Pauli Huhtiniemi

Mass Effect 3

Pauli Huhtiniemi — Mon, 02 Apr 2012 21:05:37 +0000

Varoitus: teksti sisältää lieviä spoilereita.

BioWaren kehittämä, vuonna 2007 julkaistu ensimmäinen Mass Effect kolahti todella kovaa. Puutteistaan huolimatta peli ja sitä varten luotu moniulotteinen scifi-universumi imaisi täysillä mukaansa.

Mass Effectin genreksi on sanottu action-RPG, mutta käytännössä vielä ensimmäisessä osassa olleet vähäiset tietokoneroolipelin piirteet on nekin karsittu pois matkan varrella. Sanoisin kyseessä olevan räiskintäpelin, jossa on paljon dialogia. Vaikka sarjassa ei juuri olekaan perinteisiä roolipelin elementtejä, kuten hahmon kehitystä ja tavaran keräämistä, niin Mass Effectissä pelataan roolia. Ei roolipelaamista vaan roolin pelaamista.

Mass Effect suunniteltiin jo alunperin trilogiaksi, jossa aikaisemmissa osissa tehdyt päätökset vaikuttavat peliin. Myös itse luodun hahmon ulkoasu siirtyy pelien välillä - joskin käsittämättömästi tämä bugasi Mass Effect 3:n julkaisuversiossa.

Pelisarjassa on monia ns. isoja valintoja, joista konkreettisimmat ovat vaikuttaneet siihen, onko jokin hahmoista joutunut kuolemaan. On kutkuttavaa ajatella, kuinka paljon keskustelua olisi jäänyt kuulematta eräältäkin hahmolta, joka olisi saattanut kuolla jo ensimmäisessä osassa päätöksestäni johtuen.

Peliä varten tehdyn dialogin määrän täytyy olla valtava, ja siitä suuri osa on sellaista, jota monet pelaajat eivät kuule koskaan. Suuret budjetit mahdollistavat tällaista, sillä mitä enemmän peleissä on vapautta ja vaihtoehtoja, sitä kalliimpaa niiden tekeminen on.

Parasta Mass Effecteissä on rakkaudella rakennettu universumi ja hahmojen väliset keskustelut, jotka ovat parhaimmillaan kuin laadukkaasta scifi-sarjasta. Pelin hahmot ovat mielenkiintoisia ja dialogi heidän kanssa on paitsi mainiosti kirjoitettua, myös pääosin erinomaisesti ääninäyteltyä. Peli osaa myös nauraa itselleen. Kaikesta huokuu, että tekijät ovat rakastaneet luomaansa maailmaa.

Mass Effect esitteli uudenlaisen dialogi-systeemin, jossa ei valita sanantarkkoja vastauksia, vaan ikäänkuin sävyjä, joilla halutaan keskusteluun reagoida. Tämä mahtava idea teki keskusteluista entistä mielenkiintoisempia, koska pelaajan ei tarvitse kuunnella hahmon toistavan sanatarkasti tekstiä, jonka hän on itse juuri lukenut ruudulta. Sarjan edetessä myös keskustelujen aikainen ”kameratyöskentely” muuttui mielenkiintoisemmaksi. Toivottavasti tällaisesta keskustelusysteemistä tulisi alan standardi.

Hahmografiikka on varsinkin kasvojen osalta korkeaa tasoa, mikä tuo keskusteluun uuden ulottuvuuden, kun tunteiden ilmaisu onnistuu pelkästään ilmeillä. Grafiikka alkaa olemaan sillä tasolla, että tällainen on mahdollista uskottavasti. Päinvastoin kuin elokuvissa, tällaiset pienet asiat ovat peleissä vaikeita. Peleissä isot räjähdykset ovat halpoja ja helppoja, mutta ihmisen iholle meneminen on vaikeaa.

Mass Effect -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Sarjan viimeinen osa jatkaa tutun laadukkaalla linjalla, eikä peliohjainta malta laskea käsistään. Sävyltään peli on aikaisempaa synkempi. Vaikka itse pidin enemmän aikaisempien osien rennommasta tunnelmasta, niin täytyy myöntää, että eräänkin hahmon kuolinkohtaus oli niin hienosti toteutettu, että mieskyyneleet olivat lähellä.

Minusta Mass Effectin pääjuoni ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostava. En ole jatkanut pelaamista sen takia, että olisi pakko saada selville seuraava juonenkäänne galaksin kohtalossa. Sen sijaan minua on kiehtonut hahmot ja universumin eri rodut niiden välisine konflikteineen.

En varmaan hirveästi spoilaa, jos sanon, että Mass Effectin loppunäytös on hieman samaa sarjaa Lostin ja Battlestar Galactican kanssa. Kaikkiin kysymyksiin ei saada vastauksia. Netissä paljon meteliä aiheuttanutta loppua on myös kritisoitu siitä, että pelaajan aikaisemmat teot eivät vaikuta siihen tarpeeksi.

Minustakin loppunäytös on jotenkin hätäisesti rakennettu ja lopputekstien jälkeinen kehotus ostaa ladattavaa lisäsisältöä vähintäänkin tökerö. Mielestäni valittajat keskittyvät kuitenkin liikaa viimeisen viiden minuutin kritisoimiseen, kun pelin loppunäytöksenä pitäisi ennemmin ajatella kolmososaa kokonaisuutena. Siinä kyllä tuntuvat aikaisemmat päätökset ja uusia kipeitä valintoja joudutaan tekemään.

Vaikka osaltaan ymmärränkin kaiken valituksen pelin lopetuksesta, niin silti hommasta tulee mieleen itkevä Lost-fani, jota korpeaa ensimmäisen kauden toisessa episodissa vilahtanut jääkarhu, joka ei koskaan saanut aukotonta selitystä.

Kaiken kaikkiaan Mass Effect -trilogia on ainutlaatuinen kokonaisuus pelihistoriassa ja toivoa sopii, että pääsemme vielä joskus uudestaan seikkailemaan sen esittelemässä universumissa.

iPad 3 ja ajatuksia tableteista

Pauli Huhtiniemi — Tue, 27 Mar 2012 16:31:49 +0000

Myönnän olleeni itsekin pettynyt, kun Apple julkaisi ensimmäisen iPadin vuonna 2010. "Eihän se ole kuin iso iPhone", ajattelin monien muiden tavoin. Käyttöjärjestelmänä oli sama iOS kuin iPhonessakin, mikä tuntui liian rajoittuneelta tablet-maailmassa.

Itse tablettihan ei ole uusi keksintö, ensimmäisen kerranhan tablettien piti valloittaa maailma jo vuosituhannen vaihteessa. Muun muassa Bill Gates puhui paljon tästä. Silloin luultiin, että perinteinen Windows voisi toimia tabletissa. Menestyksen avain oli lopulta käyttöliittymä, joka oli alusta lähtien suunniteltu kosketusnäytöille.

Ipadista tuli valtava menestys ja nyt kolmannen sukupolven myötä minullakin on iPad.

Evoluutio on kohdallani kulkenut niin, että ensin siirryin pöytäkoneesta läppäriin ja sitten älypuhelimen myötä huomasin yhä useammin tekeväni ns. perus-surffailun - uutiset, facebookkailun ja sen sellaisen - kännykällä kotonakin. Seuraava askel tässä kehityksessä olikin luontevasti tablet.

Tabletteja on hankala selittää tai perustella. Vähän kuin yrittäisi kuvailla seksiä tyypille, joka ei tiedä siitä mitään. Kuten Hekakin taannoin sanaili:

"iPäd on vähän todellakin niinkuin seksi. Teknisesti tarkastellen iPäd hommassa ei ole mitään järkeä. Sun tarttee riisuuntua, hikoilla, imeskellä ihan hirveen kauheita rumia kauheita juttuja, ja silti loppujen lopuksi – se on silti kivaa."

Tableteissa onkin ennenkaikkea kysymys fiiliksestä ja käyttökokemuksesta. Lukeminen on luonnollista ja sovellusten käyttäminen sormen heilautuksilla hauskaa. Ipadia on yksinkertaisesti mukava käyttää - kaikki tapahtuu nopeasti, sujuvasti ja ilman viiveitä. Tabletin ymmärtäminen vaatii, että laitetta oikeasti pitelee kädessään ja lukee artikkeleita sekä surffailee nettiä.

Millainen uusi iPad sitten on laitteena? Ensimmäinen juttu on tietenkin resoluutio – 9,7 tuuman näyttö, jossa on enemmän pikseleitä kuin olohuoneen Full HD -televisiossa. Huimaa. Vanhalle ruudulle suunnitellut sovellukset näyttävät sumeilta, kuten monet nettisivujen grafiikatkin.

Akku kestää todella pitkään, mutta vastaavasti myös lataaminen vie huomattavan kauan aikaa.

Ipad on mielestäni liian painava. Myös iPhone on raskas verrattuna moniin kilpailijoihin, mutta sen paino tuo sopivaa jämäkkyyttä tuotteeseen. Ipad sen sijaan voisi oikeasti olla kevyempi, jolloin käyttäminen olisi miellyttävämpää.

Erikseen pitää myös mainita suorituskyky, sillä niin sähäkästi kaikki toimii. Ohjelmien avaaminen, skrollaaminen, zoomaus - kaikki tuntuisi toimivan ilman viiveitä. Tämä on oleellista käyttökokemuksen kannalta, sillä juuri koskaan ei joudu miettimään, menikö painallus perille.

Halvin iPad irtoaa kaupasta alle 500 eurolla – tähän hintaan kukaan kilpailija ei pysty tällä hetkellä tarjoamaan vastaavilla spekseillä tablettia.

Kenneth Falck kirjoitti pari vuotta sitten, että iPad on merkki tietotekniikan kypsymisestä:

"Kaupassa myydään televisioita, pelikonsoleja, silitysrautoja, mikroaaltouuneja ja kaikkea mahdollista, joka toimii kytkemällä virtajohto pistorasiaan. Jos niihin voi jotain asentaa, niin valmistajan tarkasti valitsemia ja tarkastamia sovelluksia, jotka eivät missään tapauksessa riko kyseistä laitetta käyttökelvottomaksi. Miksei myös tietotekniikka ja webbisurffailu voisi välillä toimia näin?"

Hän ennusti myös, että tietotekniikka tulee jakaantumaan kahtia:

"Tulee olemaan niitä perinteisiä PC:itä ja Macceja, joita me hakkerit virittelemme mieleisiksimme ja joilla koodaamme sovelluksia ja luomme sisältöä. Sitten tulee olemaan niitä rikkoutumattomia kuluttajalaitteita, joilla tavalliset ihmiset pääsevät käsiksi näihin sovelluksiin ja sisältöihin riskittömästi ja turvallisesti."

Olen Falckin kanssa samoilla linjoilla. Isäni ei ole koskaan käyttänyt internettiä, mutta jos hänet pitäisi nyt saada tiedon valtaväylälle, niin ostaisin hänelle iPadin perinteisen tietokoneen sijasta.

Vaikka tableteilla tullaan tulevaisuudessa tekemään yhä monipuolisemmin asioita, niin jatkossakin on tarvetta perinteiselle PC:lle, varsinkin työkäytössä. Tabletit eivät tule kokemaan miniläppäreiden kohtaloa. Sen sijaan yhä useammalla tulee jatkossa olemaan vain tablet, eikä perinteistä tietokonetta ollenkaan.

Battlefield 3

Pauli Huhtiniemi — Thu, 16 Feb 2012 16:41:47 +0000

Viime syksynä julkaistu Battlefield 3 on viimeisin osa ruotsalaisen DICE:n kehittämässä, moninpeliin keskittyvässä FPS-pelisarjassa. Ensimmäinen Battlefield-sarjan peli julkaistiin kutakuinkin 10 vuotta sitten. Homman ytimessä on aina ollut kahden joukkueen sotiminen laajassa ulkomaastossa ajoneuvojen kera. Aikakausi on vaihdellut toisesta maailmansodasta scifi-tulevaisuuteen, mutta pääidea on pysynyt vuodesta toiseen samana.

Battlefieldiä julkaistiin pitkään ainostaan PC-alustalle, kunnes 2008 markkinoille tuli konsoleille suunnattu Battlefield: Bad Company, jossa oli myös ensimmäistä kertaa mukana jonkinlainen yksinpelikampanja. Bad Company 2 julkaistiin myös PC:lle, joskin konsolit olivat selkeästi ensisijainen alusta, jonka myötä myös PC-pelaajat joutuivat tyytymään alhaisempaan pelajaamäärään moninpelissä.

Bad Company 2 oli – ja on edelleen – erinomainen peli. Se on omalla kohdallani ensimmäisen Modern Warfaren kanssa säväyttävimpiä moninpelejä konsoleille. Näiden kahden pelin parissa on tullut vietettyä valtaosa peliajasta viime vuosina.

Battlefield 3 on täysin avoimesti suunnattu suoraksi kilpailijaksi Activisionin Call of Duty -sarjan Modern Warfare 3 -pelille. Vuoden 2011 suurin taistelu pelimarkkinoilla olikin Activisionin MW3 vs EA:n BF3, eikä tässä väännössä dollareita säästelty markkinointibudjeteissa.

Vaikka DICE sanoisi mitä, niin käytännössähän Battlefield 3 on Bad Company 3. Moninpeliin hypätessä kaikki tuntuu kovin tutulta. Tämä ei sinällään haittaa, sillä Battlefieldien ydinpeli on edelleen täyttä rautaa. Tärkeintä on monipuolisuus, sillä eri hahmoluokat, ajoneuvot ja tuhotuvat rakennukset takaavat sen, että kahta samanlaista matsia ei tule vastaan. Vastaan tulee myös jatkuvasti battlefield momentseja: itse esimerkiksi onnistuin jyräämään tankilla pahaa aavistamattoman vihollisen – ajamalla läpi korkeasta kivimuurista, jonka takana tämä lymyili.

Kaiken kruunaa upea audiomaailma, jossa tankit kuulostavat oikeasti raskailta, räjähdykset vihlovat korvia ja täysi taisteluvarustus päällä juostessa puuskutus saa hengästymään kotisohvallakin.

Vaikka miten väitettäisiin PC-alustaa ensisijaiseksi, niin kyllähän markkinat määrääväät, että konsolien ehdoilla viime kädessä mennään. Kun yritetään miellyttää molempia leirejä, aiheutuu ongelmia. Pahin näistä on kenttäsuunnittelu.

Battlefield 3:ssa monet kentät ovat outoja väliinputoajia: 24 pelaajaa on liian vähän, mutta samalla PC-kansa valittaa, että 64 liian paljon. Bad Company 2:ssa kentät toimivat paremmin, koska ne olivat suunniteltu ensisijaisesti 24 pelaajalle. Mukaan on tullut myös ahtaita kaupunkikenttiä. Näissä taistelut jumittuvat monesti pariin käytävään, ympäristö ei juuri tuhoudu ja ajoneuvoja ei ole – on kuin pelaisi Modern Warfarea. Harvakseltaan annosteltuna nämä kaupunkisodat ovat ihan hauskojakin, mutta niitä tulee turhan usein vastaan mappikierrossa.

