1. Ratsastetaan radalle käynnissä tai pysähdytään merkin A kohdalle, josta aloitetaan rata käynnissä.
2. Ratsastetaan käyntiä hieman merkin B ohitse, suunnilleen niin kauas, että takajalat jäävät merkin kohdalle. Väistetään etuosalla n. 130 astetta oikealle.
3. Pohkeenväistöä suorassa linjassa kohti merkkiä C kunnes etujalat osuvat uralle.
4. Väistetään takaosa uralle (astemäärä riippuvainen kohdassa 2 tehdystä käännöksestä) ja jatketaan käynnissä uraa kohti merkkiä D.
5. Merkin D kohdalla rollback 180 astetta vasemmalle. Jatketaan käynnissä kohti merkkiä C.
6. Merkin C jälkeen ratsastetaan 5-6 askelta, pysähdys ja peruutus merkille C saakka.

Tällainen ajatus tuli tällä kertaa mieleen. Vaikka varsinaisesti tarve ei ollut tuota peruutusta niin treenata, ajattelin sen kuitenkin ottaa mukaan hyvänä perusliikkeenä. Varsinkin, kun sitä tarvitaan useimmissa radoissa.

Olen vähän miettinyt noita käännöksiä etu- ja takaosalla. Ensinnäkin olen yleensä onnellisesti sekaisin siitä, että mikä sanontatapa tarkoittaa mitäkin liikettä. Esim. “käännös etuosalla” = käännös etuosan ympäri (paino etuosalla) vai käännös, jossa etuosa tekee työn (liikkuu)? Ja näitähän riittää! Kuitenkin nykyinen mietintäni koskee lähinnä sitä, että tuleeko etu- ja takaosakäännöksissä pysähtyä ennen käännöstä vai tehdä se suoraan liikkeestä? Onko eri lajeissa eroa mainitun seikan osalta? Viimeksi olen käännöksiä harjoitellut doma vaquera -henkisessä ratsastuksessa (puhtaaksi en voi kutsua, koska en tiedä niin paljon lajista eikä allani ollut “puhdasrotuinen” hevonen — saati lajiin koulutettu!) suoraan liikkeestä ihan show-elementtejä hakien. Muutenkin on tuntunut, että ratsastukseni lössähtää hirveän helposti pysähdyksissä, joten yritin taas minimoida seisoskelut.

Tämän radan puitteissa olen tehnyt molemmin: pysähtynyt ennen väistöä sekä ollut pysähtymättä. Kai se on pääasia, että ainakin ratsastaja tietää, mitä ollaan tekemässä kulloinkin?

Niin ja mainittakoon vielä lännenratsastusliikkeitä tuntemattomalle: tässä harjoituksessa on ideana se, että väistöä edeltävä ja seuraava käännös tehdään ns. etukautta; rollback taas on käännös takajalkojen ympäri, joka suuntautuu taaksepäin. Rollbackiin voi lähteä muutamasta peruutusaskeleesta ja pyytää käännöksen ulkopuolisilla avuilla (tässä tapauksessa oikeat) etuosa “taakse ja yli”. Kun käännöksessä väistetään takaosan ympäri, takajalat astuvat tarvittaessa etukautta (ristiin). Rollback taas lähtee takajalan astuessa taakse (ja ristiin). Mielikuvana tosiaan voisi käyttää vaikka sitä, että västössä “kävellään ristiin”, rollbackissa “hypätään ympäri”. Näin huonosti selitettynä. Ei kannata stressata liikkeen kanssa, tekee vain väistön, jos rollback tuntuu liian vieraalta/hankalalta.

… lupaan kirjoittaa ne liikekuvaukset jossain vaiheessa mahdollisimman selvästi, ajan kanssa, käyttäen lähdemateriaaleja ja ehkä jopa kuvia.

pdf tulossa myöhemmin

Vieläkin harmittaa n. viiden vuoden takainen kouluratsastusleiri, jonka kulutin muutamaa tuntia lukuunottamatta vain matkustaen. Henkisesti leiri oli raskas, koska “kotona” odotti täysin omalle aaltopituudelle koulutettu hevonen, joka käytännössä toimi ajatuksen kokoisin avuin.

Ei vain taas tullut mieleen, ettei se kotona odottava hevonenkaan ollut mikään telepaatikko aloittaessani sen kanssa. Se tosin oli nuori ja avoin, jolloin ihan hirveää ajatuksen ja asenteen muokkausta ei tarvittu. Leirin vierailla hevosilla oli vaikea ratsastaa, koska en hallinnut päätäni niin paljon, että olisin tajunnut oikeasti ratsastaa!

En tiedä, onko vika vain minussa, mutta tuntuu kuin yleensä ns. kouluratsastuksen puolella kynnys ei ole siinä, etteikö uskaltaisi pyytää isostikin. Pitäisi vain tajuta, ettei se hevonen kulje niin kuin ratsastaja haluaa, ellei jotenkin sitä tahtoaan välitä. Ja jos hevonen ei heti huomioi, niin oikeasti saa pyytää vihjaamisen sijaan! Osaltaan asiaan voi vaikuttaa vaatimustason vaikea asettaminen (”osaako hevonen tämän, voinko vaatia tuota?” jne.), mutta ei se selitä pyytämisen unohtamista kokonaan.

Lännenratsastuksen puolella välillä saan itseni kiinni ajattelemasta, etten ole varma, kehtaanko pyytää. Uskallanko tehdä niin kuin itse ajattelen, vaikka valmentaja/satunnainen katselija ei välttämättä ratkaisua ymmärrä heti? Voinko ottaa sellaisen tai tällaisen ohjasotteen, kun kuitenkin hevosen pitäisi olla irti avuista ja kantaa itsensä?

