4 In memoriam
Jarmo Papinniemi (1968–2012)

10 Lukijat, pilapiirros ja Late
Pentti Linkola tuskailee pilkkusääntöjen kanssa ja Latea kiinnostavat polkupyörät.

14 Luotsikadun panteisti
Jyrki Pellinen elää vahvaa luomiskautta. Vesa Rantama haastatteli runoilijan.

18 Runebergia lukiessa
Kuinka paras teksti löydetään? Jouni Tossavainen kokemuksistaan palkintolautakunnassa.

22 Oman onnensa seppä
Hannu Kankaanpää omisti runonsa kokoomusnuorille.

23 Liian paha kirjailijaksi?
Mikään kirja ei ole vaarallinen, jos se on hyvin kirjoitettu, arvelee Tommi Melender.

24 Kitsch, surrealismi ja William S. Burroughs
Juri Nummelin kirjoittaa sata vuotta vanhoista postikorteista.

26 Kukkarollinen mätiä kanansuolia
Mikä Louis-Ferdinand Célinen mestariteoksessa kiinnostaa? Vesa Kyllönen perehtyi asiaan.

29 Oijoijoijoi rakkaus!
Mitä kuuluu rakkauteen, pohtii Pieni lukija.

30 Yo man, mo’ yuan!
Elämme läpikotaisin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, arvelee Ville Hänninen.

31 Yleisönosasto
Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuvassa Godotellaan parempia aikoja.

32 Aika ajoi ylitse
Aimo Virtasalo oli realistisen maalauskansityylin mestari.

34 Ihminen, kaatopaikalta löytynyt ikoni
Kallion Kierkegaard Torsti Lehtinen on syrjäytettyjen puolella. Jani Saxell haastatteli.

40 Toutes directions
Kristina Carlsonin kolme matkakertomusta.

45 Kuvatekstejä
Jotkut runot on tehty katsottaviksi. Valikoima visuaalista runoutta.

58 Pynchon-angsti
Pitäisikö ostaa yksi postmodernin kirjallisuuden klassikko, miettii Pauli Tapio.

61 Outo lintu
Oscar Rossi tapasi argentiinalaisen kirjailijan César Airan.

64 Laulu singer-songwriterista
Teemu Manninen kirjoitti uuden tarinan vanhaan kaavaan.

68 Amerikkalainen hymy
Mutta kuka oli David Foster Wallace? Tommi Melender esittelee suosikkinsa.

72 Toinen tekijä
Monen kirjan tekijä on haamukirjoittaja.

76 Runo, musiikki, muoto
Harry Salmenniemi, Risto Oikarinen ja Olli Heikkonen kirjoittivat runoa yhteistyössä säveltäjien kanssa.

80 Nocturnes
Pekka Suhosen jäämistöstä löydetty runo klassisesta aiheesta.

81 Hulluutta vailla
Anton Tšehov tekee uuden aluevaltauksen.

86 Pysyvästi 40-vuotias Seela Sella
Matti Linnavuori kuulostelee uusia kuunnelmia.

88 Aineen ja hengen välissä
Kielentutkija pohtii kuoleman kysymyksiä.

90 Kirja-arvostelut
Kriittisessä luennassa mm. Jää, Neuromaani, Lola ylösalaisin ja nippu runoutta.

112 Työt tehtävä loppuun, kirjat valmiiksi
Arja Tiainen, Henriikka Tavi ja Vesa Haapala kunnioittivat edesmennyttä päätoimittajaa muistorunolla.

Päätoimittaja Jarmo Papinniemen yllättävä kuolema aiheutti ymmärrettävän katkoksen Parnasson tuotannossa. Työ kuitenkin jatkuu. Niinpä seuraava Parnasso ilmestyy tavallista tuhdimapana kaksoisnumerona 5. joulukuuta.

Lehden sisältöä koskevissa asioissa pyydän ottamaan yhteyttä toimituksen osoitteeseen parnasso ät otavamedia piste fi.