Yksi hämmästyttävä piirre on se, että moninpelissä ei ole vieläkään minkäänlaista tutoriaalia. Battlefieldissa kuitenkin tehdään paljon muutakin kuin vedetään kiväärin liipasimesta: korjataan ajoneuvoja, annetaan ensiapua, spotataan vihollisia, ajetaan tankeilla ja lennetään sekä helikoptereilla että lentokoneilla. Itsekin kynsin kylki edellä lentotukialuksen kantta, kun ensimmäisen kerran yritin lentää helikopterilla. Mieluiten ottaisi ekat tyypit kopterilla yksin harjoittelumoodissa kuin livenä kopteri täynnä tiimiläisiä.

Toinen outo juttu on, että oman sotilaan varustusta ei voi muokata matsien välissä. Kentän vaihtuessa joudut odottamaan aina pari minuuttia tekemättä mitään. Matsien välissä et myöskään voi vieläkään poistua pelistä, vaan joudut aina odottamaan seuraavan matsin alkua ennen kuin voit palata päävalikkoon. Call of Duty on hoitanut tämän osuuden pelistä paljon fiksummin.

Niin joo, onhan tässä yksinpelikin. Pelasin moninpeliä reilut 60 tuntia ennen yksinpelin testaamista. Häpeilemättä Modern Warfarea lainaileva, äkkikuolemilla kyllästetty ja paikoin räikeän huonosti suunniteltu putkijuoksu ei pidempää mainintaa ansaitsekaan.

Battlefield 3 on mainio peli, mutta en kuitenkaan jaksanut innostua siitä enää samalla tavalla kuin Bad Company 2:sta. Harmillista, että Battlefieldissä on lähdetty paikoin liiaksi matkimaan Call of Dutya sen sijaan, että olisi pyritty korostamaan omia vahvuuksia. Lisäksi pikkuhiljaa alkaa toivomaan seuraavan konsolisukupolven saapumista – ei niinkään parempien grafiikoiden toivossa, vaan jotta moninpelissä voisi rellestää suuremmalla porukalla konsoleillakin.

Henkilökohtainen katsaus vuoteen 2011

Pauli Huhtiniemi — Tue, 07 Feb 2012 20:32:56 +0000

Kuluva vuosi on ehtinyt jo helmikuun puolelle, mutta ajattelin silti kirjoittaa viime vuoden tapaan pienen katsauksen edelliseen vuoteen.

Vuosi 2011 oli varsin suurien muutosten aikaa elämässäni. Aloitin kesällä työt Mearrassa, jonka myötä muutimme Lappeenrannasta Helsinkiin. Syksyllä ostimme ensiasunnon, jossa olemme asuneet nyt reilut kolme viikkoa.

Keväällä en ollut töissä, vaan keskityin opintoihin suorittaen jäljellä olleet kurssit, mukaanlukien rästissä olleet ensimmäisien vuosien peruskurssit. Oli suorastaan mukavaa laskea fysiikkaa ja matematiikkaa pitkästä aikaan, varsinkin kun siihen pystyi oikeasti keskittymään pitkiä aikoja – jopa päiviä – kerrallaan.

Nyt pitäisi vain jostain kaivaa motivaatio ja raivo kandin sekä diplomityön kirjoittamiseen. Rehellisesti sanoen tällä hetkellä innostus ei ole hirveän suurta. Haluan kuitenkin valmistua, sillä caseja on kiva closata, kuten kaveri sanoi naimisiin mennessään.

Blogissani oli varsin hiljaista, sillä julkaisin vain kahdeksan kirjoitusta. Poliittisia kirjoituksia oli suhteellisen monta, sillä kirjoitin valtion menoista, sosiaaliturvasta ja Yleisradion toimenkuvasta.

Urheilun saralla vuosi alkoi innokkaasti, sillä olin juossut yli 300 km jo huhtikuun puoleenväliin mennessä. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, Helsinki City Runin. Puolikas taittui aikaan 1:49:03. Kevään jälkeen juoksuinnostus kuitenkin hiipui ja vuodessa tuli lopulta juoksua suunnistukset mukaanlukien 462 kilometriä.

Aloitin pelaamaan jälleen salibandya monen vuoden tauon jälkeen. Kaikkiaan tuli pelattu 37 kertaa. Mukavaa pelata jälleen ja huomata, miten pikkuhiljaa taidot kehittyvät.

Yksi motivaattori salibandyn aloittamiselle oli kesällä Bratislavassa Slovakiassa pelattu Slovak Open -turnaus, jossa kävimme useista joukkuelajeista MM-mitaleita keränneellä Foxy Ladies -possella pelaamassa. Hauska turnaus ja mahtava reissu muutenkin.

Slovakian turnauksen perään tuli käytyä Balaton Sound -festivaaleilla Unkarissa ja Wienissä ihan vaan palloilemassa turistina. Duunin myötä kävin ensimmäistä kertaa elämässäni DrupalConissa, joka järjestettiin Lontoossa. Syksyllä kävimme parin kaverin kanssa Saksassa katsomassa pari jalkapallopeliä. Dortmundin yli 80 000 katsojaa ja mieletön fanikatsomo oli melkoinen kokemus.

Xboxin pelaaminen jäi hieman vähemmälle tänä vuonna kaikkien muiden kiireiden takia. Kehuttu Deus Ex jäi kesken kuten ykkösosakin, vaikka peli sinällään on ihan OK. Ei kuitenkaan aiheuttanut mitään pakottavaa tarvetta päästä läpi. Syksyn iso juttu oli tietysti Battlefield 3, mutta sekään ei aiheuttanut Bad Company 2:n kaltaista innostusta.

IOS 5.0

Pauli Huhtiniemi — Thu, 24 Nov 2011 15:50:28 +0000

Noin vuosi sitten kirjoitin omista iOS 5-toiveistani, joista nostin esiin seuraavat:

paremmat ilmoitukset
langaton synkronointi
widgetit
käyttäjäprofiilit
parempi multitasking

Ilokseni tärkeimmät toiveeni toteutuivat, sillä iPhonessa on viimein kunnolliset ilmoitukset (notifications) ja langaton synkronointi.

Kuten vähän arvelinkin vuosi sitten “dashboardin” toimintaa pohtiessani, Notification center avautuu pyyhkäisemällä ruudun ylälaidasta. Tämän listauksen yhteydessä on myös pari Applen omaa widgettiä: säätiedot ja osakekurssit. Käsittääkseni kolmannen osapuolen sovellukset eivät voi lisätä omia widgettejään ilmoitusnäkymään.

Ilmoitusten hallinta toimii nyt kuten pitääkin. Lähinnä olen jäänyt toivomaan ilmoitusten ja sovellusten parempaa yhteistoimintaa. Esimerkiksi tekstiviestiohjelman ikonin lukemattomien viestien määrän ilmoittava luku ei päivity, vaikka kuittaisin kaikki ilmoitukset uusista viesteistä.

Langaton synkronointi on iOS 5.0:n tärkein ominaisuus. Synkkausta on kahta eri lajia: iCloud-pilvisynkkaus ja iTunes Wi-Fi Sync lähiverkossa.

Applen historia pilvipalveluiden tarjoajana ei ole erityisen mairitteleva. Esimerkiksi MobileMe:n julkaisussa tapahtui katastrofi, kun käyttäjien sähköposteja tuhoutui. “Not our finest hour”, totesi Steve Jobs. Kehitystiimin saama palaute ei ollut ihan näin hienovaraista.

Timothy B. Lee kirjoitti Ars Technicassa mielenkiintoisen artikkelin, kuinka Applen erilainen yrityskulttuuri voi olla syy heidän nettipalveluiden ongelmiin. Hän vertaa Applea pilvipalveluiden jättiläiseen, Googleen.

Applen kulttuuriin kuuluu hioa tuotteet täydellisiksi muiden katseilta piilossa ja tuoda valmis tuote nopeasti julkistuksen jälkeen ostettavaksi. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan toimi nettipalveluiden kanssa, sillä miljoonien käyttäjien kuormitusta monimutkaisessa järjestelmässä ei mitenkään pysty testaamaan ja ennustamaan etukäteen. Nettipalveluita on järkevä ottaa käyttöön asteittain, ominaisuus kerrallaan ja käyttäjämäärää kontrolloiden. Googlen toimintaan on aina kuuluneet beta-julkaisut, ja yrityksen kulttuuri mahdollistaa kehittäjien nopean reagoinnin ja luovat ratkaisut, kun suuri käyttäjämassa vyöryy palveluun.

Odotusten mukaisesti iCloudin julkaisu ei tapahtunut täysin ongelmitta, mutta suurilta vahingoilta vältyttiin tällä kertaa.

Käytännössä iCloud sisältää entisen MobileMe:n ominaisuudet, kuten kontaktien, sähköpostien ja bookmarkkien synkronoinnin eri laitteiden välillä. Lisäksi valokuvat synkataan, mutta hämäävästi videoita ei. Perussynkkaus toimii hyvin, esimerkiksi pöytäkoneella päivitetyt kontaktitiedot päivittyvät sekunneissa kännykkään.

Itunes-synkkausta varten puhelinta ei tarvitse enää kytkeä kaapelilla koneeseen, vaan tämä onnistuu langattomasti, kunhan puhelin ja tietokone ovat samassa WLAN-verkossa.

Jos tuntee historian, niin jaottelun iCloud- ja iTunes-synkkauksen välillä ymmärtää. Uusille käyttäjille lienee kuitenkin hieman sekavaa, että kontaktit, meilit, valokuvat ym. synkataan, kunhan on netissä, mutta jos haluaa synkata musiikkia tai videoita, niin pitää olla kodin WLAN-verkossa, avata koneelta iTunes ja synkata sitten. Jos haluan tuoda kuvat tietokoneelle ja poistaa ne puhelimesta, niin onnistuuko tämä iTunes syncin yhteydessä? Ilmeisesti ei, jolloin lopulta joutuu kaivamaan USB-kaapelin.

Mielestäni langaton synkronointi on kokonaisuutena vielä hieman sekava käyttäjälle, mikä ei ole ollenkaan tyypillistä Applelle.

Siirtymässä kohti Steve Jobsin mainitsemaa post-PC -aikakautta, IOS 5.0 on merkittävä päivitys. Langattoman synkronoinnin myötä iOS-laitteet eivät enää vaadi PC:tä parikseen. Muilta osin uusin iOS-päivitys ei ole vallankumouksellinen, vaikka sisältääkin paljon toivottuja ominaisuuksia ja parannuksia. Lisäksi Applen ekosysteemissä täytyy kiittää siitä, että iOS-päivitykset ovat maailmanlaajuisesti saatavilla kaikilla käyttäjille samaan aikaan, toisin kuin Androidissa tai Windows Phonessa.

Tutustumisen arvoinen bändi: The Jezabels

Pauli Huhtiniemi — Thu, 10 Nov 2011 17:15:37 +0000

The Jezabels on Australiasta ponnistava nelihenkinen bändi. Itse bongasin orkesterin Danny MacAskillin tähdittämältä Way Back Home -pyöräilyvideolta, jonka jälkimmäisellä puoliskolla soi kappale A Little Peace.

En ala genreä määrittelemään The Jezabelsin musiikille, mutta jonkinlaisesta indie-rockista puhutaan.

On paljon asioita, joista pitää. Hayleyn monipuolinen lauluääni, joka kuulostaa komealta niin kuiskaavissa suvannoissa kuin räjähtävissä kertosäkeissä. Rauhassa rakentuvat kappaleet, jotka kasvavat huimiin sfääreihin kliimaksikohdissa. Rakentelun vastapainoksi riittävästi pop-koukkuja ja tarttuvia kertosäkeitä, jotta minäkin jaksan kuunnella. Kauniisti kaikuvat pianosoinnut. Ah, se piano. Tässä bändissä basistin on tosiaan korvannut kosketinsoittaja ja hyvä niin.

Bändi on julkaissut itsenäisesti kolme EP:tä. Näiden julkaisujen ja ilmeisen kovien live-keikkojen myötä Jezabels on rakentanut itselleen käsittääkseni varsin suuren suosion musiikinharrastajien parissa Australian mantereella. Tänä syksynä Jezabels julkaisi - jälleen itsenäisesti - ensimmäisen albuminsa nimeltään Prisoner.

Albumilta voi nostaa esiin ainakin välittömästi iskevän popahtavan Endless Summerin, jylhiin korkeuksiin kasvavan Long Highwayn ja albumin päättävän Catch Me:n. Harmittavasti albumi menettää otettaan vahvan alun jälkeen.

Itse en yleisesti ottaenkaan ole albumien ystävä, sen sijaan noin viiden biisin napakat EP:t ovat mielestäni sopivan kokoisia annoksia. Toivon, että EP:t tekisivät paluun digitaalisen vallankumouksen myötä.

The Jezabelsilta kannattaa tsekata varsinkin vuonna 2010 julkaistu Dark Storm -EP.

Listataan tähän vielä oma The Jezabels top 5:

Endless Summer
A Little Peace
Mace Spray
Long Highway
Hurt Me

The Jezabels on Spotifyssa, mutta Prisoneria ei vielä sieltä löydy, eikä myöskään täkäläisestä iTunes Storesta. Albumin voi onneksi ostaa suoraan digitaalisena The Jezabelsin nettisivuilta.

Yleisradiolle määriteltävä tehtävä ennen rahoituksesta päättämistä

Pauli Huhtiniemi — Mon, 31 Oct 2011 15:03:43 +0000

Nykyinen eduskunta tulee päättämään Yleisradion rahoitusmallista. Päätöksiä saattaa tulla jo ensi talven aikana. Nykyisestä TV-lupajärjestelmästä halutaan eroon ja vaihtoehtoina on tarjottu muun muassa mediamaksua, rahoitusta verorahoilla tai maksukorttijärjestelmää.

Minua on aina häirinnyt, että keskustelu pyörii vain sen ympärillä, miten rahat pitäisi kerätä. Voitaisiinko ensin käydä kriittinen keskustelu Ylen tehtävästä ja päivittää se vastaamaan 2010-luvun tarpeita?

Yle pyörii nyt yli 400 miljoonan euron budjetilla, sillä on neljä TV-kanavaa ja vielä enemmän tarjontaa radiossa. Lisäksi on suhteellisen kattavat nettipalvelut, jotka erityisesti ovat hiertäneet kaupallisia toimijoita. Mielestäni tässä on Suomen kokoiseen maahan aivan liian iso paketti.

On totta, että Ylen tehtävän määrittäminen ei ole helppoa. Puhutaan sellaisista abstrakteista asioista kuten “sivistyksen ja kulttuurin kehittäminen”. Lähtökohtaisesti Ylen pitäisi vain pyrkiä täydentämään mediatarjontaa siellä, missä se ei ole kaupallisesti kannattavaa. Ylen pitäisi kyetä reagoimaan kaupallisen puolen muutoksiin – voihan olla, että jostakin aiheesta tulee kaupallisesti kiinnostavaa ajan kuluessa.