Tämänviikkoinen kokemukseni oli osaltaan aika erikoinen ja sinällään aika mielenkiintoinen. Ensin ratsastin “normaalisti” (eli niin perusenglantilaiseen ratsastuskoulutyyliin kuin vain osaan) ihan uutta hevosta. En kokenut mitään ongelmaa esimerkiksi ohjasotteen ottamisessa, ns. tuntuman kiinnittämisessä tai muutenkaan ohjilla pelaamisessa. En myöskään havainnut minulle niin tuttua sähläystä ohjien kanssa. Yleensä koen vaikeaksi ohjien oikean pituuden säätämisessä, ylimääräisen ohjan sijoittamisessa (vapaat päät), ohjasotteen hallitsemisessa jne. ja liian usein sorrun sekalaiseen näpläämiseen.

Olin ja olen oikeastaan melko yllättynyt kaikkenaan siitä, miten yritin ko. hevosta ratsastaa. Olen ehkä henkisesti kehittynyt paremmaksi tai varmemmaksi tai jotain. Nimittäin: ratsastin hevosta heti, uskalsin pyytää niin ohjalla (mikä yleensä on ongelmani) kuin myös pohkeella. Toisaalta en unohtanut myöskään painoapuja. Kun hevonen ei reagoinut kevyisiin ns. lännenratsastusapuihini, en joutunut käymään mitään sisäistä prosessia vaan onnistuin luontevasti pyytämään voimakkaammin ja enemmän. Mutta tämän lisäksi odotin hevoselta (ja rohkaisin sitä tarjoamaan) myös myötäystä, löysää jne. perinteisiä ajatuksia, jotka eivät ole niinkään automaattisia ns. englantilaisessa ratsastuksessa.

Noin kymmenen-viidentoista minuutin kuluttua ko. hevosen ratsastuksesta lähdin tutulla länkkäpollella ratsastelemaan. Heti päästyäni selkään, olin oikealla aaltopituudella. Ajatus löysistä ohjista ei ollut pelottava tai muutenkaan hankala. Sen sijaan, että olisin ottanut ns. kouluratsastuksen ohjasotteita, käteni hakivat automaattisesti kevyet nyppäykset, jolla sai hevosen edestä oikeaan suuntaan. Ja pohkeet tulivat ihan luonnostaan. En jäänyt roikkumaan ohjista, en pyytänyt liian voimakkaasti… Muutaman kerran sain itseni kiinni ohjien säätämisestä (”mitä ihmettä näille päille tehdään? olisiko noin paremmin vai näin?”) ja diagnosoisin itseni silloin hermostuneeksi ja jännittyneeksi.

Olen aina vain varmempi siitä, että tässä on kyse siitä, onko ratsastajana sinut sen kanssa, mitä tavoittelee ja miten katsoo ratsastusta. Tietyllä tasolla myös rentoudesta. Varmuudesta, rohkeudesta olla rento. Haluaisin ajatella, että olen kasvanut ratsastajana sen verran, että uskon siihen, mitä teen. Vaikka se ei tietenkään ole aina oikein. Kuitenkin on ehkä parempi pyytää väärää johdonmukaisesti kuin hakea oikeaa epävarmana. Ehkä tämä on osa sitä, mitä sanotaan kasvamiseksi.

——–
(Taas on ollut mahdottoman kiire muun elämän kanssa, pahoitteluni väliin jääneistä päivityksistä yms. Katsotaan, jos saisin muutamalla ajoittamattomalla päivityksellä taas takaisin rytmistä kiinni.)

Mistä on siis kyse? Yritän selittää parhaani mukaan. Palautteettomalla myötäyksellä tarkoitan tilannetta, jossa ohjastuntuman ottaminen on vaikeaa tai mahdotonta, koska hevonen myötää (liikaa) ennen kuin tuntuma on varsinaisesti “kiinni” (ohjaskontakti on saavutettu) tai myötää selvästi enemmän kuin kontakti edellyttäisi. Tietyllä tavalla siis hevonen ennakoi tuntuman ja siirtää itsensä tuntumasta edelle, karkuun. Erityisesti olen kiinnittänyt tähän huomiota lännenratsuilla, perinteiseen tyyliin ratsastetuilla hevosilla yleensä ongelma muodostuu tuntuman vastustamisesta, ei pakoilemisesta. Mutta kyllä näitä löytyy joka lajista.

Toki arvostan ja pyrin siihen tilanteeseen, jossa hevonen kantaa itse itsensä, ei jää ohjiin kiinni tai vastusta ohjastuntumaa (myötää). Tämä tarkoittamani asia vain on tietyllä tasolla ylireagointi tai liioitteleva vastakohta toivomastani tilasta. En myöskään paheksu palautteetonta myötäystä siksi, että se vie hevosen pään luotilinjan taakse — mielestäni tarkoituksenmukainen ja hetkellinen liian syvä pään asento on ihan ok (tietystikään sitä ei voi ahdaskaulaisella hevosella pitää niinkään toivottavana edes pienissä määrissä). En nyt puutu tähän, järkytän teitä myöhemmin luotilinjan takana ratsastamisine!

Mikä tämän tilan tekee minulle niin inhottavaksi, on tuo palautteen puute. Vaikka haluan hevosen myötäävän ja kantavan itsensä oikeassa muodossa ilman jatkuvaa ohjista “tukemista”, haluaisin kuitenkin, että hevonen ei pelkäisi ohjaskontaktia tai väistäisi sitä aina vain painamalla kaulaa enemmän rullalle ja suunnaten alas. Tietyllä tasolla haluaisin olettaa jotain tiettyä “normaaliasentoa”, johon hevonen pyynnöstä hakeutuisi (eikä painuisi sen taakse/alle). Ylimyötäävät hevoset ovat usein kumikauloja, jotka eivät vältä taipumista vaikka ryntäisiin asti.
Joka tapauksessa haluaisin hevosen miettivän ja tuntevan kontaktin niinsanotusti pyynnön läpi. Onko kyse pään asennosta? Kaulasta? Puoli metriä vai 2 cm? 45 astetta vai 0,2? Kokoamisesta? Myötäyksestä? Pieni viive ei haittaa, kun aika käytetään hyödyksi.

