Lappeenrannan lukioteatteri

Ylitän rajat

noreply@blogger.com (Unknown) — Sat, 19 Jan 2019 06:00:00 +0000

Tämä blogi on omistettu teille, rakkaat bomontilaiset.

Kertoja ratkaisee, mistä tarina alkaa. Aloittaisinko siis kertomaan Lappeenrannan lukioteatterin Footloose-tarinaa keväästä 2007, jolloin lupauduin kääntämään sen suomeksi Vaskivuoren lukion esitystä varten. Vietin kesäpäiviä Pielavedellä, kuuntelin englanninkielisiä biisejä, luin nuoteista rytmejä ja laskin tavuja. Myöhemmin kesällä kävin materiaalin läpi Vaskivuoren esityksen kapellimestarin Matti Suomelan kanssa, se taisi olla perjantai. Sain viikonlopun aikaa tehdä korjaukset – ja niitä oli paljon!

Vai aloittaisinko lokakuusta 2017, jolloin sovimme Lappeenrannan kaupunginteatterin kanssa uudesta yhteistyökuviosta Nahkatakkisen tytön jälkeen? Selasin Näytelmäkulman sivuja ja teattereiden menneitä ohjelmistoja, luin musikaaleja. Kaikessa oli jotain liikaa tai liian vähän. Footloose oli mielessä mahdollisuutena, mutta tuli sitten teemoiltaan liian lähelle syyslomalla sattuneen onnettomuuden myötä.

Vai alkaako tämä tarina vasta siitä, kun loppujen lopuksi Footloosesta oli tehty esitysoikeussopimukset? Ei, siitä se ei voi alkaa, koska silloin te olitte treenanneet Footloosea jo puolitoista kuukautta ja roolit oli aikaa sitten jaettu. Lappeenrannan Footloose alkoi, kun selvisi, ettei harrastajateatteri saa esittää ammattiteatterissa Highschool musicalia. Itkettääkö teitä nyt? Saitte tietää mahdollisuudesta, joka ei ollut mahdollisuus.

Footloose oli siis minulle takataskuvaihtoehto ja varasuunnitelma. Tarina oli mielestäni hölmö, liian yliampuva, liian amerikkalainen, liian uskonnollisväritteinen, liian naiivi. Kuitenkin esimerkiksi Greaseen – tai Highschool musicaliin – verrattuna se oli suorastaan säkenöivän älykäs.

Sisarellani on tapana hokea ”Kaikella on tarkoituksensa”, koska muuten kadonneiden avainten, käsilaukkujen, lompakkojen, kännyköiden ja pohjaan palaneiden perunoiden määrää olisi vaikea selittää itselleen. Minun elämääni uuden tarkoituksen toi se, että vuoden 2008 käännös ei ollut enää pätevä. Footloosea oli päivitetty. Siitä oli poistettu kohtauksia, oli vaihdettu biisejä, oli muutettu repliikkejä.

Kesällä 2018 käänsin sen uudelleen, ja esitysoikeudet olivat kiinni käännöksestä. Hyvä puoli oli se, että jouduin perehtymään tekstiin kunnolla ja ajattelemaan sitä. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän pidin teoksesta. Huono puoli oli se, että jouduimme aloittamaan valheelliselta pohjalta. Bomontilaiset, teitä kustiin silmään, niin kuin Ren asian ilmaisisi. Emme voineet olla varmoja esitysoikeuksista, mutta lakimieheni oli sitä mieltä, että riski kannatti ottaa. Mitä mieltä olen nyt?

SILMIIN KUN KATSON TEITÄ TIEDÄN SEN
PELKO AINA ON SEN TAISTELUN ARVOINEN

Enskaripäivänä menneet murheet, pelot ja konfliktit tuntuvat hiirenperseenkokoisilta asioilta, niin kuin minulla on tapana sanoa. Huoleton tämä reissu kohti ensi-iltaa ei ole ollut senkään jälkeen, kun sopimus esitysoikeuksista varmistui. Luovuttaminen ei tullut mieleenkään, koska teidän silmissänne paloi joulukuun alusta saakka sellainen tekemisen riemu, että olin sen edessä aivan aseeton.

Puhutaan siitä, että ryhmä kannattelee, ja nyt se tosiaan niin teki. Jos Footlooseen kantaviksi teemoiksi valitsinkin luopumisen ja ilon, niin ne samat asiat alkoivat elää työryhmässä. Minun ei tässä tarvitse mainita, mitä ne luopumiset olivat, eihän. Te tiedätte. Te tiedätte tähän mennessä myös sen, miltä tuntuu ylittää itsensä yhdessä toisten kanssa ja miltä tuntuu mennä eteenpäin.

EI KUKAAN ESTÄÄ SAA
TAI RIKKOO IDEAA
YLITÄN RAJAT MUN EDESSÄIN
MURRAN MUURIT JA MEEN ETEENPÄIN

”Varmista, että se on siun oma ottelus ennen kuin humautat”, sanoo Betty Blast Willardin mamman sanoja lainaten. Musikaalin valmistaminen on raskaan sarjan ottelu, ja menestys perustuu siihen, että kaikki ottelevat samalla puolella. Yhteisiä vihollisia ovat ajan puute, epäonnistumisen pelko ja väsymys, mutta joskus pelko antaa oman joukkueen kaverille vihollisen kasvot. Silloin työskentely on syvältä bomontista. Minä ihailen ja arvostan teitä, koska teillä on kyky katsoa eteenpäin, nähdä tulevaisuudessa voiton mahdollisuus ja tehdä töitä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Luulenpa, että puoli vuotta Bomontissa on näyttänyt senkin, mitä ryhmätyö äärimmilleen vietynä tarkoittaa. Huolimaton asenne lavalla on sama kuin joisi kahvia selällään – sotkua. ”Täydellinen” esitys on virheetön. Jokainen aita asetetaan viivasuorasti oikealle paikalleen, kertaakaan sormi ei lipeä pianon koskettimella, kukaan ei ota tanssiaskelta väärällä jalalla, kyltit nousevat ja laskevat ripustuksista juuri oikealla hetkellä, valotilanteissa ei ole puolenkaan sekunnin viivettä, äänet kuuluvat aina, jokainen sana on artikuloitu, laulun vire on puhdas. Joskus sellaisiakin vetoja on, mutta useimmiten mokia tulee. Siitä huolimatta esitys jatkuu, mutta valmius tehdä kaikki oikein on olemassa. Ja oikein ja oikein tahtomme tehdä on.

TAIVAS AUTTAA MIESTÄ ROHKEAA
TUNTEMATTOMAN KOHTAAMAAN
TOISTEN PUHEET EIVÄT KIINNOSTA
VOIN VAIN NOUSTA TAIKKA KAATUA

Niin paljon kuin Renin taistelulaulusta pidänkin, olisin itse jo vähän varovaisempi sanoissani. Katsokaas, ikä tylsyttää asenteen terävimmän kärjen. En nyt viittaa kolmanteen säkeeseen ”Toisten puheet eivät kiinnosta”. Se on helvetin tosi ja todemmaksi vain muuttuu. Huomioni kiinnittyy säkeeseen ”Voin vain nousta taikka kaatua”. Vähän samanlainen slogan on Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa joku karskimpi upseeri sanoo: ”Mennään tämän suon yli niin että heilahtaa!” Sitten hän kaatuu (=kuolee). Bomontilaiset, minä etenin kohti ensi-iltaa ryömimällä, konttaamalla, kompuroimalla ja kaatuilemalla. Kiitän teitä, jotka tarjositte suojatulta, nostitte pystyyn, kannattelitte, veitte hetkeksi turvaan, pakotitte menemään eteenpäin. Nyt siis ollaan tässä: Footloose ensi-illassa Lappeenrannnan kaupunginteatterissa 19.1.2019. Mitä se tarkoittaa?

OON VAPAA!

Willard: Et sie oo vapaa. Sie oot hullu!

Marika Kesseli

ohjaaja

En osaa pysyä paikallani

noreply@blogger.com (Unknown) — Fri, 18 Jan 2019 11:59:00 +0000

Nyt on kaunis sää. Katson olohuoneen ikkunasta, kun aurinko sivelee järven jäistä pintaa. Harmittaa, kun en pääse ulos, olen nimittäin kipeänä. Tässä mandariinia kuoriessa ja blogitekstiäni kirjoittaessa voin lohduttautua sillä, että se on ehkä vain hyvä, etten ole päässyt urheilemaan nyt enskariviikolla. Urheilijahan ei sanonnan mukaan tervettä päivää näe.

Olen nimittäin aivan kuin Ren, sillä mä en tosiaan osaa pysyä paikallani, ja tämä näkyy käytännössä niin, että olen aina telomassa itseäni. Footloosen harjoituskauden aikana olen kärsinyt monenlaisista vaivoista, joista useimmat ovat olleet itse aiheutettuja. On ollut mustelmaa ja ruhjetta siellä sun tuolla, loukkaantuminen kantapäähän ja kaiken huippuna – vaikken ole inttiäkään ehtinyt kokea – marssimurtuma oikeassa jalassa liiallisesta hyppimisestä ja juoksentelusta. Mutta hei eikös se niin mee et break a leg?

Näitä pikkutekijöitä lukuunottamatta syksyn reenit (mun osaltani Renit) ovat aina tuottaneet paljon iloa ja riemua. Loman viimeisenä ja helteisenä viikkona astuin Lyseon ovista sisään teatteriproduktioon valmistavalle kesäkurssille miettien jännittyneenä millaistakohan tämä tulee olemaan, mutta heti ensimmäisestä hetkestä asti kun minut otettiin avoimesti vastaan tähän Lyseon nihkeän hikiseen ja tuuletusta kaipaavaan muteluokkaan, tiesin kuuluvani tänne.

Enkä tiedä kuinka voisin sanoin kuvailla sitä yhteishenkeä, jonka loputtomat iltamyöhään kestäneet tunnit ja pitkät viikonloput ovat epätoivostamme, hiestämme ja väsymyksestämme muovanneet ja kuinka monta uutta ystävää olenkaan saanut tämän produktion aikana, mutta sen tiedän, että alamme jo olla kuin yhtä suurta perhettä.

Roolijaossa, aivan produktiomme alussa hämmästyin ja jopa säikähdin hieman kuullessani, että saan Renin roolin. Renin, jonka näyttelijän täytyisi käsikirjoituksen mukaan “osata laulaa ja tanssia ja olla nokkela”. En nimittäin ollut koskaan tanssinut tai näytellyt ja lauluakin olin ehtinyt harrastaa vasta kaksi vuotta. Sittemmin kokeneempien tanssijoiden ja laulajien sekä kapellimestarimme Lean, ohjaajamme Marikan ja koreografimme Netan valettua minuun uskoa ja osaamista olen jo alkanut saada korkeita nuotteja, tanssiaskeleita ja pitkiäkin dialogeja menemään sujuvasti lavalla. Mutta kaikkein tärkeimpänä, muiden kannustuksen ja tsemppaamisen ansiosta olen myös saanut hyvää meininkiä, fiilistä ja uskoa omaan tekemiseen ja sen toivon vielä kantavan viimeiseen penkkiriviinkin asti.

Tämä musikaali ja lyseon avoin ja taidepainotteinen henki on ollut paras asia, joka minulle on ikinä sattunut. Sattunut, sillä kaikki tähän johtanut oli viime hetken päätöksiä ja hetken mielijohteesta tehtyjä valintoja. Yhteishaun viimeisillä hetkillä täysin epävarmana tulevaisuuden suunnitelmistani päätin vain hetken mielijohteeesta ja kiinnostuksestani musiikkiin, pyrkiä lyseoon taite-ryhmään kysyttyäni Lyseossa opiskelleelta isoveljeltäni: “mikä tää on?” ja saatuani vastauksen: “se on ryhmä jossa on taiteista kiinnostuneita ihmisiä ja hyvä yhteishenki”.

Kun sitten kesäkuussa sain kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen hakemaani taite-ryhmään, oli sen mukana jotain muutakin, nimittäin lappu joka alkoi “hei taiteen tekijä…” ja jossa kerrottiin Lyseon tulevasta nuorisomusikaalista. Kyseistä lappusta lukiessani en voinut muuta kuin ajatella: miksi ei?

Kannustankin siis teitä kaikkia tarttumaan tilaisuuteen, sillä ikinä ei voi tietää minne se teidät saattaa johtaa.

Pekka Aalto
Ren McCormack

Jengiä menee sinne laumoittain

noreply@blogger.com (Unknown) — Wed, 16 Jan 2019 09:13:00 +0000

Viime kesänä postilaatikkoon tipsahti kirje, jota olin odottanut koko loman. Avasin sen keittiössä, ja kuoresta löytyivät odottamani tiedot: olin päässyt Lyseon lukioon opiskelemaan. Lisäksi sieltä löytyi jotain, mitä en osannut odottaa. Lappunen otsikolla “Hei taiteen tekijä!”. Otsikkoa seurasi ilmoittautumisohjeet Lyseon uuteen nuorisomusikaaliin, eikä mennyt kauaa, kun puhuin äitini kanssa melkein innosta hyppien musikaalista. Samalla tivasin, että mitä helekuttia laitan sähköpostiviestiin, jolla ilmoittautuisin musikaaliin ja kahdelle kesäkurssille.

Kesäkurssit vietettiin kuumissa ja tiiviissä oloissa Lyseon liikuntasalissa tai mediateekissa, josta oli pakko avata mahdollisimman monta ikkunaa, etteivät kaikki sisällä olijat sulaisi lattialle. Saavuin kesäkurssin ensimmäisenä päivänä jännittyneenä tapaamaan uusia ihmisiä, mutta samalla sisälläni oli järkyttävää innostusta, minkä paljastin hyppimällä ja hokemalla monille ihmisille olevani niin innoissani.

Meikäläisestä tulikin sitten tanssija musikaalin, sitä mitä halusinkin. Sitten alkoivatkin harjoitukset teatterin harkkahuoneella Netan ohjeistuksella. Meitä on tanssijaporukassa eritasoisia tanssijoita ja kaikki ovat kehittyneet harjoitusten aikana, itseni mukaan lukien. Ennen Footloosea minulle yksikin piruetti tuotti vaikeuksia, mutta koreografiaa harjoitellessa Netta halusi ainakin kahta piruettia. Ajan myötä olen saanut menemään jo triplapiruetteja, joista en osannut edes haaveilla ennen musikaalia.

Netta on opettanut ja ohjannut meitä monia tunteja ja luonut koreografiat musikaaliin. Netan ohjeistuksessa tuli mieleeni oma showjazzopettajani tanssiopistolla, joka vaati myös samoja asioita tanssissa: aksentit, energisesti ja tarkasti tanssiminen eivät olleet minulle uutta purtavaa. Showjazz ja musikaali kuitenkin eroavat toisistaan, sillä teatterissa tanssiin on eläydyttävä eri tavalla.

Koreografista matskua on myös huomattavasti enemmän kuin yhden tanssinumeron verran. Olen tanssinut jo monta vuotta, mutta ikinä ei ole ollut näin paljon muistettavana. Tanssinumeroita on jäätävästi verrattuna siihen kolmeen minuuttiin, jota normaalisti hiotaan puoli vuotta kaksi kertaa viikossa. Niiden lisäksi tanssijat ovat kohtauksissa mukana jo ennen tanssinumeroa, jolloin näyttelemme taustalla. Epäilin selviytymistäni tästä kaikesta hommasta ja pelkäsin unohtavani tanssit lavalla, mutta nyt kun katson taaksepäin, niin turhaan huolehdin. Kyl tää tästä, homma on nimittäin hienosäätöä ja hermojen hallintaa vaille valmista.

