Terveisiä Brysselistä. Vietin kaksi intensiivistä päivää EU:n syövereissä Innovaatiojournalismin seura Finjon järjestämällä reissulla, jossa tutustuimme - yllätys - EU:n innovaatiopolitiikkaan sekä EU-journalismiin ja EU-toimittajan maailmaan.

Hyvin kiehtovaa.

Kotimaasta katsottuna Euroopan unioni on hahmoton möhkäle, joka ainakin suomalaisen median mukaan vie kaikki meidän kunnollisten veronmaksajien rahat Kreikkaan. Tämän muutaman tiiviin päivän perusteella olen valmis muuttamaan käsityksiäni EU:sta. Sen sijaan käsitykseni suomalaisesta mediasta ei tämän reissun myötä kohentunut.

Suomalainen media pimittää EU-aiheita. Tai pimittäminen on väärä sana, suomalaisella medialla ei ole aavistustakaan, mitä tuolla tapahtuu. Meikäläisiä EU-uutisia hallitsevat otsaryppyiset, käsiään vääntelevät sarkozyt ja merkelit, jotka kiitävät kriisikokouksesta toiseen ja jakelevat rahoja kriisimaille. Ikään kuin mitään muuta ei sitten tapahtuisikaan.

Mediat niin kovin mielellään siteeraavat EU-asioissa arvovaltaista Financial Timesia (joka tuppaa saamaan ensimmäisenä EU-skuupit). FT suhtautuu EU:hun erittäin skeptisesti, joten suuri osa näistä laina-artikkeleista ruokkii entisestään negatiivista mielikuvaa.

Eräs EU-virkamies haukkui ohimennen suomalaiset mediat maanrakoon. Hänen mukaansa suomalaistoimittajat ovat keskimäärin surkeita eivätkä he ymmärrä EU:n toiminnasta mitään. He eivät tiedä edes perusasioita, kuten sitä, miten EU-lainsäädäntö toimii tai mikä on komission ja parlamentin suhde.

Ei tämä tosin ole pelkästään suomalainen ongelma. Noin viiden viime vuoden aikana EU:sta kirjoittavien toimittajien määrä on puolittunut. Tutkivaa EU-journalismia ei käytännössä ole, sillä kukaan ei halua sellaista rahoittaa. Tämä on EU-kansalaisen näkökulmasta varsin huolestuttavaa. Rahavirrat Suomen ja EU:n välillä ovat niin valtavia, että on käsittämätöntä ettei suomalaismedia seuraa tarkemmin, mihin ne rahat oikein menevät.

Vierailun EU:ssa, vähintään parlamentissa ja komissiossa, pitäisi olla pakollinen jokaiselle toimittajalle. (No, viihdetoimittajat voidaan ehkä vapauttaa.) Jo pari päivää avaa silmät ihan uudella tavalla. Jokaisella itseään kunnioittavalla uutismedialla pitäisi olla vähintään kaksi kirjeenvaihtajaa EU:ssa. Siitä syystä, että asioita on vain niin paljon, ettei yksi toimittaja kerkiä seurata kaikkea. ”Kustannuskysymys, ei pysty”, argumentoivat toimitukset. Pah. Kyse on paremminkin prioriteeteista: EU ilmeisesti koetaan niin epäkiinnostavaksi, ettei siihen kannata paukkuja tuhlata.

Ei ole mikään ihme, että suomalaisten EU-vastaisuus on kasvanut. Media syöttää meille pelkkää velkakriisiä. Sen, mitä Brysselissä oikeasti tapahtuu, tietävät vain harvat. Ja se on väärin. Eikä tämä tarkoita sitä, ettei saisi kritisoida. Päinvastoin. Mutta pitäisi ensin tutkia ja analysoida, ja kritisoida rakentavasti vasta sitten.

(Tarkoituksena ei tietenkään ole dissata niitä suomalaistoimittajia, jotka nyt työskentelevät EU-kirjeenvaihtajina. Heidän työmaansa vain on niin ylivoimaisen suuri, ettei yksittäinen toimittaja - oli kuinka työteliäs ja fiksu tahansa - pysty käsittelemään kuin murto-osaa aiheista.)

Permalink | Leave a comment  »

Yleisradion rahoituksesta päästiin vihdoin ja viimein sopuun. Hyvä niin. Työrauhaa sinne Pasilaan.

Vaan kuinka ollakaan, arvonlisänverolla juuri lyödyssä lehdistössä alkoi hirveä älämölö. "On tämä nyt NIIIIIIIN väärin ja epäreilua."

Härskeimmälle tielle lähti Aamulehti heti tuoreeltaan pääkirjoituksessaan 15.12.:

"Ylen voimakas panostus verkkotoimintaan ei ole kansalaisten etu. Suomessa on jo nyt parisataa ammattitaitoisesti toimitettua verkkosanomalehteä. Ne riittäisivät hyvin."

"Ei ole kansalaisten etu." Millähän perusteella? Huolestuttavaa on se, että pääkirjoittajan mielestä hyvä mediasisältö on yhtä kuin hyvin toimitettu verkkosanomalehti. Tämä kertoo omaa karua kieltään: Aamulehdessä ollaan ilmeisesti aika pihalla siitä, minkälaisia mahdollisuuksia verkko todella tuo journalismin tekemiseen.

Tänään (18.12.) printti-Aamulehdessä on Taloustutkimuksella pikaisesti teetetty gallup, jonka mukaan "Ylen rooli netissä on kansalaisille epäselvä" (STT:n juttu aiheesta Hesarissa). "Siinäs näette, kyllä Ylen pitää lopettaa tai ainakin supistaa verkkotoimintansa, nih."

Niin ikään Hesarin Pentikäinen ilahduttaa lukijoitaan objektiivisella ja analyyttisella kirjoituksellaan sunnuntain pääkirjoitussivulla:

"Huonoa on myös se, että esitys antaa Ylen jatkaa täydellä vapaudella laajentumista internetissä kaikilla rintamilla. [...] Median moniarvoisuuden kannalta se on kuitenkin kohtalokasta. Muiden mediayhtiöiden elintila erityisesti verkossa kaventuu ja suomalaiset riippumattomat toimijat joutuvat kohtaamaan verkon yhä kansainvälisemmän kilpailun liian heikkoina. [...] Määrillä mitattuna verkosta on tullut vaivihkaa Ylen päämedia ainakin kotimaan uutisissa."

Ja vielä:

"Sopii kuitenkin pohtia, kumpi on oikeasti parempi isänmaalle: moniarvoinen media vai yksi valtiollinen ääni."

Aikamoista hurskastelua.

Semminkin, kun "moniarvoinen" (lue: kaupallinen) media näyttäytyy meille etenkin verkossa "katso kuvat" ja "tätä et tiennyt aiheesta x" -tyyppisin klikkioptimoiduin otsikoin, vailla oikeasti merkittävää sisältöä.

Lehdistön omaa retoriikkaa käyttääkseni: Tätäkö me suomalaiset haluamme?

Suomalaisen kaupallisen median ykkösvihollinen ei ole Yleisradio. Pahin vihollinen on kaupallinen media itse. Mediatalot eivät ole osanneet ottaa haltuun internetin tuomia mahdollisuuksia. Turha nyt on vinkua ja valittaa sitä, että Yle on ollut ketterämpi ja fiksumpi verkkotoimija.