Karri Kokko

Kuten uutisista olemme saaneet tänään kuulla, Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kuoli eilen tiistaina sairauskohtaukseen Helsingissä.

Järkytys on tietysti suuri, emmekä juuri nyt voi muuta kuin suunnata osanottomme hänen perheelleen ja muille läheisille.

Minulla oli ilo ja kunnia työskennellä läheisesti Jarmon kanssa aina siitä pitäen, kun hänet nimitettiin Parnasson päätoimittajaksi 2005.

Viimeksi eilen illansuussa istuimme toimituksessa miettimässä tulevia lehtiä. Ja kuten aina, opin häneltä taas jotain ihmisten ja heidän tekstiensä rakastamisesta. Oliko se työtä vai ystävien puhetta. Luvattiin tavata ensi viikolla. Nyt ei nähdä.

Karri Kokko

6 Lukijakirjeet, Parnassopedia ja Late
Toimitus joutuu perustelemaan valintojaan. Late kyselee tosipohjaisesta proosasta. ”Toisinaan lukijat löytävät teoksista itsensä ja pahastuvat, vaikka kirjailija ei olisi heistä kuullutkaan.”

8 Dantesta Helvettiin
Runoilija Pirjo Kotamäki törmäsi Danteen.

10 Kana vavahti
Pieni lukija Kaisa Neimala tarkastelee tällä kertaa tavutuksia. Kuinka arvokkaita mahtavat olla muu-rahaisenmunat?

12 Kädet ylös, sinut on nähty!
Johanna Venho osallistuu keskusteluun todesta ja keksitystä ja miettii, mikä kirjailijasta otetussa valokuvassa on faktaa, mikä fiktiota.

13 Yksitotinen piinanäytelmä
Arto Virtanen ei pitänyt Puhdistus-elokuvasta.

17 Kuvitelmia
Henri Michaux’n proosarunoja oudoista eläimistä ja kasveista Riikka Ala-Hakulan suomentamina.

20 Tehokuuden profeetta
Hans Magnus Enzensbergerin runo Kari Aronpuron suomentamana

23 Tylsyys kunniaan
”Minua häiritsee ajatus, että väsyttävyys tai pitkäveteisyys olisivat yksiselitteisesti kielteisiä asioita kirjallisuudessa”, kirjoittaa Tommi Melender.

24 Lempeä monsteri
Eräissä piireissä vuoden odotetuin kirja on Jaakko Yli-Juonikkaan romaani Neuromaani. Karri Kokko haastatteli tekijää.

27 Yleisönosasto
Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuvassa odotetaan arvostelun ilmestymistä.

28 Eino, Freka ja Friedebert
Kirjankuvittaja Fredrik ”Freka” Ålander suunnitteli muun ohessa Alkon logon ja Käpylän suojeluskunnan lipun. Ville Hännisen sarja jatkuu.

30 Unkarilaiset
Vilmos Csaplár on esseessään tyly eräille maanmiehilleen. ”Liian nopeasti huipulle päässeitä huimaa itseäänkin. He ovat ahneita, mutta heidän itsetunnossaan on aukkoja.” Tämän ja seuraavan tekstin on suomentanut Outi Hassi.

36 Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta
Postmoderni tekijyysleikki: Peter Esterházyn omiin nimiinsä ottama novelli, jonka alkuperäinen tekijä on Danilo Kiš.

42 EU-romaani
György Spirón satiiri, jossa määritellään romaanitaiteelle tiukat EU-standardit. Suomentanut Juhani Huotari.

48 Jäähyväiset kirjastolle
Esseisti Liisa Enwald haikeissa tunnelmissa. ”Onko kirjaston käyttö pelisalina vain alkusoittoa sille, mitä on tapahtumassa juuri nyt?”