Palautteettomassa myötäämisessä taas hevonen “myötää” (lainausmerkeissä siksi, etten olisi niinkään varma, että tuota tilannetta voisi kutsua todelliseksi myötäämiseksi) aina pyöristämällä kaulaa, vieden turpaa lähemmäs ryntäitä, usein vakiomäärän, yleensä ennen kuin varsinaista tuntumaa (ohjaskontaktia paremminkin, inhoan sanaa “tuntuma”!) ehtii syntyä.

Vaikka hevonen painuisi niinsanotusti kuolaimen alle tai taakse, ei se sinänsä ole ongelma. Osaan kyllä nostaa hevosen takaisin avuille, mutta inhottaa se tapa, jolla hevonen tekee saman joka ikisen kerran, kun ohjia käyttää. Aina (usein) kun ei ole kyse hevosen pään/kaulan asennon korjaamisesta tai laskemisesta. Kun hevonen jatkuvasti hakeutuu pois ohjaskontaktista kääntymällä ohjasapujen taakse (tai alle), on todella vaikea kontrolloida takaosaa tai liikettä yleensä. Tulee vähän sellainen hullu olo, että hevonen tekee kuperkeikan. Vaikka molemmat (enemmän) ratsastamistani tähän ilmiöön järjestään syyllistyvistä hevosista liikkuvatkin hyvin takaa eteen.

Huolestutavaa on se, että ohjia käyttäessä ei varsinaisesti tunne palautetta siitä, missä ja miten hevonen on. Kontaktia saa todella hakea ja sitten se jossain vaiheessa löytyy (jos löytyy). Monilla hevosilla pieni ohjaskontakti tarkoittaa pientä myötäystä, ja jos tarvitaan lisää, niin otetaan uudestaan (enemmän) kontaktia. Ne jaksavat myös odottaa sitä, että asennon tultua oikeaksi, he saavat palkinnoksi löysän ohjan.

Kun hevonen myötää ennen kontaktia (tai tietyllä tapaa kontaktin vaatimuksen yli), ei ole oikein mitään keinoa palkita. Paitsi se, että ei kiristä ohjaa lisää ja/tai ei pyydä muuten mitään uutta. En osaa oikein hahmottaa, käsittääkö palautteetonta myötäystä harrastava hevonen tekevänsä niin fundamentaalisesti oikein, että se ei tarvitse erillistä vahvistusta, vaan se ymmärtää itse aiheuttamansa löysän palkintoja ja/tai ymmärtääkö se jokaisen ylöspäin (kuolaimelle) hakevan korjauksen jälkeen, että se tekee väärin.

En myöskään osaa mieltää, että onko tämä koulutuksen tulosta vai hevosen oma reagointitapa (eli onko koulutuksessa ollut jokin puute/virhe, missä hevonen on tämän oppinut; vai onko se luonteelle ominainen tapa vastata). Minua hieman kalvaa epäilys, että tämä olisi seurausta (lännenratsastuksen) ratsastustavasta, jossa hevosen tulee olla edestä tietty määrä alempana kuin kisamuodossa sen tarkoitus olisi. Ehkä tämä ajatus vain ei sovi kaikille hevosille, ainakaan pidemmän päälle? Toki hevonen voi reagoida näin myös liian kovaan ohjasotteeseen tms., mutta minua häiritsevissä tapauksissa kyse ei ole tästä (ei sillä, ettenkö itse joskus ottaisi liikaa ohjista, vaan siksi, että tämä on jatkuva asiaintila kaikkien ratsastajien kanssa, selästä, maasta, riimulla, kuolaimilla ja samanlainen “ylimyötäys” on seurausta myös vastustetun ohjasotteen läpimenosta).

Palautteettoman myötäyksen tilanteessa kuitenkin valta siirtyy ainakin minun silmissäni hevoselle siksi pieneksi hetkeksi, kun se tekee “ylimyötäävän” liikkeen (yleensä palautteettomassa myötäyksen suuruus tai “tavoitepaikka”, jossa ollaan myötäysliikkeen jälkeen, on yhtä suuri ja liike nopea), eikä sitä ole vielä pyydetty korjaamaan. Onko siis vain kyse hevosen pyrkimyksestä päästä irti kontrollista?

Tiedän, etten osaa oikein kuvailla sitä tunnetta ja ilmiötä, jota yritän tässä pohtia. Minulle tulee vain niin huono, voimaton, olo tämän tapahtuessa. Erityisesti silloin, kun pyytää hevosta edestä alas ja “muotoon” kevyellä ohjaskontaktilla, ja hevonen lonksauttaa päänsä yläilmoista toivomani paikan taakse/alle. On hirvittävän vaikea saada niitä “astelukuja” käyttöön, jotka hevonen ylittää aina ja automaattisesti ylimyötäyksellään. Äkkiseltään laskien vaikeasti hyödynnettäväksi jää jopa kaksi viidennestä!
Välillä tuntuu jopa, että kaulaa ei saa venymään. Se vain rullautuu, mutta kääntymällä, ei sirosti venymällä.

Tämä ilmiö kiusaa minua ratsastuksessa tällä hetkellä ehkä eniten. Jopa niin paljon, että joskus tulee jopa fyysisesti paha olo, kun kaikenlainen kontakti eteen katoaa tai näkee sen tapahtuvan jollekin muulle (tosin kaikki eivät tunnu pitävän ylimyötäystä niin huonona…?). En osaa nyt ajatella oikeaa ratkaisua. Tietyllä tasolla pelottaa, että kyse on jostakin vakavasta koulutuksellisesta virheestä/puuttesta, jonka korjaamiseen tai tunnistamiseen minulla ei ole mahdollisuuksista huolimatta kehittynyt mitään mallia.