Taustalla toki on varmasti karvas muisto 2000-luvun alusta. Alma ja Sanoma ryntäsivät vauhdilla verkkoon eivätkä selvinneet kuivin jaloin. (Lukekaa aihetta käsittelevä Tomi Lindblomin väitöskirja!) Mutta se on ollutta ja mennyttä, ja median toimintaympäristö on muuttunut sosiaalisen median myötä dramaattisesti. 

Uskon ja väitän, että verkko on tuleva olemaan median pääasiallinen toimintakenttä tulevaisuudessa (tuskinpa Yle siihen muuten niin voimakkasti panostaisi). Siksi HS:n Pentikäisen ja Aamulehden Jokisen kannattaisi nyt lopettaa tuo ihan älytön voihke ja valitus ja sen sijaan kääriä hihat. Yle toimii jo nyt erinomaisesti verkossa. Tehkää itse paremmin! 

Jos osaatte.

Se, mihin kaikkeen Yle todella tarvitsee tuota 500:ttä miljoonaa euroa, on sitten toisen keskustelun paikka.

P.S. Blogin Facebook-sivulla on jo yli 200 seuraajaa, jee! Tervetuloa mukaan, sivu päivittyy hiukan tihempään tahtiin kuin tämä blogi... :)

Permalink | Leave a comment  »

Kärsin lokakuussa journalismiähkystä. Se kai kuulostaa tarpeeksi pätevältä tekosyyltä olla päivittämättä blogia noin kuukauteen…?

Kirjoitetaan nyt sitten vähän vanhoista jutuista. Lokakuussa tapahtui paljon inspiroivia kohtaamisia. Olin Johanna Vehkoon ”Painokoneet seis!”-pamfletin julkistustilaisuudessa sekä kävin lounailla toimittajien ja journalismin tutkijoiden kanssa.

Vehkoon kirjasta on kirjoitettu jo kohtuullisen monta arviota ja blogausta, joissa sitä arvioidaan teräväksi ja oivaltavaksi ja ties miksi. Pakko olla samaa mieltä. Luin kirjan yhdeltä istumalta; sujuvasti kirjoitettua tekstiä oli ilo lukea. Innostukseni kasvoi sivu sivulta: ihanaa, että joku ajattelee asioista (=journalismista) samalla tavalla kuin minä. 

Idealistihan Vehkoo on, mutta hän perustelee silti vastaansanomattoman järkevästi, miten journalismi on ajautunut tähän alennustilaan jossa nyt ollaan (klikkijournalismia, katso kuvat, määrä korvaa laadun jne.) ja mitä sille pitäisi tehdä: ihanteellisen journalismin ei oikeastaan pitäisi olla bisnestä ollenkaan. Sen rahoitus onkin sitten toinen juttu. 

Vehkoo esittää kymmenen kohdan listan, jolla journalismi pelastetaan. 

1. Herätkää!

(Toisin kuin kuvittelisi, monissa toimituksissa ollaan edelleen aika pihalla, mitä tuo intternetti ja sosiaalinen media merkitsevät journalismille.)

2. Takaisin juurille: mitä journalismi on?

(Hyvä kysymys. Journalismin perimmäinen tarkoitus ei ole viihdyttää.)

3. Ensin sisältö, sitten vasta bisnes

4. Sanomalehtien sisältöremontti: uutinen on kuollut

(Erittäin tärkeä pointti. Uutistapahtumilla ei yksinkertaisesti voi enää rahastaa - saamme tietoa tapahtumista ihan ilmaiseksi esimerkiksi sosiaalisen median kanavista. Sen sijaan analyysilla ja taustoituksella, asioiden asettamisella kontekstilla, voi pärjätä.)

5. Tehdään journalismista taas tarpeellista ja välttämätöntä

6. Vain laadulla voi kilpailla

7. Digitaalinen edellä, printti perässä

8. Erikoisala on toimittajan tärkein pääoma

9. Avointen ovien toimitukset

(Päivälistat ja agendat avoimiksi!)

10. Epäonnistumisen taito

(Toimittajatkin ovat ihmisiä.)

Erityisesti kohta kahdeksan pistää miettimään. Kuten Vehkoo kirjoittaa, toimituksissa on pyritty hankkiutumaan eroon erikoisosaajista ja tilalle on tullut yleistoimittajia, jotka pystyvät (tai siis joiden edellytetään pystyvän) tekemään juttuja ihan mistä vain taivaan ja maan väliltä. Mikä arvo on toimittajalla, joka ei ymmärrä pintaraapaisua enempää juttunsa kohteesta? Tässäpä olisi paikka toimittajakoulutuksen remontille - tämä aihe on minulla ns. hautumassa, kirjoitan siitä kunhan kerkiän.

Toimittajien pitäisi olla asiantuntijoita. Ei jokapaikanhöyliä.

Täysin puolueettomaan ja objektiiviseen arviooni ei suinkaan vaikuta se, että löysin myös itseni kirjasta, viimekeväinen ”En klikkaa roskaotsikoita” -kampanjani oli päässyt mukaan esimerkkinä yleisön vaatimuksesta hyvää journalismiin. Kieltämättä olen sitaatistani varsin ylpeä. :)

***

Itse julkistustilaisuus 6.10. Päivälehden museossa Helsingissä oli niin ikään kiinnostava, Vehkoon esityksen lisäksi siellä oli paneeli, jossa journalismin tulevaisuudesta keskustelivat Vehkoon johdolla Helsingin Sanomien tuore(ehko) päätoimittaja Riikka Venäläinen, Ylen internetstrategiapäällikkö Tuija Aalto ja Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että Helsingin Sanomat on saanut varsin konservatiivisen nuoren (vm. -71) naispäätoimittajan. Venäläinen suhtautui vähintäänkin epäilevästi kaikkeen, mikä liittyi sosiaaliseen mediaan.  Crowdsourcingista (josta olen kirjoittanut taannoin mm. tämän pätkän) hän oli sitä mieltä, että ”suurin osa ihmisistä ei halua osallistua” ja että ”kyllä toimittajan työ on tulevaisuudessakin toimittajan työtä”. ”Mitä siitä tulisi, jos lukijat itse tekisivät lehden? Mitä virkaa toimittajilla sitten enää on?” ”Sitä paitsi onhan lukijat otettu mukaan lehdentekoon jo kauan sitten.”

Niin. Katugallupeihin ja ”lukijan kuva”-palstoille.

Joko Venäläinen oli tarkoituksella provokatiivinen tai sitten hän vain toi ilmi sen, kuinka pihalla toimittajat keskimäärin ovat edelleen sosiaalisen median toimintalogiikasta. Eli siis että kyse ei todellakaan ole siitä, että toimittaja ulkoistaisi työnsä lukijoille. Jokin Venäläisen esiintymisessä sai minut vakuuttumaan, että kyllä hän taisi ihan tosissaan olla.

Mielikuvani sai vahvistusta hiukan myöhemmin, kun lounastin erään Helsingin Sanomien toimittajan kanssa. Mielestäni hän kuuluu Hesarin edelläkävijävähemmistöön, mutta pääsi kuitenkin yllättämään konservatiivisehkolla suhtautumisella sosiaalisen median hyväksikäyttöön ja lukijoiden osallistamiseen.

”Ei kannata”, oli johtopäätös siitä, pitäisikö joukkovoima todella valjastaa uutistyöhön. Toimittaja muistutti, että crowdsourcingista kohkaavat ovat varsin pieni vähemmistö, ja suuri yleisö ei todellakaan ole kiinnostunut minkäänlaisesta osallistumisesta. ”Miksi edes pitäisi? He maksavat siitä, että me teemme heille lehden.” Resurssejakin se vaatisi paljon ylimääräisiä, ei voida toimittajia velvoittaa kaiken muun ohella vielä kuuntelemaan yleisön mielipidettä. Ja niin edelleen.

