näkemystä sen toteuttamiseen. Siksi en olisi lainkaan pahoillani, jos tuleva tekninen toimiala olisi vihreässä johdossa. Käytännössä se kuitenkin edellyttää sitä, että vihreät jäisivät vaaleissa hopeasijalle.

Myös vihreillä on omat klikkinsä. Siellä on niitä, jotka vastustavat autoilua yhtä periaatteellisesti kuin jotkut kokoomuslaiset kannattavat. Urbaanin kaupunkikehityksen kannalta suurempi uhka on kuitenkin puolueen puisto-osasto, joka suojelee lähimetsänsä pusikoita raitiovaunukiskoilta samalla kiihkolla kuin autokokoomuslainen kotikatunsa kadunvarsipysäköintiä. Päälinja vihreissäkin on silti kaupunkimyönteinen.

Paradoksaalista onkin, kuinka molempien puolueiden populistiklikit tavallaan pelaavat samaan pussiin. Kun pusikkovihreä saa lähimetsänsä suojeltua, eivät ne asukkaat, jotka siihen olisivat muuttaneet, mihinkään katoa. He asettuvat jonnekin kehäteiden taakse heikompien joukkoliikenneyhteyksien varteen ja tulevat sieltä kaupunkiin autoillaan. Lopulta kumpikaan klikki ei saa, mitä haluaa: vihreä menettää rakkaan pusikkonsa hajautuvan kaupunkirakenteen vaatiman autokaistan alle ja kokoomuslainen pääsee sujuvan autoilemisen sijaan seisomaan ruuhkassa.

Huonoin vaihtoehto vaalien jälkeen olisi kuitenkin se, jos vihreät nousevat pormestaripuolueeksi, mutta kokoomus valitseekin toimialoista jonkin muun, kuten soten. Silloin kaupunkisuunnittelu voisi pudota demareille, joiden linjasta ei oikeastaan voi sanoa mitään. Lähiöhimmelillä on kuitenkin vankka kannatuksensa heidän keskuudessa, ja autoklikki löytyy sieltäkin – ehkä jonkinlainen pusikkoklikkikin. Tätä tuskin pääsee tapahtumaan, jos kokoomus ottaa suurimpana pormestarin paikan ja vihreät pääsevät valitsemaan toimialoista ensimmäisenä.

Omasta, toki hyvin puolueellisesta, näkökulmastani paras tulos olisikin, että kokoomus olisi pormestaripuolue ja vihreät johtaisivat teknistä toimea kaupunkisuunnitteluineen. Tulen siis työskentelemään näissäkin vaaleissa kokoomuksen menestyksen puolesta.

Kilpailu kaupungin ykkössijasta tulee varmasti sähköistämään vaalien tunnelman ja tekemään näistä jännittävimmät kuntavaalit Helsingissä aikoihin. Toivotan onnea ja tarmoa myös vihreille ystävilleni: tapaamme kevään aikana kaduilla ja toreilla monta kertaa.

Liikennekaaresta on saatu sovittua hallituspuolueiden kesken. Taksien määrä- ja hintasääntelystä luovutaan, mikä on oikein hyvä. Aikaisemmissa luonnoksissa mukana ollut mahdollisuus pienimuotoiseen (alle 10 000 euroa per vuosi) taksitoimintaan ilman taksilupaa on kuitenkin poistettu.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) sanoo perussuomalaisille olleen “tärkeää, että taksitoiminta turvataan myös haja-asutusalueilla” (HS 20.9.16). Niinistön kommentti yhdistettynä siihen, että tuo pienimuotoisen taksitoiminnan luvanvaraisuuden palauttaminen esitykseen tapahtui nimenomaan perussuomalaisten vaatimuksesta, osoittaa lähinnä sen, että perussuomalaiset ovat vieraantuneet maaseudun todellisuudesta.

Puolet elämästäni maaseudulla asuneena voin kertoa, että siellä, jos missä, toimeentulo hankitaan usein monista eri lähteistä. Sitä tehdään, mitä on tarjolla – ja silloin, kun sitä on tarjolla. Jos pienimuotoiselta taksitoiminnalta olisi poistettu luvanvaraisuus, olisi kylillä ollut nopeasti iso joukko maalaisia tarjoamassa kyytipalveluita silloin, kun niille jollakulla olisi tarvetta ollut. Uudistus olisi parantanut – ei heikentänyt – taksipalveluiden saatavuutta maaseudulla.