Lukion ensimmäisen vuoden opiskelijana alussa jännitti, että miten oikein sopeudun lukioon. Huoli kuitenkin hävisi musikaalin myötä, sillä ystäviä olen saanut vaikka millä mitalla ja päässyt toteuttamaan ja haastamaan itseäni. Pääsin osallistumaan musikaaliin. Olin haaveillut tästä Nahkatakkisesta tytöstä lähtien. Kaikki ovat tehneet hurjan määrän työtä ja se näkyy. Meillä on musikaalissa todella lahjakkaita ihmisiä mukana, ja on ollu ihanaa seurata kaikkien kehitystä. Nyt kaikki: uskokaa itseenne!

Nelli Virtanen,
tanssija

Muutetaan menneet

noreply@blogger.com (Unknown) — Mon, 14 Jan 2019 18:07:00 +0000

Perse ruvella mä meen, mut minkä takia? No musikaalin takia tietenkin! Tälläkin hetkellä me tietysti voisimme olla tekemässä rästiin jääneitä koulujuttuja, mutta onhan tänne blogiin kirjoittaminen paljon mielekkäämpää tekemistä. Oikeastaan musikaali on muutenkin mennyt koko syksyn ajan muun elämän edelle.

Täällä kirjoittavat Pinja ja Ada, Bomontin sisäpuolella tuttavallisemmin Urleen ja Wendy Jo. Roolienjakopäivänä mediateekkiin astelimme jännittynein mielin. Emme silloin vielä tunteneet toisiamme, mikä on ihme, sillä molemmat asumme Luumäen pikkukylässä. Roolien jaon jälkeen, saatuamme tietää, että näyttelisimme parhaita ystäviä, aloimme tutustua toisiimme paremmin. Vaikka ulkonäkömme on joiltain osin vähän samankaltainen, hämmästyimme, kuinka samanlaisia olemme myös luonteiltamme. Palikkakaksosten, Pillin ja Pullan sekä paidan ja pepun roolin omaksuttuamme meistä tosiaan on tullut läheiset.

Blogitekstiä kirjoittaessamme näin sunnuntai-iltana asia valkenee kunnolla: enskariviikko! Mihin se puoli vuotta oikein vierähti? Syksy eteni osaltamme sanoinkuvailemattoman nopeasti tähän pisteeseen, että lauantaina tosiaan on se kauan odotettu h-hetki! Toki viimeisiä yksityiskohtia vielä hiotaan mutta suurin osa työstä alkaa olla jo tehty. Välillä lauluja opetellessa on väännetty itkua, kun stemmat eivät millään tahtoneet osua kohdalleen, mutta siitäkin on (ainakin melkein) selvitty.

Musikaalin myötä olemme molemmat saaneet paljon myös muita uusia ystäviä. Minä, Ada, tulin uutena ykkösenä Lyseon lukioon. Kesälomalla musikaaliin valmistavien kesäkurssien alkaessa pelotti hieman. Kun näin, miten paljon mukana on minua vanhempia ihmisiä ja Nahkatakkisessa tytössä mukana olleita, alkoi pelottaa vähän enemmän. Mietin, mitenhän he ottaisivat minut vastaan. Treenien edetessä aloin kuitenkin huomata, että pelkoni olivat täysin turhia, sillä porukkaan alkoi saman tien päästä mukaan ja kaikki ottivat minut iloisesti vastaan.

Voimme molemmat yhtyä siihen, että merkittävin osa tässä projektissa ovat olleet ne kaikki uudet ihmiset, joihin olemme saaneet tutustua. Koko Footloose-porukka on aivan mahtava! Kaikki tsemppaavat ja tukevat toisiaan, ja rankkoina ja pitkinä treenipäivinä on myös lohduttanut ajatus siitä, että muitakin väsyttää. Juttujen taso on aika-ajoin ollut myös sen mukaista.

Ensi-illan lähestyessä mieleen on ehtinyt jo hiipiä ajatus siitä, että mitä sitten kun tämä kaikki loppuu? Olemme harjoitelleet todella ahkerasti tämän puoli vuotta ja nähneet toisiamme oikeastaan joka päivä. Välillä viikonloppuisin kun harjoituksia ei ole ollut, on tuntunut jopa oudolta, kun ei ole nähnyt Footloose-jengiä. Vaikka opo tunneilla hokeekin, että musikaalin jälkeen on kyllä elämää, tällä hetkellä ajatus tästä Bomontin ulkopuolisesta elämästä tuntuu tyhjältä.

Vielä kun näitä päiviä tässä on jäljellä, jäämme nauttimaan niistä ja odottelemme jännityksellä ensi-iltaa! Muistakaa saapua paikalle, sillä tästä spektaakkelista ette halua jäädä paitsi! Onhan luvassa kaupungin parhaat bileet!

Pinja Kiuru, & Ada Taalikka,

Urleen & Wendy Jo

Tää on sun elämä

noreply@blogger.com (Unknown) — Sun, 13 Jan 2019 14:01:00 +0000

Juuri nyt vajoan olohuoneen sohvan muhkeisiin tyynyihin, ylläni aamutakki ja jalassani aamutossut. Kellohan on siis jo viisi iltapäivällä ja on lauantai… Hiuksissani on edelleen hiuslakan kovettamia pyörteitä, joita yritin epätoivoisesti eilen illalla selvitellä. Olo oli väsynyt, mutta elin hurmoksessa. Eilen nimittäin Bomontissa räjähti ja ensimmäinen läpimeno suoritettiin puhtain paperein. Tunne oli huumaava.

Suuren näyttämön parrasvalot loistivat, Bomontin asukkaat säkenöivät. Ilmassa oli jännitystä, säpinää ja dynaamista energiaa. Päässäni pyöri kun avausnumeron ensimmäiset tahdit alkoivat soida. Ajattelin, että tänne sitä ollaan päästy. Jälleen suuri näyttämö kutsuu minua ja pian hyppään aivan uuden seikkailun pyörteisiin.

Syksyllä, abivuoteni alkutaipaleella, asettauduin pohdiskelemaan toisenlaista polkua. Polkua, joka olisi sisältänyt pelkästään abikurssit, ylioppilaskirjoitukset ja valmistumisen. Ei teatteria. Ei musikaalia. Millaista se olisi minulle ollut? Tiesin vastauksen koko ajan: erittäin tuskallista.

Nykyään elän ja hengitän suuren näyttämön ylenpalttisen kuivaa, mutta tuttua ja turvallista ilmaa. Esitimme kyseisellä lavalla mahtavien tyyppien kanssa kaksi vuotta sitten Nahkatakkisen tytön, ja siksi kaupunginteatterilla on aina paikka sydämessäni. Siksi palasin sinne tänäkin vuonna. Tällä kertaa en kuitenkaan pääsiäismunat päässä tanssivana mummona, vaan pastori Mooren vaimona ja Arielin äitinä.

Footloose, on kova pala purtavaksi. Porukkamme on kuitenkin niin motivoitunutta ja tsemppaavaa sakkia, että jokainen on jaksanut tehdä urakalla hommia tähän päivään asti. Olemme syöneet kiloittain nuudeleita, laulaneet stemmat melkein puhtaiksi ja hymyilleet poskemme kipeiksi.

Olen myös pannut merkille, etteivät kaikki haluaisi lähteä teatterilta aina edes kotiin. Ihmiset lantustavat hitaasti kohti pukkaria, keittiötä tai saunaa. Kohta varmaan Lyseon mute-luokan patjat teleporttaavat itsensä kätevästi teatterille, jos niiden kuningas Leevi päästää ne käsistään.

Mutta tosiaan tätä kirjoittaessani on lauantai, eikä kahteen päivään ole treenejä. Olo on hieman sekava. Lepo on silti tärkeää meille jokaiselle ja se tuntuu ihanalta, mutta hieman on jo ikävä “löysäjalkaisia” tovereita.

Tietysti nyt olisi aikaa nähdä kavereita, jotka huhuleivat jostain teatterin ulkopuolisesta universumista: Onko minulla muuta elämää kuin teatteri? Pahoittelen, koska tällä hetkellä tää on mun elämä, eikä se minua kauheasti ole harmistuttanut. No, toivottavasti näen teidät kaikki sitten vaikka ensi-illassa! Sehän on jo ihan pian.

Emma Mänttäri
Arielin äiti

Mitä palkinnoksi saan?

noreply@blogger.com (Unknown) — Fri, 11 Jan 2019 11:52:00 +0000

Muutetaan menneet...

Helmi:
Olenko mä kertonut sulle jo, miten olin ystäväni kanssa katsomassa kaksi vuotta sitten Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä? Olimme vielä peruskoululaisia ja tulevaisuuden suunnitelmamme olivat vielä täysin avoinna. Musikaali kuitenkin muutti kaiken.

Sara:
Wau, mäkin muistan ton päivän. Nahkatakkisen tytön jälkeen mä olin aivan varma siitä, että Lyseo on mun paikka. Katsomossa istuessa tunteet pinnassa muistan ajatelleeni, että mä olen joskus vielä tuolla! Siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että saan itse olla osa jotain niin siistiä.

Helmi:
Musikaali antoi meillekin varmuuden siitä, että Lyseo tulee olemaan meidän seuraava päämäärä. Viimeisen biisin soidessa halasin ystävääni ja kuiskasin hänen korvaansa Dingon kappaleen sanoin: “sinä ja minä, me yhdessä ollaan vielä joku päivä tuolla lavalla”.

Ehkä meidän pitäisi esitellä itsemme. Vanhoina musiikkiluokkalaisina olemme tienneet toisemme jo seitsemän vuoden ajan, mutta nyt vasta musikaaliprojektin alkaessa tutustuimme toisiimme, kun päädyimme molemmat laulajiksi kuoroon, tuttujen kesken kööriin.

Saran voi välillä kuitenkin bongata myös tanssahtelemassa lavalla sekä Helmin harmonikka sylissä bändin keskellä, mutta siitä vähän myöhemmin lisää. Lyhyessä ajassa meistä on tullut siis hyviä ystäviä, minkä seurauksena päädyimme kirjoittamaan tätä kyseistä blogia.

Otetaan vastuu….

Kesäloman lähestyessä saimme kuulla tulevasta musikaaliprojektista. Nyt oli vihdoin meidän aika ottaa vastuu tulevasta. Niinpä me molemmat ilmoittauduimme kesäloman lopulla järjestettävään musikaaliin valmistavalle kurssille. Kesälomamme loppui muita opiskelijoita aikaisemmin, mutta sitäkin vauhdikkaammin.

Helmi:
Lukion alkaminen itsessään oli hyvin jännittävää ja uutta, mutta kesäkurssi uusien ykkösten sekä vanhempien opiskelijoiden kanssa suorastaan kauhistutti. Kaikki ennakkoluulot kuitenkin katosivat heti ensimmäisen päivän aikana. Meidät otettiin mukaan porukkaan niin kuin olisimme aina siihen kuuluneet. Tunsin, että olen tervetullut omana itsenäni Lyseoon. Rohkaisevampaa vastaanottoa en olisi voinut edes kuvitella. Uusien ystävien määrä lisääntyi päivä päivältä ja yhteishenki jatkoi vauhdikasta nousuaan!

Sara:
Kamppailin myös itse vanhempana opiskelijana omien ennakkoluulojen kanssa, kun ajattelin, että onkohan noista uusista ykkösistä tähän. Nopeasti mä kuitenkin opin tuntemaan nämä tyypit ja voi kuinka loistavia persoonia heistä löytyykin! Lyseon mahtavaa henkeä kunnioittaen oli helppo ottaa vastaan kaikki uudet tyypit ja aloittaa syksyn suurin projekti uusien sekä vanhojen opiskelijoiden kanssa. Ja te löysittekin aika nopeasti mute-luokan siniraitaisten patjojen peittämän lattian!

Helmi:
Joo, haha! Niin kuin edellisissäkin blogeissa on mainittu mute-luokan patjoista on muodostunut meidän yhteinen lepopaikka hyppy- sekä välitunneille. Niin monet naurut, itkut, Alias-pelit sekä yhteiset päiväunet niillä patjoilla on koettu. Ehkä patjoissa piileekin musikaalin uskomattoman yhteishengen suuri salaisuus.

Ja tilaisuus…

Sara:
Tilaisuus tosiaan.. huhhuh. Näin huikeeta tilaisuutta olisikin saanut odottaa. Nopeesti edessä olikin sitten jo kuumottava roolijako, josta me kaikki onneksi selvittiin. Kuulin sitten oman roolini musikaalissa... MITÄ!? En pelkästään laulaisi vaan myös tanssisin. Siitä se tiukka treenaus ja pitkät päivät sitten alkoivat. Footloose on tuonut tasapaksuun lukioelämään värikästä vaihtelua, ja nopeasti oman ajankäytön tarkasta suunnittelusta tuli hyvin tärkeää. Onhan sitä kouluakin jossain vaiheessa käytävä.

Kiireisen syksyn ja alkukevään keskellä teatterin taukohuoneen kuuman nuudelin hajusta, naurun täyteisistä kohtausharjoituksista sekä lukemattomista “hissillä”-viesteistä (teatterin hissillä liikkumiseen tarvitaan avaimella varustettu hakija, toim. huom.) on tullut monelle meille jo arkipäivää.

Ensi-ilta lähenee ja tunnelma harjoituksissa käy entistäkin jännittävämmäksi. Nyt aletaan keskittyä suuren kokonaisuuden lisäksi myös pieniin yksityiskohtiin. Mä en malta odottaa sitä hetkeä, kun bändi vetää viimeiset tahdit ja yleisö osoittaa suosiotaan. Joten mitä palkinnoksi saan? Uusia ystäviä, oman taidon karttumista ja ennen kaikkea tän once in a lifetime -kokemuksen.

Vähän aikaa sitten mä kuulin tän kaiken musikaalitemmelluksen keskellä myös tosi surullisia uutisia. Se oli kova kolaus meille kaikille. Varsinkin Helmille, jonka takia sä oot ansainnut saattaa tän blogin loppuun.

Helmi:
Elämä ei mee aina niin kuin suunnittelee ja vastoinkäymisiltä ei voi välttyä. Valitettavasti mun matka musikaalissa päättyi kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa terveyssyistä. Viisi uskomatonta kuukautta on nyt takana. Oon saanut mahdollisuuden tutustua upeisiin ihmisiin, luonut ihania ja elinikäisiä ystävyyssuhteita sekä erityisesti oppinut itsestäni niin paljon uutta.

Musikaalista ja näistä kaikista ihmisistä tuli niin suuri osa mun elämää sekä päivittäistä arkea, että sivuun jääminen tuntuu todella vaikealta ja raskaalta. Välillä kuitenkin vaikeita päätöksiä on tehtävä.

Ystävän sanoin: "Musikaaleja tulee ja menee, mutta ne ihmiset, joita sinä aikana tapaa, on se koko jutun suola." Pitkät harjoitukset, naurut, itkut, biisit ja kaikki ne muistot, ne ei koskaan katoa. Kaikki tuki, apu ja neuvot, joita näiltä ihmisiltä oon saanut, on korvaamattomia. Nyt tunnen kuuluvani jonnekin, on paikka minne on aina hyvä tulla, paikka, jossa tuntee olevansa rakastettu.