Oli aika, jolloin TV:stä ei näkynyt kuin Ylen kanavat, Neuvostoliitto oli naapurissa ja internetistä ei ollut kukaan vielä kuullutkaan. Mutta nykyisin tilanne on aivan toinen ja mediaa on tarjolla enemmän kuin kukaan pystyy kuluttamaan. Myös sellaista mediaa, jota Ylen ei tarvitsisi enää tarjota.

Ehkä eniten tarjontaa tulisi karsia viihteen saralla. Tarkoitan tällä erityisesti urheilua, musiikkia, elokuvia sekä TV-sarjoja. Onko mitään kaupallisempaa kuin huippu-urheilu? Urheilu, jos mikä, kuuluu kaupalliselle puolelle. Tarvitseeko julkisen palvelun todella soittaa Rihannaa, kuten Ylex tekee?

Sitten niistä rahoitusmalleista. On selvää, että television omistamiseen sidottu TV-lupa ei ole nykypäivää. En ole itse omistanut televisiota sitten vuoden 2007 digisiirtymän, mutta myönnän käyttäväni silloin tällöin Ylen palveluita.

Edellinen hallitus ehdotti kaikilta kotitalouksilta perittävää, samansuuruista mediamaksua. Jos asut yksin, niin maksat koko summan, jos teitä on useampi, niin voitte jakaa summan. Onpa reilua – onneksi Suvi Lindén perääntyi tässä asiassa.

Rahoitus on valtion budjetista olisi yksinkertaisin malli. Miksi Yle pitäisi rahoittaa eri tavalla kuin muut julkiset palvelut? Rikkaat maksaisivat enemmän ja köyhät vähemmän – luulisi kelpaavan vasemmistollekin.

Budjettirahoitusta on kritisoitu siitä, että tällöin Ylen riippumattomuus vaarantuisi. Mutta onko YLE muka riippumaton? Onko silkkaa sattumaa, että 40 vuotta putkeen puljun johtaja nyt vain sattui olemaan aina samasta puolueesta, SDP:stä? On myös hyvä muistaa, että eduskunta päättää YLE:n rahoituksesta jo nyt. Kun Yle ilmoitti aikeista karsia lähetysaikoja maakunnissa, niin Keskustan Timo Kalli kiirehti uhkaamaan rahoituksen vähentämisellä. Kuulostaako siltä, että Yle olisi politiikasta riippumaton? Ei minustakaan.

Yle on tarpeellinen minun ja Suomen kansan enemmistön mielestä, mutta puolen miljardin mediatalona se on liian iso Suomen kokoiseen maahan. Valitettavasti Ylen tehtävästä ja rahoituksen tasosta ei tälläkään kertaa ole syntymässä analyyttista keskustelua, vaan keskustelu tulee jälleen pyörimään erilaisten maksutapojen ympärillä.

Kokemuksia OS X 10.7 Lionista

Pauli Huhtiniemi — Mon, 12 Sep 2011 16:09:43 +0000

Applen OS X -käyttäjärjestelmän tuorein versio, 10.7 Lion, julkaistiin kesällä. Kantavana teemana on mainostettu mobiililaitteiden iOS-käyttöjärjestelmän parhaiden ominaisuuksien tuomista myös työpöytäkäyttöön. Siinä missä 10.6 keskittyi lähinnä konepellin alla oleviiin parannuksiin, niin Lion sisältää myös merkittäviä UI-muutoksia.

Päivitin itse Lioniin pian julkaisun jälkeen niin koti- kuin työkoneellakin, joten ajattelin kirjoittaa hieman huomioistani muutaman viikon käytön jälkeen.

Käyttöliittymä

Applen myymistä tietokoneista suurin osa on kannettavia, josta voidaan tehdä kaksi huomiota:

trackpad on paljon yleisempi kuin perinteinen hiiri
näytön koko on rajallinen (yleisimmät koot lienevät 13,3” - 15.4”, resoluutioiden ollessa 1280x800 ja 1440x900)

Trackpadin mahdollistamia kosketuseleitä onkin lisätty entisestään. Safarissa zoomaus tapahtuu tutulla pinch-eleellä, edelliselle sivulle pääsee kahden sormen swipellä (animaation seuratessa pyyhkäisyä pehmeästi). Eri työpöytien välillä liikkuminen kolmen sormen swipellä tuntuu erityisen nautinnolliselta, vaikka käytännössä cmd-tabilla sovellusten välillä tulee edelleen liikuttua.

Toivoa sopii, että myös muut kuin Applen omat sovellukset ottavat täyden hyödyn irti kosketuseleistä.

Oletuksena skrollaus toimii samalla tavalla kuin iOS:ssä, eli juuri toisinpäin kuin läppäreillä yleensä. Eli kun pyyhkäiset ylöspäin, niin ruutu skrollaa alaspäin. Tähän tottuu yllättävän nopeasti, noin parissa päivässä.

Käyttöliittymässä suunta kohti mahdollisimman pelkistettyä esitystapaa. Vierityspalkit ovat piilotettu oletuksena kokonaan: ne tulevat esiin vain kun sivua alkaa vierittämään. Tämä toimii pääosin hyvin, joskin välillä on vaikea havaita, että jokin laatikko esim. nettisivulla onkin vieritettävä.

Tuki koko ruudulla toimiville sovelluksille on ajatuksena hyvä, mutta käytännössä homma ei toimi. Ensinnäkin lisäpikseleitä saa yleensä käyttöön vain näytön ylälaidan menubarin verran, jos Dock on automaattisesti piilotettuna. Toisekseen koko ruudun tilassa ohjelmilla on typerä tapa avata uudet ikkunat modaaleina (kuten iPadissa), jolloin muita sovelluksen ikkunoita ei voi käyttää. Esimerkki: Mail-ohjelman uusi viesti -ikkuna avautuu modaaliin dialogiin, jolloin käyttäjän on mahdotonta kopioida toisesta sähköpostista osoitetta CC-kenttään.

Pages-tekstinkäsittelyohjelmassa full screen on parhaimmillaan: ruudulla ei oikeasti näy kuin dokumentti ja musta tausta. Voit keskittyä vain tekstiin.

Itse haluaisin menubariin samanlaisen autohiden kuin Dockissa, onkohan tämä mahdollista mitenkään?

Työpöytien hallinta on muuttunut. Spaces ja Expose on yhdistetty, jonka myötä nyt puhutaan Mission Controllista. Työpöydät eivät ole enää gridissä, vaan liikkuminen tapahtuu vain vasemmalle ja oikealle. Työpöytien järjestystä ei myöskään voi oletuksena muuttaa, vaan ne järjestyvät hämäävästi automaattisesti. Minulle ei ole vieläkään täysin selvää, millä logiikalla työpöytien järjestäminen toimii.

Valitettavasti työpöytien hallintaan liittyy bugeja:

eri työpöydillä olevien ohjelmien välillä siirryttäessä (cmd+tab) näkymä saattaa siirtyä joskus työpöytään, missä ohjelmaa ei ole
vastaavasti joskus näkymä siirtyy kyllä oikeaan työpöytään, mutta focus ei siirry valittuun ohjelmaan (valittu sovellus jää toisen ohjelman ikkunan alle)
dialogit saattavat avautua väärälle työpöydälle, hautautuen muiden ohjelmien ikkunoiden alle

Käsittämätöntä näissä bugeissa on se, että ne olivat jo 10.6:ssa, eikä niitä ole vieläkään saatu korjattua.

Safari 5.1

Safari-selain päivittyi Lionin myötä versioon 5.1, enkä ole vakuuttunut. Selain jäätyilee lähes päivittäin -- ei kaadu, mutta menee jumiin 10 sekunniksi. IOS-tyyliin vanhojen välilehtien sisältö ladataan uudestaan, kun focus siirtyy niihin. Ilmeisesti tällä pyritään säästämään muistia. En pidä ominaisuudesta iPhonessa, ja vielä vähemmän läppärillä. Safarin kaatuessa ensimmäisen kerran huomasi myös App resume -featuren käytännössä: kesti ikuisuus, kun Safari latasi auki olleet ikkunat ja kymmenet välilehdet käynnistyessään.

Osaksi pelkistämiseen pyrkivää kehityssuuntaa voinee laskea Safariin jo aikaisemmin tulleen Reader-toiminnon, joka poistaa nettisivusta kaiken muun paitsi otsikon ja leipätekstin.

Muita lyhyitä huomioita

ei huomattavaa nopeusparannusta (testikoneet mid 2009 ja early 2011 MacBook Prot)
animaatiot nykivät yllättävän usein molemmilla testikoneilla
terminaalin asetuksia joutui jälleen puukottamaan, jotta merkistöt toimivat oikein
developer toolit piti asentaa uudestaan (kääntäjät, GIT, jne)
Finderissä on vihdoin cut+paste (joskin hyvin piilotettuna). Vihdoin. Vuonna 2011.
koneen herätessä unesta langattomat verkot saattavat tulla näkyville vasta pitkän viiveen jälkeen. 10.6:ssa tätä ei tapahtunut koskaan.
etc/hosts tiedostoa ei lueta enää ensimmäisenä DNS-kyselyssä. Web developerit ei tykkää.

Yhteenveto

Vaikka toinkin monia puutteita esiin, niin Lion on silti mainio käyttöjärjestelmä. Vaikka osa uudistuksista onkin hieman ongelmallisia, niin kaiken kaikkiaan isoja ja pienempiä parannuksia on niin paljon, että en näe mitään syytä olla päivittämättä.

Mielenkiintoisena kysymyksenä voidaan lopuksi esittää, miten paljon käyttöjärjestelmällä ja käyttöliittymällä nykyisin on peruskäyttäjälle edes merkitystä? Suurin osa käytöstä tapahtuu kuitenkin selaimen kautta.

Death Rally (2011)

Pauli Huhtiniemi — Sun, 03 Apr 2011 15:41:40 +0000

DOS-pelien parissa 90-luvulla aikaa viettäneet muistavat varmasti Remedyn ensimmäisen pelin, vuonna 1996 julkaistun Death Rallyn. Kyseessä on hauska ylhäältä päin kuvattu autopeli, jossa autot ovat varustettu aseilla.

Kun mieleni tekee muistella noita kultaisia pelivuosia, niin Death Rally kuuluu tyypillisesti pelivalikoimaan. Macin käyttäjille on tarjolla kaunis ja toimiva Boxer-emulaattori – suosittelen tutustumaan, on nimittäin käytettävyydeltään ihan eri planeetalta kuin Dosbox.

Death Rallyyn on nyt siis saanut arvoisensa uudelleenjulkaisun iOS-laitteille. Peli on kaunis, hauska ja hyvin toteutettu. Kilpailut ovat lyhyitä parin minuutin sprinttejä, joiden välissä parannetaan auton ominaisuuksia tienatulla rahalla. Pelissä on edelleen tallella sitä kuuluisaa "vielä yksi kisa" -meininkiä. Itse olen pelannut iPhone 3GS:llä, jolla kaikki kyllä toimii, mutta epäilemättä iPadin isolla ruudulla peli pääsisi todella loistamaan grafiikallaan.

Miinuksiakin on, sillä autoon on äkkiä ostettu kaikki mahdollinen lisäroipe ja ratoja ei turhan montaa ole tarjolla. Rahan käyttäminen on liian yksinkertaista, sillä tienatut hillot tulee aina käyttää kokonaisuudessaan kisan jälkeen. Autoja ja aseita ei myöskään osteta, vaan ne avautuvat käyttöön muuta kautta. Rahan säästäminen olisi tuonut peliin kaivattua syvyyttä.

Itse pelin ydin, eli kilpa-ajo, toimii kuitenkin erinomaisesti. Peliin on myöskin luvattu lisätä myöhemmin uusia ratoja sekä moninpeli, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää.

Kaiken kaikkiaan Death Rally on jälleen yksi osoitus suomalaisen peliteollisuuden osaamisesta, sekä hauska muistutus 90-luvun DOS-pelien aikakaudesta. Suosittelen ostamaan, tuopin hinnalla mainiota hupia!

Valtion menoja tulee leikata

Pauli Huhtiniemi — Thu, 31 Mar 2011 15:08:12 +0000

Eduskuntavaaleihin on enää reilut pari viikkoa. Lähestyvien vaalien myötä poliitikot jälleen lupailevat kaikkea hyvää. Puolueet yhteen ääneen vannovat, että mitään ei leikata. Joitain veroja kevennetään, mutta samalla kiristetään muualta. Kokonaisuutena verotus on kiristymässä kaikkien puolueiden toimesta.

Suomen valtio kärsii samanlaisesta mammuttitaudista kuin Yleisradio. Puhutaan siitä, miten rahaa saisi enemmän, kun pitäisi puhua miten selvittäisiin vähemmällä.

Kukaan ei kyseenalaista, tarvitsemmeko todella neljää TV-kanavaa Yleisradiolta. Kukaan ei myöskään kyseenalaista, tarvitseeko 10 miljardia yli tulojensa elävän valtion olla kaikessa mukana. Selvittäisiinkö vähemmälläkin, voisiko julkinen sektori toimia tehokkaammin? Poliitikoille tietysti kelpaa mainiosti, että valtion lonkerot yltävät kaikkialle – sehän tarkoittaa lisää valtaa heille.

90-luvulla julkisella sektorilla leikattiin, koska laman takia suossa tarponut Suomi ei olisi saanut lainaa – ainakaan edullisesti. Vuosien 2008-2009 laman aikaan Suomella oli asiat paremmin, jolloin lainaa saatiin paremmilla ehdoilla. Ja kyllähän sitä lainaa sitten otettiinkin. Kun vuonna 2006 lainaa oli 56 miljardia, niin viime vuonna lainaa oli jo 75 miljardia, mikä on enemmän kuin koskaan historiassa. Korkomenot rapiat kaksi miljardia vuosittain. Vuonna 2015 velkaa arvioidaan olevan jo 117 miljardia euroa. Mikäs siinä, kun halvalla saa.

Kun yritys kohtaa laman ja bisnes menee pakkaselle, niin silloin haetaan säästöjä: supistetaan toimintaa, poistetaan rönsyjä ja vähennetään työntekijöitä. Kun valtio kohtaa laman, niin säästöistä ei oikeastaan edes keskustella. Otetaan vain lisää lainaa, maksakoot tulevat sukupolvet sitten pois.

Kriittiseen tarkasteluun tulisi ottaa ainakin maatalous- ja yritystuet, sekä erilaiset avustukset ja verovähennykset koskien milloin mitäkin toimintaa.

Jotain tilanteesta kertoo se, että elinkeinoelämä itsekin vaatii valtion maksamien kahden miljardin euron yritystukien leikkaamista ja järkeistämistä. Yli sata tahoa myöntää yli tuhatta eri yritystukea, joiden parissa työskentelee jopa 5000 byrokraattia. Miten leikkauspyyntöön vastasi valtio? Ministeri Pekkarinen teetti selvityksen, jonka mukaan tukia ei oikeasti tarvitse leikata.