Maaseudun kyytipalveluiden saatavuus tuskin olikaan perussuomalaisilla päällimmäisenä mielessään taksisääntelyn vapauttamista jarrutellessa. Huhut kun kertovat, että nykyisten taksikuskien parissa perussuomalaisten kannatus olisi suhteellisen korkea. Alalla jo toimivien kuljettajien kannalta kilpailijoiden tuloa markkinoille vaikeuttava sääntely on tietysti vain etu.

Kuvassa on auto Leppävirran sillalla. Kuvan auto ei ole taksi, mutta voisi ehkä sellaiseksi muuntua, jos sääntely antaisi periksi. Otin kuvan 24.8.2011.

Esimerkiksi Helsinkiläisten Helsinki -Facebook-ryhmässä jotkut innokkaat jaksavat vielä kannattaa Kruunuvuorenrannan joukkoliikenneyhteyksien järjestämistä lauttayhteydellä Katajanokan kärkeen ja siitä eteenpäin raitiovaunulla. Kirjoitin kommentin keskusteluun, ja kopioin sen myös tähän alle.

Tarkastellaanpa laajasalolaisten yhteyksien vaihdollisuutta eri vaihtoehdoissa.

1. Bussit Herttoniemen metroasemalle:
Ilman vaihtoja pääsee Herttoniemeen.
Yhdellä vaihdolla pääsee metroon ja Herttoniemestä lähteviin busseihin. Keskustaan pääsee yhdellä vaihdolla.
Kahdella vaihdolla pääsee eri puolille pääkaupunkiseutua.
Kolmella vaihdolla pääsee lähes kaikkialle pääkaupunkiseudulla.

2. Lautta Kruunuvuorenrannasta Katajanokalle
Vaihdotta pääsee Kruunuvuorenrantaan.
Yhdellä vaihdolla pääsee Katajanokan kärkeen.
Kahdella vaihdolla pääsee keskustaan.
Kolmella vaihdolla pääsee eri puolille pääkaupunkiseutua.
Neljällä vaihdolla pääsee lähes kaikkialle pääkaupunkiseudulla.

3. Raitiovaunu Kruunusiltojen kautta
Vaihdotta pääsee Hakaniemeen ja keskustaan.
Yhdellä vaihdolla pääsee eri puolille pääkaupunkiseutua.
Kahdella vaihdolla pääsee lähes kaikkialle pääkaupunkiseudulla.

Lisäksi on huomioitava, että vaihtoehdoissa 2 ja 3 myös vaihtoehdon 1 yhteydet ovat käytössä, sillä bussit Herttoniemeen kulkevat joka tapauksessa (vaikkakin ehkä vähän harvemmin). Siten lauttavaihtoehdossakin laajasalolaiset pääsevät vähemmillä vaihdoilla keskustaan bussi-metroyhdistelmällä Herttoniemen kautta kuin lautalla.

Lauttayhteys on ideaalinen Kruunuvuorenrannassa lauttaterminaalin vieressä asuvalle henkilölle, joka käy töissä Katajanokalle. Se on myös kohtalaisen kelvollinen yhteys useille muillekin, jotka asuvat lyhyen kävelymatkan päässä lauttaterminaalista. Muille lautalla matkustaminen on korkeintaan mukavaa vaihtelua kauniina kesäpäivinä.

Yksi kohta, josta siitäkin olen sinänsä samaa mieltä, Arhinmäen Facebook-kirjoituksessa kuitenkin pistää silmään:

Jos Guggenheim rakennetaan, merkitsee se sitä, että muilta museoista pitää leikata vielä viisi miljoonaa euroa lisää vuosittaisesta rahoituksesta. Vai kuinka moni uskoo, että museoiden rahoitus tulisi Guggenheimin myötä kasvamaan?

Tuota samaa nimenomaista argumenttia olen nimittäin monituisen monta kertaa käyttänyt keskusteluissa keskustakirjastohankkeesta. Kyseessä ei ole pelkkä rakentaminen, vaan myös kirjaston pyörittäminen vie rahaa. Ja koska julkista rahaa on käytössä aina vain niukemmin, lienee epätodennäköistä olettaa, että sitä kirjastotoimeenkaan riittäisi runsain mitoin lisää tulevaisuudessa. Keskustakirjasto tulee siis väistämättä näivettämään ja sulkemaan lähikirjastoja Helsingissä.