54 Viestejä vainajilta
Maria Säkön kuunnelmapalstalla ylitetään rajoja.

56 Väärin
Oikeakielisyyden vaalinta on vallankäyttöä ja taikauskoa, julistaa Janne Saarikivi.

57 Kirja-arvostelut
Arvostelun alaisina muun muassa Kun kyyhkyset katosivat ja Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirja 2012.

Parikymmentä kirjabloggaria näkyy tehneen tänään postmodernin tempauksen, he ovat kirjoittaneet blogeihinsa väärennettyjä juonikuvauksia klassikoista. Juhani Ahon Rautatie kertoo kuulemma Hyvinkään-Hämeenlinnan rataosuuden rakennustöitä, ja Kultahattu on huumeinen seksikuvaus, vähän kuin Trainspottingin ja Fifty Shadesin risteytys.

Aiheesta kertova tiedote ja lista feikkiblogauksista löytyy Morren maailma -blogista.

Tarkoitus on rakentaa ansa niille koululaisille, jotka kopioivat kirjaesitelmiä blogeista. Moinen toiminta on Morren mukaan hanurista, karhunpalvelus itselle ja rikos. Hanuri- ja karhuasioista olen samaa mieltä, mutta ei kai koulutyön kopioiminen sentään rikos ole?

Tempauksesta on ehditty jo närkästyäkin (ks. Morren blogin kommentteja), mutta minusta se vaikuttaa aika hauskalta. Ainahan taiteella on myös leikitty, ja leikkiminen on pikemminkin vahvistunut taidetta kuin hapertanut sen arvoa.

Entä itse asia, tuo nykykoululaisten henkinen tila? No, laiskojahan he ovat, aivan yhtä laiskoja kuin mekin olimme muinoin ja meidän vanhempamme ilman meitä. Lunttaajilla ja lusmuilla on nyt vain käytössä tehokkaammat hakukoneet.

Ei asiaa silti vähätellä pidä. Lähteiden käyttöä ja lähdekritiikkiä on syytä opettaa koulussa vielä perusteellisemmin kuin ennen (eli edes jonkin verran.) Tämä tempaus tarjoaa hiukan kättä pidempää niille opettajille, jotka äkkäävät siihen tarttua.

Minusta tämä taulu on aika hieno. Jos se tulisi vastaan taidegallerian seinällä, pysähtyisin varmasti joksikin aikaa katselemaan.

Teos kuuluu ystäväni Heikki Lehtosaaren kokoelmaan. Sen tekijä, Cheetah (ei tietääkseni sukua Tarzanin simpanssille) viettää eläkepäiviään Floridassa oltuaan sitä ennen parikymmentä vuotta koe-eläimenä. (Kokeiden luonteesta minulla ei ole tietoa, mutta Cheetah oli kuulemma aluksi varsin häiriintynyt. Nyt se on rauhoittumaan päin.)

Apinoiden tekemä taide jatkaa ajatuskulkuja, joita herätti viime Parnasson artikkeli keinoälyn tuottamasta runoudesta. Missä kulkevat taiteen rajat? Mikä on älyn osuus luovassa prosessissa? Mikä on tunteen osuus, mikä intuition, mikä sattuman?

Mitä voimme oppia teoksista, joita emme hyväksy taiteeksi? Miksi emme hyväksy?

WSOY:llä vietettiin eilen erikoinen, nostalginen syysjuhla. Oltiin viimeistä kertaa perinteikkäissä tiloissa Bulevardilla. Jossain vaiheessa laulettiin yhteisvoimin ”Kuolleet lehdet”, aivan kuin Uuden Suomen kulttuuriosaston hautajaisissa Taidehallin klubilla 20 vuotta sitten.