Tehottomien tukien perkaamisen lisäksi toiminnan tehokkuudessa olisi paljon parantamisen varaa. Tätä ei vain osata tehdä. Toki yksityiselläkin puolella tehostamistoimet menevät välillä pieleen, mutta julkisen sektorin turaaminen on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tietoyhteiskunnaksi sanotussa Suomessa on valmisteltu sähköistä reseptiä jo yli 20 vuotta, eikä käyttöönotto ole vieläkään näköpiirissä. Naurattaisi, ellei tietäisi puuhastelun maksaneen satoja miljoonia veroeuroja.

En ole sanomassa, että yhteiskunnan järjestämästä koulutuksesta, terveydenhuollosta tai perusturvasta tulisi luopua. Sen sijaan poliitikkojen tyypillisesti vaatimaa sääntelyä, holhousta ja vastuun siirtämistä valtiolle tulisi vähentää oleellisesti. Valtion pitäisi käyttää verorahoja tehokkaasti vain oikeasti välttämättömiin asioihin, ja antaa tilaa markkinavetoisemmalle toiminnalle. Markkinoita vääristävistä tukitoiminnoista tulee luopua.

Myös ihmisten pitäisi päästä eroon yhä yleisemmästä asenteesta, jossa vastuu siirretään yhteiskunnalle. Loppujen lopuksi olemme kaikki vastuussa omista tekemisistämme, ja se vastuu meidän tulisi olla valmiita myös ottamaan.

Osmo Soininvaaran kirja SATA-komitean epäonnistumisesta

Pauli Huhtiniemi — Sat, 26 Mar 2011 16:51:50 +0000

SATA-komitea perustettiin hallituksen toimesta vuonna 2007 valmistelemaan Suomen sosiaaliturvan uudistamista. Tavoitteiksi asetettiin työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Osmo Soininvaara kutsuttiin perusturvaa käsittelevän jaoston puheenjohtajaksi. Soininvaaran työ SATA-komiteassa luo kehyksen hänen viime syksynä julkaistulle kirjalleen SATA-komitea - miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa.

Suomen sosiaaliturvaa ruotivan kirjan päätyminen lukulistalleni ei ollut mikään itsestäänselvä asia, mutta kaksi asiaa kannustivat minua tarttumaan kirjaan.

Ensinnäkin olen seurannut Soininvaaran blogia, jota pidän parhaimpana lajissaan Suomessa. Analyyttista ja avointa poliittista keskustelua parhaimmillaan, jossa ei kaihdeta myöskään poliittisesti epäkorrekteja aiheita, kuten huumepolitiikkaa. Blogissa myös julkaistiin luonnoksia kirjan luvuista.

Toiseksi toivoin kirjan antavan selkoa suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja varsinkin yhdestä sen suurimmista ongelmasta, eli miksi työttömän on monesti niin kannattamatonta ottaa työtä vastaan. Myönnän suoraan, että en tunne sosiaaliturvajärjestelmää järin hyvin, lukuunottamatta opintotukeen liittyviä kiemuroita.

Kirja ei pettänyt, sillä se oli odotuksien mukaisesti helposti luettava ja informatiivinen. Soininvaaralla on mainio kyky selittää ymmärrettävästi monimutkaisia asioita.

80-luvulla sosiaalidemokraattien rakentama sosiaaliturva toimi vielä hyvin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan, työttömyys vähäistä ja ihmiset olivat vakituisissa työsuhteissa. Sitten tuli lama ja perusteollisuus väheni pysyvästi. Kukaan ei enää ole vuosikymmeniä samassa työpaikassa. Mutta vanhasta järjestelmästä ei haluta luopua. Sen sijaan sitä on paikkailtu aina kulloisenkin hallituksen toimesta, jonka tuloksena on muodostunut monimutkainen järjestelmä, jota kukaan ei oikein hallitse enää. Esimerkiksi Kelalla on 148 erilaista tukea, joista voi teoriassa muodostaa yli 10 000 erilaista kahden tuen yhdistelmää. Kolmella tuella yhdistelmiä on jo yli puoli miljoonaa. Ei ihme, että järjestelmän yksinkertaistaminen oli yksi SATA-komitean päämääristä.

Yksi ydinongelmista on siis se, että työtä ei kannata ottaa vastaan. Tienatusta eurosta saattaa jäädä käteen vain 20 senttiä. Lisäksi rangaistaan vielä monimutkaisella byrokratialla.

Luonnollisesti tämän kannustinloukun korjaamiseksi tulee mieleen heti kaksi ratkaisua: alennetaan perusturvaa tai korotetaan alimpia palkkoja.

Soininvaara kirjoittaa, että yleinen mielipide ei sallisi perusturvan alentamista - sen tulisi olla sillä tasolla, että sitä todella tarvitseva ihminen tulisi kohtuullisesti toimeen. Toisaalta alimpien palkkojen korottamisen seuraksena yhä suurempi osa hinnoiteltaisiin työelämän ulkopuolelle. Ongelman ytimessä on myös se fakta, että Suomessa työn teettäminen on aivan helvetin kallista verrattuna oikeastaan mihin tahansa muuhun maahan. 1600 euron kuukausipalkalla työnantajan tulee myydä työpanos jopa 3200 eurolla - ja tämä kattaa vasta kulut!

Ratkaisuna olisi pieniin ansiotuloihin kohdistetut verohelpotukset tai tukea pienituloisia tulosiirroin. Suomessa on käytännössä mahdotonta yhdistää ansiotuloja ja yhteiskunnan tukea. Toisinsanoen toimeen on tultava joko palkalla tai pelkillä tulonsiirroilla. Tämä on ongelma erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa asumiskustannukset ovat huomattavasti muuta maata korkeammat. Tilanne on nurinkurinen, sillä siellä missä on työtä, sitä ei kannata tehdä.

Osa-aikaista duunia tekevät Suomessa käytännössä opiskelijat, koska heillä lisätienestit eivät samantien leikkaa tukieuroja. Sama voisi olla mahdollista myös työttömille, sillä onhan yhteiskunnan tukema keikkaduunari parempi vaihtoehto kuin kokonaan yhteiskunnan elättämä, syrjäytynyt pitkäaikaistyötön. Askel työttömyydestä ensimmäiseen työpaikkaan on valtavasti suurempi kuin askel pienipalkkaisesta työstä paremmin palkattuun työhön.

Eräs ongelma on myös, ettei ole poliittisesti korrektia hyväksyä sitä, että ihmiset ovat synnynnäisesti tuottavuudeltaan erilaisia. Sen sijaan kaikkia pyritään kouluttamaan ja kurssittamaan - yllättäen jopa Kokoomus ajoi tätä tempputyöllistämisen linjaa SATA-komiteassa. Kun ei hyväksytä sitä, että jonkun työteho on 70%, niin tuloksena on ollut, että menetetään työntekijän työpanos kokonaan.

SATA-komiteassa oli heti alkuvaiheesta lähtien mukana eri etujärjestöjen edustajia, jolloin todellisen kokonaisuudistuksen pohtiminen oli mahdotonta. Lopulta SATA-komitean tulokset jäivätkin surkeiksi. Suurimmaksi syylliseksi Soininvaara nimeää AY-järjestöt ja heidän läpiajaman ns. sosiaalitupon. Sosiaalitupon myötä perusturvaa ei voitu parantaa ilman, että myös työmarkkinajärjestöjen hallussa olevaa ansiosidonnaista turvaa korotetaan. AY-järjestöjen historia on tehdastyöläisissä, joten he ajavat säännöllisessä työssä olevien asiaa. Niitä ei kiinnosta köyhät tai pitkäaikaistyöttömät. Tämä ei olisi ongelma, jos AY-järjestöillä ei olisi niin suurta valtaa Suomessa.

Soininvaaran oma ratkaisu uudesta sosiaalijärjestelmästä pohjautuisi perustuloon, mutta tästä vaihtoehdosta SATA-komiteassa ei saanut edes keskustella.

Kaiken kaikkiaan kirja antaa hyvän katsauksen suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään ja siihen liittyviin moniin ongelmiin. Suurien uudistusten tekeminen on kuitenkin vaikeaa, josta SATA-komitean epäonnistuminen on yksi masentava esimerkki.

Vuosi 2010 numeroina

Pauli Huhtiniemi — Sun, 09 Jan 2011 19:40:25 +0000

Otetaanpa katsaus edelliseen vuoteen joidenkin mielenkiintoisten numeroiden valossa. Kun käyttää erilaisia web-palveluita, niin kertyy myös mielenkiintoista statistiikkaa.

24 blogikirjoitusta, 439 tweettausta

Aloin kirjoittamaan blogia helmikuun lopulla. Vuoden loppuun mennessä julkaisin 24 blogikirjoitusta, eli en ihan niin montaa, mitä olin kuvitellut. Minulla kertyy paljon drafteja, mutta en saa puserrettua niistä julkaisukelpoisia kirjoituksia. Tämä kuitenkin muuttunee helpommaksi kaiken aikaa, joten tänä vuonna blogi toivottavasti päivittyy hieman ahkerammin.

Suosituimmat blogikirjoitukset Google Analyticsin perusteella olivat:

Kuten monien muidenkin blogien kohdalla, on kirjoitusten kommentointi tapahtunut yhä useammin Twitterissä tai Facebookissa. Spämmibotit kuitenkin pommittivat kommenttilomaketta 6525 kertaa Mollomin tilastojen mukaan.

Twitterissä tweettasin 439 kertaa. Twitterin suosio maailmalla hämmästyttää vieläkin, sillä keskustelua varten kyseinen palvelu on edelleen varsin kankea. Lisäksi väitän, että maailma ei olisi tarvinnut URL shortenereiden uutta tulemista. Avoimena palveluna Twitter on kuitenkin erinomainen foorumi esimerkiksi IT-alan ammattilaisten linkkien jakamiseen.

En äkkiseltään löytänyt keinoa tarkastella Facebookin tilastoja, esimerkiksi status-päivitysten lukumäärää. Onkohan moinen edes mahdollista?

100 urheilusuoritusta

HeiaHeia on mukava, pikkuhiljaa kehittyvä palvelu, jossa voi jakaa kavereiden kesken tietoa omista liikuntasuorituksistaan. Vaikka HeiaHeian idea onkin, että myös hyötyliikunta merkataan palveluun, niin itse olen kirjannut vain liikkumiset, jotka ovat vaatineet juoksukenkien sitomista jalkaan tai salille lähtemistä. Suosituin urheilumuoto oli juokseminen, 56 lenkkiä. Salillakin tuli käytyä 27 kertaa kevätkaudella, kun firma vielä maksoi kuukausimaksut.

Suurin ongelma on selkeästi, että liikunnasta puuttuu säännöllisyys. Mukaan mahtuu niin 15 suorituksen huippukuukausia, kuin kolmeen suoritukseen jäänyt häpeällinen joulukuukin. Ilahduttavinta oli, että suunnistamassa tuli käytyä Jukolan viestin lisäksi 11 kertaa. Jos lasketaan suunnistukset mukaan, niin viime vuonna tuli juostua yhteensä 68 kertaa, keskimäärin 64 minuuttia ja 8,25 kilometriä. Viikottain tuli siis juostua vain 1,3 kertaa, tämä keskiarvo tulee saada tänä vuonna reilusti yli kahden.

Vuoden erikoisuutena oli suofutispelit Hyrynsalmen MM-turnauksessa, josta kotiintuomisina hopeaa.

Satoja tunteja Xboxin parissa

Linkitin Xbox Live -tunnukseni Raptr-palveluun vuoden 2009 lopulla. Raptria voisi kuvailla jonkinlaiseksi sosiaaliseksi peliyhteisöksi, jonka käyttäjätunnukseen voi linkittää esimerkiksi Xbox Liven, PlayStation Networkin ja Steamin käyttäjätilit, joista Raptr osaa sitten onkia dataa. Palvelussa näkee mm. mitä kaverit pelaavat tällä hetkellä.

Valitettavasti Raptrista ei saa vuosikohtaisia tilastoja ulos, mutta all-time top 6 -lista löytyy ja se näyttää seuraavalta:

155h Call of Duty: Modern Warfare 2
91h Battlefield: Bad Company 2
72h Mass Effect 2
57h Call of Duty: Black Ops
46h Dragon Age: Origins
45h Halo: Reach

Modern Warfare 2 julkaistiin 2009, jonne myös suurehko siivu pelitunneista jää. Online-pelien lisäksi listalla on kaksi BioWaren massiivista yksinpeliä: Mass Effect 2 ja Dragon Age: Origins. Vaikka Mass Effect 2 ei tavoittanutkaan ensimmäisen osan eeppisyyttä, niin hiottu pelimekaniikka ja loistava dialogi nostavat sen mielestäni vuoden peliksi. Pelasin pelin kaksi kertaa läpi, mitä kohdallani tapahtuu hyvin harvoin. Dragon Agen pelitunnit sisältävät vain yhden, paikoitellen hyvin puuduttavan läpipeluun.

Vaikka Black Opsissa olikin paljon pieniä Modern Warfare 2:n ongelmia, niin alkuinnostuksen jälkeen olen palannut pelin pariin vain satunnaisesti. Bad Company 2 julkaistiin jo keväällä, mutta itse en syttynyt kankealta tuntuneesta betasta ja ostin pelin lopulta vasta syksyllä. Olisi kannattanut hommata jo keväällä, sillä tiimipeliin voimakkaasti kannustava pelihän on aivan loistava.

Vierailuja naapurimaissa

Viime vuonna tuli tehtyä kolme ulkomaanvisiittiä.

Tammikuussa kävimme Tukholmassa risteilemässä eri yliopistojen elektronisen musiikin kerhojen kesken. Mukana siis Techmu, Entropy, Hytky ja Spinni. Oli hauskaa käydä todella pitkästä aikaa rehellisellä ruotsinristeilyllä.

Pääsiäisenä kävimme loistavalla porukalla Pietarissa viiden vuoden tauon jälkeen. Ladoja näkyi paljon vähemmän liikenteessä. Tykkään Pietarista ja siellä tulee käytyä varmasti vielä jatkossakin. Onhan se Lappeenrannasta katsottuna lähempänä kuin esimerkiksi Helsinki!

Kesälomalla ajelimme autolla halki Suomen ja aina Norjan Tromssaan asti. Norja on upea maa, jossa tekisi mieli pysähtyä valokuvaamaan maisemia jokaisen mutkan jälkeen.

Mixtape: Late December, Part 2: New Year's Eve

Pauli Huhtiniemi — Thu, 30 Dec 2010 09:44:49 +0000

Viime viikolla julkaisin Late December -mixtapen rauhallisemman ensimmäisen osan. Tässä on lupailemani jälkimmäinen osa, joka koostuu iloisen nostattavasta proge-housesta.

Tämä mixtape on SoundCloudissa. Voit kuunnella setin alla olevalla playerilla tai ladata sen omalle koneelle SoundCloudista.