Keskustelukumppanini, jotka ovat usein olleet vihreisiin tai vasemmalle kallellaan, ovat sivuuttaneet argumentin viittaamalla poliitikkojen lupauksiin, ettei näin käy. Uskoo, ken uskoo. Mahtaakohan heille kuitenkin kelvata vastaava argumentti Guggenheimia vastaan Arhinmäen esittämänä?

Toisaalta on otettava huomioon uimarannan omistajan oikeus määrätä pukukoodista. Monet ravintolat rajoittavat asiakkaiden sisäänpääsyä näiden pukeutumisen perusteella, eikä tätä pidetä ongelmallisena. Uimaranta ei periaatteessa eroa tässä asiassa ravintoloista. Käytännössä yksi erottava tekijä kuitenkin on: kovin usein uimarannan omistaja ja operoija on kaupunki; ja usein kaupungin kaikki uimarannat ovat kunnallisia. Julkinen monopoli käyttää tällöin pukukoodia rajatessaan julkista valtaa.

Parempi olisikin, jos uimarannat olisivat yksityisessä omistuksessa tai ainakin niiden operointi olisi yksityisten toimijoiden hallussa. Tällöin jokainen ranta voisi – ravintoloiden tapaan – päättää omasta pukukoodistaan. Asiakkaat voisivat mieltymystensä mukaan valita joko burkinittoman rannan tai sellaisen, jossa ne hyväksytään.

Jos hienossa ravintolassa muut ovat tummissa puvuissa ja yksi tulee paikalle risaisissa farkuissa ja virttyneessä t-paidassa, niin moni kokee sen häiritsevänä. Samalla tavalla monet voivat kokea bikiniväen seassa makoilevan burkininaisen kiusallisena tai häiritsevänä. Asiaan puuttumisen ei kuitenkaan pitäisi millään lailla kuulua julkisen vallankäytön toimenkuvaan.

Suomen jäykkien työmarkkinoiden eurooppalaistamiseksi suunniteltu paikallinen sopiminen näyttää vesittyvän, mikä ei tosin liene kovin suuri yllätys. Jos alan työehtosopimus edellyttää luottamusmiestä, on paikallisen sopimisen ehtona, että sellainen työpaikalla on – siinäkin tapauksessa, että sen enempää työnantaja tai työntekijätkään eivät kyseisen sopimuksen osapuolia olisi.

Pääministeri Juha Sipilä kirjoittaa blogissaan, että “luottamusmies edustaisi vain työpaikan työntekijöitä, ei ammattiosastoa tai ammattiliittoa.” Tämä on kuitenkin vain silmänlumetta, koska luottamusmiehen on edelleen kuuluttava ammattiliittoon. Jos luottamusmies ei toimi, kuten liitto haluaa, voi liitto tai sen paikallisosasto hänet erottaa. Tämän jälkeen hän ei enää ole luottamusmies.

Kyseessä ei ole mikään teoreettinen uhka: niskuroivan luottamusmiehen erottaminen on keino, jota ay-liike on ennenkin käyttänyt. Se, että luottamusmiehen asema on turvattu suhteessa työnantajaan, mutta ei suhteessa ammattiliittoon, kertoo hyvin selvästi sen, ketä luottamusmies edustaa. Luottamusmies ei edusta työpaikan työntekijöitä vaan liittoa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että paikallisessa sopimisessa asiat sovitaan jatkossa paikallisesti Hakaniemessä (kuvassa).

P.S. Kannatan uudeksi valtiovarainministeriksi Elina Lepomäkeä. En usko, että hänkään saa ihmeitä aikaan, mutta aika paljon olisi sekin, jos saisi aikaan edes jotakin. Tällaiseen silmänlumenäpertelyyn, mitä tämän hallituksen toiminta on tähän asti ollut, Suomella ei enää ole varaa.

Turkin ihmisoikeustilanne kuitenkin huolestuttaa, ja syystäkin. Vaikka Turkki onkin demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen jotakuinkin parasta, mitä koko islamilainen maailma kykenee tarjoamaan, on tilanne länsimaisesta näkökulmasta heikko. Turkki on kuitenkin jo osoittanut, että se kykenee rakentamaan inhimillisiä pakolaisleirejä (ks. NYT Magazine 13.2.14). Ne olkoot standardina niille oloille, joihin Euroopasta palautettavat turvapaikanhakijat asutetaan.

