Noin viisikymppinen hieman harmaantunut herrasmies ylitti kadun. Hän kopautti ohi mennessään sormilla kaksi kertaa konepeltiin hiljaa ja viittoi, että kuski voisi mennä eteenpäin pois bussin tieltä.

Auton kuljettaja raivostui ja pomppasi ylös autosta. Kun kuljettaja tuli autosta, huomasin, että hän oli noin kolmekymppinen nuorekkaisiin vaatteisiin ja Ed Hardy -henkiseen lippalakkiin pukeutunut pikkuisen keskimääräistä lyhyempi mies. Kuljettaja alkoi huutaa herrasmiehelle, siitä että “sä et voi koskea… sulla ei ole mitään oikeutta koskea toisen omaisuuteen!” Herrasmies jatkoi rauhallisesti puhumista, joten en kuullut mitään. Jatketusta nuoruudesta ohuesti kiinni pitävä kuljettaja tuli niin lähelle, että heidät erotti vain rumasti värjätty lippalakin lippa. Hän jatkoi uhoamistaan. Herrasmies ei nostanut ääntään eikä perääntynyt.

Bussipysäkillä olleet ihmiset alkoivat selkeästi asettua siten, että jos menee rähinäksi, he torppaavat tuon mukanuorekkaan tyypin maihin. Tyyppi jatkoi peilin edessä harjoittelemiensa fraasien ja ilmeiden toistamista.

Lopulta lippalakki kääntyi ja mies palasi autoonsa. Hän siirsi sitä raivolla kymmenen metriä eteenpäin – sikäli kun 1.6-litraisesta Avensiksesta raivoa saa irti – ja jäi murjottamaan autoonsa.

Oliko minulla tässä jokin pointti? Toki. Pointtini on se, että uskon, että hän ei elä unelmaansa. Uskon myös, että hän saa aika tiheään pataansa. Samaan aikaan minä olen toisaalla, annan ihmisten elää omia elämiään ja kuuntelen korvalapuista jotain hyvää podcastia.

Kasasin komiikalleni Facebook-sivun ja tuuppasin ensimmäistä kertaa verkkoon vähän pitempää videonpätkää, jossa on otteita tähänastisesta materiaalista.

Kaikki itsepromoaminen tällaisessa harrastelijakomiikassa tekee minulle jotenkin vaivautuneen olon. Ehkä tällainen horostelu on kuitenkin hyväksi.

Minun avioliittoani ei mitenkään millään tavalla haittaa muiden ihmisten lupa mennä naimisiin. Voisiko joku selittää minulle, miksi jotkut ovat valmiita käyttämään aikaansa ja vaikutusvaltaansa siihen, että varmistavat, että kaikki aikuiset eivät saisi mennä naimisiin? Miten se haittaa heidän elämäänsä? Miksi heistä poikkeavien ihmisten käyttämä termi avioliitostaan on koko tämän keskustelun keskipisteessä?

Millä tavalla mikään minkään parin sisäisiin juridisiin järjestelyihin liittyvä laki vaikuttaa muuhun kuin siihen pariin?

Loistava koomikko Aziz Ansari kiteytti hyvin:

“Now, my whole take on, you know, the gay rights issues, particularly gay marriage, is, let’s be honest, if you’re against gay marriage, you just don’t like gay people, and you want to stick it to ‘em, and I’m not saying I wouldn’t do the same thing if I was presented with similar opportunities.

Like, if there was a law up for debate where it was like, “Hey, man, you think guys that wear tight t-shirts and get bottle service at nightclubs should be allowed to own property?” “I’d be like HELL NO, I hate those guys.” Yeah, um, it violates the sanctity of owning property, and it says in the bible they’re douche bags. Whatever I need to say so you don’t think this is coming from purely a place of hate.”

Tällaista oli viikonloppuna Ruotsissa.

Kansanedustaja vastustaa Sanoma Magazinesin suunnittelemaa noituudesta kertovaa kirjasarjaa ja vaatii kirjoille ikärajoja.

Sanoma vastaa: WTF, emme ole suunnittelemassa tällaista kirjasarjaa, eivätkä nämä tyypit ole olleet meihin edes yhteydessä.