Pauli Huhtiniemi - Late December, Part 2: New Year's Eve @ SoundCloud

Pax Japonica Groove - Wilderness (Daishi Dance Remix) [Apt.]
Darin Epsilon, Ad Brown - Cold Water (Playton Remix) [Silk Royal Records]
Thomas Feijk - Roads [Nellie Recordings]
Pryda - Emos [Pryda Recordings]
Michael Cassette - Memories (90's Piano Mix) [Anjunadeep]
Dinka, George F. Zimmer - Soma Is Language [Enormous Tunes]
Proff - Albina [Anjunadeep]
Malfankson - Intro & Ending [Hahmo Recordings]
Pryda - Niton [Pryda Recordings]

Vuoden 2010 parhaimmat biisit

Pauli Huhtiniemi — Sun, 26 Dec 2010 13:47:12 +0000

Tässä mielestäni parhaimmat ja eniten soittamani elektronisen tanssimusiikin kappaleet vuodelta 2010.

Koska pelkkä biisien listaaminen on tylsää, tein lyhyen videon (6:10min), jossa käydään läpi top 20 -listani. Olkaapa hyvät:

Alla kappaleet videossa esiintyvässä järjestyksessä, eli järjestys on määräytynyt lähinnä biisien tempon mukaan:

Tensnake - Coma Cat [Permanent Vacation]
Robyn - Dancing On My Own (Rex The Dog Extended Remix) [Konichiwa Records]
Hybrid - Empire [Distinctive Records]
Carl Craig - At Les (Christian Smith's Tronic Treatment Remix) [Tronic]
Chymera - Dreamrunner (Funk D'Void Remix) [Outpost Recordings]
Dave Horne - Q.E.D. [Anjunadeep]
Peter Johansson - Fourth Street [Nellie Recordings]
Vinyl Dharma - A Life Empty Of Meaning (Claes Rosen Dub) [Cromarti]
Pryda - Emos [Pryda Recordings]
Something Good, Tom Fall - Reflections [Silk Royal Records]
Michael Cassette - Memories (90's Piano Mix) [Anjunadeep]
Dinka, George F. Zimmer - Soma is Language [Enormous Tunes]
Proff - Albina - [Anjunadeep]
Pryda - Niton [Pryda Recordings]
Luigi Lusini - Who We Are [The Clubbers]
BT - A Million Stars [Black Hole Recordings]
Solarstone, Orkidea -Zeitgeist [Solaris Recordings]
Ali Wilson - Pandora [High Contrast Nu Breed]
Greg Downey - Global Code (Original Mix) [Vandit Records]
Underworld - Scribble [underworldlive.com]

Vuosi 2010 ei ollut omaan makuuni ihan niin päräyttävä kuin pari aikaisempaa vuotta, vaikka paljon hyvää elektronista musiikkia julkaistiinkin. Itseäni eniten kiinnostavan melodisen progen saralla ei tullut hirveästi uusia, todella kiinnostavia juttuja vastaan.

Artisteista Pryda (Eric Prydz) jatkoi kenties vahvemmin kuin koskaan, julkaisten tasaiseen tahtiin omalla labelillaan musiikkia. Suurin Pryda-hitti oli eittämättä Niton, jota voidaan hyvin pitää jatkona miehen parin vuoden takaiselle massiiviselle Pjanoo-biisille. Prydan keikkaa Helsingissä kehuttiin kovasti, ensi kerralla täytyy itsekin raahautua mestoille.

Anjunadeep-labelilta on listallani kolme biisiä, joten yksi suosikki-labeleistani piti hyvin pintansa tänäkin vuonna.

Mixtape: Late December, Part 1: Xmas

Pauli Huhtiniemi — Tue, 21 Dec 2010 18:08:18 +0000

Jokunen joulu on mennyt ilman mixtapea, mutta tänä vuonna olisi tarjolla kaksiosainen kokonaisuus. Tässä ensimmäisessä osassa liikutaan hieman syvemmillä vesillä, tempon pysyessä 126 iskun tietämillä.

Ensi viikolla on luvassa Part 2, joka koostuu uudenvuoden juhlimiseen sopivasti nostattavasta proge-housesta.

Tämä mixtape on SoundCloudissa. Voit kuunnella setin alla olevalla playerilla tai ladata sen omalle koneelle SoundCloudista.

Pauli Huhtiniemi - Late December, Part 1: Xmas @ SoundCloud

Dominik Eulberg - Daten-Ubertragungs-Kusschen (Rodriguez Jr Mix) [Traum]
Jerome Sydenham, Nagano Kitchen - Destination Nagano (Joris Voorn Remix) [Ibadan Records]
Chymera - The Rumours Of My Demise [Komplex De Deep]
Lawrence - Along The Wire (Superpitcher Remix) [Ladomat 2000]
Chymera - Dreamrunner (Funk D'Void Remix) [Outpost Recordings]
Hideo Kobayashi - Made In Japan [Apt. International]
Carl Craig - At Les (Christian Smith's Tronic Treatment Remix) [Tronic]
Bent - As You Fall (Guy J Remix) [G&E Analogue]

Applen iOS-käyttöjärjestelmän kehitystoiveita

Pauli Huhtiniemi — Wed, 08 Dec 2010 12:48:41 +0000

Applen iPhoneissa, iPadeissa ja iPod Toucheissa käyttämä iOS-käyttöjärjestelmä päivittyi hiljattain 4.2-versioon. Tämä päivitys toi lähinnä 4.0-version tuomat uudistukset myös iPadille, joskin tarjosi samalla pienempiä uudistuksia myös iPhonelle ja Touchille. IOS päivittyy todennäköisesti jälleen ensi vuonna uuden iPhonen ja iPadin myötä, joten tässä olisi omat toiveeni koskien tulevaa iOS:n 5.0-versiota.

Paremmat ilmoitukset

Ilmoitukset (notifications) esimerkiksi uusista tekstiviesteistä on toteutettu iOS:ssä varsin karkeasti. Ilmoitukset ovat dialogeja, jotka vaativat aina käyttäjän reagointia. Ei hirveän kätevää esimerkiksi pelien yhteydessä. Ilmoitukset eivät myöskään tallennu mihinkään, eli jos epähuomiossa kuittasit ilmoituksen ehtimättä lukea sitä, niin se on kadonnut lopullisesti. Järjestelmä ei myöskään ole kovin elegantti, jos ilmoituksia on useita: dialogeja toisensa perään, jotka pitää kuitata. Applen tulisi ottaa mallia esimerkiksi Androidin tavasta toteuttaa ilmoitukset hienovaraisemmin.

Langaton synkronointi

Tietojen synkronointi pöytäkoneen kanssa vaatii aina johtoa, sekä iTunesin ja iPhoton avaamista. Applella on langattomaan synkronointiin olemassa jo palvelu nimeltä MobileMe, mutta palvelu maksaa 79 euroa vuodessa, eikä mahdollista multimedian siirtämistä laitteiden välillä. Nykyaikaa olisi, että puhelin synkkaisi tiedot automaattisesti, kun ollaan kodin WLAN-verkossa. Tien päällä tietojen synkronointiin voitaisiin hyödyntää MobileMe-palvelua, jonka hinnan tulisi laskea reilusti, koska Google tarjoaa vastavan palvelun ilmaiseksi.

Widgetit

IOS:n työpöytänä toimiva ikonilistaus on hyvin staattinen verrattuna kilpailijoiden kustomoitaviin aloitusnäkymiin. Sovellus voi ainoastaan lisätä ikoniin merkin, jossa näkyy esimerkiksi uusien viestien lukumäärä. Android-tyylisiä aloitusnäkymiä IOS:ään tuskin on tulossa, mutta järjestelmään voitaisiin lisätä OS X:stä tuttu Dashboard-näkymä, johon käyttäjä voi lisätä haluamiaan widgetejä. Muun muassa seuraavat kalenterimerkinnät olisi mukava nähdä ilman varsinaisen kalenterisovelluksen avaamista. Kenties iOS:ssä pyyhkäisy ylöspäin ikonilistauksessa voisi avata widgeteille tarkoitetun Dashboard-näkymän?

Käyttäjäprofiilit

iPadin myötä iOS kaipaa tukea useille käyttäjäprofiileille. Älypuhelin on selkeästi henkilökohtainen laite, mutta iPadia käyttävät perheen sisällä monesti useat eri henkilöt. Lapsien käytössä tulisi olla erilainen sovellusvalikoima, puolisolla on eri kirjainmerkit selaimessa, eikä Facebookiin uudelleenkirjautuminen käyttäjän vaihtuessa ole mielekästä. Paljon auttaisi jo mahdollisuus synkata iPad useamman pöytäkoneen kanssa, jolloin kutakin konetta kohden luotaisiin oma profiili iPadille.

Parempi multitasking

Tällä hetkellä iOS:n multitasking ei salli kolmannen osapuolen ohjelmien ladata tietoa verkon yli ohjelman ollessa taustalla. Tämän vuoksi esimerkiksi RSS-lukijan avatessa joutuu aina aluksi odottamaan sisällön lataamista netistä. Sovellusten tulisi saada ladata tietoa taustalla tietyissä rajoissa. Ymmärrän, että ei voida sallia ohjelmien ladata kaistan täydeltä tietoa jatkuvasti, mutta ei tähän niin vaikea olisi kehittää älykkyyttä, joka estäisi käyttökokemuksen kärsimisen ja liiallisen akun kulutuksen. Esimerkiksi, kun puhelin on yöllä latauksessa, niin puhelin voisi huoletta latailla sisältöä puhelimeen.

Paljon muitakin asioita on, joihin toivoisin parannusta, mutta tässä ne tärkeimmät. Varsinkin ilmoituksista on valitettu jo kauan, joten Applen olisi jo aika tehdä asialle jotain. Lisäksi uskon, että langattoman synkronoinnin kohdalla huutoihin vastataan ainakin tekemällä MobileMestä houkuttelevampi tuote. Widgetit, käyttäjäprofiilit ja multitasking-parannukset vaikuttavat epätodennäköisiltä. Jäädään odottamaan, mitä alkuvuodesta julkistetaan.

Arvio: Rare Exports

Pauli Huhtiniemi — Thu, 02 Dec 2010 13:17:23 +0000

Rare Exports on ohjaaja Jalmari Helanderin ensimmäinen pitkä elokuva, joka perustuu oivaltaviin ja teknisesti hienoihin lyhytelokuviin Rare Exports Inc ja Rare Exports: Official Safety Instructions.

Korvatunturilla porataan, mutta tämä ei seudun poromiehiä häiritse, kunnes tunturin uumenista paljastuu jotakin. Elokuvan päähenkilö on Pietari - lapsi, joka tietää totuuden "hirviöistä", mutta jota muut eivät aluksi usko. Klassinen kuvio siis.

Teknisesti elokuva on pirun hyvin tehty. Kohtaukset ovat hyvin rakennettuja: kuvakulmat, valaistus ja leikkaus ovat kaikki huippuluokkaa. Esitettiin sitten laajaa tunturikuvaa tai tiivistä lähikuvaa, niin hyvältä näyttää. Samoin ääniefektejä ja musiikkia sietää kehua. Tietokoneella tehdyt efektit ovat heikoin lenkki, mutta eivät nekään sentään nololta näytä, kuten jossain arvostelussa oli haukuttu.

Elokuva on nykymittapuulla todella lyhyt, alle puolitoista tuntia. Hollywood-tyylisesti kerrottu tarina eteneekin napakasti ilman turhaa joutokäyntiä.

Mustaa huumoria, äijämeininkiä (ei yhtään naisroolia) ja säikyttelyä sisältävä elokuva, jonka pääosassa on lapsi - tätä aikuisten satua on vaikea lokeroida mihinkään. Markkinointityypit ovat varmasti kiittäneet, kun ovat yrittäneet pohtia elokuvan kohderyhmää. Lisäksi Yhdysvalloissa ovat hämmentäneet parissa kohtauksessa vilahtavat penikset: siellä elokuva on kielletty alle 17-vuotiailta. Ihmisten ampuminen OK, alastomat miehet eivät. On se jännä.

Elokuva on hyvä, mutta jokin siitä jää kuitenkin puuttumaan. Mitä leffasta sitten puuttuu, sitä on todella vaikea eritellä. Rare Exportsin erottaa muista elokuvista sen mainio idea alkuperäisestä, "pahasta" joulupukista. Ehkä tiettyjä ideoiden kanssa olisi voitu mehustella enemmänkin. Ehkä loppuhuipennuksesta jäi vähän hätäinen vaikutelma, se olisi voinut kestää pidempääkin. Kenties toisen katsolukerran jälkeen osaisin sanoa tarkemmin.

Kaikenkaikkiaan Rare Exports on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos aiot katsoa yhden suomalaisen elokuvan vielä tänä vuonna - katso tämä. Uskon ja toivon, että niin tulevat tekemään monet ulkomaillakin.

Hyvitysmaksusta tulee luopua

Pauli Huhtiniemi — Fri, 26 Nov 2010 07:42:19 +0000

Kuten aikaisempinakin syksyinä, ovat tekijänoikeusjärjestöt jälleen vaatimassa hyvitysmaksujen laajentamista kännyköihin. Tänä vuonna kampanjoinnille on antamassa kasvonsa muun muassa Anssi Kela. MP3-soittimet kuuluvat hyvitysmaksun piiriin, joten tekijänoikeusjärjestöt eivät näe syytä, miksi maksua ei voisi kohdistaa myös kännyköihin. Vastaus ei kuitenkaan ole hyvitysmaksun laajentaminen, vaan koko maksun poistaminen.

Hyvitysmaksu tunnettiin aikoinaan nimellä kasettimaksu. Kyseessä on veroluontoinen maksu, jolla maksetaan oikeudesta yksityiseen kopiointiin. Maksu sisältyy muun muassa tyhjien CD- ja DVD-levyjen, MP3-soittimien ja tallentavien digiboksien myyntihintaan. Maksu koskee nimenomaan laillista kopiointia: piratismi tai muu laiton kopiointi ei liity maksuun tai sen perusteluihin mitenkään.

Sisällöntuottajille kuuluu oikeus saada korvaus heidän työstään. Korvauksia ei kuitenkaan tulisi kerätä tällaisilla epäoikeudenmukaisilla, veroluonteisilla maksuilla. On hyvin vaikea ymmärtää, miksi laillisesti ostamani musiikkialbumin kopioimisesta kännykkääni kuuluisi maksaa yhtään mitään kenellekään. Maksu ei edes ole mitenkään kohtuullinen, esimerkiksi tyhjien DVD-levyjen kohdalla maksu voi olla 1,5-kertainen itse tuotteen hintaan verrattuna! Ja vasta tämän päälle tulee arvonlisävero.

Ehkä käsittämättömintä on tallentavien digiboksien sisältyminen maksun piiriin. Jos tallennan digiboksilla TV-ohjelman, jotta voisin katsoa sen minulle sopivaan aikaan myöhemmin, niin miksi minun tulisi maksaa tästä oikeudesta Anssi Kelalle?