Just sä, mene, katso, koe ja ihastu: Lappeenrannan kaupungin parhaat bileet kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, Footloose-musikaali. Lava on täynnä niin osaavia ja upeita nuoria. Musikaalin sanoin “Elämä ei ohi mee”, kun siitä pitää kiinni ja nauttii kaikista pienimmistäkin hetkistä.

Sanat ei riitä koskaan kuvailemaan tätä kiitollisuuden määrää, mitä tää musikaali on mulle antanut. Mä istun sitten katsomon puolella jokaisessa näytöksessä onnenkyyneleet silmissä. Tää on upeinta, mitä tuutte koskaan näkemään. Suuri halaus ja kiitos Lea, Marika, Netta ja kaikki ystävät. Elämä voittaa aina lopulta.

Rakkaudella
Sara Vänttilä & Helmi Pykäläinen

Se on ku tukilla laskettelis

noreply@blogger.com (ads) — Mon, 07 Jan 2019 07:03:00 +0000

17. Elokuuta vuonna 1918 Bolševikkien vallankumouksen merkittävä johtaja salamurhataan Venäjällä, mikä käynnistää monivuotisen punaisen terrorin valkoisia monarkisteja vastaan. Sata vuotta myöhemmin Lappeenrannassa ketään ei kiinnosta, sillä kaikilla on kiire Lyseon lukiolle. Siellä on alkamaisillaan vähintään yhtä tärkeän ja mysteerisen musikaali X:n ensimmäiset yhteiset treenit. Toiset ovat innosta pinkeänä, toiset vielä ärtyneitä meneteyistä Weekend -Festarilipuista.

Kun kesän viimeiset henkäykset vielä lämmittävät juuri muodostuneen työryhmän niskaa, alkaa teatteriluokassa pöhistä. Maailmankuva ei ole vielä sulkeutunut minkään rakennuksen ympärille ja ajatus valmiista pläjäyksestä on sumuinen ja arvaamattomasti vaihteleva. Yksi puoliverinen Footlooselainen katselee toistaiseksi tiivistymätöntä porukkaa ja huokaisee innosta.

Kuukausia myöhemmin, 7. Tammikuuta vuonna 2019, Sama puoliverinen istuu junassa kohti Hämeenlinnan Parolaa, ajatellen sitä, että taakse jäävän hiljaisen kaupungin katujen uumenissa kuuluu seuraavan kuukauden ajan musiikin ja liikkeen laulu. Hän on myös huvittunut siitä ajatuksesta, että saman rakennuksen alemmissa kerroksissa liikkuu ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minkälaiset bileet teatterin suurella näyttämöllä päivittäin on.

Tänään on kulunut 143 päivää siitä, kun Footloose-työryhmä on kokoontunut kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran. Rehellisesti sanottuna silloin pelotti, sillä lukioteatteri oli haukkaamassa suuremman palan kuin koskaan. Nyt ollaan siinä pisteessä, että olen katsonut tulevaisuuteen ja sanon: Ei pelota enää. Haasteita on kyllä riittänyt kerrakseen, sen takaan. Ei autonrenkaiden pyörittelyä ja ruohonleikkurilla väkijoukossa ajelua ihan joka päivä harrasta – saatika tukilla laskettelemista.

Olen ollut ulkopuolisille kovin salamyhkäinen roolistani Footloosessa. Syynä sille kai on se, että siitä ei ole ollut kenelläkään tarkkaa tietoa. Hommia on paiskittu nimittäin niin maan birusti. Antakaas kun vähän valaisen näillä redundanteilla työnimikkeillä: Virallinen saunanlämmittäjä, virallinen kelliperän (kellon) tarkkailija, virallinen viraalisten somejen ylläpitäjä (mm. tämä blogi), virallinen rytminnäyttäjä, virallinen hissichauffeur (suom. hissikuljettaja) jne. jne.

Mieluisinta on ollut maksaa takaisin ns. velkoja niille, jotka kasaantuivat Nahkatakkisen tytön kautta kaksi vuotta sitten. Palkkattomana alumnina oleminen ei ole haitannut juuri lainkaan, kun on niin mukavaa sakkia seurana. Välillä treeneihin tuleminen toisaalta tuntui toimettomuuden pakenemiselta, mutta se on kai sitten vaan hyvä asia? Odotellessa armeijan alkamista joku syy elää on ollut ihan mukavaa. Ainiin, kyllähän tuossa tuli yksi lukiokin saateltua loppuun.

Projektin punainen lanka on kohdannut näinä tammikuisina päivinä sen pisteen, jossa vauhti alkaa tuplaantua ja ajantaju hälvetä. Elämän merkitystä suuren näyttämön ulkopuolella ei osaa hakea, koska sitä ei enää tunne. Koko ensemble alkaa maagisesti lyttääntyä kokoon ja näyttelijöiden alter-egot ovat usein jo hämmästyttävän uskottavia. Musiikki ja laulu kuulostaa välillä elokuvamaiselta.

Kaikessa on aina hiomisen varaa. Sitä varten nämä kaksi viikkoa ovat ilmeisesti olemassa, mutta enhän minä sitä tiedä mitä siellä tapahtuu. Läpimenojen kuumimpina hetkinä makoilen talvisella sammaleella nauttimassa puolustusvoimien tarjoilemista antimista, tai jotain. Joka tapauksessa, aamuja mosille.

Petja Pulkkinen,
Kaikkien asioiden assistentti

Kuka tän pellen tänne kutsu

noreply@blogger.com (ads) — Thu, 03 Jan 2019 17:55:00 +0000

Oliko ikävä? No minulla ainakin oli jos ei kenelläkään muulla. Hullujen hommaa tämmöinen lomailu, varsinkin, kun enskariin on jäljellä enää reilut kaksi hyvin lyhyttä viikkoa. Lomaan laskeutuminen oli juuri niin vaikeaa kuin odotin: ensimmäinen päivä hujahti ohi 16 tunnin unien lomassa ja sitten iskikin jo treenikuume. Mutta onneksi nyt on lomat lomailtu, ja Chuck “Vitun” Cranston on taas menossa mukana.

Luulin, että kesäloma vasta loppui, mutta kuukauden päästä Footloose onkin jo ohi. Jotenkin aina ajattelee: mitä nyt muutama minuutti meinaa? Seuraavaksi huomaa, kuinka nuo muutamat minuutit olivatkin kuukausia, ja jäljelle jää vain muisto. Muisto elämän parhaista hetkistä aivan loistavassa porukassa. Mutta sattuuhan tuota. Aina välillä joku muistuttaa siitä vähän isommasta matkasta, jonka tässä pitäisi edetä samalla. Lukiota ei abilla ole paljoa enää jäljellä, ja ajatuskin mute-luokan lattialta lähtemisestä on kivulias.

Mute-luokka onkin siitä hassu tapaus, että se on kehittynyt minun lukio-urani aikana mukanani. Taidan elää symbioosissa sen luokan kanssa. Kun tulin Lyseoon, luokkaa uudistettiin, eikä se ollut käytössä heti vuoden alussa. Toisessa jaksossa pääsin musiikin ja teatteri-ilmaisun kursseilla tutustumaan luokkaan. Nahkatakkisen tytön aikana luokka tuli tutuksi ja eloisaksi, kun treenit olivat aina aluksi siellä. Keväällä esitysten jälkeen muutto muteen alkoi pikkuhiljaa, kun Lea sanoi, että toisella puolella luokkaa voi olla, kunhan ei häiritse tunteja toisella puolella.

Noh, ajan myötä luokkaan tulikin äänieristeet, eli nyt jo melko kuuluisat raitapatjat. Ja pian patjapinon kuningas olikin syntynyt. Sain elää luokassa rauhassa omaa unista elämääni, ja tavata välillä muita luokan vakioasiakkaita. Nyt luokka on minulle aikalailla koti. Luokasta on lukemattomia muistoja, ja nyt uusi sukupolvi tuntuu seuraavan jalanjälkiäni mute-luokan häärääjinä. Pitäkäähän luokka siis kunnossa.

Noniin palataanpa takaisin asiaan. Vielä on matkaa jäljellä, mutta onneksi kokonaisuus alkaa olemaan pikkuhiljaa kasassa jo tässä kohtaa. Ainakin silloin, kun ihmiset ovat lavalla eivätkä vessassa. Ei pidä toki vähätellä vessojen tärkeyttä, mutta ei niitä tarvitse joka nurkalle laittaa, vaikea löytää ketään vessasta kun vessoja on kymmenen ympäri taloa. Toki onneksi aina tarvittaessa tämä poika voi pistää rähinäksi tuuratessaan milloin ketäkin. Vaikka tyttöjen stemmoista en nuotteja omistakaan, tai koreografioita olekaan opetellut, niin taisin vakuuttaa monet, että kaikki meistä tarvitsevat joskus miehen.

Jotkut jännittävät lavalla olemista, ja toiset menevät lavalle suorittamaan. En itse koe enää juurikaan jännitystä kuin esityksissä, ja alusta saakka olen päässyt lavalle purkamaan luovuuttani. Nautin jokaisesta sekunnista lavalla, ja siksi tuuraan mielelläni myös poissaolijoita. Chuck ei ole näytelmän mukavin jätkä, mutta kun on näin upea yhteishenki, ei siitäkään tarvitse huolestua. Ja tässä kohtaa voin varmuudella sanoa, että Lean avustuksella on saatu Chuckin biisikin laitettua kuntoon. Näköjään puiden työntely itkien auttaa, kukapa olisi uskonut. Joku jo jossain kohtaa mainitsi, että biisi menee ihan hyvin.

Saattaa toki olla, että itse sanoin tuonkin, mutta koskaan ei voi olla varma. Uskon kuitenkin tuon kehun valossa, että jotkut yleisössä saattavat jopa nauttia biisistä, mutta sen saa jokainen päättää itse biisin kuultuaan.

Vihdoin ja viimein treenikausi jatkuu ja seurakunta koolla taas, mitäs sitten. Biisit alkavat olla paketissa, ja finaali saatiin taputeltua jonkinlaiseen kuntoon. Loman jälkeen meni hyvä tovi, että pääsi taas tekemisen meininkiin, mutta oli kuitenkin rentouttavaa saada taas jotain rytmiä elämään. Kyllähän tuossa kymmenessä päivässä kerkesi jo olla ikävä Chuckia ja hänen nahkatakkiaan, mutta hiki pyyhki viimeisetkin ikävän rippeet sangen nopeasti. Ja tässä kohtaa on hyvä huomata, että sisäinen Cranstonin viha alkoi palamaan jo minussakin. Jos joku joskus pohtii, olenko lavalla itse vihainen, niin Renin ja Willardin nojaillessa minuun silmissäni palava viha on hyvin aitoa ja tulista.

Pakko se on myöntää, että nautin koulun kuninkaan roolista suunnattomasti. Pääsee pistämään tulokkaat paikalleen, vetämään oman kappaleen, sopimukseen kuuluu myös nainen puoleksi näytelmäksi ja kaiken kruunaa vino pino hyviä lainauksia, joita voi tästäkin tekstistä löytää useita. Kuitenkaan en ole varma nautinko enemmän Chuckin roolista, vai hänen nimettömästä alter egostaan, jonka voi bongata baarin tiskiltä tai rivitansseista. Chuckilla on charmia, jota ei saa edes Chicagosta, mutta se ei muuta faktaa, ettei Bomontista löydy baaria.

Vaikka Nahkatakkisesta tytöstä on aikaa, eivät jotkin asiat kuitenkaan muutu. Joku kituu kuuman tukan ja parran takia, minulla on yhä samat valkoiset kengät, jätkät ovat aina treenien jälkeen saunassa ja meidän rakas vastuuhenkilömme Netta joutuu odottamaan saunan tyhjenemistä. Ja joku unohtaa aina pyyhkeen, klassikko.

Noh, “sauna on valmis” vai miten se menikään. Nähdään taas! Ei, tuo olikin Nahkis-lainaus. Aamen? Ei taida tuokaan toimia tässä kohtaa. Intensiivistä plarin selaamista. Onks tää susta hauskaa!? Oho, kärry jäi invapaikalle, pitää mennä.

Leevi Nikula
Chuck Cranston

Aika ei pitele

noreply@blogger.com (Unknown) — Fri, 28 Dec 2018 20:53:00 +0000

Heipä hei ja oikein aurinkoisen harmaan myöhäisjouluista talvipäivää kaikille! Tällä kertaa vuorossa on vaihteeksi hieman erilainen näkökulma Footloose-projektin tähänastiseen kehitykseen. Ilahduin suuresti mahdollisuudesta kantaa korteni bloginväkertämisen kekoon, vaikken varsinaisesti projektin aktiiviseen työryhmään kuulukaan. Tai no, olenhan minäkin tässä tietysti jonkin verran töitä tehnyt, mutta verrattuna ohjaajain, näyttelijäin, soittajain ynnä muiden valtavaan uurastuksen määrään ei minun hienoinen panokseni tunnu kovinkaan maata järisyttävältä. Luulisin kuitenkin, että vajaan kuukauden kuluttua valmistuvan näytelmän lopputulos saattaa hyvinkin järisyttää maata – tai ainakin kaupunginteatterin suuren näyttämön lavaa, jos ei muuta.

Muistan lakkiaisteni aikaan miettineeni, pääsisinkö koskaan eroon Lyseon lukioon liittyvistä siteistäni. Opiskeltuani englantia Joensuussa nyt puolitoista vuotta voin sanoa, että näin ei (valitettavasti) ole vieläkään käynyt. Olin aina ensimmäisestä lukiovuodestani lähtien tiiviisti mukana lukioteatterin monenkarvaisissa projekteissa, mutta siitä huolimatta en aivan osannut odottaa, että minut pyydettäisiin vielä valmistumiseni jälkeen avustamaan ryhmän seuraavan huikean spektaakkelin käännöstyössä. Noh, mikäpä siinä!

Mitä minun kaltaiseni viidennen vuoden opiskelija on siis lopulta tehnyt Footloosen eteen? Englanninkielisestä alkuteoksestahan näytelmän on kääntänyt suomeksi aina yhtä toimelias ohjaaja Marika Kesseli. Ikävä kyllä kaupunginteatterin näyttämölle omaa käännöstä siirrettäessä rumaa päätään nostaa kysymys tekijänoikeuksista ja niiden haltijoista, noista salaperäisistä keijukaisista joiksi jokainen meistä tahtoisi muuttua. Haltijuuden saavuttamista varten suomenkielinen käännös oli käännettävä kirjaimellisesti takaisin englanniksi autorisointia (tai jotain sellaista) varten, ja tässä vaiheessa kuvioihin ilmestyin minä, ajoittainen käännösharrastelija.

Ryhdyin heti tuumasta toimeen ja naputtelin sangen tiukalla aikataululla valmiiksi englanninkielisen käännöksen Marikan suomenkielisestä käännöksestä (tämä alkaa jo mennä aika monimutkaiseksi), ja lopulta teinkin sen kahdesti, kun käsikirjoituksen versiota jouduttiin ykskaks vaihtamaan uudempaan. Sillä selvä, homma hoidettu, tekijänoikeudet lopulta plakkarissa. (Tosin olihan siinä vaikeutensa – miten ihmeessä pitäisi englannintaa laulun säe, joka koostuu ainoastaan sanasta ”tempaiskaa”?)