• Radat ovat pääosin omien mietintöjeni ja “mitähän sitä tekisi” -haahuilun tulosta.
  En tule sellaisenaan julkaisemaan minkään kirjan tai kilpailulajin virallisia ratoja, ellei ne liity jotenkin pakottavalla tavalla esimerkiksi päiväkirjamerkintöihini (jokin valaistuminen, kilpailukokemus… löytyvät pääasiassa luokasta “päiväkirja“) eivätkä ole yleisesti helposti saatavilla esimerkiksi internetistä/kirjastosta (muuten linkitän ensisijaisesti).
• Ratakuvaukset pohjautuvat lännenratsastuksessa yleisesti käytettyyn tyyliin.
  1. Olen ulkomuistista osittain tietoisesti ominut aika paljon yleisesti käytettyjä koodeja esim. askellajeille ja erilaisille esineille. En kuitenkaan ole pyrkinyt täydellisyyteen, joten eroja esiintynee aika varmasti. Lännenratsastuksen ratapiirroksia näkemättömälle kuviot voivat näyttää vähän vierailta, mutta vakuutan, että niihin tottuu nopeasti! Jokaisessa piirroksessa pitäisi olla mukana merkkien selitykset ja ne löytyvät täydellisenä listana myös tämän tekstin lopusta.
  2. Liikkeet ovat yhdistelmä eri lajien liikkeitä ja nimityksiä. Pyrin tekemään tällä sivulle linkitettävän listan, jossa on lyhyesti selitetty erilaiset liikkeet (sekä muutama muu ratoja ratsastaessa huomioitava tekninen seikka), jotka eivät välttämättä ole tuttuja kaikille (esim. sidepass). Ratapiirroksissa liikkeitä on luonnehdittu muutamalla sanalla “kertaukseksi”.
• Radat ovat muuntautumiskykyisiä.
  1. Ratapiirroksissa ei yleensä ole mitään mittakaavaa tai erityisesti mainittuna matkojen pituuksia. Mainitutkin mitat ovat vain suosituksia. Lähes aina kuitenkin voin suositella radan ratsastamista pienenä, esim. 10-20 metriä halkaisijaltaan.
  2. Yleensä piirrän radat samaan suuntaan, mutta mikään ei estä niiden peilaamista tai kääntämistä. Itse asiassa se tekee vain hyvää.
  3. Useissa radoissa voi vaihtaa askellajinkin haasteen lisäämiseksi tai helpottamiseksi.

  Teksteissä saatan esitettää myös vaihtoehtoja jonkin liikkeen tilalle tms. En kuitenkaan automaattisesti piirrä useampaa piirrosta. Käytä mielikuvitustasi, kysy, jos haluat selvennyksen!

• Otan enemmän kuin mielelläni vastaan palautetta, kommentteja, muutosehdotuksia ymv. kaikista radoista!
  Tarkoituksenani on tarjota kaikille virikkeitä ja uusia kokemuksia, myös itselleni. Ei niin pientä kommenttia, etteikö sitä kannattaisi lähettää. On erittäin mukavaa kuulla, jos minusta, kirjoituksistani tai radoistani on apua tai iloa muillekin!
• Ratoja saa vapaasti tulostaa, antaa kaverille ja raahata tallille. Uudelleenjulkaisu kielletty ilman lupaa.
  Itse asiassa tarkoituksenani on luoda jokaisesta ratapiirroksesta, kuvauksesta ja mahdollisista variaatioista pdf-tiedostot, jotka on helpompi tulostaa tai vaikka tallettaa omalle koneelle. Pyydän ainoastaan, että muuhun kuin oman ratsastuksen kehittämiseen pyydettäisiin lupa ennakkoon (vastaus on lähes täysin varmasti kyllä) kommentilla, yhteyslomakkeella tai sähköpostilla (yhteys @ melkeinvalmis . net). Tulosteissa/tiedostoissa toivoisin säilytettäväksi sivuston osoitteen (pieni “melkeinvalmis.net” -merkintä alakulmassa). Julkaisu esim. keskustelupalstoilla kielletty ilman erillistä lupaa. Linkitys itse radan viestiin (ei suoraan pdf-tiedostoon) toki sallittu!
• En ota mitään vastuuta radoista aiheutuvista vahingoista yms.
  Olen siinä uskossa, että ratojeni ratsastaminen on turvallista, mutta lisätään tämä kuitenkin. Toivon, että kaikki osaavat ajatella itse, kannattaako tehdä ihan kaikkea tai sopiiko jokin harjoitus itselle/hevoselle. (En ole perehtynyt millään tasolla kaikkien liikkeiden/tehtävien/ratojen terveysvaikutuksiin.)

Hauskaa ratsastusta!

Kaavakuva merkinnöistä tulossa myöhemmin. Pdf-versio tulossa myöhemmin.

Lyhyt listaus yleisimmistä merkeistä:

neliö, jossa rasti sisällä

merkki, kuten tötsä, tolppa, ämpäri… (merkki ratsastetaan aina niin, että ratsastajan pohje merkin keskipisteen kohdalla)

lyhyt katkoviiva

käynti

pitkä katkoviiva

ravi

yhtenäinen viiva

laukka

kaarinuolet

käännökset, spinit, väistöt (katso tarkemmin radan ohje)

vinoviivasto

pohkeenväistö (myös avo- tai sulkutaivutus, katso radan ohje)

poikkiviiva-piste-poikkiviiva

sidepass

musta paksunnos laukkaviivassa

laukanvaihtoalue

erilaiset nelikulmiot

silta, koroke, puomi (kapea pitkä laatikko)

Mikä sitten määrittelee hevosen reaktion erilaisiin äänikomentoihin (= avainsanoja, joista tuloksena aina tietty asia)?

Varmasti kaikille tutuin ääniapu on maiskutus. Seuraavana varmaankin erilaiset askellajikomennot (ravi, käynti, hop) ja hidastamiseen liittyvät käskyt (prr, whoa, jop).

Onko sanallisten komentojen voima niiden merkityksessä? Kuten ehkä suurin osa hevosten kanssa toimivista sai edelliset sanakomennot lukiessaan huomata, on niihin vakiintunut tietyt sanontatavat ja -rytmit (ra-vi!, hidas ja viipyilevä pruu/soojaa). Uskon vahvasti, ettei useinkaan ole kyse niinkään tiettyjen sanojen oppimisesta, vaan niiden rytmin tai energian ymmärtämisestä. Loppujen lopuksihan hevosen sanavaraston on arvioitu käsittävän n. tusinan sanaa, maksimissaan.

