Ranskan lainsäädännön taustalla on ollut nimenomaan tuo, että on haluttu tehdä kevyempi järjestely, joka on mahdollinen myös samasukupuolisille pareille. Se on kuitenkin mahdollinen myös erisukupuolipareille, ja valtaosa sen solmineista tällaisia onkin. Tämä osaltaan kertoo siitä, että ainakin jonkinasteista kysyntää eri tasoisille parisuhdesitoumuksille on olemassa.

Instituutio ei voi pitää kahden ihmisen yhteiselämää mielekkäänä ja siinä mielessä yhdentekevää, kuinka vahva se on. Pitkät avioliitot voivat olla merkkejä hyvästä yhteiselämästä, mutta hyvää yhteiselämää tuskin voidaan ylläpitää ”vahvoilla instituutioilla”.

En tiedä siviilivihkimisen sanamuodoista. Käytännössä kuitenkin tehdään sopimus, joka kumman tahansa on mahdollista purkaa – vastaamatta siitä kenellekään. (Yhteisen omaisuuden jako ja lasten huoltajuus ovat erillisiä asioita.)

On siis olemassa jo länsimainen esimerkki siitä, että voi olla kahden eri tasoisia juridisia parisuhdemalleja. Tämä oli mielessäni, kun tätä ehdotusta hahmottelin.

Kyseessä on kuitenkin lähinnä ajatelma, jonka takana en erityisen vahvasti ole itsekään. Tarkoitus oli lähinnä heittää idea ilmaan ja katsoa, tarttuuko siihen joku.

Tarkoituksenani oli vastata siihen huoleen, jota on esitetty avioliiton asemasta instituutiona. Taustalla oli ajatus, että avioliiton purkamisen helppous tekee siitä instituutiona heikon. Siksi esitin mallin, jossa vapaaehtoisesti sidoksesta voi tehdä vahvemman ja esitin avioliitto-käsitteen varaamista vain näille vahvemmin solmituille liitoille.

Mutta kuten sanottua, minulle riittää, että Jumalan kasvojen edessä ja seurakunnan läsnäollessa annetuista lupauksista uskollisuudesta aina kuolemaan asti tai niin myötä- kuin vastamäessä vastataan vain näille tahoille. En vaadi, että siihen sotketaan maallista juridiikkaa mukaan.

Käytetäänkö muuten siviilivihkimisissä vastaavanlaisia ilmaisuja? Kerran ole sellaisessa Suomessa ollut, mutta en muista, minkälaisia sanamuotoja käytettiin. Jos tuollaisia ilmaisuja käytetään, niin mille taholle niistä silloin vastataan?

Yksilöt voivat tietenkin luvata toisilleen mitä tahansa ja kirkotkin voisivat käyttää omia sanktioitaan eronneisiin (maksut tai erottaminen seurakunnasta tms.). Valtiovallan tuskin kuitenkaan kannattaa osallistua siihen millään tavalla.

Jos A ei halua enää olla B:n kanssa, ei B:kään enää halua olla A:n kanssa, koska kuka täysijärkinen tahtoisi jakaa elämänsä vastentahtoisen kanssa? Jos he eivät halua olla yhdessä tulisiko valtiovallan pakottaa heidät siihen, koska he yhdessä sitoutuivat siihen aikaisemmin?

Onko edes tarpeellista selvittää oliko se A, joka ensimmäisenä ei halunnut olla B:n kanssa, vai oliko se sittenkin B, joka teki A:n olot niin hankalaksi, että A haki eroa? jne. jne.

Jos A ja B ovat vanhempina kykenemättömiä pitämään lupauksiaan, miksi pitäisi olettaa, että he olivat nuorempina kyvykkäitä tekemään loppuelämäänsä koskevia lupauksia? Antaa heidän sopia asiat keskenään uudelleen – se ei ole muilta pois.

Kirkon ja valtion roolin eriyttämistä kannatan. Se saattaisi olla jopa hyväksi kirkolle, joka voisi olla uskollisempi omille arvoilleen, vaikka ne eivät kaikkia miellyttäisikään. Kirkko voisi aivan vapaasti päättää ketä se vihkii ja ketä ei. Ja niille, joita kirkon päätös ei miellyttäisi, löytyisi varmasti vaihtoehtoinen kirkko tai muu yhteisö, jonka arvot miellyttäisivät enemmän.