Busted!

Kevätkausi alkaa päättyä ja aloin taas miettiä, miksi tämä on oikein niin mielekästä puuhaa. Kun olisi kaikenlaista muutakin tekemistä, niin mikä saa meikäläisen käyttämään iltoja siihen, että treenaa settiä kerta kerran jälkeen läpi ja juoksee kaiken maailman klubeilla puhumassa outoja ihmisille? Vastaus on se fiilis, joka tulee siitä, kun homma toimii.

Silloin, kun homma toimii, jokainen sana on hulvaton ja jokainen ele saa porukan nauramaan, kaikki setupit ovat timmejä ja punchit menevät perille. Silloin on fiilis, että voisi tehdä mitä vaan. Sitten on niitä iltoja, jolloin mikään homma ei toimi, samat jutut kuin edellisellä timanttisella keikalla eivät naurata ketään ja sössii kaikki setuppinsa. Tuollaisen keikan jälkeen on melko varma siitä, että on maailman paskin jätkä. Panee miettimään, minkälainen fiilis hiljaisemman illan jälkeen olisi, jos olisin aloittanut nämä jutut kymmenen vuotta nuorempana ja epävarmempana.

Juuri tuo kaksijakoisuus tekee hommasta mielekästä ja jännittävää. Jos ei ole riskiä epäonnistua, ei onnistuminenkaan olisi niin mahtavaa. Tämä on niin mahtavaa myös siksi, koska tämä on häkellyttävän vaikeaa. Kun näkee fiksuja ihmisiä yrittämässä vääntää huumoria pitkän valmistautumisen jälkeen ja silti epäonnistuvan, tajuaa miten kummallisen hankala laji tämä on.

On jo valmiiksi vähän harmitus päällä, että kesällä ei ole oikein keikkoja missään tarjolla (kenellekään). Kesät ovat perinteisesti hiljaista aikaa tässä taiteenlajissa – koomikot.cominkin keikkakalenteri kumisee kesä- ja heinäkuulle tyhjyyttään.

Viimeinen ennen kesää sovittu veto on tiedossa keskiviikkona 9.6. On The Rocksissa kahdeksalta. Ajattelin ladata maksimimäärän uusia juttuja kevätkauden päätteeksi koeajoon. Nähdään siellä.

Katso alta, mitä suomalaisilla koomikoilla on sanottavanaan tästä rujosta, mutta loistavasta taiteenlajista:

Jos valinnanvara on sitä, että “meidän” vaihtoehto on ainoa vaihtoehto, se on perin orwellilaista.

Jäin itse maanantaina parkkiruutuun jumiin, kun parkkeeratessani auto humpsahti pehmeän lumen sisään. Petollisessa parkkiruudussa oli ensin kova polanne ja sitten yllätyksenä höttöisempää lunta. Auto oli tehokkaasti polanteen päällä killumassa ja yksikään rengas ei ottanut maahan kunnolla. Kaivoin maanantai-iltana tunnin verran autoa ystävällisen ohikulkijan lainaamalla lapiolla ulos, mutta kova polanne keskellä auton alla ei tuntunut antavan periksi.

Ajattelin, että jatkan keskiviikkoiltana talkoita, kunhan saan oman lapion ostettua. Keskiviikkona kävikin ilmi, että kaikki teräväkärkiset lapiot Helsingin keskustasta on myyty loppuun.

Tänään töistä palatessani kuulin tuosta palvelusta. Pirautin 18.45 päivystysnumeroon ja pojat olivat 19.20 mestoilla kaivamassa autoa pois. Pari lapioniskua myöhemmin totesimme, ettei se siitä kaivamalla pitkälle pötki. Hinausköysi kiinni, kevyt nykäisy, ja päästiin ihmisten ilmoille. Tuo säästi melkoiselta säädöltä ja yhden lapion ostolta.

Partio on vielä huomenna perjantaina 5.2. liikkeellä. Jos olet lumen vankina, pirauta 040 4615404.

Toivoivat varmaan, että ne, joiden auto kaivetaan, hehkuttaisivat kokemustaan jälkeenpäin. Niin teenkin.