Vaikka työni tehtiinkin kulissien takana, kädenjälkeni näkynee myös lopullisessa näytelmässä, sillä hienosäädin Marikan muuten oikein hyvää suomennosta englanninnostyön ohessa. Tämä häirintäni näkyy muun muassa siinä, että Ren suhtautuu uuteen kotikaupunkiinsa Bomontiin raskasmielisesti eikä niinkään kiitollisesti. Ja että kaikki taistelun arvoinen ei ole vapautta, vaan ennen muuta vapaus on taistelun arvoista. Ja että kaupunginvaltuuston kokouksessa veroja maksava koira ei ehkä pidä vanhoja bisneksiä pyörimässä, vaan koiraveroa koskevien päätösten jälkeen on vanhat bisnekset käsitelty. Semmoista pientä saivartelua silkan saivartelun vuoksi.

Ai niin, ja lisäksi opetin syksyn alussa näyttelijöitä lausumaan roolihahmojensa nimiä. Sepä oli hupaisaa.

No mutta miltä tämä projekti nyt sitten vaikuttaa näin kolmannen osapuolen silmin? Ainakin yllättävän erilaiselta kuin männävuoden Nahkatakkinen tyttö, vaikka olenkin sanalla sanoen jäävi kertomaan mitään kovinkaan valaisevaa. On ihmeellistä, kuinka paljon eroja voi löytyä kahdesta likimain saman tiimin työstämästä projektista, joista molemmat ovat saman teatterin samalla näyttämöllä esitettäviä räväköitä mutta koskettavia nuorisomusikaaleja.

Jo parin treeneissä vierailun perusteella on selvää, että Footloose vaatii lavalla olijoilta huomattavasti aiempaa teknisempää tekemistä, sillä teos piisaa tarkkoja iskuja ja koreografiaa. Onneksi ryhmä on päässyt harjoittelemaan teatterin tiloihin hieman aiemmin kuin viime kerralla! Mitä musiikkiin tulee, Footloosen kappaleisto on mukavan monipuolista ja menevää, ja ainakin osa biiseistä jää ihan varmasti soimaan katsojan kuin katsojan päähän. Kaiken lisäksi bändi taituroi tällä kertaa ihan lavalla, kaikkien nähtävillä! Jopas jotakin.

Footloosen porukka on selvästi tiivis ja taitava. Yllätyin positiivisesti nähdessäni, kuinka paljon lukioteatterin väki oli kehittynyt alkusyksyllä näkemistäni treeneistä viime viikon ensimmäiseen läpimenoon mennessä, vaikka, noh – mikäli saan tällaista ilmausta käyttää – onhan tämä projekti epäilemättä melkoinen töimaa ollut.

Vanhojen ”nahkislaisten” ja upouusien tähtien välinen tasapaino tuntuu luontevalta. Yleisesti ottaen taitotaso on hyvä, ja läpimenoa seuratessani huomasin erityisesti muutamien musiikkinumeroiden kohdalla, että selässäni juoksivat kylmät väreet. Ja myönnettäköön, että kyllä tähän näytelmään pari aika liikuttavaakin kohtaa mahtuu. Tuntuu hienolta nähdä, kuinka minunkin työsarkanani ollut teksti herää eloon osaavissa ja luovissa käsissä – ja tuskin maltan odottaa, millaiseksi tekeminen kehittyy h-hetkeen, ensi-iltaan, mennessä.

Arttu Hägg
käännösavustaja yms. hääräilijä

Teemme toisistamme vahvoja

noreply@blogger.com (ads) — Tue, 25 Dec 2018 10:00:00 +0000

Enskariin on alle kuukausi ja joulukin on näköjään jo tänään. Itselläni melkein kaikki jouluun liittyvät valmistelut alkoivat toki vasta eilen, koska elämä viime aikoina on ollut niin hektistä. Välillä en edes muista mikä viikonpäivä on menossa. Ajan huomaa menevän siivillä varsinkin silloin, kun tekee jotain sellaista mistä nauttii.

Viime viikot olen viettänyt melkein kokonaan Bomontin rajojen sisäpuolella. Tai oikeastaan olen elänyt siellä koko syksyn. Bomontin ulkopuolisesta elämästäni ovat kadonneet sinä aikana suurin piirtein kaikki rutiinit ja rytmit. Jokainen päivä menee about samalla kaavalla. Kotona käydään vain öisin nukkumassa muutama kummoinen tunti. Loput ajasta vietetään suurimmaksi osaksi teatterilla tai mute-luokassa. Ainoat rytmit mitä tässä nyt on enää jäljellä, löytyvät plarin välissä olevista Footloosen nuoteista. En kuitenkaan valita.

Olen todella kiitollinen ja onnellinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tän prokkiksen parissa viettää. Tällä hetkellä olemme kaikki bomontilaiset ansaitulla kymmenen päivän lomalla. Voin kuitenkin melkein luvata, että palatessani tammikuussa takaisin teatterille ja nähdessäni siellä kaikki samat kasvot, tuntuu siltä kuin olisin taas kotona.

Saadessani tietää roolijaosta elokuussa olin todella hämmästynyt, mutta ilahtunut. En rehellisesti sanottuna uskonut ollenkaan, että tulisin valituksi johonkin rooliin. Sain kuitenkin kunnian herättää Ethelin eloon näyttämölle. Ethel McCormack on määrätietoinen ja rohkea. Renin äitinä hän haluaa olla, ja onkin, esimerkillinen, rento sekä rakastava, vaikka on joutunut käymään läpi suuria ja sekavia tunteita. Hän on vuosien saatossa oppinut pysymään vahvana ja vaikenemaan niistä miljoonista asioista, joita hänen mielessään pyörii.

Minulla meni aika kauan, ennen kuin aloin ymmärtää mitä Ethelin pääkopassa milloinkin liikkuu. Kohtausten edetessä ja valmistuessa olen saanut tuotua itseeni enemmän niitä tunteita, joita Ethel mahdollisesti kokee. Näin saan lavalla kohtauksista jotenkin aidomman fiiliksen, joka toivottavasti tulee välittymään myös yleisölle.

Samalla kun olen tutustunut Etheliin, olen oppinut siinä sivussa tuntemaan itseäni paremmin. Ihmisenä olen kasvanut tämän syksyn aikana ihan valtavasti. Olen aina elänyt vahvasti muiden mielipiteillä, mutta nykyään uskallan jotenkin olla enemmän oma itseni. En enää pelkää heittäytymistä ja itseni nolaamista niin paljon kuin ennen. Suurimmaksi osaksi siihen on vaikuttanut yhdessä tekeminen ja oleminen musikaaliporukan kanssa. Seura tekee kaltaisekseen.

Ehkä oikeasti hienoin asia mitä tähän mennessä olen tältä projektilta saanut, on juurikin kaikki upeat ihmiset kenen kanssa saan tehdä töitä. Olen tutustunut ihan mielettömiin tyyppeihin tän syksyn aikana enkä ole varmaan ikinä aiemmin kokenut näin yhteisöllistynyttä fiilistä! En oikeastaan pysty edes sanoin kuvailemaan, kuinka onnellinen tällä hetkellä olen. Vaikka väsymys painaa päälle ja on muutenkin rankkaa, jaksetaan päivittäin tsempata toinen toisiamme. Ollaan muutenkin ryhmäydytty ihan todella hyvin koko porukan kanssa! Niin kuin Elli (a.k.a. Ariel, tuttavallisemmin Alien) totesi yhdellä hypärillä musaluokassa muutamille läsnä olleille bomontilaisille: “En oo koskaan ennen kokenut tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ennen kuin aloin viettämään hypäreitä mute-luokan lattialla”

Niin kun moni muukin on täällä jo maininnut, tätä showta kukaan ei halua missata. Luvassa on ihan oikeasti tän kaupungin parhaat bileet!! Kannattaa pitää kiirettä lippujen oston kanssa, koska mikään ei ole kamalampaa eikä surullisempaa kuin ilman lippua jääminen. Joten toivottavasti nähdään kaikki muutaman viikon päästä kaupunginteatterilla. Ja viimeisenä vielä: Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Maija hyvärinen

Ethel McCormack

Oon vapaa

noreply@blogger.com (ads) — Sun, 23 Dec 2018 10:27:00 +0000

Heisulivei! Täällä kirjoittelee Susanna Hämäläinen (yleensä kaikille vain tuttavallisemmin Suski) ja esitän Footloose-musikaalissa Lulu Warnickeriä, Renin tätiä.

”Silmiin kun katson teitä tiedän sen, pelko aina on sen taistelun arvoinen. Ei kukaan estää saa, tai rikkoo ideaa. Ylitän rajat mun edessäin, murran muurit ja meen eteenpäin”, sanotaan Renin vetämässä I’m free -kappaleen suomenkielisessä käännöksessä.

Mie en varmastikaan ole ainoa nuori, joka on ollut epävarma itsestään ja jolle on vaikea uskoa omiin kykyihinsä. Syytän itseäni milloin mistäkin, koen itseni riittämättömäksi. Välillä miusta tuntuu, että olen kaikkien ujojen ihmisten kuningatar – eli siis se kaikista vaisuin ihminen, jonka on vaikea olla oma itsensä ihmisten ympäröimänä. Vaatimalla itseltäni paljon pyrin jatkuvasti osoittamaan sekä itselleni että muille, että olen ihan hyvä tyyppi, osaan kaikenlaisia asioita ja että riitän juuri sellaisena kuin olen.

Ennen minun nykyistä elämäntilannetta, olin miettinyt kauan, miten saisin lisättyä itsevarmuuttani ihmisten edessä. Olin näet aina luokassa se hiljainen, hieman hassunnäköinen tyttö, jonka puheesta ja elehdinnästä huokuu suuri epämukavuuden ja kiusallisuuden tunne. Samaan aikaan kotona, kun kukaan ei katsonut, laitoin räväkät mustat huulipunat huulilleni, pistin Nightwishiä soimaan täysillä kuulokkeista ja vedin sellaiset rokkijamit huoneessani, ettei varmastikaan kukaan olisi uskonut miusta sellaista…

Jossakin sisälläni, kaiken tuon epävarmuuden ja ujouden takana oli siis ihminen, joka halusi löytää aikansa loistaa ja tulla ihmisten lähettyville. Tätä tajutessani tapasin ajatella että: ”Perhana. Täytyy tästä turhasta ujoudesta jotenkin päästä eroon.” Ajattelin, että olishan se kiva tutustua ihmisiin ja ehkä saada pari kaveriakin näin lukion viimeisellä luokalla. Sitten kuulin koulumme uudesta musikaalista, Footloosesta. Silloin mieleeni tuli kirkas ajatus: ”Tämä se on. Tätä just mie tarvitsen. Tästä se alkaa!” Halusin ottaa haasteen vastaan ja olla osana jotakin suurta.

Kun syksyllä roolivalinnat oli tehty ja sain kuulla, että miun kohdalle osui Lulun rooli, olin että: ”Anteeksi mitä??!!” Ihmisenä, jota täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin luullaan 15-vuotiaaksi, olin tosi hämmästynyt kun sain aikuisroolin. Hetken asiaa sulateltuani aloin kuitenkin miettiä, että ehkä loppujen lopuksi Lulun rooli oli miulle just se kaikista sopivin: se on samaan aikaa hauska ja samaistuttava. Tuo noin keski-ikäinen nainen on nimittäin täynnä tunteita ja rakastaa perhettään (tässä tapauksessa aviomiestään Wesiä, suorastaan jumaloiden tätä). Ja kun mietin tarpeeksi pitkään, tunnistan myös itsessäni vähän väliä sen draaamakuningattaren, joka Lulusta usein tulee, kun kaikki ei menekkään aivan niin kuin piti.

Footloose on nykyään tosi iso osa miun elämää. Harjoituksia on joskus lähes 7 päivää viikossa iltamyöhään asti ja samalla tulisi jaksaa käyä koulua, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. En kuitenkaan kadu mitään. Vaikka treenit tuntuvat joskus vievän hermoromahduksen ja uupumuksen partaalle, miulla on aina Footloosea tehdessä ihan tosi hauskaa ja hyvä fiilis. Nautin aidosti näyttelemisestä ja kun päästään vetää koko porukalla treeniä, niin että on bändi, kuoro ja kaikki tanssijatkin mukana, tulee ihan sika hyvä, suorastaan euforisen hyvä tunne. Lisäksi ilmaisutaidon harjoituksissa päästään leikkimään ja pelleilemään kuin mitkäkin alakoulun villivekarat, mikä on näin aikuisuuden kynnyksellä tosi terapeuttista.

Koko musikaaliprojektin alkamisesta lähtien olen yrittänyt saada kavereitani ja sukulaisiani hommaamaan liput meidän näytöksiin. Haluan nimittäin näyttää kaikille, mitä kaikkea myö ollaan saatu aikaiseksi ja mistä oon puhunut lähes lakkaamatta viime kuukausien aikana. Haluan, että kaikilla on yhtä hyvä fiilis kun mitä miulla ja varmasti monilla muillakin on ollut musikaalia tehdessä. Mie haluisin et JUST SIE tulisit kattoo kun myö vedetään teatterin suurella lavalla kaupungin parhaat bileet – siitä tulee nimittäin ihan tosi mahtavaa.

Moikkismoi ja teatterilla tavataan!

Susanna Hämäläinen
Lulu

Väriä bomontiin

noreply@blogger.com (ads) — Wed, 19 Dec 2018 12:18:00 +0000

Koulupäivä on loppumassa ja toisin kuin muut musikaalin ryhmät, jotka suuntaavat kohti

kaupunginteatterin harjoitushuonetta, musikaalin lavastusryhmä valuu kuvisluokkaan. Siellä vietetään seuraavat kaksi tuntia jokainen omaa tehtäväänsä napakasti tehdessä, jotta ennen joululoman alkua olisi suuri osa töistä tehtynä.

Työmäärä on kasvanut huimasti sen myötä, mitä lähemmäs ensi-iltaa mennään. Myös vaihtelu työtehtävissä on lisääntynyt. On kylttien maalaamista, suurikokoisten kallojen muotoilua ja käsiohjelmien vääntöä.

Oheisen tekstin teille tarjoaa Pihla ja Elizaveta, jotka ovat olleet erilaisissa lavastustehtävissä.

Pihla:

Taide on ollut minulle aina tärkeä osa elämääni ja kiinnostus erityisesti piirtämiseen heräsi jo pienenä. Muistan, kun sain kehuja vanhemmilta ja kuinka ylpeäksi se minut teki. Siitä kehittyi tavallaan myös osa identiteettiä. Erotuin siskoistani kuvataiteen taidoillani ja kiinnostuksella sitä kohtaan.

Taide on myös vaikuttanut paljon luonteeseeni ja ajatusmaailmaani. Samalla, kun siskot olivat ulkona leikkimässä, minä piirtelin omassa seurassani pitkiäkin aikoja. Joskus on myös kummallista, jos joku kysyy, miten osaan jotain sellaista. Vastaukseni siihen on vuosien harjoittelu ja kärsivällisyys.

Nykyisin ei löydy enää paljon aikaa tai jaksamista harrastaa taiteita mutta teatteriprojektin alettua olen päässyt taas käyttämään luovuuttani ja tekemään töitä kivojen ihmisten kanssa. Lavastukseen osallistuminen on antanut minulle mahdollisuuden myös nähdä muiden erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja asioihin, mikä on ollut inspiroivaa.