Ilmassa oli liennytystä. Juhlaan oli kutsuttu vanhoja WSOY:läisiä, dramaattisesti lähteneitä ja lähtemään joutuneita: oli Siltalan veljekset, oli entinen tiedotuspäällikkö Katri Wanner, oli entinen mainospäällikkö Jussi Keinonen. Vanhoja otavalaisiakin näkyi, ja joitakuita Tammesta. Ja kirjabaloggareita! Tuli semmoinen tunne, että nostalgia ei kohdistunut vain yhteen kivitaloon, vaan koko toimialaan semmoisena kuin me olemme sen tunteneet.

Joku romantikko voisi tiivistää tunnelman näin: ”Jos kirja-ala kerran aikoo upota, niin upotaan sitten yhdessä. Mutta koska me olemme yhdessä, me emme uppoakaan.” No joo, vähän ällöä. Mutta tuolta se jossain vaiheessa tuntui.

Kyösti Salovaara, tuore bloggaaja mutta erittäin kokenut kirjoittaja, puntaroi tämän päivän tekstissään uutta Parnasson numeroa. Tämä ilahduttaa kovasti; harvoin saa luettavakseen rauhallisen kriittiistä, ärhäkkää mutta ilkeilemätöntä palautetta.

Vastaan tässä muutamiin Salovaaran kysymyksiin ja väitteisiin. Niitä on niin paljon, että keskityn pelkkään kritiikiosastoon.

**
Salovaara mainitsee lopettaneensa Parnasson avustamisen 1980-luvulla ajauduttuaan välirikkoon päätoimittaja Juhani Salokantelen kanssa. Syy oli se, että Salokannel oli halunnut suojella joitakin kirjailijoita Salovaaran negatiiviselta kritiikiltä.

”Onkohan myös Jarmo Papinniemellä kirjailijoiden työn suojelijan rooli?” Salovaara kysyy.

Tietyssä mielessä tuohon täytyy vastata myöntävästi. Minun mielestäni kritiikkipalstan toimittajan on suojeltava kritiikin kohteita asiattomalta, perusteettomasti hyökkäävältä arvostelulta. (En kuitenkaan usko, että Salovaaran kohdalla 80-luvulla oli kyse tämmöisestä.)

Turvallinen (tarpeeksi etäinen) esimerkki tässä yhteydessä on Seppo Heikinheimo, joka sai pitkään mellastaa HS:n palstoilla aiheuttaen toisinaan pahaakin tuhoa taiteilijakunnassa.

Näppärällä teilauksella on lukijan kannalta korkea viihdearvo, mutta jos teilaus perustuu vilpittömän, avoimin mielin tehdyn arvion sijasta kriitikon kaunaisuuteen tai rajoittuneisuuteen, ollaan hakoteillä.

Toisinaan kirjailijoita joutuu suojelemaan myös liialliselta ylistykseltä. Ei ole kauan siitä, kun pyysin kriitikkoa miettimään uudelleen adjektiivia ”nerokas”, jonka hän oli juttuunsa kirjoittanut. Lyhyen harkinnan jälkeen nerokkuus muuttui (muistaakseni) nokkeluudeksi.

**
Parnasson arvosteluosastosta Salovaara tpteaa pettyneenä, että siellä ”kirjoitetaan keskitien romaaneista ja runokokoelmista.”

Hiukan ihmettelen tätä; etenkin runokokoelmien osalta painotus on nähdäkseni pikemminkin kokeilevassa runoudessa kuin keskitiessä. Monipuolisuuteen toki tähdätään.

Taidanpa aavistella, mitä Salovaara tarkoittaa. Hän on dekkariharrastaja, ja toteaa toisaalla samassa jutussa, että Ruumiin kulttuuri on nyky-Parnassoa ”komeampi ja runsaampi lehti”. Näin varamasti on ainakin rikoskirjallisuuden osalta. Sitä Parnassossa arvioidaan varsin satunnaisesti. Salovaara toteaa myös, että ”Parnasso ei pyri arvioimaan kaikkia julkaistuja romaaneja ja runokirjoja”. Ei tosiaan pyri, kirjoja ilmestyy tuhansia, ja arvosteluja voidaan julkaista vuosittain alle 200.