Tokihan jotkut hevoset oppivat sanoja. Esimerkiksi ratsastuskouluissa eivät opettajat sano aina “ra-vi!” raviin siirryttäessä. Välillä näkee vuosia tunneilla käyneitä hevosia, joista olisi helppo uskoa, että ne ymmärtävät nimen omaan sanan merkityksen.

Kuitenkaan sana ei aina ole oikea työkalu, vaikka sen pääasiallisena viestinä olisikin energia, äänensävy tai rytmi. Esimerkiksi kilpailuissa ei parane puhella, etenkään radalla. Silloin kuvaan astuvat “viattomat”, “luonnolliset” äännähdykset. Joitakin hevosia on onnistuneesti opetettu reagoimaan kurkunselvittelyihin tai köhimiseen vaikkapa korvien nostamisella pois luimusta tai niskan rentouttamiseen. Ei ehkä se ääni tai äänen energia, mutta myös ko. äännähdyksen aikaansaamisen vaativat muutokset kehon lihaksistossa. Erityisestihän tämä ajatus on valloilla hengityksen käytössä mm. pysähtymisen apuna. Ja voimakas puhallushan aktivoi hevosen luonnollisia vaistoja.

Itse olen sitä sorttia, joka jatkuvasti höpöttää hevosen selässä. Jopa siinä määrin, että saan kuittia kentällä ja sen ulkopuolella. Todellisuus kuitenkin on, että harjoitusolosuhteissa äänen käyttö auttaa niin oman kehon ja rentouden hallinnassa kuin myös saamaan hevosta “kuulolle”, tai puujalkavitsiä välttäen “toimimaan paremmin”. Hiljaa olen vain silloin, kun jännitän tai kun pitkällinen kokemus on opettanut, ettei kälätys ole toivottua tallilla/tunnilla/ko. hevosen kanssa.

Äänen monipuolisista käyttömahdollisuuksistahan voimakkain on tunnetilan välittäminen. Tunnetilan voi kuvitella olevan energiaa, jolloin tunnetilan ilmaiseminen voi muokata siirtyvän energian kautta vireystilaa. Esimerkiksi säikähdyksessä rauhallinen, tasainen ja lämmin ääni (puhe) rauhoittaa molempia, vahva, kova ja tukeva voi ohjata keskittymistä sekä komentaa.

Tietysti jo pelkkä luonnollinen puheääni (tai -tapa) saattaa saada hevosessa aikaan mitä moninaisempia tunteita. Tietty intonaatio tai sävelkorkeus voi hermostuttaa ja aiheuttaa hevosen vieroksuntaa. Tällaisiin seikkoihin voi tietyssä määrin vaikuttaa erilaisilla äänenkäytön harjoituksilla. Valitettavasti kaikille ei siunaannu kaunista tai miellyttävää ääntä, mutta jokaisen on selvittävä sillä annetulla.

Kuitenkin äänen käytössä tulee aina muistaa, että äänellä on sekä positiivinen että negatiivinen mahti. Vaikka äänellä ja sen välittämällä energialla pystyy tekemään paljon, voi sen käytöllä myös paljastaa paljon: epävarmuus on yksi ominaisuuksista, jotka kuuluvat selvästi äänen rivien välistä. Suurin hyöty tulee siis tilanteissa, joissa äänenkäyttö on varmaa ja hallittua.

Usein tuntuu, että ääntä ei käytetä tarpeeksi tai tarpeeksi tehokkaasti. Mielellään näkisin muidenkin puhuvan hevosilleen enemmän, etten ole se ainoa hassu höpöttäjä. Pitää muistaa, että hevonen ei tunnista (kaikkia) sanoja. Se kuitenkin lukee ja kuulee energian ja tunnetilan.

————

Pahoittelen viime viikon kirjoituksen väliinjääntiä aikatauluni hektisyyteni ja yhteydettömyyteni vuoksi. Ko. kirjoitus korvataan näillä näkymin ma 18.2. Silloin myös pieni osuus “muuta asiaa”…

——

Materiaalin nimi: Preparing For a Dressage Test
Tekijät: David Trott & Penny Hillsdon (valokuvat Bob Langrish)
Julkaisija: J. A. Allen 2001, tässä jutussa kyseessä uusintapainos 2004
Sivuja: 23
Muuta: julkaistu sarjassa Allen Photographic Guides, numero 39

Vaikka kyseisessä kirjassa ei olekaan hirveästi luettavaa, on se erittäin hyvä johdatus kouluratsastukseen ja liikkeiden oikeaan suorittamiseen. Kirja alkaa varsin kattavilla määrityksillä ratsastuksen perusasioista, joita tuomarit toivovat näkevänsä myös radalla. Mukana on mm. rytmi, suoruus, ratsastajan asento. Pelkästään jo tämän osuuden takia kirjanen on hyvä ostos: hyvien määrityksien seassa on myös lyhyemmät “vinkit”, jotka palauttavat huomioimaan juuri niitä tärkeitä asioita (esim. “eteenpäinpyrkimys ei ole sama asia kuin vauhti”).

Kuvia on runsaasti niin oikein suoritetuista liikkeistä kuin myös virheistä. Kuvat tosin voisivat olla huolellisemmat. Suurimmalta osin ne ovat selkeitä sen asian suhteen, josta ne kertovat. Kuitenkin joissakin kuvissa on muu virhe tai hieman häiritsevä tekijä, joka saattaa kiinnittää huomion vääriin asioihin. Välillä myös kuvan asia voisi olla “karrikoidumpi” tai niihin kaipaisi jotain piirrosta, joka korostaisi tärkeää kohtaa. Toki kolmelle hevoselle kaikkien mahdollisten hyvien ja huonojen puolien saaminen selkeästi esiin on malko mahdotonta.

Kirjasen voisi jakaa oikeastaan kahteen osaan: liikeiden ja perusasioiden esittely/määrittely ja koulukilpailuun valmistautuminen. Ensimmäinen osa on erittäin hyödyllinen kenelle vain ratsastavalle, vaikka se keskittyykin tekstein ja kuvin nimen omaan niihin perusliikkeisiin, joita tarvitaan helpoimmissa kouluohjelmissa (Preliminary, Novice, Elementary). Toinen osa taas on hieman käytännönläheisempi ohjeistus siitä, mitä ja miten harjoitella kotona, jotta kilpailupäivä sujuisi hyvin. Vinkkejä annetaan myös kisapaikalla toimimiseen: miten verrytellä, mitä huomioida.

