Being angry for the sake of being angry
Brutality as justification for greater brutality
Loud talkers refusing to listen to quiet talk
Pursuing profits for personal pleasure and calling it something else
Acting like the past or the future are different from the present
Having children to feign responsibility
Refusing to see governments as an image of ourselves
Trusting words too much
Equating charismatic with credible
Doing less than what’s required when requirements are low
Listening to music with your eyes open
Supporting war
Not being able to look at pictures of dead people
Politics as a playground of the highest bidders
Praising childhood and stripping it away from children
Decaffeinated coffee
Giant supermarkets with millions of tiny packages
Food without origin
Acting like responsibility is a burden
Trying to kill pain with a chemical substance
Diagnosing discomfort
Gender roles as an explanation for anything
Pretending to believe as a form of consolation
The thought of thoughts after the brain has died
Valuing life only when it is valuable
Technology as a substitute and not a tool for understanding
The failure to talk and listen to young people
Arrogance masked as affection
Violence and love in the same sentence
Giving off the air of infallibility
Treating art as property
Only making records if records are forever

Don Johnson Big Band: All Hope (emphases are mine; on spotify)

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: lainaus, pohdinta

Astun siihen kumminkin jo kaksin jaloin, tai vaikka nelinkontin rähmälläni. Vaikka jarrut ovat edelleen päällä milloin enemmän, milloin vähemmän, kasvan ja tulen näkyväksi niissä ympyröissä, jotka ovat minulle tärkeitä. Pelkään silti jotain abstraktia hylkäävää tuomiota edelleen, koska itse näkee ainakin jotain siitä kuinka väärin on, ja kuinka paljon enemmän voisi tehdä.

Sen verran uskovaisena pysyn, että ainakin kun joku muistuttaa, voin tarrautua kuvaan siitä, että jollain mystisellä tavalla kaikki on sovitettu, vaikka en sitä näekään, ja minun olemisellani juuri niin sekaisena kuin satun olemaan, on oikeutus. Suuren osan ajasta suoritan elämää silti, enkä suostu luottamaan: haluan tehdä itse, nähdä itse, eikä nappaa luottaa siihen, että joku muu nyt sitten paremmin.

Humanistinen, Jumalaton maailmankuva on siitä mukava, että voi ajatella, ettei kukaan minun yläpuolinen ainakaan pääse nipottamaan. Toisaalta, sitten on aina omilla armoillaan, ja jos sattuu olemaan paskana niin eipä sitä armoa itselleen jaksa antaa – eikä ole alkuunkaan itsestäänselvää, että ihmisiä jotka jaksaisivat, on ympärillä.

Silti kiehtoo ajatus siitä, että voisi todella ottaa vastuun omasta ajattelustaan ja tunne-elämästään, kokonaisesti. Että ei jäisi odottaamaan armoa yläpuolelta, vaan määräisi itse, ottaisi asenteekseen olla oman reviirinsä totaalinen herra. Että ei tarvitsisi työhypoteesiin Jumalasta turvautua eikä niellä oppia siitä että meolemmeperisyntisiä-muttaJumalaonloputtomanoikeudenmukainen-jotenhäntarvitsisynnittömänuhrin-jottamevoisimmeolla-sovussahänenkanssaan, vaan todeta itse, mitä ymmärrän ja mitä en, ottaa vastuu omasta elämänpiiristäni itse ja jättää muiden huolet muille.

Näiden kahden tavan nähdä välinen jännite ei ihan heti näytä laukeavan.

Ihmissuhteet ovat edelleen aika epävakaita. Toisaalta hyväksyn sen, että ystäviä tulee ja menee – vaikka toisinaan sitä jääkin miettimään, keneen jää milloinkin haavat siitä, että ihmissuhde vain unohtuu, tai joskus tulee revityksi irralleen. Tälle rosoisuudelle tai rikkinäisyydelle tai vääryydelle, riippuen näkökulmasta josta asiaa katselee, ei oikein kukaan näytä voivan mitään. Toisaalta sitä iloitsee hetkistä kun vaikuttaa siltä että on pystynyt olemaan tueksi, kun kokee että tässä on oikea paikka minulle palvella tässä kohtaa elämää. Ehkä olen liian idealisti ja etsijä, kun täytyy jatkuvasti vaihtaa tapoja, joilla elämää katselee, ja siinä samalla ihmisiä, joiden kautta sitä tekee. En tiedä, nähdäkö siinä vääryyttä ja kuinka paljon, kaikki näyttäytyy kovin suhteellisena. Tietysti jokainen on lopulta – ainakin jossain mielessä – vastuussa itsestään.