Suomalaistoimittajien konservatismi jaksaa kyllä kummastuttaa. Eikö toimittajien pitäisi olla edelläkävijöitä ja innostua kaikesta uudesta? Miksi ei uskalleta kokeilla? Onko kyse vain tietämättömyydestä: ei ihan ymmärretä, mitä se crowdsourcing oikeastaan on?

No, jotain hyvääkin: Hesari on kunnostautunut datajournalismissa ja ottanut lukijoita mukaan tulkitsemaan mm. sisäpiirikauppoja.

Ja uudistihan Hesari sosiaalisen median ohjeensakin.

Permalink | Leave a comment  »

Iltalehti tänään, 11.10.2011:

Ja Iltalehti lähes tasan vuotta aiemmin, eli 23.9.2010:

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010092312393860_uu.shtml

Tästä jälkimmäisestä "uutisesta" tein hiukan kaivelutyötä lukijani avustuksella ja kävi ilmi, että metsään mentiin: http://outi.posterous.com/iltalehti-ei-jaksanut-tarkistaa-pelotteluloop

Olisitte vaihtaneet edes valokuvan...

Permalink | Leave a comment  »

Markkinointiviestinnän viikko oli ja meni, enkä ehtinyt kuin yhteen paneelikeskusteluun. Se oli sarjassamme "pakko nähdä", aiheena "Sosiaalisen median käyttö journalistisessa työssä" ja keskustelemassa toimittajat Jussi Pullinen Hesarista, Maija Paikkala STT-Lehtikuvasta, Teemu Karenius MTV3:lta (terveisiä vain ala-asteen luokkakaverille!) ja osa-aikafree Jani Timonen. - Olen nimittäin juuri menossa kouluttamaan samaisesta aiheesta, joten ideoita sitten piti lähteä hakemaan.

Toimittajat olivat kovin samanseuraisia: kaikki käyttivät sosiaalisen median välineitä, joku vähän ahkerammin, joku vähän vähemmän. Kaikki pitivät sosiaalista mediaa hyvänä toimittajan työkaluna, joskin pelisäännöt ja toimintatavat ovat vielä hioutumatta. Ja niin edelleen, ei mitään uutta, ainakaan somea työkseen seuraavalle.

Sen sijaan Jani Timosella oli muutama ajatushelmi, joita jäin aidosti miettimään.

"Sosiaalinen media sallii toimittajien jälleen erikoistua"

Silloin joskus ennenvanhaan kun ei toimittajilla ollut niin kiire, heillä oli aikaa erikoistua, useimmiten oman kiinnostuksen mukaan. Nykyään erikoistuminen on harvinaista - ainakin uutistoimituksissa - ja toimittajat ovat muuttuneet yleistoimittajiksi, jotka pystyvät raapaisemaan jutun aiheesta kuin aiheesta. Periaatteessa kai tehokasta, mutta jälki on sitten kovin rosoista ja epätäsmällistä. Ylilyöntejä ja virhetulkintoja sattuu päivittäin.

Sosiaalisen median kanavissa toimittajan on mahdollista kerätä joukko seurattavia, jotka puhuvat toimittajaa kiinnostavasta asiasta, oli se sitten luomuruoka, brittiautot tai eurokriisi. Kustannustehokkaasti, nopeasti, helposti. Aihe voi olla kuinka rajattu tahansa, mutta kokoamalla vaikkapa Twitteriin itselleen listan seurattavista brittiautofaneista pääsee aikamoisen lähdekirjaston äärelle, ja pikku hiljaa näkemys aiheesta alkaa syventyä.

"Sosiaalinen media tekee journalistisesta prosessista läpinäkyvän"

Objektiivisia uutisia ei ole olemassakaan, vaikka se onkin huolella hellitty myytti. "Minuun ei mikään vaikuta", ylpeilee tähtitoimittaja. Yeah, right. Tiedämme, ettei se ole totta. Vaikutumme ja vaikutamme itse muihin joka ikinen päivä.

Timonen totesi, että crowdsourcing ja muut yleisön osallistamistavat yleistyvät tulevaisuudessa ja se tietysti herättää kysymyksen tästä objektiivisuudesta. Timonen heitti, että voitaisiinko jo vihdoin lakata puhumasta objektiivisesta journalismista, jota ei siis ole, ja ruveta sen sijaan puhumaan läpinäkyvästä journalismista.

Siis että toimittajat voisivat myöntää ja tuoda esille ne tahot, jotka ovat juttuun vaikuttuneet. Sosiaalisen median työkalut antavat tähän oivat mahdollisuuden, kuka tahansa pystyy seuraamaan ja jäljittämään jutun lähteitä.

Erinomainen ajatus.

***

Muutama muu huomio:

STT:n Paikkala totesi, ettei Twitter ole ainakaan hänelle tuonut hyötyjä, "siellä ei ainakaan meille (kotimaantoimittajille) ole vielä oikein mitään sisältöä". Entäpä jos asetelman kääntäisi toisin päin: voisivatko kotimaantoimittajat ja vastaavat ruveta tuottamaan sisältöä itse, palvelemaan lukijoitaan tällä tavalla? Kun ensin antaa, sitä rupeaa sitten saamaankin...

Toinen huomio: keskustelussa käytiin läpi näitä uutistapahtumia, joissa Twitterin (ja FB:n) rooli uutislähteenä on ollut merkittävä: Libyan kansannousu, Japanin maanjäristys-tsunami-ydinkatastrofi sekä kotimaisista mm. Sellon ampumatragedia. Moni keskustelijoista totesi, että heille oli suunnaton hyöty some-työkaluista ja omista verkostoistaan näissä uutistapahtumissa.

Jussi Pullinen (muistaakseni) totesi mielestäni viisaasti: ei riitä, että katastrofin hetkellä klikkaa Twitterin auki. Ei sieltä silloin mitään löydy. Omat verkostot on rakennettava huolellisesti ennen kuin voi edes kuvitella pääsevänsä uutisten lähteille.

Sosiaalisessa mediassa henkilökohtainen suhde on kaikki kaikessa. Myös toimittajille.

Permalink | Leave a comment  »

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan "co-creators", miten tuon nyt suomentaisi... Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa - ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

• Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
• Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa - huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
• Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää "mikroblogia" eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
• Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen "uutta juuri nyt" -tyyppinen katsaus.
• Sivustolla ei pääse keskustelemaan "vapaasti", eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena "uutisdeskinä", jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille - ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. ;)

---

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen - tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

Permalink | Leave a comment  »

Tämä Pekka Pekkalan kolumni hs.fi:ssä on nyt liian herkullinen huomiotta jätettäväksi, joten kommentoidaanpa nyt näitä journalismin "myyttejä".

Lukuohje: myytti ja myytinmurtaja ovat kolumnista, kommentit omiani.

Myytti: Sanomalehtien levikkien lasku johtuu journalismin laadun heikkenemisestä. Jos tehtäisiin parempia juttuja, lehtien levikkilasku pysähtyisi.

Myytinmurtaja: Suomalaiset lukevat internetin ansiosta uutisia enemmän kuin koskaan. Eikö niitäkin pitäisi lukea vähemmän, jos laatu on niin huonoa? Voiko olla niin, että kuluttajat pitävät paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia?