Footloosen myötä on tultu kokeiltua kaikenlaista tekemistä logon fonteista kuvien käsittelyyn. Tärkeässä roolissa meidän porukassa on ollut Anu Huttunen, joka katsoo, että saadaan hommat tehtyä. Joustaa, jos alkaa käydä rankaksi ja auttaa aina ongelmien kanssa. Kiitokset siis Anulle!

Näytökset alkavat pian lähestyä ja tekemisen määrä kasvaa. Esitykset motivoivat pitkiä päiviä ja koko teatteriporukan hyvä tunnelma sekä ahkeruus pitävät omaakin jaksamista yllä. Tästä tulee hieno!

Elizaveta:

Olen pienestä lapsesta lähtien rakastanut piirtämistä, Se tuntui luontevalta ja helpolta tavalta ilmaista itseäni. Tämä ajattelutapa ei ole kaikkien näiden vuosien aikana muuttunut, piirtäminen tuntuu vieläkin toiselta luonteelta

Lukiossa ensimmäisen vuoden aikana olin käynyt muutaman kurssin kuvataidetta, yhdessä näistä kursseista tein lavasteita musiikkiopiston konserttiin. Tämän vuoksi Anu pyysi minua tekemään lavasteita myös Footloose-musikaaliin, mistä olin rehellisesti sanoen hyvin innoissani.

Itse lavasteita ei kylläkään tullut tehtyä, sillä heti projektin alkuvaiheessa minut laitettiin työstämään musikaalin julistetta. Kun tämä minulle kerrottiin, olin varsin innoissani. Pääsisin tekemään julistetta, jonka avulla koko prokkis tunnistetaan. En halunnut valittaa tehtävästä, sillä se antoi minulle oikeuden istua omassa nurkassa piirtämässä potematta huonoa omatuntoa siitä, että kouluhommat jäi tekemättä. Kuukauden kuluttua tästä projektista tuli kuitenkin yksi suurimmista stressin aiheista.

Sain luovan vapauden julisteen tekoon, mikä oli projektin pelottavin osuus. Vapautta oli niin paljon, että olin jumissa ja en saanut mitään aikaiseksi. Luonnoksia tuli satoja, mutta yksikään niistä ei miellyttänyt joten tein niitä lisää. Jossain vaiheessa tätä prosessia matematiikan vihkoni täyttyi hyppäävistä hahmoista ja erilaisista asetelmista laskujen sijaan. Kun vihdoin sain päätettyä asetelman ja värimaailman, sain tietää, että työ pitäisi tehdä digitaalisesti piirtäen. Minä sitten vietin seuraavan kuukauden koneen äärellä piirustustabletin käyttöä harjoitellen.

Nyt tuo urakka on ohi ja työn tulokset levinnyt lähes jokaiselle seinälle meidän kaupungissa. En ole koskaan pitänyt omien töiden esittelemisestä, joten tuntuu suunnattoman oudolta nähdä oma työnsä kaupungin jokaisella mainostaululla.

Nyt on tullut uusi työntäyteinen aalto ja luokkaan on palattu töitä tekemään. En ole enään yhtä paineissa tekemästäni työstä, vaikka vietän hälinän täyteisessä luokassa huomattavasti enemmän aikaa. On kivaa olla taiteellisten ihmisten keskuudessa tekemässä jotain, mistä itse niin kovasti tykkää. Ja jos näistä intohimolla toimivista ihmisistä voi jotain päätellä, niin lopputuotteesta tulee jotain upeaa!

Pihla Vesikko, lavastaja
Elizaveta Pikova, lavastaja

Ei elämä oo himmee

noreply@blogger.com (ads) — Thu, 13 Dec 2018 15:09:00 +0000

- Lauletaaks siin oikeest et "ei elämä oo himmee"?
- Hah, ei vaa et "ei elämä ohi mee".
- No en mä nyt moista ymmärtäny, murre o liia vahva.

Näin totean meidän koreografille ja tanssinopettajalle (menikö ne termit nyt oikein) Netta Salonsaarelle, kun harjoiteltiin teatterin aulassa ensimmäisen kohtauksen asioitamme muutama viikko sitten. Koko ensimmäinen puolisko tästä prokkiksesta alkaa jo ollakin minun osalta kondiksessa, sillä harjoitukset ovat määrätietoisia ja etenevät nopeasti.

Kun saavuin musikaaliin valmistavalle kesäkurssille, en olisi ikinä voinut arvata millaiseksi se kehittyisikään, saati mitä minä itse saisin kokea. Jo keskeneräisenä tämä vaikuttaa elämää isommalta asialta josta kerron lapsenlapsilleni kiikkutuolissa. Estradin teatterilinjalla taidetta ja teatteria harrastavana halusin tietenkin näyttelemään lavalle. Ja sinne pääsinkin, taustanäyttelijäksi. Enkä vain näyttelemään, vaan myös tanssimaan! Puheroolia ei tullut, koska laulussani on vielä kehittämisen varaa. En yllättynyt tästä, mutta tanssi tuli kokonaan yllätyksenä: en ole koskaan harrastanut tanssia.

Roolijaossa Netta sanoi minun tanssivan hyvin, ja ehkä niin teenkin, mutta huomasin nauttivani tanssimisesta. Pidän uuden oppimisesta ja musikaalin tuomista haasteista. Tunnen harjoituksissa olevani elementissäni saadessani tehdä jotain minulle niinkin mieluista kuin kehollinen ilmaisu ja taiteen luominen. En sano mikrofoniin sanaakaan, joten pystyn keskittymään keholliseen työskentelyyn uudella tavalla ja paremmin kuin koskaan aiemmin. Näytellessäni ja tanssiessani euforian tunteeni vain kasvaa ja saavutan flow-tilan nopeasti.

On syytä arvostaa työryhmää. Sanat “innostava, riemukas, motivoiva, rento ja työkyvykäs” ovat ensimmäisenä mieleeni tulevat sanat, ja ne kuvaavat porukkaamme täydellisesti. Harkkoihin on aina ilo ja nautinto tulla! Vaikka tiukat aikataulut, pitkät treenit ja vahva sitoutuminen vaikuttavat omaan elämääni, odotan palavalla ja päivä päivältä kasvavalla innolla esityskautta. Musikaali tuo uutta ja erilaista väriä arkeeni, joten “ei elämä oo himmee” todella taitaa pitää paikkaansa.

Aapo Loimalahti
Kaupunkilainen/tanssija

Me vaan rokataan

noreply@blogger.com (ads) — Sun, 09 Dec 2018 18:24:00 +0000

”PYSYKÄÄ TAHDISSA! LISÄÄ TEMPOA! ALOITTAKAA ALUSTA! RUMPALI HILJAA! KITARAAN ENEMMÄN SÄRÖÄ!” kaikuu Lean huuto koulumme pimeässä musiikkiluokassa. Mustassa luokassa mustien verhojen syvyyksissä majailee harvoin nähty joukko eli me, bändi. Tällä kertaa tilanne on tosin toinen. Meidät on siirretty kaupunginteatterin sivuverhojen suojasta keskelle kirkkaita parrasvaloja, joten ajattelimme, että olisi aika valaista tätä hieman mysteeristä joukkoamme.

Osastomme koostuu lukuisista taitavista nuorista; meitä on kaiken kaikkiaan neljätoista Leaa mukaanlukematta.

Kokoonpanomme koostuu jousia lukuunottamatta kaikista soitinkunnista. Käärmeenlumoojia eli puhallinsoittajia meillä on Iida klarinetissa ja Sonja poikkihuilussa. Kielisoitinkomppaniassa meillä on eniten väkeä. Kitaristeja on neljä: Aatu, Eino, Elis ja Rasmus. Samaan laumaan kuuluvat myös basistimme Elisa ja Sofia. Kosketinsoitinkuntaan kuuluvat Nannu, Fanni ja Elina, jotka näyttäisivät vaihtelevan tehtäviään, mutta se on varmaa, että he kaikki soittavat koskettimia ja ovat Lean ehdottomia ylpeydenaiheita (johtunee Lean rakkaudesta pianoon). Meillä on myös harmonikka(hanuri)-Helmi. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä on meidän meluterroristimme lyömäsoittimissa. Erik ja Tuukka hoitavat kahdestaan niin perkussioita kuin rumpusettiä.

Ja tämä blogi is brought to you by Aatu, Fanni ja Erik.

Aatu:

Nähdessäni musikaalin nuotit ensimmäistä kertaa voin myöntää olleeni hieman paniikissa. Kolmen lukiovuoteni aikana en ollut vielä kertaakaan törmännyt yhtä vaikeisiin sovituksiin, mutta kaikesta huolimatta olin innoissani, sillä nyt jos koskaan pääsisin näyttämään taitoni.

Kitara on instrumenttini. Kasvoin kitaroiden ympäröimänä, sillä isäni on myös soittanut nuoresta asti. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla harjoittelemaan ollessani ala-asteella, kun isäni opetti minulle ensimmäiset soinnut. Siitä eteenpäin innostus soittamiseen on vain kasvanut vuosien mittaan, ja nykyään opinnot konservatoriossa ovat vahvasti mielessä.

Nykyään musiikki on päällimmäisenä elämässäni. Käyn soittotunneilla Taidekoulu Estradilla, missä vietän suuren osan vapaa-ajastani. Kitaran lisäksi opiskelen myös pianoa ja musiikin teoriaa, joten harjoiteltavasta ei ole ikinä pulaa. Kun tähän päälle heittää vielä kaksi bändiä, mahdolliset keikat ja opiskelun, on aika lievästi sanottuna ollut kortilla. Vaikka vapaapäiviä on minulla harvassa, en silti tekisi mitään toisin, sillä päästessäni lavalle kaikki valvotut yöt kuittaavat itsensä takaisin.

Tavoittelemme varmasti kaikki pohjimmillamme samaa asiaa: Sitä pientä maagista hetkeä lavalla, kun kaikki soittavat yhteen hiileen. Sitä hetkeä kun musiikki herää eloon. Bändi ei ole vain yksittäisiä soittajia soittamassa omaa osuuttaan, vaan bändissä soittamista voisi kuvailla pikemminkin keskusteluksi, jossa jokaisen ääni kuuluu ja on tasapainossa muiden kanssa. Kun biisi alkaa, emme ole enää vain soittajia vaan olemme ikään kuin yksi ja sama organismi, jossa jokainen toimii elämää (eli musiikkia) ylläpitävänä elimenä. Ajatelkaa vaikka kapellimestareita, he eivät vain näytä tahtia, vaan heilläkin on oma soittimensa, he soittavat orkesteria.

Tämä yhteenkuuluvuus on yksi niistä seikoista, jotka saavat minut aina uudelleen mukaan musikaaliemme bändipuolelle. Ryhmäämme syntyi nopeasti vahva yhteishenki, ja olen henkilökohtaisesti nauttinut jokaisista harkoista.

Tämä on mielestäni syy siihen miksi live-bändi on ehdoton musikaalia tehdessä. Jokaisen äänen takaa löytyy joku, joka pistää parastaan. Jokainen ääni on oma sielunsa, ja yhdessä me luomme musiikkia joka vaikuttaa. Herätämme musikaaliin eloon.

Fanni:

Olen aina ollut musiikki-ihminen. Siitä lähtien, kun 5-vuotias pikku-Fanni istui ensimmäistä kertaa pianojakkaralle, on musiikki säilynyt läsnä arjessa. Ehdin soittaa 12 vuotta klassista pianoa, kunnes vihdoin sain tarpeekseni ja vaihdoin vapaaseen säestykseen, koska se vaikutti mielekkäämmältä. Jatkoin pianonsoittoa musiikkiopistolla.

Lukiolaiselämän kiireistä ja työpaikasta huolimatta ehdin jatkaa musiikkiharrastusta vapaa-ajalla. Toisella vuosikurssilla aloin kaipaamaan kipeästi vaihtelua normaaliin kouluarkeen, ja musikaaliin osallistuminen tuntui lupaavalta vaihtoehdolta. Koska olin nähnyt Nahkatakkinen tyttö -musikaalin, odotukseni tulevasta projektista olivat korkealla. Tämä projekti on kuitenkin onnistunut ylittämään odotukseni.

Projektin alussa, kun roolit ja tehtävät jaettiin, minut laitettiin sekä bändiin, kuoroon että lavalle kaupunkilaiseksi. Päädyimme kuitenkin Lean kanssa siihen johtopäätökseen, että pianistin osassa on ihan tarpeeksi tekemistä. Itse asiassa tekemistä on niin paljon, että sitä riittää useammalle ihmiselle. Nannu soittaa koskettimilla erilaisia lyömäsoittimia, ja Elina jakaa kanssani pianistin nuotit, 263 sivua musiikkia. Niitä me sitten luemme kuin pyhää kirjaa, suojelemme kahvitahroilta ja muilta pahuuksilta.

Luultavasti yleisin kysymys, jota minulta kysytään musikaaliin liittyen on “No mutta Fanni, miten sinulla on aikaa ja energiaa olla koulussa, musikaalissa ja töissä?”. Yleisin vastaukseni taas on “No, empä osaa tuohon kyllä itsekään vastata”. Kai se sitten liittyy priorisointiin. Harjoittelen musikaalin kappaleita ja käyn treeneissä ja töissä taas käyn, koska… no, kyllähän se kahvi pitää jonkun Satamatie 6:ssa keittää.

Opiskelu taas on nykyään itselle hieman vieras käsite. Musikaaliin minulla on eniten motivaatiota. Mitä muutakaan tekisin päivät pitkät? Kouluhommia? Pah! Treenipäivän päätteeksi kun pääsen kotiin, kun kysyn itseltäni “Noniin Fanni, laskenko seuraavaksi tilastomatikkaa, vai opettelenko Let’s Hear it For the Boy’n viimeiset kolme sivua?” se on aina jokaisen päivän helpoin päätös.

Erik:

Musiikki ja taiteet eivät ikinä ole olleet merkittävässä roolissa elämässäni, ennen lukiota. Olin yhdeksän vuotta englanninkielisellä luokalla ja harvat luokkatovereistani harrastivat musiikkia. Vuosi sitten, kun aloitin opinnot Lyseossa, tutustuin moniin ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneita taiteista. Ensimmäisessä jaksossa minulla oli jo ensimmäinen musiikin kurssi, jolloin tutustuin Leaan. Luokallani tutustuinkin pariin kaveriin, joiden kansaa aloimme jo soittamaan yhdessä.

Kurssin jälkeen innostuin soittamaan ja kuuntelemaan musiikkia enemmän, ja musiikista tuli sitten siitä lähtien arkipäivääni, kiitos Lean. Tovereiden kanssa kiinnostuksemme musiikkiin nousi vuoden aikana suuresti ja olen lukio-opiskeluaikanani ymmärtänyt, kuinka tärkeää musiikista on tullut minulle. Puhun nykyään myös perheeni kanssa paljon musiikista, mitä en tehnyt aiemmin. Vanhempani kannustavat minua harrastamaan musiikkia, koska he itsekin rakastavat sitä. Nykyään en voi olla päivääkään ilman kuulokkeitani.

Keväällä kun sain tietää tästä Footloose-musikaalista, kiinnostuin ja ilmoittauduin kurssille heti. Olen soittanut rumpuja vasta kaksi vuotta, ja kun musikaalikurssi alkoi, olin epävarma kyvyistäni ja siitä, pystyisinkö tähän oikeasti. Onneksi meillä on musikaalissa toinenkin rumpali, Tuukka ja ammattilaisrumpali Mikko Taipale, jotka auttavat minua nuottien lukemisessa ja fillien keksimisissä. Olen tässä neljän kuukauden aikana kehittynyt huimasti soitossani ja olen nyt motivoituneempi kuin koskaan. Odotan innolla ensi-iltaa, vaikka se jännittää minua jo nyt. Jopa treeneissä soittaessani käteni hikoilevat jo valmiiksi.