Itse suosittelisin tätä kirjasta kaikille, jotka haluavat kätevän “muistilistan” liikkeiden suorittamisesta ja joilla on jo vähän kokemusta kouluratsastuksesta.

1. Ei oikeasti tarvitse olla kummoinenkaan ratsastaja, että saa hevoselle kanget päähän tai kannukset jalkaansa.
   Julma tosiasia on, että monet ratsastavat kangilla ja kannuksilla vain koska “niin kuuluu tehdä”. Aika usein esimerkiksi näihin välineisiin siirrytään vain siksi, että ollaan menossa aluekilpailuihin, joissa on kankipakko. Tai niitä käytetään vain kilpailuissa/kerran-kaksi ennen kilpailupäivää. Ja vaikka arkisinkin ratsastettaisiin kannuksien ja kankien kanssa, ei se tarkoita sitä, että niitä osattaisiin käyttää oikein.
2. Ei oikeasti tarvitse olla “hyvä” edistyneisyyden mielessä, jotta voisi käyttää kankia ja kannuksia.
   Toinen julma tosiasia on siinä, että ratsastajan ei tarvitse osata piffiä ja paffia, jotta voisi käyttää kannuksia ja kankia oikein, tehokkaasti sekä hyvin. Ei kankien käyttäminen edellytä sitä, että osaa tehdä sulkuväistön laukassa, eikä kannusten käyttöön vaadita, että osaa ratsastaa HeA-kouluohjelman hyväksytysti.

Tietyllä tapaa ns. ratsastuskouluratsastusmaailmassa asennoiduttiin myös siten, että hevosen tarvitsee olla jotain todella erikoista (taitava, lahjakas, kallis, vanha…), jotta sillä ratsastaessa voisi käyttää kannuksia tai kankia. Sekin on mielestäni väärin. Hevosen pitää vain olla hyvin koulutettu hallitsemaan perusasiat paineen väistämisestä (kun ratsastaja painaa oikealla pohkeella, hevonen väistää vasemmalle; kun ratsastaja ottaa tiiviimmän ohjastuntuman, hevonen myötää), jotta sillä voisi käyttää kannuksia tai kankia.

On tietysti hieman eri asia tarvitseeko. Asiasta voi olla montaa mieltä. Mikä loppujen lopuksi on välttämätöntä ratsastuksessa?

Jos haluaa ajatella niin, että hevoselle pitää olla mahdollisimman lempeä ja aina pitää käyttää pehmeitä, mahdollisiman kevyitä apuja, ei sen mielestäni tulisi automaattisesti tarkoittaa, että joku kuolain, raippa, kannukset, tms. olisi ehdottomasti kielletty.

Olen miettinyt asiaa jonkun verran ratsastettuani muutamilla hevosilla “kankikuolaimin” (varsinivelet käytännössä… tapered snaffle tai shank snaffle). Muistutetaan nyt jälleen kerran siitä, että olen aika lailla “reilulla” (keveys, rentous, lempeys, luottamus, minimaalisuus…) ratsastuksella aivopesty, joten minulla oli kyllä epäilykseni kokeilla “kankia” tai kannuksia. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos omistaisin/ostan oman hevosen, joka on lähellekään sellainen kuin yli 90 % ratsastamistani hevosista, tulen ratsastamaan sillä käyttäen kannuksia ja “kankikuolaimia”/bosalia arkiratsastuksessa.

En näin siksi, että kaikki ratsastamani hevoset ovat olleet junttura-ääliöitä. Pois sellaisesta. Suurin osa ratsastamistani hevosista on ollut kevyitä ja herkkiä (tai niistä olisi voinut tulla/on tullut sellaisia), kunhan niitä ratsastettaisiin kevyesti ja herkästi, yksiselitteisillä ja lyhytkestoisilla avuilla (vrt. aikeisemmin marmattamani vihje). Vaikka kanget eritoten tuottavat terävämmän avun, ei se välttämättä ole kova tai muutenkaan huono asia. Kun väline on oikea, myös pienempi viesti menee paremmin perille.

Kannukset taas ovat asia erikseen. Onhan ne tehokkaat, eikä kukaan jää kiinni kehenkään niiden kanssa ratsastaessa. Kun ratsastan kannuksilla, en käytä kannusta pohkeen tehostajana kuin erikoistapauksissa (ns. tavallinen ratsastuskouluratsastaja voisi käyttää raippaa näissä tilanteissa), vielä vähemmän normaalin (eteenpäin)ajavan pohkeen sijasta. Ei, kannuksia on paljon tehokkaampaa käyttää erikseen ja merkitsemään asioita, jotka sekoittuvat helposti ns. tavalliseen pohkeeseen. Kannuksilla on paikkansa ja tehtävänsä aina, oli hevonen kuinka reipas tai laiska tahansa. (Mistä ehkä voisin kirjoitella myöhemmin tarkemmin…)

Kankien ja kannusten hyvän käytön edellytyksenä on kyllä tietenkin riittävän tasapainoinen ja rauhallinen ratsastaja. Yksikään väline sellaisenaan ei ole huono tai hyvä, on vain kyse siitä, käytetäänkö ja miten sitä käytetään. Vanha totuus pitää paikkansa: ei se kuolain, vaan se käsi siellä kuolaimen toisessa päässä!

Tiedättekö, koin valaistumisen kesällä. Treenasin hevon kanssa laukkajuttuja (koska olen huono niissä ja hevo on tullut yllättävän hyväksi -> ie. kehitystä tapahtuu!) aika paljonkin, jotta joskus ehkä voisin todella nauttia laukkaamisesta.