- Kommentti: Sanomalehteen painettu uutinen maksaa. Internet-uutinen on ilmainen. Siksi nettiuutisia luetaan paljon, ei se sen kummempaa ole. Ja joukko, joka pitää paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia, on vielä (valitettavasti) erittäin pieni.

Lehtien levikin lasku on monisyisempi juttu, eikä internet ole ihan syytön siihen. Tässä pitäisi nyt kiinnittää enemmän tuohon laatuun huomiota. Mikä tekee journalismista laadukasta?

Myytti: Väen väheneminen toimituksissa on heikentänyt journalismin laatua ja sunnuntaisivutkin ovat muuttuneet ajankohtaisosastosta lukemistoksi.

Myytinmurtaja: Lehtien sivumäärä on vähentynyt ja kuvien käyttö lisääntynyt. Voisiko olla niin, että lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen? Ja voiko luennoitsija mainita jonkin toisen alan, jossa tietotekniikka ja automaatio ei ole tehostanut työntekoa ja korvannut ihmisiä?

- Kommentti: Nyt menee määrä ja laatu sekaisin. Heikentynyt journalistinen laatu vs. lehteen tarvitaan vähemmän juttuja…? Jokin tässä logiikassa ei nyt täsmää. Resurssipula heikentää laatua, olen sen omakohtaisesti saanut / joutunut todistamaan päivittäisessä toimitustyössä. Entä miksi ylipäätään lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen?

Ja mitä tuo automatisaatio tähän liittyy? Kone pystyy tekemään jo urheilun tulosuutisia ja pörssiuutisia. Sehän on mainio asia! Toimittajat tekevät kuitenkin virheitä, kone on täsmällinen ja nopea, toimittajaresursseja vapautuu tekemään oikeita juttuja. 

Myytti: Journalismi on nykyään huonoa ja pinnallista. Ennen kaikki oli paremmin. Jossain hämärässä menneisyydessä on ihana aika, jolloin lehtiä kustantavat yritykset eivät välittäneet voitoista ja sivut olivat täynnä pitkiä, analyyttisiä ja asiantuntevia juttuja; niitä, joissa virkkeet tuntuivat kestävän iäisyyden ja joita kirjoittajilla oli aikaa viimeistellä toimituksen rauhallisessa sekä turvallisessa ilmapiirissä ilman pörssiyhtiön paineita.

Myytinmurtaja: Voisiko luennoitsija näyttää esimerkkijuttuja siitä, miten journalismi oli parempaa vaikkapa 80-luvun Hesarissa? Tai voisimmeko käydä yhdessä läpi esimerkiksi 70-luvun Ylen lähetyksiä ja oppia niistä laadukkaampaa journalismia?

- Kommentti: Tuo nyt on kohtuullisen ilkeää joskin oikeutettua piikittelyä 70-lukulaista yleisradiojournalismia kohtaan. Omalta opiskeluajaltani en muista yhtäkään luennoitsijaa, joka olisi väittänyt, että ennen oli kaikki paremmin. Journalismi kehittyy, eikä 80- tai 50-luvun journalismia voi automaattisesti pitää parempana, tietenkään. 

Se, mikä ennen oli paremmin, oli aika. Ennen sähköisiä välineitä ja julkaisujärjestelmiä toimittajilla oli aikaa ihan toisella tapaa. Sen on pakko ollut vaikuttaa tietynlaiseen journalismin syvyyteen. Ehkä. Tämä on nyt tosin vähän mutua.

Myytti: Ulkomaalaiset laatumediat kuten The Guardian, BBC, New York Times sekä uudet verkkojulkaisut ProPublica ja Politico ovat asiantuntevia ja analyyttisiä. Tämä johtuu siitä, että niitä eivät kustanna ahneet pörssiyhtiöt ja kallispalkkaiset pomot.

Myytinmurtaja: Osa näistä medioista on tehnyt täysin samanlaisia leikkauksia henkilöstöön kuin kaupallisetkin toimijat. Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Minkä takia luennoitsija ei pidä esimerkiksi ProPublican pomolle maksettavaa puolen miljoonan dollarin palkkaa suurena? Ja New York Times on pörssiyhtiö, jossa päätösvaltaa käyttää yksi perhe.

- Kommentti: Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Erittäin hyvä kysymys, joka kyllä vaatisi vähän enemmän paneutumista, tyyliin BBC ennen ja BBC jälkeen.

Myytti: Kaikki tiedotusvälineet on perustettu tukemaan demokratiaa ja sivistystä, erityisesti julkisen palvelun yleisradioyhtiöt ja muut voittoa tavoittelemattomat mediat.

Myytinmurtaja: Helsingin Sanomat perustettiin 30 vuotta ennen itsenäistymistä edistämään suomalaista kulttuuria. Yle perustettiin vasta 10 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Mitä tämä kertoo luennoitsijan mielestä yksityisen ja julkisen palvelun median erosta?

- Tuo ei kerro mielestäni mitään julkisen ja yksityisen median eroista. Painokone on vain satuttu keksimään ennen radiolähettimiä. Minulla ei myöskään ole kokemusta siitä, että luennoitsijat pitäisivät Yleisradiota automaattisesti parempana kuin kaupallista mediaa.

Permalink | Leave a comment  »

Journalismi ja viestintä ovat kolikon kaksi eri puolta. Molempien on tarkoitus puhutella ihmistä, lukijaa, kuluttajaa, vain näkökulma on eri. Motiivi on loppujen lopuksi sama: tarkoitus on myydä. Yritys myy tuotettaan tai palveluaan, journalisti näkemystään maailmasta. Keinotkin ovat yllättävän samanlaiset: tarinat purevat. 

Tai näin ainakin olen kuvitellut.

Olen istunut niin journalismiseminaareissa kuin viestintäseminaareissakin, kuten tämänpäiväisessä Elonmerkissä. Seminaari kuin seminaari näyttää ulkoisesti melko lailla samalta, mutta tunnelma vaihtelee. 

Journalismiseminaarissa tunnelma on yleensä huolestunut ja synkkä: media on kriisissä, netti murentaa tulopohjaa ja lukijat kaikkoavat. Seminaari keskittyy erittelemään syitä: miten tähän nyt on jouduttu. Pääpuhuja saattaa kertoa paikallislehden kokeilusta, jossa lukijoita on osallistettu ja joka on mennyt aika kivasti.

Viestintäseminaarin tunnelma on toinen. Toki synkkiä pilviä on viestitätaivaallakin: sosiaalinen media on jotakin, jota perustiedottaja ei nyt vaan vieläkään ihan tajua. Mutta viestintäväki tulee seminaariin, jotta se saisi vaikuttua.

Elonmerkissä kuultiin useampikin puheenvuoro, josta jäi päällimmäiseksi "vau". Fjordin Christian Lindholm puhui sympaattisesti ja sydämellä intohimosta. Paneelikeskustelussa Yleisradion Atte Jääskeläinen puhui vakuuttavasti uutisdesignista. Aalto-yliopiston yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki sai strategisen innovaatiotyön kuulostamaan niin yksinkertaiselta ja innostavalta, että sitä on pakko kokeilla kotona. "Tee eri asioita kuin muut tai tee samoja asioita mutta eri tavalla kuin muut."