Sinänsä Kumitontun kommentti on kuitenkin aiheellinen, koska enhän minäkään täyttä sopimusvapautta kannata. Toisin kuin vaikkapa bloggaajakumppanini Ruso, vastustan lukumääräneutraalia avioliittoa siihen liittyvien ongelmien vuoksi. Valtion ei ole syytä sotkea itseään moiseen suohon.

Tämäkin ehdotus kahdesta eri tasoisesta parisuhdesopimuksesta on enemmän pohdintaa kuin varsinainen ehdotus. Sovitteleva luonne kun olen, niin pyrin hakemaan tässä asiassa kompromissia vastakkaisia näkökulmia edustavien ääriänkyröiden välistä.

Sopimusvapautta tärkeämpää on huolehtia, että kaikilla osapuolilla on tasavertainen mahdollisuus osallistua sopimusneuvotteluun eli olla tasavertainen sopijaosapuoli. Hiukan kärjistettynä, torpparin mikä tahansa sopimus katovuonna voi olla heikompi kuin hyvänä satovuonna. Avioliitossa islamissa naisen mahdollisuus neuvotella kannaltaan hyvä tai edes tasavertainen sopimus on heikko, joten mielekkäämpää olisi ”sopimusvapauden” sijaan puhua tasavertaisesta ”market entrystä” tai ”market exitistä”.

Jos jotkut haluavat tehdä juridisesti sitovamman avioliittosopimuksen kuin mitä nykyinen laki mahdollistaa, sen pitäisi olla mahdollista.

Niin, tämä on juuri sharialain ongelma meikäläisestä näkökulmasta. Jos nainen – mistä syystä tahansa – on valmis sopimaan omalta kannaltaan hyvin epäedullisen sopimuksen, niin yhteiskunnan ei tule tukea ”sopimusvapautta” vaan sopijaosapuolten vapautta (suhteessa toisistaan).

En myöskään ole varma, onko avioehtoon nykyisin mahdollista tehdä sellaisia ehtoja, joissa omaisuuden jako riippuu siitä, kumpi eron laittaa vireille tai sen mukaan, jos avioliitto katkeaa väkivaltaisuuteen tai pettämiseen. Tai varmaan tuollaisia voi kirjoittaa, mutta olisivatko ne eron tapahtuessa pitäviä?

Ei tähän tarvita eritasoisia liittolakeja. Jokainen voi jo nyt tehdä avioehdon jos haluaa.

Siitä toki olen samaa mieltä, että kaikki viinit ja väkevämmätkin pitäisi saada ruokakauppojen. Se kun ei kuitenkaan tunnu edistyvän, niin pähkäilin tällaisen kompromissiehdotuksen.

Oma kokemukseni Kluuvin maatilatorista (tai mikä kauppahalli se onkaan olevinaan) on jotakuinkin samanlainen kuin sinullakin. Pari kertaa olen siellä pyörähtänyt, mutta mitään en kummallakaan kerralla ostanut. Vähän enemmän se kaipaisi tekemisen meininkiä.

Itse asian suhteen: kaikki vaan maitokauppoihin. Jos alkoholimonopoli olisi toimiva tapa ongelmien minimoiseksi, niin Suomessahan alkoholin suhteen pitäisi olla erityisen vähän ongelmia. Maitokauppojen alkomyyntiä voisi säännellä kuten ravintoloissa, eli jonkinlaisella anniskeluoikeussysteemillä.

Itsekin toivoisin pienten ruokakauppojen pärjäävän. Kävin viime perjantaina Kluuvin Maatilatorilla. Ajatuksena ostaa jotain spesiaalia viikonlopuksi. Täytyy sanoa, että torimeininki loisti myymälässä poissaolollaan. Pyörittyäni kaupassa kymmenen minuuttia (ja hypisteltyäni useita tuotteita), lähdin tyhjin käsin. Kukaan ei edes tervehtinyt minua. Pienien toimijoiden ei pitäisi kopioida isompien ”palvelu”konseptia.