Olennaisinta on, että leirit ovat turvallisia paikkoja, tai siis turvapaikkoja. Jos joku pakenee sotaa tai vainoa, niin leirillä hänen ei sitä enää tarvitse pelätä. Siksi leireillä asuvien ei ole tarpeen, eikä heillä pidä olla oikeuttakaan, hakea turvapaikkaa enää Euroopasta. Turvallinen leiri on jo se turvapaikka.

Muutto leireiltä Eurooppaan ei kuitenkaan olisi kokonaan tukossa; sitähän jo Turkin kanssa tehty sopimuskin edellyttää. Lähtijöiksi valittaisiin niitä, jotka hyväksyvät länsimaiset arvot (tasa-arvo, demokratia, uskonnonvapaus, vähemmistöjen oikeudet) ja joilla on sellaisia taitoja (ml. kielitaito), joille on käyttöä länsimaissa. Leireille tuleekin perustaa oppilaitoksia, joissa leirien asukkaat voivat näitä taitoja oppia ja kehittää.

Inhimillisyyden vuoksi perheiden yhdistämiset on kuitenkin tehtävä mahdolliseksi. Jos joku haluaa yhdistyä Euroopassa oleilevan perheensä kanssa, on perheen jäsenille tarjottava mahdollisuutta muuttaa leirille.

Olennaista on, että leireiltä ei tuoda Eurooppaan elätettäviä. Heidän elättämisensä on paljon halvempaa siellä leireillä, eikä elämä hyvin järjestetyllä pakolaisleirillä ole sen ankeampaa kuin työttömänä jossain eurooppalaisessa kerrostalolähiössä. Etenkään Eurooppaan ei pidä tuoda länsimaisia arvoja vihaavia ekstremistejä. Heitä täällä on jo aivan riittämin valmiiksikin.

Suomen muslimit haluavat verotusoikeuden luterilaisen ja ortodoksisen kirkon tapaan. Mikäpä siinä: kirkollisvero onkin paras kaikista veroista, koska se on vapaaehtoinen. Jos ei halua maksaa, voi erota veroa keräävän tahon jäsenyydestä.

Tämä eroamisasia on asiassa keskeinen. Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenyydestähän voi erota ilmoittamalla asiasta maistraattiin joko suoraan tai esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden ylläpitämän verkkopalvelun kautta. Sama koskisi tietysti jatkossa myös moskeijoita. Vapaa-ajattelijat eivät ole selvästikään olleet hereillä, sillä sekä eroamoskeijasta.fi että eroaislamista.fi näyttävät olevan edelleen vapaina.

Olen aikaisemminkin tässä blogissa ehdottanut, että valtio voisi myydä verotuspalveluja (L&R 18.11.10). Verotus kun nyt kuitenkin on valtion ydinosaamista. Esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeiden jäsenmaksut voisi kerätä jäseniltä ay-veroina. Sopisi myös Yle-veroon: kerätään sekin vain niiltä, jotka haluavat liittyä Ylen jäseniksi. Vapaaehtoiset verot ovat käteviä myös ns. iloisten veronmaksajien kannalta: he voisivat kerätä maksettavikseen monia erilaisia lisäveroja, kun niistä niin kovasti kerran pitävät.

Oheisella videolla imaamit Abbas Bahmanpour ja Anas Hajjar kertovat verotushaaveistaan. Bahmanpour on tullut tunnetuksi siitä, että hän Yleisradion homoillassa (12.10.10) kertoi islamin suhtautuvan homoseksuaalisuuteen moraalisena paheena – ja, että šaria-lain mukainen seuraus sen harjoittamisesta on kuolemantuomio. Hajjar taas on puolustanut muun muassa avionrikkojien kivittämistä (Ylen pääuutislähetys 9.9.10).

Kuvassa on Tukholman moskeija Södermalmilla.

1. Maaseudulle tai pikkukaupunkeihin, koska siellä on tyhjiä ja edullisia asuntoja.
2. Suuriin keskuksiin, koska niissä on työpaikkoja.
3. Menköön minne haluavat, Suomessa saa valita asuinpaikkansa.