Ja sitten vielä Rovion Peter Vesterbacka, Mr. Mighty Eagle.Twitteristä bongattua: Röyhkeä. Supermenestyjä. Nero. Ylpeä. Mielipiteitä jakava, mutta yhtä kaikki: vaikuttava. Vaikka tämän päivän design-teema ei aina omaan maailmaan iskenytkään, tapahtumasta jäi hyvä pohjavire. 

Kuka nostattaisi tunnelmaa journalistileirissä? Ovatko kaikki journalismin edelläkävijät ja idolit edelleen watergatelaisia? 

Erittäin rankasti kärjistäen: viestintäihmisillä on hauskempaa kuin toimittajilla. Viestintä ja journalismi eivät ole kolikon kääntöpuolia vaan kaksi eri kolikkoa.

Jotain tekemistä on toki rahallakin: mukavasti pärjäävän yrityksen viestintäosastolla on todennäköisesti moninkertaiset resurssit verrattuna keskiverotoimitukseen. Pitäisikö tilanteen olla toisinpäin?

Permalink | Leave a comment  »

Maailma on mennyt yhä hullummaksi. Pirstaleisemmaksi. Kuka enää tietää, mikä on totta ja mikä ei. Painettu sanomalehti ja puoli yhdeksän uutiset eivät ole enää Totuus.

Uutisjournalismi on perinteisesti mässäillyt katastrofeilla ja syönyt pienempiä onnettomuuksia välipalaksi. Päivä toisensa jälkeen saamme silmilllemme onnettomuuksia ja ongelmia.

"Kun asiat menevät hyvin, eihän siinä ole mitään kerrottavaa", Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja Atte Jääskeläinen totesi Elonmerkki-seminaarin paneelikeskustelussa.

Niinpä. Myönteisyys on antiuutiskriteeri.

Jääskeläinen kuitenkin kertoi huomanneensa, että nykyisin ei ole tavatonta, että myös myönteisiä asioita tapahtuu yllättäen. Ja yllättävyys, äkillisyys, on yksi tärkeimmistä uutiskriteereistä. Esimerkiksi hän nostaa Rovion. Vihaisten lintujen voittokulku pääsi tapahtumaan aika yllättäen. Tai ainakin niin, että toimittajat eivät ole sitä huomanneet.

Jääskeläinen jatkoi, että tässä alkaa kyllä uutistoimijana olla kiinnostusta löytää jotain positiivistakin. Hän peräänkuulutti ratkaisujournalismia pelkkien ongelmien esittelyn sijaan.

Ongelmakeskeisyyteen tarttui myös Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuessaan lehtikonseptien ulkoasu-uudistuksesta (erillinen blogaus Freyn loistavasta esityksestä täällä). Hänellä oli aika vaikuttava esimerkki: Yhden maaliskuisen viikon aikana Kauppalehdessä esitettiin 66 ongelmaa ja 45 ratkaisua. Vertailun vuoksi: yhden huhtikuisen viikon aikana Bloomberg Business Weekissä esitettiin 2 ongelmaa, 21 ratkaisua. Helmikuisessa Fast Companyssa 0 ongelmaa, 17 ratkaisua. 

Ongelmia (sic) on jo otsikkotasolla.

Sen sijaan, että otsikoidaan "Geeniruoka pelottaa", voitaisiin sanoa "Näin syöt oikein". Tai "Yrityksissä tikittää aikapommi" voisi olla "Yrityksen valta kannattaa vaihtaa nyt". Helppoa, kun sen hoksaa!

Twiittasin Jääskeläisen ratkaisujournalismikommentin ja sain siihen vastauksen: "Ratkaisujournalismia nopeammin yleistyy klikkienkalastelu ja pelottelujournalismi".

Tämän voi itse kukin tarkistaa vaikkapa Amppareista.

Positiivista on kuitenkin se, että uutishuoneissa on jo herätty siihen, että jotain tarvitsisi tehdä toisin.

Permalink | Leave a comment  »

"Vanha uutiskärki on kuollut. Se, jossa uutisessa kerrotaan ensin tärkein, sitten toiseksi ja kolmanneksi tärkein tieto. Uudessa journalismissa on vain kaksi uutiskriteeriä: yllätyksellisyys ja tunne. Jos lehtijutussa ei ole mitään fiilistä eikä yhtään yllätystä, kukaan ei lue sitä, kertoopa se ihan mistä hyvänsä. Paras tapa välittää tunnetta on tarinallisuus."

Näin kirjoitti toimittaja Tuomo Björksten hiljattain Havaintovihko-blogissaan.

Viestinnän ammattilaisten design-teemaisen Elonmerkki-seminaarin puheenvuoroissa on toisteltu jo melkein kyllästymiseen saakka sanaa "tarina". Toisaalta toisto on tuonut ahaa-elämyksen: kun puhutaan designista viestinnässä (ja journalismissa), puhutaan itse asiassa varsin usein tarinallisuudesta.

Narratiivinen journalismi ei ole suinkaan uusi keksintö, siitä puhuttiin jo kymmenkunta vuotta sitten yliopistossa. Tarinallisen journalismin kursseista on silti edelleenkin jatkuva kysyntä.

Tarina kiehtoo, tarina koukuttaa, tarinan avulla monimutkainen muuttuu helpommin ymmärrettäväksi.

Tarinallisuus kuitenkin on liian usein päälleliimattua (vaikea talousaihe "elävöitetään" vaikkapa taviksesta kertovalla kainalojutulla) tai muuten vain ylitsepursuavaa ja taitamatonta.

"Tarinallisuus ei ole sitä, että mahdollisimman lyhyessä ajassa kerrotaan mahdollisimman paljon", Elonmerkissä puhunut Kalevala Korun toimitusjohtaja Laura Lares totesi. 

Tuossa yllä olevassa sitaatissa Björksten toteaa, että jos lehtijutussa ei ole fiilistä, kukaan ei sitä lue. Jutun täytyy siis olla myyvä - lehden täytyy myydä itsensä lukijalle yhä uudestaan yhä paremmilla jutuilla.

Tarinallisuuden tehtävä on siis myydä.

Toimittaja on myyjä.

Journalismi ei loppujen lopuksi hirveästi eroa yritystarinan kertomisesta.

Permalink | Leave a comment  »

Tämänhetkisiä mediatrendejä: verkkoidentiteetin hallinta, geolokaatio, blogit, e-lukulaitteet ja niin edelleen. Kuumimpien mediatrendien joukossa ei ole yhtään perinteiseen printtimediaan liittyvää asiaa.

Siitä huolimatta printtiin uskotaan ja sitä kehitetään.

Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Freyn menestysresepti toimivalle lehtikonseptille:

1) Konteksti

Lehdentekijä tai lehti ei elä tyhjiössä. Lehdentekijän pitää havainnoida maailmaa ja ymmärtää, millaiseen maailmaan uudenlainen lehti on syntymässä. Voisiko lehti lainata jotakin ympäröivästä maailmasta? Esimerkiksi pelillisyys, leikillisyys, on tällä hetkellä "se juttu". Millaisia elementtejä lehti voisi lainata peleistä?

Lehdentekijän pitää myös ymmärtää, että lukija ei ole enää sivullinen. Lukijalla on yhä enemmän valtaa, ennen kaikkea verkossa.

2) Identiteetti

Lehden pitää olla aina identiteettinsä näköinen ja näkyä kaikissa kanavissa ja yhteyksissä itsensä näköisenä. Pieni ripaus vihreyttä ja yhteiskuntavastuuta ei ole lehtikonseptillekaan ollenkaan pahitteeksi.