Joitakin aikoja meillä on ollut tunneilla/kursseilla sellainen hämärä laukkaharjoitus, jossa pitäisi nostamalla koota hevonen laukassa. Kuulostaa helpolta, mutta yrittäkäähän pois, tarkemman kuvauksen saa minulta. (Tosin, vaikeus taitaa edellyttää tämän viestin lukemattomuutta ja yhtäläistä tyhmyyttä kirjoittajan kanssa, nb.)

Olen ollut varsin epätoivoinen ko. harjoituksen kanssa, varmaan osittain siksikin, että olen ratsastanut melko vierasta hevosta, jonka pitäminen kentällä on jo lottovoitto (tulen epätoivoiseksi siitä, kuinka mielellään se vastustaa kaikkia apuja, vaikka osaa ja on herkkä halutessaan).

Nyt — tällä kerralla, josta haluan teille kertoa — tosiaan vähän aikaa sitten laukkailin aika päämäärättömästi vuokrahevosellani, suoria linjoja, eri tempoja. Erään kerran laukkasin hevosen “huonoon kulmaan” (tiedättehän, se, joka on kauimpana tallista), jossa tämä hevonen joka ikisen kerran ainakin yrittää unohtaa suoruutensa, kiihdyttelee, kaatuu sisään ja harrastaa muita perustavanlaatuisia vikoja, joita se ei normaalisti tee. Hevonen lähestyi kulmaa jo sillä mielellä, että nyt kiihdytetään ja vedetään portille kiitopukkilaukkaa heti kun tädin ajatus harhautuu. Täti vain olikin ovela. Päätin koota hevosen niin, ettei se tiedä, pysähdytäänkö vai ei.

Ja tästä sitten seurasi se minun valaistumiseni. Olen aina ajatellut tätä kulmassa kokoamista (nostamista) ylös, ylös ja ylös. Olen tehnyt sen selkeästi väärin. Nyt kerrankin istuin alas, puristaen kevyesti sisäreisillä sekä nostaen rintakehää ja käsiä ylös. Eli jotain tietyllä tapaa kokoamisen ja pidättämisen (sliding stop -tyyppinen) välimuotoa, ei kokoamista, joka tähtää vain nostoon.

Olen taas kerran yrittänyt juosta ennen kuin osaan kävellä, niin sanoakseni. Mikä kumma siinä on, että kaikissa asioissa pitää hypätä yhden tärkeän vaiheen ylitse?

Tässä tapauksessa puolustuksia ei ole. Voisihan sitä tietty väittää, että opetus on ollut puutteellista, kun on keskitytty vain siihen kokoamiseen… Todellisuudessa aina on neuvottu, kuinka hevonen pitää saada kuulolle ja vauhti hidastumaan. Olen vain ollut tyhmä ja yrittänyt sitä jokaikinen kerta väärän kautta. Olen lähtenyt siitä, että ensin hevonen kuulolle ja kootuksi, sitten jalat oikeaan vauhtiin. “Kyllä se oikea tempo sieltä tulee, kun muoto on oikein.” Väärin. Aina ensin se liike, ystävä rakas. Jos liike on väärä, ei muotokaan ole oikea.

Toinen syy, miksen ymmärrä omaa tajuamattomuuttani on se, että olen pirun laiska ratsastaja. En jaksa keskittyä säätämään ohjien kanssa (en osaa pitää ohjia kädessä, tämä on tosi) tai liikuttamaan jalkojani, kun persaus on valmiina hevosessa kiinni. Miksi siis jokaisen kerran tämän harjoituksen aikana olen lähtenyt ihan vääristä avuista? Miksi olen unohtanut sen minulle lähimmän ja luontevimman avun?

Istunta on oikeasti se tehokkain apu ratsastuksessa. Sillä voi siirtää ihan mitä tahansa hevosen osaa, ihan mihin suuntaan tahansa. Ja se on aina käsillä. Miksi siis yrittää ohjilla kahta erillistä asiaa yhtä aikaa, jos istunta “ei tee mitään”? Jos taas tätäkin olisi osannut analysoida aikaisemmin, niin ei nyt tarvitsisi kysellä.

Kun itse ratsastan, ratsastan aivan liian vähän kaikennäköisiä ratoja. Erityisesti, jos en ole “lännenratsastustuulella”. Kyllähän niitä tehtäväsarjoja, ratoja, voi ratsastaa myös ei-lännenratsastajana! Joskus innostunkin todella ja oikein merkitsen maahan tötsillä tai muilla merkeillä suunnittelemani radan. Yleensä en jaksa miettiä ratoja — tai jos jaksan, en ainakaan merkitse niitä. Kyllähän sitä nyt aitatolpista yms. maamerkeistä voi paikkansa katsoa, eikö totta?

Väärin. Pitäisi oikeasti paneutua ratsastukseen, ja jokaiseen harjoitukseen, asettamalla selkeät päämäärät välitavoitteineen. Summittaisilla merkinnöillä ja suunnitelmilla ei pysty rakentamaan tarkkaa palautejärjestelmää, mikä on ensisijaista ainakin itsekseen ratsastavalle. Jos menet neljä metriä ohitse merkistä, jossa piti pysähtyä, tiedät taatusti, ettei tämä juttu mennyt kauhean hyvin. Merkki ei valehtele.

Olen ensimmäinen myöntämään, että pitäisi ratsastaa enemmän tehtäväsarjoja, ratoja. Niin ratsastustunneilla kuin myös ihan itsenäisesti. Eikä vain minun, vaan ihan kaikkien. Ratsastuskouluissa ja tunneilla ratojen ratsastaminen on vain järjestelykysymys. Tosin se vaatii sitä, että ratsastajat on opetettu itsenäisiksi, eikä vain seuraamaan edellä menevän ratsukon häntää. (Henk. koht. en pidä ratsastajaa edes perustaidot hallitsevana, jos ei osaa itse säätää esimerkiksi välimatkoja, jne. itsenäisen ratsastamisen perusteita.) Yksin ratsastavalla ei ole mitään syytä olla asettamatta itselleen haasteita ja “rajoja” tehtävien muodossa.