Kaikista mokailuistamme, levottomuudesta ja liiallisesta meluamisesta huolimatta, ihana bändin- ja kuoronjohtajamme Lea Kaijansinkko on tsempannut meitä koko matkan ajan. Olemme hänelle kiitollisia siitä, että hän on jaksanut meitä, niin normi- kuin viikonlopputreeneissäkin. Lean ”ootte parhaita” -viestit ryhmächateissa tuovat aina hymyn huulille. Hänen uskomaton panostuksensa tähän produktioon on tuonut kaikille meille muillekin lisää motivaatiota. Jokainen projekti tarvitsee oikeita osaajia. Jokaisessa projektissa pitäisi olla oma Lea Kaijansinkko.

Ei täs meil muuta. Ollaan ihan hyvällä mallilla biiseissä, ja treenaaminen on hauskempaa hyvän yhteishengen kanssa. Ollaan tultu hyvin toimeen toistemme kanssa, ja Lea on ollut mahtava koutsi. Odotamme innolla tammikuuta ja tulevia treenejä, sillä tämä on once in a lifetime -kokemus meille monelle.

Fanni Hedman, pianisti
Aatu Sievänen, kitaristi
Erik Toikka, rumpali

Leuka pystyyn

noreply@blogger.com (ads) — Sun, 02 Dec 2018 16:52:00 +0000

Tällä hetkellä makaan patjalla MuTe-luokan lattialla. Minulla on treeneistä pieni tauko ja ajattelin kirjoittaa hetken: Kolmen metrin päässä minusta bändi harjoittelee toisen puoliajan romanttisen kohtauksen kappaletta. Oloni on hyvä, vaikkakin väsynyt. Stressi ja jännitys alkavat pikkuhiljaa väistyä tekemisen hauskuuden tieltä, ja lähestyvä ensi-ilta herättää päivä päivältä enemmän innostusta ja motivaatiota. Nyt Vilma lössähti patjalle viereeni ja keskeytti mun ajatuksen...

Ariel Moore on hahmo, johon minun itseni on helppo samaistua. Pastorin tytär elää tiukkojen sääntöjen sanelemana, epätoivoisesti pyrkien Bomontista pois. Bomontissa on nimittäin laki, ja laki on pastori, hän on valta. Eikä laista ole isäksi. Bomont ei kykene muuttumaan, kuten ei sen lakikaan. Ariel on onneton, kunnes Chicagon siirrännäinen Ren tuo mukanaan palan toivoa kaupunkiin. Ren elää kaikesta siitä tanssista, rakkaudesta ja ilosta, jonka Bomont on nuoriltaan kieltänyt. Hän näyttää nuorille tien vapauteen ja on valmis taistelemaan sen puolesta.

Footloosen ansiosta olen päässyt tutustumaan aivan upeisiin ihmisiin. Pienestä alkuhermostuksesta ja lähes ylitsepääsemättömästä ujoudesta huolimatta pääsin nopeasti porukkaan mukaan. Kaikki ovat kannustavia eikä kukaan mollaa epäonnistumisista, vaikka mua kuulemma onkin helppo kiusata. Treeneihin on aina kiva tulla, ja on hienoa huomata kuinka homma etenee. Treeneissä tuleekin viivyttyä niin kauan, että kun vihdoin palaa kotiin, äiti on ovella vastassa halaamassa ja kertomassa kuinka minua oli ikävä.

Footloose projektina vaatii kaikilta valtavan työpanoksen. Biisit ovat teknisesti todella vaikeita, ja roolista riippumatta tekemistä lavalla riittää. Alttoäänen omaavana nuorena naisena musikaalibiisien korkeus tuli pienenä shokkina. Korkeat äänet pakottivat minut treenaamaan laulutekniikkaa yhä enemmän ja kyllä niihin kohta ylletään! Parasta oli tajuta, ettei kaiken vielä tarvitse olla ihan täydellistä. Eikä mistään ehkä ihan täpötäydellistä koskaan tulekaan, mutta tästä tulee mieletöntä!

Elli Jukkala
Ariel Moore

Kaikki lähtee bailaamaan!

noreply@blogger.com (ads) — Sun, 25 Nov 2018 16:15:00 +0000

Jos 15-vuotias minä olisi tiennyt, että rastittamalla ainevalintakortin ”olen kiinnostunut taiteista”
-ruudun päätyisin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle esittämään yhtä musikaalin päärooleista,
olisin ollut kauhuissani. Takahikiän kasvattina olin luonnostaankin hieman sulkeutunut, mutta
ruudun raksittaminen toi päivänvaloon sen Samin, joka olen nyt.

Kun aloin miettimään yhtäläisyyksiä itseni ja pastori Shaw Mooren välillä, arokierijät viilettivät
aivosopukoissani. Harjoitusprosessin edettyä ja Bomontin kuvan maalautuessa mieleeni löysin
sittenkin jotain tuttua ja kotoisaa: Parikkalan (tässä pitää tietää asuneeni siellä 15 vuotta).
Erityisesti seuraavat sanat Somebody’s Eyes biisistä ovat erittäin samaistuttavat:
”Älä poikkea koskaan joukosta. Älä hekota siitä rankaistaan. Sulla jos vaan on salaisuuksia, ei toisista
saa erottuu.”

Pienellä paikkakunnalla kasvaminen luo persoonaan jonkinlaisen näkymättömän kuoren, joka on
onneksi rapissut pois erityisesti musikaaleihin osallistumisen ansiosta. Lavalla tuntee olonsa
vapaaksi (ja jos jokin niin vapaus on taistelemisen arvoista). Viimeiset kaksi vuotta on tuonut uusia
ystäviä, varsinkin ne sadat tunnit joita on käytetty musikaalien yhteen hitsaamiseen. Samat
naamat, joista osaa on nähnyt jo Nahkatakkisesta tytöstä asti, eivät ole kuitenkaan kyllästyttäneet
ja vaikka treenit sattuisivatkin synttäririentojen jälkeiselle päivälle, saapuu niihin aina mielellään.
Sen takaa onnistumisen hetket. Hetket kuten nuotin osuminen kohdalleen tai sivuaskeleiden
muodostama sopusointu. Ja vaikka päät kolahtaisivatkin yhteen kesken raivokkaan tanssin, niin
yhdessä me kärsimme.

Odotan tammikuuta ja ensi-iltaa luottavaisin mielin. Nahkatakkinen tyttö osoitti, että kovalla työllä
ja puhaltamalla yhteen hiileen saadaan aikaan energinen musikaalipläjäys, joka tuo varmasti
hymyn monen katsojan huulille. Siis, lähtekää kaikki bailaamaan Lappeenrannan
kaupunginteatteriin tammikuussa!

Sami Leminen
pastori Shaw Moore

Bomontista, päivää!

noreply@blogger.com (ads) — Mon, 19 Nov 2018 14:03:00 +0000

Joskus on yritettävä nähdä kauas

Joku on joskus sanonut, että jokainen ohjaaja ohjaa samaa tarinaa aina uudelleen, vaikka teos vaihtuu. Minua on aina puhutellut sopeutumisen (tai sopeutumattomuuden) teema, ja siitä toki Footloosessakin on kyse. On Ren, joka yrittää äitinsä kanssa sopeutua pikkukaupungin elämään. On perhe, joka yrittää palata normaaliin elämään perhetragedian jälkeen. On kaupunki, joka junnaa mennessä ja yrittää päästä kiinni muutokseen.

Niin hurmaavia kuin Footloosen henkilöt ovatkin, minua on alkanut puhutella tuo nurkkakuntainen, sisäänpäin kääntynyt ja iloton kaupunki, Bomont. Ei siksi, että se viehättäisi minua, vaan siksi että se on kauhistuttava ja valitettavasti tunnistettava osa omaa ja monen tuntemani yhteisön sielunmaisemaa.

Bomont paljastaa itsensä jo ensimmäisessä laulussa. ”Ja oikein, ja oikein tahtomme tehdä on”, kaupunkilaiset paasaavat päät kenossa, ja tähän kuoroon yhtyy moni meistäkin. Nenänpää valkoisena raivaamme tietämme kohti virheetöntä suoritusta ja odotamme kiitosta kunnollisuudesta. Mitä sillä saavutetaan? Ilotonta kairaamista läpi harmaan kiven, tyydyttävää parempi arvosana ja työvoitto. Sillä ei saavuteta itsensä voittamista, uuden oivaltamista, yhteyttä toisiin ihmisiin eikä erinomaisuutta, koska erinomaisuus vaatii aina rohkeutta ja rohkeus riskinottoa.

Bomont on surkea paikka, koska se ei salli taidetta, tanssia eikä yksilön valinnanvapautta. Bomont ei suosi riehakkuutta, spontaaniutta eikä leikkiä. Toisaalta Bomont on turvallinen. Kun koko yhteisö on valjastettu tarkkailemaan yhteisön etua, syntyy harha, että kaikki on kunnossa. Ison veljen ei tarvitse valvoa, kun naapuri valvoo. Footloosessa Ren hakee ratkaisua tilanteeseen. ”Täytyyhän tästä olla jokin tie ulos”, hän sanoo. ”Se ainoa tie on rautatie”, vastaa kaupungin kiinnostavin tyttö, joka haaveilee vain muuttamisesta pois. Miten monta Arielia on kouluissa, työpaikoilla, Lappeenrannassa, Suomessa? Miten moni näkee ainoaksi vaihtoehdoksi lähtemisen?

Kerron teille salaisuuden, te kaikki maailman Arielit, jotka uskotte löytävänne onnenne – ja itsenne – kun vain pääsette uuteen ympäristöön. Se ei löydy. Se ei löydy, koska Bomonteja riittää. Bomont on perhe, Bomont on suku. Se on työpaikka, luokka, kotikaupunki ja yhteiskunta, jossa elää. Bomont katsoo peilistä, jos ohimoissa jyskyttää normi siitä, mikä on oikein, mikä on oikeanlaista. Se peili kannattaa rikkoa, koska sen rikkomalla voi saavuttaa ilon ja rohkeuden.

Valitettavasti en tiedä, miten tuo peili rikotaan lopullisesti, koska sillä on käsittämätön voima koota itsensä uudelleen. Tiedän kuitenkin, miten se rikotaan hetkeksi. Se rikotaan soittamalla ja laulamalla, tanssimalla ja urheilemalla, askartelemalla ja vitsailemalla, katsomalla kaunista maisemaa. Se rikotaan halulla tehdä, sitä mitä tahtoo. Footloosessa esimerkkiä näyttää Ren.

Minä toivon, että Footloosen työryhmälle teatteri on keino rikkoa Bomontin mahti. Mitä pitemmälle harjoituskausi menee, sitä enemmän näen leikkiä, uskallusta ja riskinottoa. Mitä pitemmälle jokainen menee yrityksessään lavastaa maailmaa, tanssia tunteet näkyviksi, tuoda kuuluviin rytmin ja melodian tai päästä roolihenkilönsä nahkoihin virheitä pelkäämättä, sitä vähemmän hänellä on aikaa arvioida toisia. Vapaus lisääntyy, uskallus kasvaa. Näyttämö elää. Peili menee rikki.

Marika Kesseli
Ohjaaja

Tanssiminen on laitonta

noreply@blogger.com (ads) — Mon, 12 Nov 2018 18:35:00 +0000

Musiikki pauhaa ja tanssijalka alkaa vipattaa. Fiilistely loppuu kuin seinään kun meille ilmoitetaan, että Bomontissa tanssiminen on kielletty. Mitä?!

Muutama vuosi sitten olin mukana Nahkatakkisessa tytössä tanssijana ja nytkin olen tanssipuolella. Kun kuulin, että koreografiat pitää toteuttaa mahdollisimman vähän tanssiaskeleita käyttäen ja sen sijaan tehdään temppuja sekä akrobatiaa (jotka muuten ei kuulu minun vahvuuksiini) ajattelin: “Voi ei.” Noh, temppuhetkistä on selvitty kunnialla ja ne alkaakin jo sujua. Myös Nahkiksessa nähty sivuaskel on kaukana näistä koreografioista. Haastetta on kerrakseen.

Kokonaisuutena Footloose on paljon isompi ja haastavampi kuin Nahkis, mutta porukka on todella innoissaan ja motivoitunut, mikä näkyy harkoissa. Sekä näyttämö- että musapuolen ihmiset ovat tehneet ihan mahtavaa työtä! Asiat alkavat loksahdella kohdalleen ja kokonaisuus hahmottua.

Harkoissa on välillä niin kova tekemisen meininki, että tuntuu meiningin menevän katosta läpi. Kaikilla on aina hauskaa ja toisia tsempataan silloin kun tuntuu ettei suju millään. Tätä porukkaa kannattaa tulla katsomaan KAHDEN KUUKAUDEN PÄÄSTÄ!!

Karoliina Skyttä
tanssija

Tuli Suonissani

noreply@blogger.com (ads) — Mon, 29 Oct 2018 15:27:00 +0000

”Mä tahdon miehen” hyräilen kotimatkalla ja havahdun siihen, kun bussipysäkillinen mummeleita katsoo kummastellen.

Niin, jos toissakeväisen Dingo-musikaalin biisit oli korvamatoja, Footloose vie tän ns. nextille levelille!

Olen itse musapuolella auttamassa ja juoksemassa milloin perkussiosoittimiin ja milloin vetämään stemmaharjoituksia. Sinänsä olen onnekkaassa asemassa, koska minulla on Nahkatakkinen tyttö takana ja kokemusta isommasta musaprokkiksesta. Footloose tarjoaa kuitenkin paljon uusia aluevaltauksia ja olen todella innoissani tekemässä jotain ihan uutta!

Footloose projektina ensin hieman kauhistutti, koska se vaatii näyttämö- sekä musapuolelta valtavaa työpanosta. Pikkuhiljaa ensimmäisen puoliskon biisit alkaa sujua paremmin ja bändissä huomataan, että ”hei tämähän alkaa kuulostaa hyvältä!” Ennen syyslomaa päästiin vetämään ekoja biisejä yhteen näyttelijöiden kanssa ja kokonaisuus alkaa oikeasti muodostua.

Bändiporukka hitsautui hyvin kasaan jo alussa, ja erityisesti viikonloppuharjotukset ryhmäyttivät porukkaa. En voi liikaa korostaa, kuinka innoissani olen työskentelystä mahtavien ihmisten kanssa!

Footloosen musiikit ovat mahtavia ja mukaansatempaavia, joten niitä tulee fiilisteltyä kotonakin. Tulkaa ihmeessä tsekkaamaan tammikuussa, mitä olemme saaneet aikaan! Siihen asti fiilistellään Bomontin katuja kuulokkeista ja hyräillään ja tanssahdellaan millon missäkin.

Nähdään enskarissa!

Anna-Lotta Pesonen

musapuolen hääräilijä

Tän kaupungin parhaat bileet

noreply@blogger.com (ads) — Tue, 09 Oct 2018 21:31:00 +0000

Footloosen harjoituskausi on pamahtanut vauhdilla käyntiin, ja kun uudet kappaleet, tanssit ja kohtaukset alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi, alkaa porukkakin päästä tekemisen vauhtiin. Syksy on mennyt vauhdilla, kun ympärillä on ollut niin uusia kuin ennestään tuttujakin kasvoja. Alkaa jo näyttämään siltä, että tästähän voisi vaikka tullakin taas jotain, mutta senhän näkee vasta myöhemmin.