3) Konsepti

Ennen kuin tehdään ulkoasuun liittyviä päätöksiä, pitää miettiä konsepti. Lehden asenne, rakenne, koko, materiaalit. Millä tavoin lehti on ainutlaatuinen?

4) Laatu

"Me olemme spedeviihteen luvattu maa. Pahvikulissi-ehe-ehe-huumoria. Aika säälittävää." 

Kun nähdään vähän enemmän vaivaa, on se sen arvoista. Laatu tarkoittaa printtilehdessä sisällön lisäksi materiaalia. Paperi, jolle lehti on painettu, alleviivaa lukukokemusta. Laadukkaalle paperille painettu lehti antaa luvan ottaa hetki omaa aikaa, pysähtyä ja miettiä. Hyvä esimerkki mielenkiintoisesta, uudesta laadusta on Monocle, se on esineenäkin mielenkiintoinen.

5) Tunne

Printti synnyttää tunteen. Tunne liittyy paljolti kuviin ja kuvasuunnitteluun. Kuvan kyky välittää tunteita on ilmeinen. Haasteena on, miten "ikoniset ihmiset", toimitusjohtajat ja poliitikon, saadaan näyttämään hieman toiselta.

Kuvilla on helppo vaikuttaa tunneskaalan ääripäihin: pelko - toivo.

6) Ongelma vai ratkaisu?

Mieti, keskittyykö lehtesi ongelmien esittelyyn vai tarjoaako se ratkaisuja.

Kauppalehdessä oli erään maaliskuisen viikon aikana 66 ongelmaa, 45 ratkaisua. Amerikkalaisessa Bloomberg Businessweekissä 2 ongelmaa, 21 ratkaisua. Jos otsikko on "Yrityksissä tikittää aikapommi", olisiko parempi vaihtoehto "Yrityksen valta kannattaa vaihtaa nyt"?

7) Näytä äläkä selitä

Käytä kuvia.

8) Varasta

Jos naapurilehti on tehnyt hyvä jutun, revi sivu irti, ota mallia, tee parempi.

9) Kiteytä

Maailma on monimutkainen paikka. Ei ole syytä hämmentää liikaa.

"It's a simple task to make things complex, but a complex task to make things simple" (John Maeda)

Permalink | Leave a comment  »

Miksi tv-uutiset ovat designia?

- Uutiset, etenkin Yleisradion puoli yhdeksän uutiset, ovat vuosikymmeniä muotoilleet ja määritelleet ihmisten arkea. Ennalta määrätty kellonaika, harkitut lavasteet, uutisankkurin tasainen ääni ja selkeä selostus päivän tapahtumista ovat tuoneet ihmisten arkeen rutiinia ja tehneet elämästä helpompaa (ts. kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja selittää itse)

- Toisteisuus, toisto, uusinnat. Uusinnat ovat mitä parhainta palveludesignia, etenkin kiireisessä nykymaailmassa. Aina ei voi olla vastaanottimen ääressä kun tapahtuu

- Uutisten ja uutisstudion visuaalisuus ja lavasteet ovat designia vähän perinteisemmässä mielessä

- Tarinallisuus, yksittäisen uutisjutun design: uutiset ovat pienoistarinoita

Erinomainen idea Elonmerkin järjestäjiltä tuoda paneeliin myös henkilö tiskin toiselta puolelta. Toimittaja. Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen toi viestintäpitoiseen design-keskusteluun mielenkiintoista journalistista twistiä, erittäin selkeällä tyylillä.

- Jos kohta olen edelleen sitä mieltä, että tv-uutisilla perinteisessä mielessä ei ole tulevaisuutta. ;) http://outi.posterous.com/onko-tv-uutisilla-tulevaisuutta

Permalink | Leave a comment  »

"'Bring me wow!' on meille hyvin yleinen briiffi", digitaalisten palveluiden guru, Fjordin Christian Lindholm sanoo. 

Wow on intohimoa. Edelläkävijyyttä, näkemystä. Kun käyttäjä kokee wow-elämyksen, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Wow'sta tulee standardi, jokin, jota ihaillaan ja johon kaikkia seuraajia verrataan. Ajatellaan vaikka taulutietokonetta. Ensimmäisenä mieleen tulee iPad, eikö vain? 

Intohimo tuottaa "sydänbisnestä", tuotteita tai palveluita, joita ihmiset rakastavat, jotka menevät suoraan sydämeen. Lindholm mainitsee nimeltä esimerkiksi Dropboxin ja Evernoten.

Intohimo on kuitenkin yksinkertaisuutta. Muuten käyttäjä ei luo tuotteeseen tai palveluun suhdetta. Suhde voi olla yllättäväkin: 60% Roomba-robotti-imurin omistajista on antanut imurilleen nimen.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole yksinkertaista. "On erittäin vaikeaa kirjoittaa vähän sanoja", Lindholm jatkaa.

Intohimot ja yksinkertaisuus - paljon asiaa, vaikuttavuutta, mahdollisimman vähin sanoin.

Pätee kaikkeen viestintään.

Pätee myös journalismiin.

Journalismi on parhaimmillaan sanataidetta, jossa näkyy toimittajan intohimo. 

Wow-journalismia, joka jää vaivaamaan mieleen.

Minulle tulee tältä istumalta mieleen kolme suomalaistoimittajaa, joiden jutuissa näkyy jonkinlainen intohimo; joiden juttujen muotoa ja sisältöä olen ihaillut: Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg, entinen Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen sekä nykyinen Anna-lehden vt. päätoimittaja, Hanna Jensen.

Pitäisi oikeastaan tutkia heidän tekemien juttujen rakennetta ja käsittelytapaa. Sieltä voisi etsiä "täydellisen jutun" reseptiä.

Permalink | Leave a comment  »

Design on muodon antamista asioille.

Perinteisesti designilla tarkoitetaan esineiden muotoilua, mutta se on paljon muutakin. Nykyään puhutaan esimerkiksi palvelumuotoilusta ja käyttäjälähtöisyydestä.

"Viestintä on muotoilua ja muotoilu on viestintää", Helena Hyvönen, Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun dekaani väittää ja jatkaa, että "muotoilu on tarinan kertomista".

Enpä ole tullut ajatelleeksi, mutta näinhän se on: viestin muoto määrittelee sen, miten hyvin viesti menee perille. Tämä pätee niin kahdenvälisessä viestinnässä kuin yritysviestinnässä ja journalismissakin: viestin on oltava ymmärrettävä.

Pitäisikö siis ryhtyä puhumaan journalismin designista?

Itsestään selvää designjournalismia on esimerkiksi uutisgrafiikka. Yksi kuva on enemmän kuin tuhat sanaa - vanha viisaus pätee tänäkin päivänä. Hyvönen kiittelee esimerkiksi Helsingin Sanomien "budjettikuplia", muistatteko, sen koko aukeaman graafisen esityksen, jossa eriväriset ja -kokoiset pallukat havainnollistivat sitä, mihin Suomen rahat oikein uppoavat? (Koetan kaivaa linkin.)

Designin historia Hyvösen mukaan on lyhyesti: 1. design for people, 2. design with people, 3. design by people. Muotoilussa on siis edetty siihen pisteesen, että ihmiset tekevät sen itse.

Kuulemma nykypäivän muotisuunnittelu tapahtuu hyvin pitkälle blogeissa: suunnittelijat ahmivat amatöörien ylläpitämiä blogeja hakemassa inspiraatiota.

Kiehtovaa!