Ensimmäisen ja toisen vaihtoehdon järkevyyden välillä ratkaiseva tekijä on se, mikä on todennäköinen työllistymisen taso. Lännen Median juuri julkaistussa kyselyssä kuntapäättäjistä yli puolet ei usko valtaosan tulijoista työllistyvän seuraaviin kymmeneen vuoteen, jos lainkaan (AL 26.10.15). Epäilykselle on katetta: sekä irakilaisten että somalialaisten, joita suurin osa tulijoista on, työikäisten työllisyysluvut ovat noin 20 prosentin tienoilla.

Itse asiassa yhteiskunnan maksama asunto kasvukeskuksessa saattaa olla enemmän kannustinloukku kuin mahdollisuus hakea töitä, vaikka niitä tarjolla olisikin. Suomen järjestelmä toimii niin, että jos ei ole tuloja, niin yhteiskunta maksaa asumisen ja elämisen. Jos menee töihin ja alkaa saada tuloja, niin sitten tuet ensin vähenevät ja tulojen kasvaessa lopulta loppuvat. Elintaso ei työskentelemällä nouse välttämättä lainkaan – ehkä jopa päinvastoin. Pienipalkkaiselle etenkin Helsingin vuokrataso on korkea. Sen ymmärtää maahanmuuttajakin. Helpommalla pääsee, jos antaa yhteiskunnan maksaa.

Eipä ihme, ettei työllistyminen kasvukeskuksissa onnistu välttämättä sen paremmin kuin syrjemmälläkään. Esimerkiksi somalialaisista maahanmuuttajista pienempi osa on töissä Oslossa ja Lontoossa kuin muualla Norjassa tai Englannissa ja Walesissä (ks. aiempi bloggaukseni: Aiheet 29.8.14). Siitä minulla ei ole tietoa, onko tilanne Suomessa vastaava.

Osalla maahantulijoista on osaamista, ja heille pitää antaa mahdollisuus sitä hyödyntää. Jos jollakulla on tutkinto tai opintoja valmiina, niin jos ne vain ovat päivitettävissä suomalaisten vaatimusten mukaisiksi, niin annetaan siihen mahdollisuus. Tällaiset tulijat kannattaa tietysti sijoittaa sellaisille paikkakunnille, joissa on tarjolla heidän osaamistaan vastaavaa työtä.

Niille, joilla ei tutkintoa ole, voidaan tarjota kieli-, ammatti- ja lukio-opintoja vähän sivuummallakin. Kun kädessä on vaikka bussikuskin tai lähihoitajan paperit, niin sitten on hyvä hakea töitä kasvukeskuksistakin. Ylioppilastodistuksella voi hakea jatko-opintoihin – on yliopistoihin ennenkin tultu pienemmiltäkin paikkakunnilta.

Toinen kysymys on sitten perheiden asuminen. Vaikka saisikin töitä esimerkiksi bussikuskina, niin sillä palkalla ei perheasuntoa Helsingistä makseta. Ehkä perheen kannattaa silloin pysyä pienemmällä paikkakunnalla? Jos perheen toinen aikuinen on kotona tai saa töitä asuinpaikkakunnalta, niin toinen voi hyvin käydä tekemässä työkeikkaa pääkaupunkiseudulla tai jossain muussa kasvukeskuksessa.

Lilja Tamminen (vihr) on ehdottanut, että asumisnormituksia purettaisiin väliaikaisesti sallimalla tilapäinen asuminen kiinteistöissä, jotka eivät nykyisiä normeja asunnoille täytä (20.9.15). Ehdotus on erittäin kannatettava (vaikka pysyvänäkin). Esimerkiksi toimistorakennuksia on pääkaupunkiseudulla runsaasti tyhjillään. Tällaiset asunnot sopisivat paremmin kuin hyvin keikka-asunnoiksi niille, jotka asuisivat muualla, mutta kävisivät töissä kasvukeskuksissa. Työvuorot varmasti pystyy useilla aloilla järjestämään niin, että välillä painetaan pidempää päivää ja sitten pidetään vapaita putkeen.

Realiteetit (maahantulijoiden huono työllistyminen ja kasvukeskusten asuntopula) huomioiden pitäisi olla selvää, ettei maahantulijoita kannata asuttaa kalliille paikkakunnille asuntoihin, joihin heillä ei markkinatuloillaan ole varaa. Niistä muodostuu heille enemmän este kuin kannuste hakea töitä, vaikka töitä kasvukeskuksissa enemmän tarjolla onkin. Kouluttautua voi pienemmälläkin paikkakunnalla. Ja jos tulija ei työllisty, mikä valtaosan turvapaikanhakijoina tulevista kohdalla lienee valitettava reaaliteetti, niin ainakin kustannukset yhteiskunnalle jäävät pienemmällä paikkakunnalla kohtuullisemmiksi.