Mutta myönnetään: viihteelliseksi luokittuvan kirjallisuuden poissulku saattaa olla liian jyrkkä. Lisäksi Parnassossa voisi ehkä nykyistä enemmän arvioida kaikenlaista outoa. Täytyy vain miettiä huolella, mitkä valtavirran kirjat jätetään sitten huomiotta.

**
Parnasson kriitikoitten asenne ei ilahduta Salovaaraa. ”Voi olla että Papinniemen pitäisi muistuttaa kirjoittajilleen, että jutuissa saa olla myös huumoria ja ironiaa. Liika totisuus hirvittää.”

No, muistutettakoon nyt tässä. Kyllä saa olla, ja pitää.

Tosin en ole ollenkaan samaa mieltä Salovaaran antamista esimerkeistä. ”Ylimieliseksi” väitetty Pauli Tapion Ulysses-juttu on minusta nimenomaan vlipitön (ja onnistunut) yritys lukea Joycea Joycen itsensä tasalta; ja ”yhtä totiseksi” kutsutun Tarja Pullin vahvuuksiin kuuluu se, että hän osaa kirjoittaa hauskasti vaikuttamatta lainkaan vitsikkäältä.

**
Oli miten oli, kerrottakoon Salovaaralle ja kaikille muillekin, etten kuvittele Parnasson olevan valmis. Kehitys jatkuu.

Vuoden 1960 kesäkuun toisena päivänä kello yksitoista Juhani Peltoselle kerrottiin, että hänestä ei ikinä voi tulla merikapteenia. Lääkäri sanoi, että ”kun merenkulun valot ovat punainen, vihreä ja keltainen, ja kun te näette ne kaikki samana harmaana, niin ajatelkaa itse”. Peltonen ajatteli ja häntä alkoi itkettää, mutta äiti lohdutti. Tarina jatkuu:

”– Alan sitten kirjailijaksi, ilmoitin kello neljätoista.
– Ei sitä niin vain aleta, äiti sanoi.
– Minä alan, sanoin ja menin raksuttamaan lainassa olevaa konetta.”

Tämä ja paljon muuta on kerrottu teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Sitä on mukava selailla juuri nyt, kun pitäisi oikeastaan lukea noin sata uutuuskirjaa.

Satuin juuri kuulemaan radiosta John Cagen kappaleen 2’14” (Nimi oli tällä kertaa tuo; Cage mainitsee kuulemaa alkuperäisen 4’33”:n partituurissa, että teoksen voi esittää millä kokoonpanolla tahansa ja minkä pituisena tahansa. Nimi tulee aina keston mukaan.)

Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulen tuon pelkästä hiljaisuudesta koostuvan teoksen radiosta, mutta kerran olen kokenut elävän esityksen. Se tapahtui Joroisten musiikkipävillä pari vuotta sitten, esittäjänä oli jousikvartetti ja konserttipaikkana Varkauden lentokentän tuloaula. Oli kesä, joku kärpänen härtsäsi.

Molemmilla kerroilla teoksen kuuntelemisesta on tullut samanlainen olo: osin jännittynyt, osin ylevöitynyt, jossain määrin myös huvittunut.

Kuulin muuten taannoin, että Cagen teoksella on musiikin historiassa edeltäjiä, ainakin puolisen tusinaa. Varhaisin hiljaisuus sävellettiin kuulemma jo satoja vuosia sitten, ja yhden pelkistä taukomerkeistä koostuvan teoksen nimi on jotain semmoista kuin “Surumarssi kuurolle ihmiselle”. Mutta tämä on muistinvaraista kuulopuheen siteeraamista, paremmin tietävät tarkentakoot.

Oli miten oli, John Cagen edeltäjät eivät osanneet tuotteistaa eivätkä perustella omia hiljaisuuksiaan yhtä hyvin kuin hän.