Hyvitysmaksujen tuotot jäävät Suomeen, eli euroakaan ei mene ulkomaalaisille, joiden sisältöä kopioidaan eniten. Lisäksi potista vain noin 56 prosenttia menee oikeudenomistajille, loput menevät pääosin näiden etujärjestöille (Hyvitysmaksuvarojen jako 2010).

Ville Oksanen nostaa esille vastarinnan näkymättömyyden: kun vastapuolella on selkeä kampanja tunnettujen kulttuurivaikuttajien naamojen kera, on vastapuolella vain hajanainen joukko kansalaisia vailla organisointia.

Hyvitysmaksu on menneisyyden jäänne, jota ei koskaan olisi pitänyt olla olemassakaan. Erityisen huonosti se sopeutuu nykymaailmaan, jossa sisältöä yhä harvemmin edes säilytetään päätelaitteissa. Olemme Spotifyn ja vastaavien palveluiden myötä matkalla maailmaan, jossa sisältö streamataan “pilvestä” tai sitä vuokrataan omistamisen sijasta. Tämä epäoikeudenmukainen, hyvitysmaksun nimellä kulkeva tulonsiirto korjaantuu vain luopumalla siitä kokonaan.

***

PS. Vaikka mainitsenkin Anssi Kelan nimeltä tässä kirjoituksessa, ei minulla ole mitään miestä vastaan. Päinvastoin, olen jo pitkään seurannut hänen blogiaan, jossa on säännöllisesti mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja kirjoituksia, niin musiikista kuin monesta muustakin aiheesta. Anssi mahtaa myös olla yksi niistä kolmesta ihmisestä maailmassa, jotka ovat internetissä julkisesti muuttaneet mielipidettään. Suosittelen tsekkaamaan blogin.

Halo: Reach

Pauli Huhtiniemi — Tue, 19 Oct 2010 16:56:50 +0000

Xbox 360:n yksinoikeuspeleistä Halo-sarja on ehdottomasti suurin ja hypetetyin. 10 vuoden ja viiden pelin jälkeen sarjan alkuperäinen kehittäjä Bungie jättää Halo-universumin Halo: Reach -pelin merkeissä.

Yksinpelin kampanja on ihan hyvä: pieni tasapaksuus vaivaa, mutta onneksi tällä kertaa ei sorruta edellisten osien tapaan copy-paste -käytävien raivaamiseen. Haloille tyypilliset dynaamiset taistelut toimivat paremmin kuin koskaan. Ainoastaan kauempaan tulevaan tulitukseen viholliset eivät usein osaa reagoida kovinkaan fiksusti. Itseäni rasittivat tietyt taistelut, joissa joutui useampaan otteeseen etsimään aseita, kun edellisistä oli ammukset upotettu vihollisiin - ei järin haastavaa, mutta sitäkin puuduttavampaa. Ehkä en vain osannut käyttää aseitani oikein.

Sinällään kampanja on vanhaa tuttua Haloa. Ehkä muistini pettää, mutta 10 vuoden takaiseen ensimmäiseen Haloon verrattuna meininki on hämmentävän samankaltaista. Toisaalta, eipä FPS-genre muutenkaan ole juuri uusia innovaatioita esitellyt viime vuosina.

En ole pelannut aikaisempien Halojen moninpeliä hirveästi, mutta tälläkin puolella on lähinnä hiottu aikaisempaa pelikokemusta suurien uudistusten sijasta. Toisaalta moninpelissä pienetkin muutokset korostuvat, koska useasti peliaikaa kertyy kymmeniä tunteja.

Moninpelin takia Haloja ostetaan ja kieltämättä viimeistellyltä kaikki vaikuttaa. Teknisesti homma toimii ja on helppo uskoa, että monia asioita on hienosäädetty hartaudella kohdilleen. Tekniikan osalta ainut suurempi ongelma näyttäisi olevan peliseuran haku matsien välillä, joka tuntuu kestävän usein turhankin kauan. Omasta pelaamisesta näkee todella tarkkaa statistiikkaa bungie.netissä, josta saisivat muutkin pelintekijät ottaa mallia.

Jokin kuitenkin mättää, sillä itselläni ei ole paljoakaan kertynyt pelitunteja moninpelin parissa ensimmäisten päivien jälkeen.

Suurimmat ongelmat moninpelissä liittyvät mielestäni playlisteihin ja pelikenttiin. Playlistejä on liian vähän. Itseäni kiinnostaa tavoitteelliset pelimuodot, kuten lipunryöstö. Tavoitteellisille pelimuodoille on oma playlist, mutta se sisältää kaikkiaan 16 eri pelimuotoa, jolloin joutuu väkisinkin pelaamaan myös sellaisia pelimuotoja, jotka eivät itseäni kiinnostaisi. Esimerkiksi Call of Duty -sarjassa homma on hoidettu fiksummin: jos haluat pelata lipunryöstöä, niin sille on oma playlist, jossa pelataan vain tätä pelimuotoa.

Toinen ongelma liittyy kenttiin. Pelissä on monia FORGE-editorilla tehtyjä, palikkamaisia ja vanhanaikaisen näköisiä kenttiä. Nämä eivät olisi niin suuri ongelma, jos niiden osuus ei olisi kenttäkierrossa niin suuri. Itse olen joutunut pelaamaan varmaan puolet matseista näissä kentissä, mikä on liikaa omalla sietokyvylle.

Kolmas iso puute on ryssitty Firefight-pelimuoto, eli Halon versio viime aikoina yleistyneestä selviytymismoodista, jossa taistellaan kavereiden kanssa loputtomia AI-vihollisaaltoja vastaan. Paitsi että tässä vihollisia ei tule loputtomasti, jolloin häviää koko pelimuodon idea epätoivoisesta taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan. Tähän on onneksi luvattu päivityksiä tulevaisuudessa, joten annetaan Bungielle vielä mahdollisuus korjata asia.

Kaikenkaikkiaan Reach on peli, josta yritän tykätä, mutta jokin vaan jää puuttumaan. Ehkä se johtuu noista playlisteistä tai vanhanaikaisista kentistä. Tai ehkä minulle vain kolahtavat paremman tukevammin tosimaailmassa kiinni olevat military-shooterit.

Drupal 7: ensimmäinen beta-versio julkaistu

Pauli Huhtiniemi — Mon, 18 Oct 2010 15:16:51 +0000

2,5 vuoden kehityksen jälkeen Drupal 7:n ensimmäinen beta-versio julkaistiin 7.10.2010. Ennen betaa julkaistiin kaikkiaan seitsemän alpha-versiota. Ensimmäinen Release Candidate tullaan julkaisemaan, kun kaikki betassa olevat kriittiset bugit on korjattu.

Drupal 7:n julkaisu on venynyt suunnitellusta, sillä esimerkiksi Dries Buytaert itse arvioi 2009 tammikuussa, että Drupal 7 julkaistaisiin vielä saman vuoden loppuun mennessä. Tämän vuoden aikana betan julkaisua on viivästyttänyt käsittääkseni varsinkin 6- ja 7-versioiden väliseen päivitystoimintoon liittyvät haasteet.

Ulospäin näkyvin uudistus on päivitetyt oletusteemat niin frontend- kuin admin-puolellakin. Uusi hallintapaneeli on paitsi huomattavasti miellyttävämmän näköinen, niin myös käytettävyydeltään parempi. Hallintapaneeli on myös nykyään oletuksena ns. overlay, eli se avautuu omaan “ikkunaansa” muokattavan sivun päälle. Overlayn kanssa oli alkuun huomattavia suorituskykyongelmia, mutta nyt homma näyttäisi pelaavan sutjakkaasti. En ole tosin vielä ihan vakuuttunut overlayn todellisesta hyödyllisyydestä.

Harmillisesti uutta sisältöä luodessa esikatselutoiminto käyttää edelleen admin-templatea. Jos siis haluaa tarkastella miltä kirjoitus näyttää frontend-muotoiluilla, niin node pitää tallentaa ensin julkaisemattomana. Käyhän se näinkin, mutta Wordpressin tapa käyttää esikatselussa frontend-teemaa on mielestäni käytettävyydeltään parempi.

Moduulien päivittäminen onnistuu nykyisin myös suoraan hallintapaneelin kautta ilman, että käyttäjän tarvitsee käsin kopioida moduulin uutta versiota palvelimelle.

Yksi tärkeimmistä uudistuksista on CCK-moduulin siirtyminen coreen kuvankäsittely-moduulien kera. Erilaisten kenttien lisääminen sisältötyyppeihin onnistuu siis jatkossa ilman erillisten moduulien asentamista. Myös luokittelutermeille on mahdollista luoda uusia kenttiä.

Uusi tietokanta-layer on nyt PDO-pohjainen ja täysin abstrakti. Tietokantaa käytetään nyt hieman eri tavalla, jonka takia omien moduulien tietokantakyselyt tulee rakentaa uusiksi. Bob Marchman on kirjoittanut kaksi havainnollista blogikirjoitusta aiheesta: Drupal 6 vs Drupal 7 Database Primer Part 1 ja Part 2.

Drupal 7:ään on tullut paljon uusia hookkeja, ihan jo sen vuoksi, että vanhat $op-parametrin vastaan ottaneet hookit on pilkottu erillisiin hookkeihinsa. Esimerkiksi yleisen hook_nodeapi-hookin sijasta on nyt hook_node_insert, hook_node_load ja niin edelleen.

Tervetullutta on myös uudistunut theme-layer, joka perustuu Form API:n tapaan niin sanottuihin “renderöinti-taulukoihin”, ks. Render Arrays in Drupal 7. Jos olet muokannut lomakkeita Drupal 6:ssa, niin olet huomannut, että lomakkeet rakentuvat taulukoista, jotka lopuksi renderöidään HTML:ksi. Drupal 7:ssa myös sivut rakentuvat vastaavista taulukoista, jotka vasta aivan lopuksi tulostetaan HTML:nä templaatissa render-funktion läpi ajettuna. Tämän pitäisi tuoda ratkaisu muun muassa ongelmaan, jossa haluttaisiin muokata HTML:ää, jonka moduuli on ehtinyt jo renderöimään. Jatkossa moduulien ei tulisi palauttaa HTML:ää, vaan taulukoita, jotka renderöidään myöhemmin. Kaikenkaikkiaan sivun rakenteen ja HTML:n muokkaamisen tulisi olla nyt helpommin hallittavissa, koska renderöinti tapahtuu aina vasta viime hetkellä.

Skaalautuvuudesta on puhuttu myös paljon, sillä Drupal 7:n tulisi nyt oikeasti skaalautua maailmanluokan sivustoihin. Skaalautuvuuteen liittyvistä erityishaasteista minulla ei juurikaan ole omakohtaisia kokemuksia, mutta toivottavasti tähän mielenkiintoiseen aihepiiriin pääsen joskus tulevaisuudessa perehtymään.

Muista uudistuksista voisi mainita tuen semanttiselle webille RDFa:n muodossa sekä mukana tulevat tuoreimmat versiot jQuerysta (1.4) ja jQuery UI:sta (1.8).

Itse olen tyytyväinen Drupal 7:n esittelemiin uudistuksiin. Monia isoja ja pieniä puutteita on korjattu ja varsinkin uusi theme-layer toivottavasti selkeyttää sivukohtaisten muokkausten tekemistä.

Tarkoituksenani on päivittää tämä sivusto mahdollisimman nopeasti seiskaversioon. Teeman päivittäminen on luonnollisesti suurin homma, jonka olenkin jo aloittanut. Myöskään kaikista tämän sivuston käyttämistä lisämoduuleista ei ole vielä yhteensopivia versioita: 13 moduulista yhdeksällä on vähintään aikainen kehitysversio tarjolla Drupal 7:lle. Kirjoitan todennäköisesti sivuston päivityksestä tarkemmin tulevissa kirjoituksissa.

Vinyylien digitointi

Pauli Huhtiniemi — Mon, 27 Sep 2010 18:16:58 +0000

Aloitin hiljattain projektin, jota olen pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa: aion digitoida vinyylikokoelmani.

DJ-soittelussa siirryin jo vuonna 2006 Serato Scratch Liven käyttäjäksi, jonka jälkeen vinyyleiden ostaminen on jäänyt liiankin harvinaiseksi huviksi. Jo tuolloin oli harkinnassa levyjen digitointi, mutta nyt viimein olen siis aloittanut projektin. Ensimmäinen levy oli Luke Chablen Melburn / Into the Storm vuodelta 2004.

Ennen aloittamista tuli hankkia laadukas äänirasia, sillä vuosikausia Seraton aikakoodilevyjä maksimipainoilla kyntäneet Stantonit eivät varsinaisesti hifiltä soundaa nykyisin. Päätin ostaa Gradon DJ200i -sarjan äänirasian, koska se on monesti todettu olevan äänenlaadultaan parhaimpia DJ-käyttöön tarkoitetuista äänirasioista. Digitoimiseen olisi toki voinut hommata ihan puhtaasti kuunteluun tarkoitetun askin, mutta päätin kuitenkin hommata äänirasian, joka soveltuu myös DJ-soittoon.

Audacitylla äänittämisestä minulla on huonoja muistoja, varsinkin pidempien settien kanssa. Äänitysten käsittelyn olen kuitenkin yleensä hoitanut Audacityllä. Uusimmissa 1.3.x beta-versioissa tuntuisi onneksi olevan selvää kehitystä aikaisempaan: ohjelma tuntuu vakaalta, työkalut ovat kehittyneet ja OS X-yhteensopivuus on parantunut. Käyttöliittymä on tosin vieläkin hanurista OS X:llä. Esimerkiksi vaakascrollausta ei vieläkään tunnisteta, mikä on raivostuttavaa.

Itse prosessin päävaiheet ovat seuraavat:

Levyn puhdistaminen

Levy tulee harjata ennen äänitystä häiriöäänien minimoiseksi. Jotkut levyt voivat vaatia oikeaa pesua. Tässä vaiheessa myös etsitään levy Discogsista kataloginumeron perusteella. Levyyn mahdollisesti liittyviä käyttäjien kommentteja ja arvosteluita on mukava lukea äänittämisen yhteydessä. Lisäksi selviää, kuinka harvinainen levy on kyseessä.

Äänitys Audacityllä

Luodaan uusi projekti ja tallennetaan se omaan hakemistoonsa. Äänitän jokaisen biisin omana trackinaan. Äänitys mahdollisimman lujalla äänenvoimakkuudella. Labeleihin laitan biisien nimet, tätä tietoa ohjelma osaa höydyntää MP3-exportin yhteydessä.