Design by people on sukua ajatukselleni medioiden yhteisöllisyyden tarpeesta (http://outi.posterous.com/media-joka-kykenee-synnyttamaan-ja-yllapitama). Medioiden tulisi edes vakavasti harkita, että se osallistaisi lukijoitaan paremmin. "Ei näin ennenkään ole tehty, journalismin ammattilaiset osaavat hommansa ilmankin apua."

Kuinka monta menestystarinaa on rakennettu tällaisella asenteella?

Permalink | Leave a comment  »

Nyt se alkaa, Elonmerkki. Viestinnän ammattilaispäivä täynnä asiaa designista. Minä ja 13 14 muuta viestintä- ja bisnesblogaajaa kirjoitamme tämän päivän aikana satakunta blogausta reaaliajassa, ja parhaista paloista kootaan kirja. Mahtavaa olla mukana tällaisessa kokeilussa, jos kohta epäilen olevani kohtuullisen uupunut päivän päätteeksi.

Olen liveblogannut tai oikeastaan liveraportoinut jonkin verran aikaisemminkin. Joillekin asiakkailleni olen kirjoittanut seminaarista reaaliaikaista raporttia mikroblogipalvelu Qaikussa. Olen siis kuunnellut seminaariesityksiä ja samalla tehnyt muistiinpanoja, jotka olen julkaissut saman tien (esimerkiksi tämä). 

Liveraportoinnin ansiosta seminaarin tai tapahtuman antia pääsevät seuraamaan nekin, jotka eivät paikalle pääse. He voivat esittää raportoijalle kysymyksiä, tehdä välillä jotain muuta ja palata hetken kuluttua katsomaan, mitä raportoija on vastannut. Toisin kuin esimerkiksi suoraa striimausta seuratessa, liveraportointia ei tarvitse tuijottaa intensiivisesti koko ajan. Raportointi tarjoaa myös mahdollisuuden selityksiin ja tulkintoihin: jos puhuja sanoo jotain erityisen tärkeää tai jotain ihan kummallista, raportoija voi tuoreeltaan kommentoida ja analysoida sitä; materiaali on siis osittain toimitettua.

Raportista jää lisäksi pysyvä jälki verkkoon, ja parhaimpia raportteja voi seurata kuin jatkuvajuonista tarinaa: seminaarin sisältö ja esiintyjien sanomiset heräävät eloon vielä viikkojen ja kuukausien päästä tapahtumasta.

Voisiko reaaliaikaista raportointia hyödyntää myös uutistyössä?

Toimittajat ovat tiedotustilaisuudessa ravaamisen ammattilaisia. Suurin osa tiedotustilaisuuksista on suoraan sanottuna umpitylsiä enkä tarkoita, että jokaisesta kirjanjulkistuksesta ja kissanristiäisestä pitäisi kirjoittaa reaaliaikaista raporttia.

Mutta sitten on niitä tiedotustilaisuuksia, joissa draaman kaari on selkeä: Nokian tulos, merkittävät palkintojenjaot, onnettomuudet, dopingskandaalit. Väitän, että tällaisissa tapahtumissa toimittajan reaaliaikainen läsnäolo ja kommentointi verkossa voisi tuoda lisäarvoa lukijoille - ja uutisvoittoja toimitukselle. Varsinaisen uutisen ja yhteenvedon voisi sitten rauhassa laatia tilaisuuden jälkeen.

Nyt esimerkiksi osavuosikatsauksista näkee näitä surkuhupaisia yhden rivin uutisia, esimerkki elävästä elämästä: "Nokian tulos kolmannella neljänneksellä oli xxx. Pudotusta edellisvuoteen oli x%." Kirjoitusasu juuri niin kuin sitaateissa: kiireessä luvut on unohdettu päivittää. Verkkouutisen formaatti sopii erittäin huonosti tällaisiin pikaisiin uutispäivityksiin.

Liveraportointi ei ole helppoa ja se vaatii harjaantumista. Teknisesti sitä ei luulisi olevan mahdotonta toteuttaa.

---

Tämän päivän ohjelma on täällä.  Tulen blogaamaan aamupäivän puheenvuoroista, iltapäivällä osallistun kahteen studioon: Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuu lehden ulkoasun uudistamisesta, Kalevala Korun toimitusjohtaja Laura Lares tarinallisuudesta.

Ohjelman näkökulma on vahvasti viestinnässä ja designissa, mutta koetan löytää puheenvuoroista kulman, joka sopii myös tähän mediakriittiseen blogiini.

Let the show begin!

Permalink | Leave a comment  »

Kyllä nyt käy parku läpi mediakentän: hallituksen lehdistölle kaavailema arvonlisävero tulee ja tappaa!

Viimeksi tänään (23.8.) Helsingin Sanomien mielipidesivulla Viestinnän Keskusliiton toimitusjohtaja Valtteri Niiranen valitti (€), että "[v]eronkorotus johtaa kansalaisten lisääntyvään eriarvoisuuteen ja heikentää kotimaisten lehtitalojen mahdollisuuksia pärjätä kovassa kansainvälisessä kilpailussa. Tulemme näkemään lehtikuolemia ja työpaikkojen menetyksiä."

Muutaman päivän takainen Keskisuomalaisen pääkirjoitus on naiiviudessaan tietysti omaa luokkaansa. 

"Internetin sosiaalisissa medioissa, kuten Facebookissa, blogeissa ja pienryhmäsivustoilla, kukkii monenlaiset äärinäkemykset ja virheelliset tiedot. Jos suomalaiset siirtyvät sanomalehtien ja laadukkaiden uutislähetysten parista näiden usein amerikkalaisten suuryhtiöiden bisnestämien palvelujen pariin, yhteiskunnallinen epävakaus kasvaa. "

On selvää, että lehtitalot pelkäävät. Ei ole helppoa: paha sosiaalinen media vie uutiset ja lukijat ja paha sosialidemokraatti vie viivan alle kertyvät tulot ja lopulta tappaa. Vaikka suomalainen sivistys ja oppineisuus ja osaaminen on sanomalehtien ansiota. Ainakin lehtien itsensä mielestä. (Varmasti sillä on ollut merkityksensä, en sitä kiellä.)

Mietitäänpä hetki.

Suomessa ilmestyy ihan tolkuton määrä sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, joskin levikit ovat hitaassa mutta vakaassa laskussa ja lukemiseen käytetty aikakin vähenee vuosi vuodelta. Sanomalehtien väestöön suhteutetulla kokonaislevikillä mitattuna olemme maailmantilastossa kolmantena.

Olisiko meillä varaa luopua joistakin lehdistä? Tulisimmeko toimeen, jos reilun 3000 aikakauslehden sijaan ilmestyisikin 2500? Tai lähes 200 sanomalehden sijaan muutamia kymmeniä vähemmän? Onko oikeasti järkeä, että marginaalisella kielialueella ilmestyy näin monta lehteä - onko lehtien nimekemäärä arvo itsessään?

Voisivatko lehtikuolemat parantaa jäljelle jäävien lehtien laatua? Voisivatko vähenevät paperilehtitilaukset saada mediatalot oikeasti kehittämään verkkojulkaisujaan?

(Sitä paitsi tärkein lehti, jolla tällä hetkellä on oikeasti laajaa merkitystä suomalaisten sivistämisessä ja älyllisessä haastamisessa, on Aku Ankka. ;) )

P.S. Torstaina 25.8. (joka on muuten syntymäpäiväni) on luvassa blogauspläjäys: päivän aikana minä ja 13 muuta bisnes- ja viestintäblogaajaa kirjoitamme kukin vähintään seitsemän blogausta Elonmerkistä, viestinnän ammattilaistapahtumasta. Blogauksista kootaan sitten kirja. Jännittää.