Uusi teksti, uusi porukka ja uudet kuviot. Teksti alkaa olla monille jo tuttu, ja sen yleensä huomaa siitä, kun ei muista kuin roolihahmojen nimet. Hauskaahan tuo on aina kutsua ihmisiä roolihahmonsa nimellä, mutta myös ihan kätevä tapa peittää omaa huonoa nimimuistia. Tänään täällä kirjoittelee Leevi, joka myös Chuck Cranstonina tullaan tämä vuosi tuntemaan.

Nahkatakkisesta tytöstä ei ole pitkälle päästy. Koulun penkkiä pitäisi kuluttaa, mutta teatterin houkutus vapauttaa minun osaltani taas tavallisilla kursseilla paikan jollekin toiselle innokkaalle opiskelijalle. Monta uutta tuttavuutta on tullut jo tämän syksyn aikana, ja vastahan tässä ollaan aloitettu. Tuttuja on mukana niin musiikkiopistolta, tanssiopistolta kuin Estradin kaikilta linjoilta, ja porukkaan tutustuminen on aina yhtä hauskaa ja palkitsevaa.

Vuosi on edennyt melkoisen hyvin suunnitelmien mukaan, kohta on ensimmäinen puolisko saatu käytyä läpi, ja kappaleetkin alkavat pikkuhiljaa kuulostaa paremmilta. Itse pidän siitä että tiedän mitä tapahtuu, ja siksi olin suorastaan innoissani, kun kuulin, että Chuckin kappale oli ensimmäisten kappaleiden joukossa. Voin näin jälkikäteen sanoa, että en ole ollut yhtä kalpea minkään kappaleen kuuntelemisen jälkeen, sillä kyseinen kappale on “hieman” korkea minulle. Onneksi Lea osaa asiansa ja olemme katsoneet kappaletta jo paljon läpi, selkeä ohjeistus auttaa aina tekemiseen, ja kuulemma puiden työntäminen/hakkaaminen itkien auttaa laulamaan korkealta. Valitettavasti en voi vielä täydellä varmuudella kertoa, toimiiko kyseinen tekniikka, mutta luottoni Leaan on vahva.

Bomont syntyy pala palata, kun uudet kohtaukset selventävät kaikkien näkemystä tulevasta. Kaupungissa on jo jos jonkinmoisia asukkaita, ja odotan innolla, että pääsen näkemään, mitä näytettävää heillä on maailmalle. Footloose tosiaan tarjoaa mahdollisuuden näyttää taitojaan. Bändi on yllättänyt minut joka kerta, ja kun he osaavat kappaleet, niin motivoidun minäkin tekemään enemmän niiden eteen. En kehtaa nimittäin turhaan olla se, joka hidastaa muita.

Koko porukka tuntuu olevan innoissaan, ja se näkyy tekemisessä. Tunnelma on kohonnut syksyn kuluessa kattoon, ja kun sitten päästään suurelle näyttämölle treenaamaan, en epäile hetkeäkään, ettei tunnelma täyttäisi vähintään koko tilaa. Luvassa saattaa hyvinkin olla tän kaupungin parhaat bileet.

Leevi Nikula
Chuck Cranston

Alkusanat

noreply@blogger.com (ads) — Wed, 12 Sep 2018 20:11:00 +0000

Jalat kohti taivasta!

Olemme olleet viime aikoina jännän äärellä. Keväästä 2017 asti kaupungilla on kyselty, milloin

Lappeenrannan lukiolaiset astuvat seuraavan kerran kaupunginteatterin näyttämölle. Kuten blogin nimestä voi ensimmäisenä päätellä, seuraava projektimme on Footloose.

Footloose-musikaalissa hypätään Bomontin maailmaan yhdessä Chicagosta sinne muuttaneen lukioikäisen Renin kanssa. Amerikan keskilänteen sijoittuvassa pikkukaupungissa on kireä tunnelma, ja Ren oppiikin kantapään kautta, kuinka bomontilaisena kannattaa pidellä silmiä selässään. Koko kaupunki nousee varpailleen, kun Ren alkaa kapinoimaan pitkään jatkunutta tanssikieltoa vastaan.

Nahkatakkisen tytön jälkeen meitä on nyt entistä isompi ja sitäkin innokkaampi ryhmä lukiolaisia matkaamassa kohti tammikuuta. Tekijöitä on tänä vuonna yhteensä jopa 80, joista lavalla nähdään noin 70. Työryhmään kuuluu soittajia, laulajia, tanssijoita, lavastajia ja näyttelijöitä. Myös ohjaaja, skeneografi, koreografi ja kapellimestari ovat jokseenkin tärkeitä projektin onnistumisen kannalta.

Nyt on aika irroittaa ylimääräiset siteet jaloista ja hävittää ne. Elo-syyskuun aikana harjoituksia on ollut vähintään kolmesti viikossa. Uunituoreet käsikirjoitukset ja nuotit ovat pyörineet käsissä ahkerasti. Toiminta on ollut erittäin jännää, kun teatterin harjoitushuone on alkanut epäilemättä näyttämään päivä päivältä enemmän Bomontilta, ennen kuin bomontilaiset pääsevät kokemaan suuren näyttämön tunnelmaa. Lyseolla taas viritellään musikaalin kappaleita bändin, kuoron ja laulajien kanssa.

Kiusallisuutta ovat perinteisesti herättäneet aikataulut ja hississä seisoskelu.

Bomontin kaupunkilaiset ylistyksessä harjoitushuoneella

Minun musikaalitarinani ei pääty välttämättä yhtä onnellisesti kuin muilla lukiolaisilla. Tammikuussa kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa lähden armeijaan ja jätän Bomontin taakseni. Vaikka en voi osallistua näyttämötoimintaan, silti tuntuu, että melkein halkean jännityksestä. Olen jo valmiiksi hyvilläni hetkistä, jotka jokainen voi tallentaa omaan muistopankkiinsa. Onnistumisia, vaikeuksia, surua, iloa ja mitä näitä nyt oli. Joku viisas joskus toissa keväänä Nahkatakkisen aikaan taisi sanoa, että musikaali on ihmisen parasta aikaa.

Tämän blogin tavoitteena on kertoa, miten projekti etenee, ja syksyn mittaan blogi täyttyykin eri tekijöiden näkökulmista. Kannattaa pysyä silmät auki. Tunnelma seinille ja jalat kattoon.

Ensi-iltaa odotellessa!

Petja Pulkkinen
kaikkien asioiden assistentti

Kirjoitan

noreply@blogger.com (Unknown) — Thu, 11 May 2017 08:05:00 +0000

Nahkatakkinen tyttö saa ensi-iltansa tänään kaupunginteatterimme suurella näyttämöllä! Jee! Maltan tuskin odottaa että kello tulee seitsemän!

Tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt yhtään läpimenoa, pieniä pätkiä ainoastaan kulisseista mutta lupaavalta on vaikuttanut!

Osa Nahkiksen porukasta oli Teatteriklubilla huhtikuussa haastateltavana ja näyttämässä lyhyen tiiserin esityksestä. Ja alkuviikon infossa oltiin viimeinkin näyttämöllä ja kuultiin musiikkinumero Nimeni on Dingo!

Melkoinen energiapläjäys näyttämöltä roiskahti vasten tiedotusvälineiden silmiä, korvia ja kameroita!!

Olen teatterin puolesta tosi iloinen siitä, että tämä yhteistyö toteutui talossamme. Koulumaailman ja -aikataulujen ja teatterin aikataulujen yhteensovittaminen ei välttämättä ole helpoimmasta päästä, mutta yhteistyöstä näytetään selvinneen voittajina kumpikin.

On ollut mukavaa tavata nuoria, jotka ovat innoissaan tekemisestään. Muistuu oma lapsuus tai nuoruus mieleen 70-luvun alussa, kun teatterikärpänen puraisi ja puraisikin niin kovaa, että siinä paikassa päätin jäädä sille tielle. Toki hankaliakin aikoja mahtuu menneisiin vuosiin ja vuosikymmeniin, mutta niitäkään en varmaan vaihtaisi pois, on ala ollut värikkyydessään niin antoisa.

Nyt nämä nuoret ovat vallanneet teatterin muutaman kerran huhtikuussa ja tämän viikon alusta lähes kokonaan. Käytävillä hälistään ja väkeä on yli 50, mutta sopu näyttää säilyneen hyvin!

Marika, Netta, Lea ja Anu ovat melkoisia työn sankareita, sen olen huomannut jo kulisseista harjoituksia katsoessani! Alkuharjoitukset on pidetty pienemmässä salissa koululla ja nyt on vihdoin päästy varsinaiseen esityspaikkaan suurelle näyttämölle.

Nuoret kertoivat ensi kerralla olleen melkoinen elämys päästä oikealle näyttämölle, mieleen oli tullut kuulemma ajatus: Nyt ei enää leikitä, nyt ollaan tosissaan ja tehdään hyvä juttu! Ja siltähän se näyttääkin!

Toukokuun puolivälin esitykset teattereissa eivät ole kovin suosittuja, yleisö tuppaa lähtemään mökeille tai Saimaalle tai raaputtelevan mieluummin pihojaan teatterissa käymisen sijaan. Nahkatakkinen tyttö on kuitenkin kiinnostanut kovasti, ja liki 3.000 lippua oli jo varattu alkuviikosta! Tästä olen teatterinjohtajana tietysti myös iloinen!

Toivon yleisön viihtyvän Dingon lähes klassikkolaulujen parissa ja nuorten energian lämmössä!

Kaikille Nahkiksen tekijöille toivon ja toivotan onnea, iloa ja energiaa ensi-iltaan ja kaikkiin muihinkin esityksiin! TOI TOI TOI!

Timppa Sokura
teatterinjohtaja

Rakkauden hinta on nimensä veroinen

noreply@blogger.com (Unknown) — Wed, 10 May 2017 20:22:00 +0000

Hyvää päivää, olen palannut kotiin taas! Siltä ainakin tuntuu, kun aamulla ryömii alle kuuden tunnin yöunien jälkeen silmät ristissä kaupunginteatterin yleisölämpiön edessä olevalle "apinaverkolle", jonka paremmalle puolelle pääsystä ei enää viikkoihin ole tarvinnut ainoastaan haaveilla. Edellisestä käynnistä on parhaassa tapauksessa ja virallisten aikataulujen valossa saattanut kulua jopa puoli vuorokautta, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Vietämme tällä viikolla enemmän aikaa kaupunginteatterilla kuin kotona, koulussa ja ihastuttavan raikkaassa, suomalaiselle keväälle tyypillisen viileässä ulkoilmassa yhteensä, mutta se ei tunnu haittaavan ketään.

Sivusin viimeisimmässä postauksessani selviämistä ja jaksamista, mutta aihe on nyt vielä ajankohtaisempi. Kahden vuorokauden sisällä kolme ohjaajaa, yksi koreografi ja oma äitini ovat kyseenalaistaneet jaksamiseni. On tietysti varsin ymmärrettävää, että neljän projektin, koulun ja yleisten elintoimintojen ylläpitäminen on aikamoista tasapainottelua, mutta juuri sille tasapainottelulle tässä eletään. Minä ainakin. Sen muistin taas tänään, kun kiipesin lavalle ns. Esi-Nahkiksen merkeissä. Kun ensimmäinen spottivalonsäde osui aurinkoakin kirkkaampana silmiini ja yleisö näkyi lämpimänharmaana massana näkökentän laitamilla, huomasin, etten ollut ollut oikeasti hereillä ja elossa koko päivänä. Ehkä koko vuonna? Mutta nyt minä olin elossa, elin, elelin elähdyttävässä elämyksessä.

Minä elin yleisölle. Elin katseille, tanssille, musiikille ja teatterille. Elin illan värivaloille, jotka taisivat tänään olla ihan kaikille juhlaa. Elin sille, miltä tuntui olla lavalla, mutta myös sille, miltä tuntui olla kulissien takana ja tuntea aplodien tahtiin yhteisenä sykkivä produktiosydän, joka pitää sisällään kaiken sen, mitä tapahtuu lavalla ja lavan takana, silloin, nyt, huomenna ja aina. Minä elin, enkä olisi ollut missään muualla mieluummin. Elin; sisäelin ja ulkoelin, elin kokonaisvaltaisesti, elin niin kuin vain toimiva elin voi elää. Elimiähän tässä kaikki nimittäin ollaan, yhteen musikaalihiileen puhaltavia osasia, jotka saavat liekin syttymään aukottomalla yhteistyöllä ja muodostavat monimutkaisen mutta toimivan elimistön.

Yleisöennakko on nyt ohi, mutta show vain jatkaa kulkuaan. Huhu kertoi, että neljä näytöstä on nyt kokonaan loppuunmyyty. En tiedä kirjoitanko tähän blogiin enää, vaikka nimeni varauslistan viimeisimpänä nyt heiluukin ihan vaan ohjaajan kiusana (ei se nyt kaikkeen voi viimeistä sanaa saada ♥). Siltä varalta, että en täällä enää pyörähtele, sallikaa minun nyt ällösöpöillä hieman. Olen ensimmäisen kunnon yleisön jäljiltä vielä hiukan ekstaattisessa tilassa, suokaa siis anteeksi.

Mutta. Kiitos. Kiitos tästä päivästä, eilisestä, menneistä viikoista ja kuukausista. Elämästä, sen iloista ja mahdollisuuksista. Musiikista, hymyistä, lettukesteistä. Ystävistä ja rakkaudesta, jonka hinta on nimensä veroinen mutta joka tänään polkaisi käyntiin jotain, joka on sen hinnan arvoista. Olen kiitollinen, jälleen, ja jos aika ja minuutit vuorokaudessa riittäisivät, luettelisin tähän jokaisen mukanaolijan nimen ja kertoisin yksitellen, kuinka paljon he roolista riippumatta tälle taiteen multihuipentumalle merkitsevät. Kun katsoo tätä porukkaa, niin takaisin eivät tuijota pikimustat tähdet vaan tuhannet auringot.

Tämä kevät on ollut merkityksiä ja merkillisyyksiä täynnä niin produktioiden kuin muun elämänkin puolelta. Olen saanut yllättyä, tuntea, antautua, elää, nauraa, itkeä, tanssia, laulaa, ojentaa käsiäni kohti taivasta vaikka kaikki mitä toivon onkin maan pinnalla, leikkiä, vakavoitua, pitää huolta, olla tärkeä ja ennen kaikkea rakastaa, rakastaa, rakastaa. Kiitos. Me olemme valmiita astumaan huomenna ensimmäisen oikean yleisön eteen, vaikka tämän päivän yleisöä ei kaikkien niiden aplodien ja hyvien palautteiden jälkeen voikaan sanoa millään tavalla vääräksi tai epäaidoksi.

Nähdään taas (olit sitten yleisössä tai kanssani kulisseissa, olen iloinen siitä, että näen juuri sinut.)

Pinja Kuntola ja hänen ekstaattinen, adrenaliinin rippeillä kuorrutettu kiitollisuudenpuuskansa

Neea

Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin

noreply@blogger.com (Unknown) — Tue, 09 May 2017 10:39:00 +0000

Heissulivei, immeiset!