Jälkikäsittely Audacityssä

Leikataan biiseistä mahdolliset tyhjät pois alusta ja lopusta. Audacityssä on nykyisin Click Removal -toiminto, joka on tarkoitettu vinyyleille tyypillisten napsujen ja muiden häiriöäänien poistamiseen. Kokemusteni perusteella homma toimii välillä ihan hyvin, mutta monesti joutuu silti manuaalisesti poistamaan pahimpia rasahduksia. Jos Audacityssä on Show Clipping päällä, niin klippauskohdat näkyvät punaisella waveformeissa. Kun häiriöt on korjattu, niin nostetaan äänenvoimakkuutta Amplify-toiminolla (New Peak Amplitude: -0,1dB). Lopuksi tallennetaan biisit export-toiminolla 320kbps MP3:ksi. Ainakin toistaiseksi olen säilyttänyt Audacity-projektit kovalevyllä.

Arkistointi

Itunesiin lisätään MP3-tiedostot, joiden meta-tiedot täytetään mahdollisimman kattavasti. Itse täytän Discogisin tietoja hyödyntäen ainakin seuraavat tagit: artisti, julkaisun nimi, vuosi ja genre. Kommenttikenttään laitan levy-yhtiön nimen, kataloginumeron ja digitoinnin päivämäärän. Kansikuvan lisään myös, missä auttaa paljon, että Discogista löytyy levyistä yleensä myös kansikuvat.

Viimeistään tässä vaiheessa levy tulee myös lisättyä omaan kokoelmaan Discogsissa. Jostain ihmeen en aikoinaan alkanut syöttämään levyjä Discogsin tietokantaan, joten nyt samalla tulee tämäkin työ tehtyä.

Prosessi tulee varmasti vielä elämään tässä projektin aikana.

Kertakaikkiaan hieno fiilis pitkästä aikaa uppoutua levyjen pariin. Lasi punaviiniä ja tunnelmallisesti rahisevat vinyylit - mainio tapa viettää aikaa pimenevässä syysillassa.

Ensimmäiset 14 levyä on digitoitu, vielä satoja edessä.

Vuokraisitko e-kirjan?

Pauli Huhtiniemi — Thu, 23 Sep 2010 10:16:35 +0000

Suuret levy-yhtiöt oppivat kantapään kautta, lukuisien kalliiden ja turhien DRM-virityksien jälkeen, että on parasta myydä musiikki ilman suojauksia, jolloin asiakkaat saavat itse päättää, mitä päätelaitteita käyttävät kuuntelemiseen.

On ollut tuskallista seurata, kuinka elokuvateollisuus ja kirjakaupat tuntuvat tekevän samat virheet kuin musiikkimaailma. Rajoitetaan sisällön käyttöä kopiosuojauksilla ja yritetään sitoa asiakkaat tiettyyn palveluun tai päätelaitteeseen.

Toisaalta aivan viime vuodet ovat osoittaneet, että ihmiset alkavat olemaan valmiita vuokraamaan sisältöä sen omistamisen sijasta. Tällöin myöskään tiettyyn palveluun sitominen ei ole niin suuri ongelma, koska palveluiden ideana on, että mediasisältö on pilvessä. Esimerkiksi Spotify on musiikkipalvelu, jossa kympin kuukausimaksulla saa kuunnella rajattomasti musiikkia todella laajasta kokoelmasta. Kun musiikki on kuunneltavissa millä tahansa tietokoneella sekä mobiililaitteilla, ei normikuuntelijalla ole enää mitään tarvetta omistaa MP3-tiedostoa biisistä.

Lasken Spotifyn toimintamallin samaan sarjaan muiden vuokrausmallien kanssa, vaikka Spotifyssa on käytössä harvinaisempi - mutta musiikkimaailmassa yleistyvä - malli, jossa yhtä maksua vastaan on kuunneltavissa palvelun koko musiikkikatalogi. Monissa muissa palveluissa käyttäjä maksaa yksittäisten nimikkeiden vuokraamisesta, esimerkiksi elokuvista. Yhdistävä tekijä on kuitenkin se, että sisältö striimataan pilvestä käyttäjälle.

Elokuvat, TV-sarjat ja kirjat eroavat musiikista siinä, että ne ovat yleensä aika kertakäyttöistä tavaraa. Kuinka monta romaania olet lukenut moneen otteeseen? Oletko katsonut jonkun TV-sarjan useasti? Tämän vuoksi en oikein usko, että Spotifyn tyylinen all-you-can-eat -malli yleistyisi muualla kuin musiikin jakelussa.

Vuokraamisessa - kuten muussakin digijakelussa - hinnoittelu on tärkeässä roolissa. Jos TV-sarjan tuotantokauden vuokraaminen maksaa kaksi kertaa enemmän kuin DVD-boksi Anttilassa, niin eihän kukaan silloin halua vuokrata.

Elokuvaa tai kirjaa en aio digimuodossa ostaa ennen kuin sisältö tarjotaan standardissa formaatissa, jolloin voin varmistua, että ne ovat 10 vuoden päästäkin katsottavissa/luettavissa. Sen sijaan olisin saman tien valmis maksamaan kohtuullisen hinnan näiden vuokraamisesta, vaikka se vaatisikin minua käyttämään tietyn valmistajan päätelaitetta. Käsittääkseni mikään suurempi toimija ei tarjoa e-kirjojen vuokraamista. Miksi näin? Jos elokuvia vuokrataan, niin miksei kirjojakin?

Menneeseen maailmaan jumittuneet, maakohtaiset tekijänoikeudet lisäävät vielä omat mutkansa digitaalisen jakelun yleistymiseen. Odotan edelleen, että pääsisin vuokraamaan TV-sarjojen jaksoja iTunes Storesta. Jenkeissä tämä on ollut mahdollista vuodesta 2008, kenties 2015 mennessä Suomessakin?

Drupal + Views: How to add a wrapper around two fields using replacement patterns

Pauli Huhtiniemi — Thu, 02 Sep 2010 11:51:28 +0000

Views must be one of the most used contributed module for Drupal. It’s kind of a SQL query builder that allows you to make various kinds of listings of your data. For example, a list of the most recent blog posts is really easy to build with Views.

You can select whether the rows are printed as a table, a list or just a bunch of divs/spans after each other. When it comes to markup of individual fields, things can get a little bit trickier.

To make CSS styling more easier it helps to have a wrapper element around the fields. Usually this is when you want to float a group of elements correctly.

Let's say that for each row we have three fields called field_1, field_2 and field_3. By default, the view style is unformatted and each field has a div-wrapper around it:

<div class="views-row views-row-1 views-row-odd views-row-first views-row-last">
    <div class="views-field-field-1-value">
          <span class="field-content">Field 1 content</span>
    </div>
    <div class="views-field-field-2-value">
          <span class="field-content">Field 2 content</span>
    </div>
    <div class="views-field-field-3-value">
          <span class="field-content">Field 3 content</span>
    </div>
</div>

We would like to have a wrapper element around the field_2 and field_3. How can we achieve this? We could play with the template files, but many times I find it more straightforward to use replacement patterns, also known as tokens.

Select field_3 and click Rewrite the output of this field. Now you can see the replacement patterns that are available for use:

Remember that there are tokens only for fields that are displayed before this field! If you go to look tokens available for field_2, there isn’t a token for field_3. This is really important and may be a bit confusing in the beginning. Use the field rearrange feature if needed.

So, now that we have selected the field_3, we can use all the tokens and rewrite the output as we like. I’m just going to add a new div with class “wrapper” around the fields:

<div class="wrapper">
    <div class="views-field-field-2-value"> 
        <span class="field-content">[field_2_value]</span> 
    </div> 
    <div class="views-field-field-3-value"> 
        <span class="field-content">[field_3_value]</span>
    </div> 
</div>

I want to avoid outputting field_2 twice. So click field_2 and check Exclude from display. After this we can see the final output with a nice wrapper around field_2 and field_3:

<div class="views-field-nid">
    <span class="views-field-field-1-value">Field 1 content</span>
</div>
<div class="views-field-type">
    <span class="field-content">
        <div class="wrapper">
            <div class="views-field-field-2-value">
                <span class="field-content">Field 2 content</span>
            </div>
            <div class="views-field-field-3-value">
                <span class="field-content">Field 3 content</span>
            </div>
        </div>
    </span>
</div>

With this method you have almost full control over your markup and you don’t need to modify any template files. Just exclude all fields from display (not the last one, of course) and rewrite the output of last field using tokens.

This example has been tested with Drupal 6.19 and Views 6.x-2.11.

Tämän sivuston rakentaminen Drupalilla

Pauli Huhtiniemi — Thu, 05 Aug 2010 19:05:00 +0000

Nyt kun blogini on jokusen kuukauden ollut linjoilla, niin voisin kertoa hieman sivuston syntymisestä tekniseltä kantilta.

Tämä oma sivustoni on selkeästi blogi, joten alustaksi Wordpress olisi ollut standardi-valinta, mutta olen viime aikoina tehnyt paljon töitä Drupalin parissa ja halusin osaltaan syventää tietämystäni rakentamalla omatkin sivut Drupalin päälle.

Jos blogin pystyttäminen on päätarkoitus, niin Drupal voi olla järkytys verrattuna vaikka edellä mainittuun Wordpressiin. Hallintapaneelin käyttöliittymä on ruma ja vanhanaikaisen näköinen, eikä esimerkiksi WYSIWYG-editoreista ole pakasta vedettynä tietoakaan.

Onkin syytä tiedostaa, että oli sivusto millainen tahansa, niin pelkillä core-moduuleilla ei selviä oikeastaan koskaan. Käsittääkseni Drupalin kehitys on entistä enemmän menossa suuntaan, jossa vakiona mukana tulevien moduulien määrä on mahdollisimman pieni, mutta järjestelmästä olisi saatavilla eri tarkoituksiin räätälöityjä distribuutioita tarpeellisin lisämoduulein varustettuina.

Alusta lähtien oli selvää, että valmiiden teemojen sijasta ulkoasun täytyisi olla omaa tekoa. Omat Photoshop-taitoni eivät häikäise, mutta onneksi samassa taloudessa asuu graafisen alan ammattilainen, joten toiveideni mukainen leiska saatiin aikaiseksi. Halusin hyödyntää HTML5:sta ja varsinkin CSS3:sta sivuston taittoa tehdessä, mikä olikin oikein rentouttavaa, kun kerrankin ei tarvinnut välittää vanhemmista IE-selaimista. Suosittelen.

Kirjoitin HTML:n ja CSS:n aika pitkälti valmiiksi ennen kuin päätin ottaa Drupalin alustaksi. Tämä on aivan väärä tapa toimia, sillä Drupal tarjoaa HTML-merkkauksen, jolloin teeman tekeminen on CSS-muotoilujen tekemistä ja tarvittaessa HTML-merkkauksen muuttamista joko templaatti-tiedostojen tai teemoittamiseen liittyvien preprocess-funktioiden avulla.

Perusajatus Drupalin teemojen tekemisessä avautuu varsin nopeasti, mutta jos tarvitsee muuttaa vaikka yksittäisen lomakekentän HTML-merkkausta, niin HTML:n alkulähteen selvittäminen on varsinkin alussa hieman vaikeaa. Drupal-saitteja enemmän tehdessä tämä kuitenkin helpottuu.

Alkuun Drupalin välimuisti aiheutti turhaa ihmettelyä, kun tehdyt muutokset eivät tuntuneet toimivan. Vaikka Drupalin cachen laittaa pois päältä hallintapaneelista, niin se ei kuitenkaan ihan täysin poista sitä käytöstä. Cache on onneksi mahdollista kytkeä kokonaan pois käytöstä parilla puukotuksella development-vaihetta ajatellen, mutta tällä saattaa olla yllättäviä vaikutuksia esimerkiksi lomakkeiden kanssa. Jos jokin toimii hassusti, tyhjennä aina ensin cache.

Drupalissa on käsittääkseni alunperin ollut ajatuksena, että erillistä hallintapaneelin teemaa ei ole, vaan frontend- ja admin-puoli käyttävät samaa teemaa. Yleensä kuitenkin käytetään eri teemoja, mutta Drupalissa tämä erottelu on vielä hieman puolitiessä, sillä esimerkiksi sisältönoodin poistamisen varmistaminen tapahtuu frontend-teemalla, samoin noodin versiohistorian tarkastelu. Omassa käytössä tämä ei niinkään haittaa, mutta asiakasprojekteissa tällaiset outoudet aiheuttavat turhaa lisätyötä.

Drupalissa näkyy, että kehityksen aikana tärkeänä käyttökohteena on nähty yhteisölliset sivustot. Tämä on syytä muistaa vaikkapa moduulien konfigurointia ihmetellessä. Esimerkiksi itselläni oli alkuun hieman vaikea hahmottaa Twitter-moduulin konffausta, koska moduuli mahdollistaa oman Twitter-blockin esittämisen kullekin rekisteröityneelle käyttäjälle, jolloin asetuksia voi muuttaa useasta paikasta.

Drupalin vahvuus on laaja valikoima erilaisia valmiita moduuleita, joilla pystyy rakentamaan varsin suuria järjestelmiä hyvin vähäisellä koodauksen tarpeella. Välillä suorastaan hämmästyttää, kuinka monipuolisiin tarpeisiin jo pelkästään CKK-, Views- ja imagecache-moduulit riittävät. Näillä moduuleilla voidaan rakentaa monipuolisesti uusia sisältötyyppejä (Content Type), luoda niistä erilaisia näkymiä ja listauksia sekä käsitellä liitettyjä kuvia mm. muuttamalla kokoa ja rajaamalla. Kaikki tämä ilman, että tarvitsee kirjoittaa riviäkään koodia.

Toisaalta sitten, kun Drupalin kanssa tarvitsee alkaa koodaamaan, niin varsinkin alussa on helposti hieman hukassa, miten asiat tulisi tehtyä oikein, "the Drupal Way".

Vaikka Drupalin kanssa on ollut tuskaisiakin hetkiä, niin mielestäni järjestelmä on kuitenkin suosionsa ansainnut. Odotan mielenkiinnolla tulevaa Drupal 7:aa, jossa CKK-moduuli on integroitu kiinteäksi osaksi Drupalia ja hallintapaneelin käyttöliittymä on uudistettu.

Loma.

Pauli Huhtiniemi — Fri, 02 Jul 2010 11:53:31 +0000

Vuvuzelat pilaavat MM-tunnelman

Pauli Huhtiniemi — Sun, 13 Jun 2010 20:44:09 +0000

Siinä missä nuorena heräsin aamuviideltä katsomaan Mika Häkkisen ajoa formuloissa tai miesten 50 kilometrin hiihtoa Naganon olympilaisissa, niin nykyään en juurikaan seuraa urheilua.

Poikkeuksen muodostavat kuitenkin jalkapallon arvoturnaukset, joiden aikana löydän itseni kerta toisensa jälkeen katsomassa matseja, oli vastakkain sitten mitkä maat tahansa. Jalkapallon MM-turnauksessa on jotain ainutlaatuista, joka saa tällaisen jalkapalloa koskaan harrastamattomankin innostumaan.

Tällä kertaa MM-turnaus järjestetään Etelä-Afrikassa. Sikäläiseen jalkapallokulttuuriin kuuluvat vuvuzelat: noin metrin mittaiset torvet, joista lähtee hyvin voimakas, ampiaisparvea muistuttava ääni. Vuvuzeloja on stadioneilla todella paljon, sillä niiden surina peittää alleen kaiken muun yleisön äänehdinnän TV-lähetyksissä. Pahinta näissä torvissa on, että ne soivat jatkuvasti, riippumatta kentän tapahtumista ja jopa kansallislaulujen aikana.