Sitten kaadan itselleni pienen viskin, menen sänkyyn peiton alle, otan läppärin syliin, panen Beckin soimaan ja alan tuijottaa muistiinpanojani. Tuijotus kestää tovin. Kaikki keskeneräiset jutut vaikuttavat siltä, että ne ovat umpikujassa. Kaikki valmiit jutut vaikuttavat siltä, että kaikki muutokset vievät huonompaan suuntaan. Itsetunto laskee ja kynnys kirjoittaa uutta materiaalia nousee entisestään.

Koetan paeta paniikkia kirjoittamalla postauksen blogiin ja toivon, että siitä tulisi jonkinlainen woodyallenmainen neuroottisen koomikon inspiraatio.

Ei tullut. Tämä on vehkeestä.

Käyn lyhyesti vilkaisemassa myös Helsingin ulkopuolista maailmaa Tampereella Kahvila Valossa 2.2. Muuallakin Etelä-Suomessa olisi kiva käydä, mutta järkevän ajomatkan päässä ei tunnu oikein olevan sopivia klubeja tarjolla.

Uuden materiaalin kirjoittaminen on ollut viime aikoina omituista. Aihioita syntyy vaikka kuinka paljon, mutta kummallinen itsekriittisyyden aalto iskee päälle heti, kun pitäisi kirjoittaa juttu valmiiksi. Eiköhän siitä huolimatta tässä loppukuun aikana setti mene ihan tehokkaasti uusiksi.

Kävin tuossa äsken kävelemässä 19 asteen pakkasessa videovuokraamoon, koska halusin nähdä uudestaan Tarantinon uuden. Olin pitänyt siitä leffassakin, niin kyllä se uuden katsomiskerran ansaitsee. Vaan ah ja voi, kaikki kappaleet olivat molemmista vuokraamoista vuokralla, niin DVD- kuin Blu-Ray -versioinakin. Kävelin takaisin kotiin. Tilanne olisi varmaankin vielä nihkeämpi, jos sattuisi asumaan jossain, missä ei ole parin korttelin sisällä paria videovuokraamoa.

Täällä kotona olisi paksu nettipiuha, jota pitkin ihan komeasti pystyy kyllä myymään valmiiksi telkkarissa kiinni olevalle Playstation 3:lle pelejä, mutta Suomessa ei vielä elokuvia. PS3 pystyisi ihan komeasti toistamaan netin kautta varastetun elokuvan. XBox360:n kanssa tilanne olisi ihan samanlainen.

Järjestelmät ovat valmiina. Puolitoista vuotta sitten on julkistettu, että Playstation Networkin kautta voidaan jaella elokuvia. Eurooppaan isoihin maihin tämä tuli tuossa hiljattain. XBox 360:lla tämä mahdollisuus on ollut XBox Livessä vuodesta 2006 alkaen. iTunesilla tämä onnistuu myös monella markkinalla. Vaan ehei, ei Suomen markkinoilla.

Koska este ei ole tekninen – eikä takuulla bisneksen puolellakaan ongelmallinen, eiköhän kauppa kävisi komeasti pienemmillä kustannuksilla kuin videovuokraamoista – uskoisin ongelman olevan sopimustekninen. Nyt olisi vähän helvetinmoinen kiire hoitaa sopparit kuntoon ennen kuin kaikki käyttäjät opetetaan siihen, että laittomia teitä saa helpommin ja miellyttävämmin.

Odottelen tässä parhaillaan soittoa videovuokraamosta ja olen melkoisen varma, että tämä pystyttäisiin hoitamaan järkevämminkin. Haluaisin maksaa elokuvastani, antakaa minulle siihen mahdollisuus, kiitos.

Ehkä on paras, että sanon tämän selkeämmin ja kovempaa. HEI KAIKKI LEFFAPUTIIKIT, OLEN TÄÄLLÄ JUMALAUTA LUOTTOKORTTI OJOSSA, ANTAKAA MINULLE NYT VÄHÄN ÄKKIÄ SE TEIDÄN TUOTTEENNE! YRITÄN ANTAA TEILLE RAHAA! OTTAKAA VASTAAN!

Nyt se on. Kiitos lakimuutoksesta, kiitos Alepalle.