Vaikka erilaisten ratojen ratsastaminen on niin tärkeää, ei sitä aina tule tehtyä edes tilaisuuden tullen. Usein sitä myös tuntee päänsä tyhjäksi kaikista radoista, vaikka todellisuudessa erilaisia tehtäväsarjoja on (kirjaimellisen!) loputtomasti. Siksi tästä eteenpäin joka kuukauden toinen maanantai pureuden ratoihin. Joko näin puhtaan höpinän muodossa tai esitelemällä itse ratsastamiani ratoja. Toivottavasti niiden joukosta nousee edes joku mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tehtävä myös lukijoille.

Toivon myös kommentteja, ehdotuksia, palautetta, keskustelua radoista — miten niistä saisi tehokkaampia? Oliko hyötyä? Onko sinulla parempi/tehokkaampi tehtäväsarja mielessäsi? Jaetaan yhdessä virikkeitä parempaan ratsastukseen!

pysähtyminen: sisältää siirtymisen pysähdykseen, pysähdyksen ja siitä pois
pysähdys: paikallaan seisominen liikkumisen välissä

Pysähtyminen on ollut minulle sellainen asia, jota olen ajatellut useampaan eri otteeseen. (Tämän voi havaita jo siitä, että kirjoitin aikaisemmin pysähtymisestä otsikolla “Vaikeiden asioiden keksimistä“.) Ensimmäinen keino pysähtyä, mikä minulle on opetettu, oli peruskeino “vedä ohjasta”. Sen jälkeen puhuttiin pohkeen ja ohjan yhteisvaikutuksesta, lopulta palattiin takaisin ohjalla pysäyttämiseen, sitten istunnalla, käsiteltiin apujen yhteisvaikutusta ja asentoa. Vähemmästäkin menee sekaisin, vaikka toisaalta jokainen neuvottu tapa on ollut siinä tilanteessa ihan toimiva.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole. Oikean valmistelun jälkeen tärkeintä on vain pidättävä tai estävä apu ja kaikki muu onkin ylimääräistä lisäystä.

Tähän asti olen havainnut pysähtymisessä sekä siihen valmistautumisessa neljä tärkeää osa-aluetta:

1. liike
   Edelletys mille tahansa oikein suoritetulle tehtävälle on hevosen ja ratsastajan riittävä liike (myötäys mukaanlukien), joka suuntautuu kehon läpi oikein. Epämääräisesti liikkuva hevonen tekee kaikki yksittäiset liikkeet epämääräisesti.
2. avut
   Apujen tulee olla pidättäviä, selkeitä ja yhdensuuntaisia. Kaksi ensimmäistä määrettä ovat lähes itsestäänselviä ja kolmaskin melkolailla. Kuten kaikessa muussakin, apujen tulee toimia vihjeinä kohti tiettyä, yhteistä päämäärää. Pysähtymisen tapauksessa siis ei tule antaa pidättävien apujen lisäksi eteenpäinajavia (yhtäaikaisesti).
3. tuki
   Hevoselle tulee antaa sen tarvitsema tuki. Toiset eivät sitä tarvitse lainkaan/lähes lainkaan. Oikea tapa selviää tutustumalla hevoseen. Tuesta voidaan ymmärtää perinteistä ohjastukea ja pohkeita/jalkoja/istuntaa tai vaihtoehtoisesti ns. henkistä tukea, kuten rohkaiseminen.
4. suoruus
   Suora hevonen pysähtyy paremmin ja oikein. Suoruus on myös vaikea saada säilymään pysähtymisen aikana ja siinä onkin yksi oikeiden apujen käytön haasteista pysähtymisessä.

Vaikka paikallaan seisomista ja uudelleen liikkeen jatkamista ei laskettaisi mukaan, on pysähtyminen erittäin hankalaa ratsastaa siististi ja oikein. Jos normaali siirtymä askellajista toiseen on vaikeaa ja vaatii harjoitusta, on pysähtymisessä vielä yksi ylimääräinen vaikeustaso. Vaikeinta taitaakin olla kaikkien pysähtymisen taiteen sääntöjen hallitseminen samalla kertaa, samassa pysähtymisessä.

Tiellä täydelliseen pysähtymiseen löysin seuraavat mahdolliset ongelmakohdat:

1. Hevosen liike on hallittua, tasapainoista ja “oikein päin”.
2. Askeleen pituus ja tahti säilyy aina pysähdykseen asti.
3. Hevonen pysähtyy tasajaloin.
4. Hevonen pysyy yhtä tiiviissä muodossa kuin ennen pysähtymistä ja säilyttää kokoamisasteensa.
5. Hevosen asento ja mieliala säilyy.
6. Ratsastajan asento säilyy.
7. Hevonen pysähtyy kokonaan: ei jätä yhtään jalkaa liikkeeseen, ei steppaa tai peruuta. Vastaavasti ratsastaja pysäyttää hevosen lisäksi itsensä: ei uusia käskyjä, hätäilyä, jne.
8. Pysähdyksen jälkeen liike jatkuu yhtä hyvänä kuin ennen pysähtymisen aloittamista; muoto, mieliala, jne. säilyy, aivan kuten ratsastajan asento, tuntuma, jne.

Pysähtymisen tulisi olla aktiivisempi liike kuin monasti sitä ratsastaessa ajatellaan. Tokihan esim. myötäliike passivoidaan pysähtymisen aikaansaamiseksi (mikä on ihan hyvä tapa), mutta lähinnä kaipaisi lisää suunnitelmallisuutta ja säilymistä pysähdyksen (jopa koko pysähtymisen) läpikin: paljon huomaa pysähtymismielialaa “joo, eiköhän tästä sitten pysähdyttäisi”: hevonen hipsuttaa monta(kymmentä) askelta, ratsastaja nousee jalustimille, jne. ja pysähdyksen jälkeen ratsastellaan puolitoista kierrosta, ennen kuin liike on energistä, tasaista, nättiä ja oikeaa.

Ehkä pysähtymisessä olisi sama juttu kuin muussakin siirtymässä: sen läpi tulisi ratsastaa — tai tässä tapauksessa ajatella ratsastustaan senkin läpi.