Permalink | Leave a comment  »

Permalink | Leave a comment  »

Viime viikkoina ilmassa on ollut melko paljon, etten sanoisi runsaasti, vihaa.

Norjassa tapahtui käsityskyvyn ylittävä joukkomurha, ja kun oltiin muutama päivä toivuttu järkytyksestä, alkoi vihainen tykitys, niin medioiden keskustelupalstoilla kuin blogeissakin. Esimerkiksi tähän tyyliin: http://jalkijupinaa.blogspot.com/2011/08/eduskunnan-hallintovaliokunnan.html versus http://rahmispossu.net/2011/08/01/mista-anders-b-breivikin-viha-kumpusi/ Miten voivatkaan asenteet ja ajatukset olla näin kaukana toisistaan!

Blogeissa ja keskustelupalstoilla kukkii yhä hurjemmaksi käyvä salaliittoromantiikka: omista ja yhteiskunnan ongelmista syytetään milloin maahanmuuttajien, milloin ”vihervasemmistofeministien”, milloin suomenruotsalaisten salaliittoa. Nykyisin tuntuu olevan ihan normaalia ja sallittua ilmoittaa vihaavansa jotakin tai pelotella ja lietsoa epävarmuutta. Osansa saa myös media. Jotkut vihaiset blogaajat syyttävät mediaa (etenkin Hesaria ja Yleä) aivopesusta tai jonkin osapuolen ajojahdista tai mustamaalauksesta.

Jotkut blogaajista ovat sanankäyttäjinä erittäin taitavia. Taitava retorikko osaa tulkita muiden sanomisia, tekemisiä ja tilastoja omalle asialleen edullisesti ja sanoillaan kääntää mustan valkoiseksi saaden näin lukijansa uskomaan melkein mihin vain. Vasta-argumentit on helppo syrjäyttää naiiveina, ylimielisinä tai yksinkertaisesti väärinä.

Palstoille on levittäytynyt ihan toisenlainen maailma kuin mitä lehtien sivuilta saamme lukea. Eikä näitä virtuaalitodellisuuksia ole yhtä tai kahta, niitä on lukemattomia.
Blogosfääri ja keskustelupalstat eivät ole enää marginaali-ilmiöitä Suomessakaan. Yhteiskunnallisia ja poliittisia kirjoittajia on yhä enemmän. Nämä eivät kuitenkaan näy mediassa juuri muuten kuin yksittäisinä viittauksina (esim. rikosuutisoinnin yhteydessä jos blogaajaa epäillään vaikkapa kunnianloukkauksesta) tai rankkoina yleistyksinä tyyliin ”nettikansa tuomitsee…”, ”nettikansa raivostui…”

Mielestäni tarvetta olisi jonkinlaiselle tutkivalle blogijournalismille, tai blogeihin ja keskustelupalstoihin erikoistuneille toimittajille. Sellaisille, jotka etsivät voimakkaita mielipiteitä ja vastakkaisia äänenpainoja blogosfääristä ja purkavat niiden merkitystä ja retoriikkaa. Kaivelevat teksteistä eri näkökulmia, liioiteltuja tai vääristyneitä argumentteja ja luovasti tulkittuja tilastotietoja. Kyseenalaistavat. Nostavat puheenaiheita.

Mediassa näkyvä totuus on oikea totuus yhä harvemmalle. Moni kokee mediat ja toimittajat ylimieliseksi valehtelijoiksi koska kokevat, että heitä ei kuunnella ja jos kuunnellaankin, niin ainakin siteerataan väärin ja asiayhteydestä irrottaen. Lehteen painettu tai telkkarissa sanottu menettää merkityksensä, paljon mielekkäämpää on pönkittää omaa todellisuutta verkossa samanmielisten kanssa.

En tarkoita, että jokainen maailmanlopun ufokultista saarnaava blogaaja pitäisi ottaa toimituksissa seurantaan. Tärkeimmät pinnalla olevat aiheet ja kirjoittajat selviävät esimerkiksi seuraamalla hetken aikaa keskeisiä keskustelupalstoja esimerkiksi medioiden nettisivuilla tai Suomi24-foorumilla.

Jos tämänhetkinen vihakylläinen keskustelu saa velloa pinnan alla, se ei voi olla vaikuttamatta ihmisten asenteisiin. Jos media ignoroi (onko tälle jokin hyvä suomenkielinen vastine?) tämän kehityksen, se syö mielestäni pidemmän päälle myös median uskottavuutta.

Permalink | Leave a comment  »

Permalink | Leave a comment  »

"Ruoka muuttui myrkyksi", kertoo tämänpäiväinen Talouselämän nettiuutinen.

Tuollaiset otsikot eivät jaksa enää kauheasti hätkäyttää. Nimittäin ruoasta on totisesti puhuttu tänä keväänä. Etenkin lisäainekeskustelu on vellonut vilkkaana ja kuluttajat ovat alkaneet oikeasti tehdä valintoja ruokakaupan hyllyillä. Tämä näkyy esimerkiksi luomun reipastuneena kysyntänä.

Yksi keskustelun käynnistäjistä on varmasti ollut viime syksynä ilmestynyt "kohukirja", Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa, mutta aihe ei jäänyt vain hetkelliseksi ilmiöksi. Keskustelu on jatkunut koko kevään ja, pakko myöntää, suuri ansio keskustelun ylläpidosta kuuluu Taloussanomille.

Muistatko esimerkiksi nämä otsikot:

Helsinki lopettaa lisäainekalapuikkojen syöttämisen kouluissa

Syötetäänkö lapsellesi koulussa roskaa?

Tiedätkö syöväsi tolkuttomasti lisäaineita?

Miksi meille syötetään tällaista roskaa?

Kohukirja paljastaa: Näin ruokateollisuus vedättää

Inhoan Taloussanomien provosoivaa, ylilyövää ja toisinaan suorastaan törkeää otsikointitapaa. Enkä aina nyt ole vakuuttunut "uutisten" sisällöistäkään, aika usein repäisevällä otsikolla tehdään tikusta asiaa.

Mutta puheenaiheiden kehittämisessä ja niiden ruokkimisessa kyseinen media on suorastaan haka. He ovat selvästi oivaltaneet, että pyörittämällä sitkeästi samoja asioita viikosta toiseen aihe alkaa ottaa tuulta alleen. Kun sitten saadaan muutkin mediat kiinnostumaan aiheesta, avot, julkinen keskustelu voi hyvin ja kukkeasti.

Toinen kestoaihe Talsassa on asuminen. Ja työ. "Katso, kuinka asuntosi arvo putoaa" -tyyppistä tavaraa tulee vastaan kiitettävän (<-- ironiaa) usein.

Syöminen, asuminen ja työ ovat erinomaisen tärkeitä perusasioita, joita sietääkin pitää esillä ja kaivella epäkohtia. Tämä on kuluttajan (ja viime kädessä koko yhteiskunnan) palvelemista.

Mutta voisiko joku media ottaa asiakseen nostattaa ja ruokkia sellaisia puheenaiheita, jotka ovat niin ikään tärkeitä mutta jäävät isompien aiheiden jalkoihin?

Aloittaa voisi vaikkapa päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuvasta kiusaamisesta. Esimerkiksi.

Permalink | Leave a comment  »