Entä sitten luettelon kolmoskohta? Suomessahan saa asuinpaikkansa valita vapaasti. Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä, että iso osa pienemmillekin paikkakunnille sijoitetuista tulijoista valuu ennemmin tai myöhemmin kasvukeskuksiin. Sen pitäisi olla entistä vahvempi syy sijoittaa tulijat ainakin aluksi pienemmille paikkakunnille: suuret keskukset saavat heistä varmasti enemmän kuin suhteellisen osansa sijoitettiin heidät minne tahansa.

Liberaalina olen sitä mieltä, että toisen oikeudesta valita asuinpaikkansa ei pitäisi seurata muille velvollisuutta maksaa tuosta valinnasta johtuvia kustannuksia. Jos haluaa asua kalliilla paikkakunnalla, voi niin vapaasti tehdä, kunhan maksaa asumisensa itse. Valitettavasti järjestelmä ei Suomessa ainakaan vielä toimi niin.

Se, mitä kirjoitan yllä maahantulijoista, pätee tietysti soveltuvin osin myös suomalaisiin.

Viesti tulee brittiläiseltä köyhyysjärjestö Oxfamilta. Se on saanut mediassa hyvin läpi sanomansa siitä, kuinka rikkaus keskittyy pienelle joukolle vauraimpia. Ja tottahan siinä on ainakin se, että maailmassa on suhteellisen pieni joukko erittäin rikkaita ihmisiä.

Mutta keitä ovat ne maailman köyhimmät, joista Oxfam on niin huolissaan? Mielikuvissa he lienevät Afrikan nälkäänäkeviä – mutta eivät Oxfam-laskuopilla. Jo vaatimattomalla yhden euron omaisuudella on nimittäin rikkaampi kuin kolmannes maailman väestöstä.

Hämmästyttävän suuri osa maailman köyhimmistä on itse asiassa vauraiden teollisuusmaiden asukkaita. Heistä iso osa asuu Yhdysvalloissa ja Euroopassa. He ovat niitä ihmisiä, joilla on enemmän velkaa kuin omaisuutta. Maailman köyhin ihminen lienee entinen arvopaperivälittäjä Jerôme Kerviel, joka on tuomittu maksamaan entiselle työnantajalleen lähes viiden miljardin euron vahingonkorvaukset.

Suomalaiset asuntovelalliset eivät pääasiassa kuulu maailman köyhimpien joukkoon. Vaikka heillä usein on suuriakin lainoja, on heillä vastaavasti lainalla hankittuna omaisuutena asunto. Kulutusluotoilla velkaantuneet, bisneksiään tai opintojaan varten lainaa ottaneet ja vahingonkorvauksiin tuomitut ovat sitten eri asia: heillä ei välttämättä ole velkojensa vastineeksi omaisuutta. He ovat niitä köyhimpiä, joista Oxfam puhuu.

Laskemalla brutto-omaisuuksien sijaan netto-omaisuuksia on helppo saada maailman köyhien joukko näyttämään valtavan suurelta. Jos pelkästään Kervielin rinnalle otetaan miljardi köyhää, joiden kunkin omaisuus on viisi euroa, niin päästään vasta nollille. Mutta antaako se oikean kuvan köyhyydestä? Ovatko maailman köyhimpiä suuria velkoja ottaneet länsimaalaiset vai sittenkin ne kehitysmaiden köyhät, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia saada sellaisia lainoja, että voisivat päästä yhtä velkaantuneiksi?

Alussa lainaamani Docventures-muotoilu ei muuten pidä paikkansa edes Oxfam-todellisuudessa. Oxfamkaan ei nimittäin puhu “maailman varallisuudesta”, vaan maailman köyhimpien versus rikkaimpien varallisuudesta. Valtioiden, kaupunkien ym. julkistahojen omaisuus puuttuu yhtälöstä. Samaan lankaan on mennyt moni muukin tiedotusväline. Tästä kirjoitin aiemmin Aiheet-blogissa.

Olen hyödyntänyt tämän merkinnän kirjoittamisessa The Spectatorin ja Reutersin julkaisemia kirjoituksia. Kiitokset @Neuroosi:lle niiden tviittaamisesta.