Pelin tapahtumien mukaan elävällä yleisöllä on suuri merkitys pelien tunnelman kannalta. Kannatuslaulut, huokaukset tolppalaukauksen jälkeen, hiljaisuus pelin laahatessa ja valtava kohina huippuhetkillä ovat kaikki asioita, jotka nyt jäävät monotonisen surinan takia kokematta.

Ennen turnausta vuvuzelojen kieltäminen oli harkinnassa, mutta ne päätettiin lopulta sallia. Parin pelipäivän jälkeen keskustelu kiellosta on kuitenkin jälleen herännyt, enkä voi muuta kuin toivoa, että jatkossa torvet jäävät stadionin portille.

Pelien ladattava lisäsisältö

Pauli Huhtiniemi — Thu, 03 Jun 2010 22:19:33 +0000

Yksi pelibisneksen huomattavia trendejä on ladattavan lisäsisällön (Downloadable Content, DLC) tarjonnan kasvaminen. DLC:tä on monenlaista: uusia kenttiä, ratoja, tehtäviä, aseita, varusteita, avatarille vaatteita ja niin edelleen. Sisällön laatu, määrä ja hinta vaihtelevat paljon. Halvoilla lisä-armoreilla niistetään tosifaneilta parit lisäeurot, kun taas esimerkiksi Dragon Age: Origins -pelin Awakening -laajennus tarjoaa kuulemma tuoretta pelattavaa kokonaisen pelin edestä.

Pelintekijät eivät saa latiakaan käytettyjen pelien kaupasta, joten on hyvin yleistä tarjota ilmaista DLC:tä pelinsä uutena ostaville pelaajille. Esimerkiksi uutena ostetun Alan Waken mukana tulee koodi, jolla ensimmäinen lisäepisodi on mahdollista ladata ilmaiseksi, kun muut joutuvat pulittamaan siitä noin 10 euroa.

Tyypillistä on, että DLC:n hehkuttaminen alkaa jo ennen pelin julkaisua. Ensimmäiselle karttapaketille saattaa olla jo julkaisupäivämäärä ennen kuin peli on kaupoissa. On ollut tapauksia, joissa varsinainen data on jo pelilevyllä ja maksua vastaan ladataan käytännössä vain koodi, jolla tämä materiaali avataan käyttöön.

Pelintekijöillehän tämä on hyväkatteista hommaa, vai mitä sanotte siitä, että World of Warcraftin pelaajat ostivat neljässä tunnissa 80000 virtuaalista hevosta 25 taalan hintalapulla? Hevosia, jotka eivät tarjoa pelaajalle mitään lisäetua, näyttäväthän nyt vaan komeilta.

Viime aikoina on muutenkin ollut huomattavissa, että julkaisijat haluavat testata, kuinka pelaajat suhtautuvat korkeampiin hintoihin. Esimerkiksi Modern Warfare 2:n karttapaketit maksavat noin 14 euroa, kun aikaisempi standardihinta on ollut alle 10 euroa. Modern Warfare 2:een on julkaistu nyt kaksi karttapakettia, jotka sisältävät yhteensä 10 karttaa, joista neljä on sarjan edellisessä osassa olleita vanhoja karttoja. Eli kuudesta oikeasti uudesta kartasta kertyy hintaa lähes 30 euroa, mikä on jo puolet varsinaisen pelin hinnasta! Korkeasta hinnasta on kuulunut paljon valitusta, mutta myyntiä tämä ei laskenut, päinvastoin. Ensimmäinen karttapaketti, Stimulus Package, ylitti kaikki aikaisemmat DLC-kaupan ennätykset yli 2,5 miljoonan kappaleen myynnillä ensimmäisen viikon aikana.

En ihmettelisi, jos Halon ja Call of Dutyn kaltaiset huippusuositut moninpeliräiskinnät siirtyisivät tulevaisuudessa kuukausimaksullisiksi. Jotenkin itsestäni tuntuisi melkeinpä paremmalta maksaa kk-maksua ylihintaisten karttapakettien sijasta. Tosin varmaan Activision rahastaisi kk-maksusta huolimatta pari kymppiä uusista kartoista.

DLC:n suosion kasvaminen ja digitaalisten jakelukanavien kehittyminen tarkoittaa myös sitä, että episodi kerrallaan myytävien pelien määrä tulee kasvamaan. Yksinpelit siirtyvät täten kohti nykyaikaisten TV-sarjojen rakennetta. Osta jakso kerrallaan heti, tai myöhemmin koko tuotantokausi. Telltale Games on yksi pioneereista tällä saralla muun muassa Sam & Max -sarjallaan.

Pelaajana DLC:hen suhtautuminen on väkisinkin kaksijakoista. Jos joku haluaa ostaa parilla eurolla lisä-armorin, niin ei se mitään, eihän se ole minulta pois. Toisaalta laadukkaasti tehdyt lisätehtävät tai moninpelikartat ovat sisältöä, millä saa mukavasti lisää ikää peleihin, ja niistä myös mielellään jokusen euron maksaa. DLC:n kauppaajien tulisi panostaa laatuun ja miettiä tarkasti hinnoittelua, sillä muuten hommasta jää helposti rahastuksen maku suuhun.

Alan Wake

Pauli Huhtiniemi — Sun, 16 May 2010 17:45:00 +0000

Espoolaisen Remedyn edellisestä Max Payne 2 -pelistä ehti kulua peräti seitsemän vuotta, mutta viimein heidän uusin pelinsä Alan Wake on täällä. Varttuneempaan makuun tehty peli on yksi kaikkien aikojen suurimmista suomalaisista viihdejulkaisuista. Peliin kohdistuu kovat odotukset, jotka se monilta osin onnistuu täyttämään.

Vähäänkään pelialaa seuranneet tuntevat Alan Waken juonen lähtöasetelmat, joten en ala sitä tässä kertaamaan. Videopeliksi kyseessä on varsin moniulotteinen ja erilaisia tulkintoja mahdollistava tarina, joka erottuu massasta. Itseäni juoni ei kuitenkaan temmannut mukaansa vastaavalla otteella kuin esimerkiksi Mass Effectin eeppinen scifi.

Remedy käytti ruhtinaallisesti lähes vuoden pelkästään pelin viimeistelyyn, mikä huokuu kaikesta, sillä niin tarkkaan mietityltä kaikki tuntuu. Pelin rytmitys on nappisuoritus, pelimaailma on täynnä yksityiskohtia ja tarina soljuu eteenpäin koko reilun 10 tunnin mittansa. Mielestäni peli on sopivan mittainen, mutta varmasti Dragon Agen kuuden tunnin copy-paste -luolastoja rakastavat tuntevat pelin liian lyhyeksi.

Minut suorastaan yllätti, miten tyydyttävää taisteleminen on Alan Wakessa. Vihollisista täytyy polttaa pimeys pois taskulampulla ennen kuin ne ovat haavoittuvaisia ampumiselle. Viholliset tulevat kimppuun agressiivisesti ja yleensä isommalla joukolla, jolloin taisteluissa joutuu olemaan aina varpaillaan. Valosoihtujen kanssa voi luoda itselleen hetkeksi tilaa, esimerkiksi aseen vaihtamisen ajaksi. Taistelun toimivuutta on vaikea selittää, mutta käytännössä systeemi tuo taisteluun sopivasti syvyyttä, eikä se missään vaiheessa tuntunut puuduttavalta. Lisäksi taisteleminen tuntuu - ja varsinkin näyttää - erilaiselta kuin muissa peleissä.

Remedy toi Max Paynen myötä peleihin Matrixista tutut ajan hidastukset, joita Alan Wakessakin käytetään hyvällä maulla. Onnistuneen väistöliikkeen myötä aika hidastuu - palkitseva efekti, johon en kyllästy ikinä. Kun ensimmäisen kerran vihollisjoukon piiritettyä sytytin valosoihdun ja kamera lähti hidastettuna pyörähtämään 360 astetta, oli cool factor ns. tapissaan.

Aivan erityisesti täytyy mainita pelin erinomaisesti tuotettu äänimaailma ja Petri "Lowland" Alangon säveltämä upea soundtrack. Tuulen ujellus metsässä, rasahdukset kenkien alla ja vihollisten häiriintyneet huutelut ovat ydinosassa riipivän tunnelman luomisessa. Autojen äänet ovat pieni kauneusvirhe, sillä muuten Alan Waken äänipuoli on parasta, mitä peleissä on tullut vastaan tähän mennessä.

Suurimpia puutteita pelissä ovat liian yksinkertaiset ongelmanratkaisukohdat ja pelillisesti vähän irrallisiksi jäävät päiväosuudet, joissa monesti ainoa tehtävä oli kävellä jonkun tarinoita kertovan hahmon perässä. Oivaltammat puzzlet, kenties Half-Lifen tyyliin, olisivat tuoneet peliin lisää vaihtelua.

Miinukseksi voi laskea myös ikimuistoisten kohtauksien tai juonenkäänteiden puuttumisen. Pelissä on kyllä paljon näyttäviä kohtauksia, mutta ei mitään sellaista, joka erityisesti jäisi pelin jälkeen mieleen - kuten esimerkiksi ensimmäisen Modern Warfaren ydinräjähdys tai Prypjatissa hiipiminen.

Puutteistaan huolimatta peli on vahva ja viimeistelty kokonaisuus, jonka jokaisesta osa-alue on tehty hyvällä tyylitajulla. Alan Wake on mainio johdatus mysteeriseen maailmaan, jossa on vielä paljon avoimia kysymyksiä. Toivotaan, että pelin myyntiluvut tulevat mahdollistamaan jatko-osan tekemisen.

Hybrid - Disappear Here

Pauli Huhtiniemi — Thu, 06 May 2010 15:51:09 +0000

Hybridin neljäs albumi Disappear Here julkaistiin maaliskuun lopussa. Jykevää breakbeatia, elokuvamaisia orkesteriosuuksia ja elektronisia soundeja älykkäästi yhdistelevän walesilais-ryhmän uusi albumi on omalla kohdallani aina merkittävä tapahtuma.

Suurin muutos aikaisempaan on laulaja Charlotte Jamesin liittyminen kokoonpanon kolmanneksi jäseneksi. Kuitenkaan ei tässä mistään varsinaisesta uudistumisesta voida puhua, vaan kaikenkaikkiaan materiaali on hyvin tutunkuuloista, erinomaisesti tuotettua Hybrid-soundia.

Charlotte on mainio laulaja ja hänen mukaantulonsa saa kokonaisuuden kuulostamaan yhtenäiseltä, mutta paikoin tulee fiilis, että ilman vokaalejakin pärjäisi mainiosti. Harvoista instrumentaaleista täytyy mainita albumin avaava erinomaisen rokkaava Empire, joka on kehittynyt tähän muotoonsa vuosien takaisesta remixistä Harry-Gregson Williamsin You Can Save Her -biisistä (Deja Vu -elokuvan soundtrackilta).

Disappear Here ei ole yhtä elokuvamainen kuin edellinen I Choose Noise -albumi, vaikka Hybridin duuni elokuvien sountrackien parissa kuuluu toki edelleen ja Prahan filharmoninen orkesteri soi biiseissä komeasti. Albumin ongelmiksi voi laskea niukan uudistumisen lisäksi tasapaksuuden - pari selkeämpää kohokohtaa olisi piristänyt kuuntelukokemusta kummasti.

Hybrid näyttää esimerkkiä, kuinka nykypäivänä tulee myydä fyysisiä albumeita, jos täysin digiaikaan ei haluta hypätä. Levyn voi ostaa suoraan Hybridin sivuilta ja muutamalla lisäeurolla voi samalla tilata t-paidan. Levyn ostettua biisit voi ladata suoraan joko mp3- tai FLAC-formaatissa, joten albumia pääsee kuuntelemaan saman tien. Näin sen homman pitää mennä, itse ostin albumin lisäksi t-paidan, jolloin hinnaksi tuli yhteensä kohtuulliset 23 euroa.

Albumi on kuunneltavissa myös Spotifyssa.

Labyrinth // Laserpoint Helsingissä 17.4.2010

Pauli Huhtiniemi — Sun, 18 Apr 2010 20:07:29 +0000

Vuosittainen Laserpoint-tapahtuma Kaapelitehtaalla oli jälleen mainio kokemus.

Ennakkomarkkinoinnissa luvattiin laser-shown olevan suurin, mitä Pohjois-Euroopassa on koskaan nähty. Ja kyllä niitä lasereita sitten olikin, kuten tästä Orkidean setin aikana kuvaamastani videostakin näkee:

Islannin tulivuorenpurkauksen johdosta aiheutuneet rajoitukset Euroopan lentoliikenteessä estivät ulkomailla majailevien soittajien saapumisen maahan, joten line-upiin jouduttiin tekemään viime hetken muutoksia. Way Out Westin live olisi ollut mukava kuulla, mutta minkäs mahdat, kun luontoäiti päättää näyttää mahtiaan. Heikki L, JS16 ja Mr A soittivat Way Out Westin tilalla ihan kelpo setin, mutta itse olisin melkein vaihtanut heidän tilalleen illan parhaimmistoon kuuluneet Orionin ja Flightin.

Super8 & Tab eivät päässeet lentokiellon takia keikalle Irlantiin, joten he paikkasivat saksalaisille Blank & Jonesille varatun illan pääslotin. Epäilen, että juuri kukaan ei jäänyt kaipamaan Saksan sankareita, sillä sen verran lämpimästi yleisö näytti ottavan vastaan kovassa nosteessa olevan suomalais-kaksikon setin. Duo julkaisee esikoisalbuminsa kuluvana vuonna ja en ihmettelisi, jos silloin tapahtuisi miesten lopullinen läpimurto trance-nimien ykköskaartiin.

Järjestelyiltään Laserpoint oli jälleen ensiluokkainen. Palvelu toimi sujuvasti niin narikassa, turvatarkastuksessa kuin juomatiskilläkin. Valo-show massiivisine lasereineen oli näyttävimpiä, mitä olen Suomessa koskaan todistanut. Entistä överimmät väli-introt pyro-efekteineen naurattivat positiivissa mielessä. Äänentoiston kannalta halli on kaikuineen aina todella haastava tila, mutta hyvin olivat järjestäjät saaneet soundin säädettyä. Kuten Kaapelilla aina, niin istumapaikkoja jäin kaipaamaan. Koko illan kun joutuu seisomaan, niin jalkojen puutuessa voi unohtaa ajatukset jatko-bileistä.

Järjestäjät olivat pyytäneet yleisöä pukeutumaan valkoiseen ja tätä pyyntöä noudatti suorastaan hämmentävän suuri osuus kävijöistä.

Kaikenkaikkiaan oikein hauska ilta, ensi vuonna sitten taas uusiksi!