Tässäpä seisomme, emmekä muuta voi – tai toivokaan. Tähänastinen magnum opuksemme on edennyt siihen pisteeseen, että enskariin ei lasketa enää viikkoja, vaan päiviä. Ja niitä on jäljellä ruhtinaalliset kaksi. Voi pyhä pillerinpyörittäjä!

Varsinainen ensi-iltamme on torstaina 11. päivä, mutta koeyleisön saamme iloksemme (tai kauhuksemme, ken tietää) jo keskiviikkona, kun armaan lukiomme opiskelijoista toivottavasti ainakin osa rientää hymyssä suin ja silmät niin sädehtien todistamaan työmme huippukohdan alkua. Niinpä joka päivä – tai joka hetki – tuomiopäivän kello tuntuu tikittävän yhä nopeammin kohti sitä suurenmoista kokemusta, jota myös esitykseksi kutsutaan. Enpä totta vie olisi viime kirjoitukseni tienoilla arvellut, että jäljellä olevat viikkomme hujahtaisivat ohi näin vauhdikkaasti. Eikös se marraskuun loppu ollut vasta viime viikolla? Vaikka onhan tässä kaikenmoista sattunut ja tapahtunut, kuten aiemmat blogikirjoituksetkin antavat ymmärtää.

Tunnelmaa teatterilla voi ainakin omalla tavallaan kuvata jännittyneehköksi, kun viimeiset rekvisiitta-artikkelit yrittävät löytää omistajansa (ja toisin päin), viime hetken aikatauluasioita lyödään lukkoon ja jopa itse esitykseen saatetaan tehdä vielä hienoisia muutoksia. Lisäksi aimo liuta ihmisraasuja on jo ehtinyt loukata itsensä, mikä tietenkin kielii omalla, ironisella tavallaan esitysten väjäämättömästä lähestymisestä – tämä pessimistinen piirre nostaa rumaa päätään epäilemättä miltei joka ikisen teatteriproduktion loppuvaiheessa. Mutta sentään kukaan ei ainakaan vielä ole osoittautunut kriittisesti kuolemansairaaksi, ja itse Nahkis tuntuu jo melko lailla valmiilta.

Henkilökohtaisesti olen viime aikoina havainnut, että käytännöllisesti katsoen elän ja hengitän Nahkatakkista tyttöä, vaikken missään pääroolissa olekaan. Lähestulkoon kaikki tekemiseni liittyvät tavalla tai toisella näytelmään, ja vaikken aina poukkoilisikaan lavalla, niin menossa mukana olo tuntuu alati varsin voimakkaasti. Tämä näkyy luonnollisesti siinä, kuinka olemme kaikki edellisviikkojen aikana tuhlanneet tusinoittain tunteja teatterin tutuiksi tulleissa tiloissa tepasteluun, mutta myös monissa muissa osittain tai kokonaan pääasiallisen työnteon ulkopuolelle jäävissä usein sangen turhanaikaisissa aktiviteeteissa. On näytelmään liittyviä runoja, Dingon lyriikoiden käännöksiä itse kehittämälleni kielelle (sekopäistä, eikö totta?) sekä henkilökohtainen suosikkini, eli laulutreenien lomassa ja silloin tällöin myös ruokatauolla pukuhuoneessa syntyneitä upeita ja vähemmän upeita a cappella -versioita Nahkiksessa esitetyistä kappaleista. Lisäksi näytelmän dialogi on syöpynyt niin syvälle alitajuntaan, että on vaikea muistaa, milloin olisi viimeksi käynyt kunnollisen keskustelun ilman yhtäkään NT-viittausta.

Toisinaan myös asetumme pohdiskelemaan näytelmän kiintoisia ja kiemuraisia sukulaisuus- ja ihmissuhteita. Kuumeisten ajatustuokioiden lomassa Nahkatakkisen tytön maailma laajenee, kun keksimme olemassaoleville hahmoille nimiä ja taustatarinoita ja ideoimme jopa mahdollisia uusia hahmoja. Tämä huvin vuoksi ilmaan heitettyjen ajatusten sekametelisoppa kulminoituu ajatukseen Nahkiksen esiosanäytelmästä, joka kuitenkin ainakin tältä erää jäänee ajatuksena pöytälaatikkoon.

Nahkiksen kanssa huvittelu on toki hauskaa, mutta sekoilu seestyy, kunhan pääsemme tositoimiin lavalla. Melkoisen mieletöntähän tätä jälkeä on katsella. On vaikea selittää sanoin, kuinka suuresti sydänalaani sykähdyttää silmäillä noita suurenmoisia aikaansaannoksia, joita kanssateatteroijani ovat esimerkiksi rooliasujen ja lavastuksen saralla loihtineet omakätisesti esiin – puhumattakaan upeasta taidosta ja osaamisesta itse teosta esitettäessä, mistä taisinkin mainita jo edellisessä kirjoituksessani. Minua niin ravistaa ajatella, millaisen matkan olemme käsi kädessä kulkeneet teatteriin, joka ei ainakaan näillä näkymin pysy onneksi kovinkaan autiona.

Lopuksi voisin jakaa teille otoksen eräästä Nahkatakkiseen tyttöön liittyvästä sanoituksesta, jota olen jo jonkin aikaa yrittänyt väkertää mutta johon en ole valitettavasti ainakaan vielä onnistunut saamaan bändiltämme levytyssopimusta (ainakin osittain siitä syystä, etten ole maininnut siitä juuri kenellekään). Koko runoa en viitsine tähän liittää, sillä a) se on liian pitkä, b) se antaa juonipaljastuksia näytelmän kulusta ja c) se ei oikeastaan ole vielä aivan valmis.¨

Kellarissa kirjaston

Pallo keltainen se on.

Kehruuhuoneen tietämillä

istuksimme Pysäkillä.

Tänä vuonna uusi tie,

joka teatteriin vie.

Proggiksesta väisty emme

– lavan valtaa Nahkiksemme.

Esitystä jatkakaamme,

eteen yleisön sen saamme!

Ryhtykäämme mökkivahtiin

Dingon kappaleiden tahtiin.

Unohdu ei, tiedän sen,

tyttö nahkatakkinen.

Teatterin lavalla

makaamme nahkakasan alla.

Arttu Hägg
Mirjan isä, Nyyppä

En millään saata uskoa silmiäin

noreply@blogger.com (Unknown) — Mon, 08 May 2017 20:42:00 +0000

Kolme yötä jouluun on. Jouluun, jota virallisessa viestinnässä ja markkinoinnissa kutsutaan leikkisästi ensi-illaksi. Aika kuluu aivan käsittämättömän nopeasti.

Marraskuussa pidetystä ensimmäisestä palaverista alkoi pitkä ja muistorikas matka, joka myös Nahkiksenatunnetaan. Sen määränpää lähenee ajankulun fysikaalis-filosofisesta määrittelystä johtuen tasaisen lineaarisesti. Joku voisi sanoa, että ollaan jo pelottavan lähellä. Joku voisi sanoa, että lähenen kovaa kyytiä veteen piirrettyä kliseisyyden rajaviivaa. Kumpikin on tavallaan oikeassa.

Tulin ottaneeksi toukokuun alkuun tahattoman aikalisän Nahkatakkisen suhteen, sillä vapun jälkeiselle viikolle arpoutui luma-ryhmämme luokkaretki. Viikko Lontoossa tarjosi miellyttävää vaihtelua hektisen teatterielämän keskellä ja arvokkaan hengähdystauon ennen kahden viikon mittaista todellista rypistystä. Koko muulla nahkakasalla minut ja Kolehmaisen Elina pois lukien the final countdown on ollut käynnissä jo jonkin aikaa, ja hyppäsimmekin tänään maanantaina jossakin määrin liikkuvaan junaan muiden ollessa jo täydessä vauhdissa.

Vietin Lontoon-reissuni melkoisen urheiluorientoituneessa seurassa, mutta vastoin kaikkia odotuksia pojat puhkesivat toisinaan puhumaan teatterista. Kuulin muun muassa väitteen, jonka mukaan teatterilaiset ovat umpihulluja. Tätä jäin miettimään hieman pidemmäksi aikaa. Ensireaktiona pyrin oikaisemaan, etteivät kaikki suinkaan ole, vaan mukana on paljon yllättävänkin täysipäisiä ihmisiä. Mutta mitä teatterin tekeminen lopulta vaatii?

Kykyä ympäripyöreiden päivien tekemiseen olematonta tai nimellistä korvausta vastaan (taukohuoneessa on toisinaan kahvia). Saumatonta yhteistyötä monin paikoin uusien tuttavuuksien kanssa. Usean kymmenen taiteilijasielun mukautumista sinnikkäiksi puurtajiksi, jotka vielä kykenevät eläytymään välittämäänsä tarinaan. Kykyä mukautua isoihinkin suunnitelmanmuutoksiin. Ympäristön sanelemien käytänteiden nielemistä vikisemättä. Sitoutumista tekemiseensä. Sopeutumista tilanteeseen, jossa poikkeus onkin käytännössä sääntö. Tinkimistä omista haluista ja visioista, tarpeistakin.

Eikö tämä, jos mikä, käy määritelmäksi hulluudelle, mitä se sitten kenenkin mielestä onkin? Voiko tavallinen tasalakki jaksaa tällaista sirkusta päivästä päivään? Ja kaikkoaako tähän kykenevien päästä se vähäkin järki lopullisesti tällaisten rutistusten tuoksinassa? Näitä kysymyksiä pohdin itsekin, eikä näihin tarvitse mitään vastauksia tietää. Miettikää toki tekin.

Kysyin oraakkelilta kevättalvesta, millainen Nahkiksestatulee. Oraakkelin mielestä Nahkiksesta oli tuleva upea, joten uskalsin jo taannoin luvata niin tapahtuvan. Nyt, kuuden kuukauden säännöllisen hiomisen ja hinkkaamisen jälkeen, työn tulokset alkavat toden teolla näkyä. Eivät toki itselleni konkreettisesti, sillä näen soittopaikaltani lavasta vain hyvin kapean siivun tai vaihtoehtoisesti postimerkin kokoisen taulutelevision välittämää livekuvaa lauteilta. Mutta noin vertauskuvallisessa mielessä. Nopeamminkin Nahkiksen olisi näillä resursseilla saanut valmiiksi, mutta olisiko siitä tullut näin hyvin viimeisteltyä? Enpä usko.

En valitettavasti ymmärrä tarpeeksi voidakseni oikein sanakääntein kuvailla, miten hienoa työtä näyttämöllä on tehty. Tyydyn vain ihaillen katselemaan sitä hirmuista kisakuntoa, johon ihan tavalliset lukiolaiset on lietsottu. Jokainen tanssin ja näyttelemisen yksityiskohta on viilattu huippuunsa. Toisaalta juuri näin sen pitääkin olla: ei kaupunginteatterin suurelle näyttämölle kannata mennä juosten kustua fiaskoa maksavalle yleisölle tarjoilemaan. Se ei ole sitä, mitä Lappeenrannan lukioteatteri tahtoo edustaa.

Bändin osalta on oltu aikataulussa jo pitkään. Moni soittaja ja laulaja on mennyt silminnähden eteenpäin osaamisessaan projektin aikana, ja bändi soikin kerta kerralta paremmin yhteen. Näissä voittajien vankkureissa on ilo körötellä mukana. Pitkälti uusiksi tehdyt laulustemmat ovat nekin asettuneet ihailtavasti uomiinsa ja soivat upeasti yhteen. Ja sanon sen vielä kerran: Matti Suomela on kyennyt tekemään Dingolle ihmeitä. Sovitukset ovat raikkaita ja moderneja verrattuna alkuperäiseen Dingoon, mutta kuitenkin alateemojen valinnoillaan kunnioittavat alkuperäisversioissa ─ uskokaa tai älkää, puhun kuitenkin sentään Dingosta ─ reilusti esiintyviä hienoja vivahteita.

Treenipäiviä on jäljellä kaksi ja puoli. Tästedes yksittäisiä kohtauksia ei enää käydä, vaan ainoat harjoitukset ovat kokonaisuutta tarkastelevia läpimenoja. Eräs tällainen esitetään lyseolaisista täydelle salille keskiviikkoiltana. On sinänsä makuasia, onko yleisön tuttuus paineidemme kannalta uhka vai mahdollisuus, mutta yhtä lailla kaiken on mentävä nappiin silloinkin, kun katsomo kuhisee kavereita ja tuttuja.

Toisinaan pinna kiristyy. Toisinaan työryhmää sisältä ja ulkoa ympäröivä stressi purkautuu itse kullakin ylireagointina. Joku ilmeisen kuvitteellinen valkolakki pitäisi sekin joskus painaa päähän, ja kuulemma sen eteen pitää saada joitakin ihmeen kursseja suoritettua. Kaiken tämän keskellä pitäisi jaksaa luotsata yhteistä venettä kohti viimeistä satamaa. Aina ei ole helppoa ja kivaa meillä hulluilla teatteri-ihmisilläkään. Hulluja kun on monenlaisia. Vaikeistakin hetkistä kuitenkin päästään yli, kun muistaa, mihin tässä oikein ollaan menossa. Ja tuo toinenhan taitaa olla menossa samaan paikkaan, vaikka se onkin tästä pikkuasiasta eri mieltä.

Parastahan tässä kaikessa on Nahkista ympäröivä positiivinen pöhinä. Tällaisen ohjelmistovalinnan ja tuttujen esiintyjien avulla katsomoon saadaan hyvin erilainen yleisö kuin moneen muuhun esitykseen saataisiin. Suuren näyttämön klaffipenkkejä kuluttaa nuorempi ja teatterista tietämättömämpi yleisö kuin tämän talon historiassa kenties koskaan. Voi olla, että osa innostuu Nahkiksen ansiosta teatterista isosti. Voi olla, että monelle Nahkatakkinen tyttö on ainutlaatuinen ja hieno kokemus. Voi olla, että joku pettyykin. Teatterin toisinaan kantamaa mainetta pöyhkeilevänä elitistikerhona tällaiset projektit joka tapauksessa pyyhkivät pois. Nahkis on nuorten tekemä ja nuorten näköinen rosoinen nuorisomusikaali, mikä on niin kaukana pessimistisistä teatterikäsityksistä kuin olla ja voi. Mitä enemmän teatteri instituutiona sinua risoo, sitä lämpimämmin toivotan sinut tervetulleeksi Nahkatakkista tyttöä katsomaan. Kannattaa toimia pian, sillä lippuja on jäljellä enää hyvin niukasti.

Palaan jälleen puhki kuluneiden kliseiden maailmaan, mutta totuus on, että tässä on kaikki pelissä. Harjoituksissa on tänäänkin vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Tuskin kukaan lavalla poukkoilevista on välttynyt ruhjeilta ja mustelmilta. Silti tuonne Isokristiinan kolmanteen kerrokseen vääntäydytään päivästä toiseen rakkaudesta lajiin. Joskus jaksaminen saattaa loppua kesken, mutta enää kolmen yön jälkeen alkaa se palkitsevin jakso. Toisille se on rutiininomaisempaa, toisille kenties elämänsä tilaisuus isommilla areenoilla ja kirkkaammissa valoissa kuin koskaan. Eikä sillä ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä, mitä on tehnyt aiemmassa elämässään. Ytimessä on tekemisen taso, heittäytyminen ja omistautuminen juuri nyt.

Juho Silventoinen

pianisti, blogin sivuadjutantti