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: luottamus, päiväkirja, pohdinta

Yesterday, Don Johnson Big Band (and at times also the guy who was beatboxin’) was awesome at Ihmistulva, I enjoyed jumping around a lot.

Also otherwise, yesterday was pretty relaxing. Met Tapio during daytime, bought a couple of ciders, had time to just enjoy my own company and feel that I am stronger by myself than I used to be.

University courses have started, and now life consists of balancing my schedule between the courses and my thesis.

I miss mystery, I miss diving together into where everything is unsure, I miss connection without condition. Why can’t people be more free? Why can’t they let go of prejudice? (Of course then you would ask, whether I have.)

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: journal

I mostly have the experience in life that if I just concentrate, I can master pretty much anything I am motivated to take on. But I seem to exhaust myself so easily. Life offers too many challenges. Some I accept because of interest; some because of a sense of duty. Over time I have learned to understand my fears and that work continues.

But at the moment, freedom seems distant. Feeling somehow old. Work with Moodle is finding a balance in all of its challenges, and once I get out of this flu I will again find it inspiring. Still, I feel I need to broaden my horizons again. To find an entirely new perspective (how many can there be?). To make myself more involved in real life, whatever that will mean this time around.

To reach out for the God, who I still hope is looking for me, for my strength to hold on to him is pretty marginal at this point.

I am enjoying life with Minna. Mostly, she understands my weaknesses well and I think it goes both ways. We find it easy to spend relaxed time together, while facing difficulties rather directly. It seems balanced, and genuine.

But where is this headed?

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: dream, journal

Erasmus-matkakertomus:

• ODF (Open Document Format, tehty OpenOfficella)
  
• PDF

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: Erasmus, matka

I’ve been inviting people to see me during the last week for several occasions, and despite me trying to organize things, everybody came tonight. The surprise was great – I would have been stressed about it had I known beforehand. The party ended just minutes ago, and I feel I had nothing to do with organizing it. Vincent brought chairs, some drank tea, some vodka, some wine, some beer, but nobody seemed too drunk at any time (some pistachio shells flew around the room during the night though). I offered everything I had in the cabinets (pistachios, sunflower seeds, eggs, soup, …) and people brought their own stuff. Lukas made omelettes. Some French people joined in at one point of the evening.

They gave me a book with photos and writings and drawings from everybody as a gift, and I feel like I have gotten way much more attention than I ever could have deserved. I feel too glad about it all to be cynical, it was beautiful. They made me sad for the fact that I am leaving so soon. :) There was quite a mess here but people cleaned up before they left and told me they’re coming again at eight in the morning to help me clean up! (The cleaner lady will organize an inspection at ten in the morning.) Wow.

Tomorrow to Poland, at around 17 hours.

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: Erasmus, journal, travel

En minä oikeasti tätä asennetta jaksa kovin kauaa ylläpitää. Koko viikko on ollut täynnä raskaita tunteita sisällä ja ulkona, vaikka toisaalta kaikki onkin hyvin. En jaksa enää Ranskaa ja motivaatio kielenkin opiskeluun on totta puhuen aika alhaalla. Toki nautin siitä kauneudesta mitä täällä on. Tykkään edelleen ympärilläni olevista ihmisistä, mutta en yritä enää. En koe huonoa omaatuntoa siitä, että niistä, joista ei ole tähän mennessä tullut läheisiä, ei varmaan tulekaan.

Tekemistä on kovin paljon koko ajan. Maanantaina kesän tulot varmistuivat Googlen Summer of Code -opiskelijahankkeessa. Nyt sitten vain tasapainotellaan kesä gradun ja duunin välillä. Ihan kuin kesällä ei riittäisi muutenkin kaikenlaista säädettävää kun on tullut oltua vähän Ranskassa. Duuni on kyllä sinänsä uskomattoman mielenkiintoista, ja ekaa kertaa arvostetaan oikeasti käytettävyysosaamistani ja koodaus jäänee suhteellisen vähälle.

Tajusin tänään, että opin ehkä tämän vuoden jälkeen arvostamaan enemmän niitä ystäviä, jotka minulla on Suomessa. Suhtautumaan niihin enemmän pysyvinä. Haluan nyt kasvattaa elämääni, kasvattaa tilaa siinä siten, että voin vahvempana toivottaa tervetulleeksi ne jotka minun elämääni annetaan. Antaa enemmän. Voi, kun voisin. Jaksaa kiinnostua siitä, enkä antautua arjen puuduttavuudelle.

Sunnuntaina käytiin Luxemburgissa. Siellä oli kaupungin keskellä semmoinen laakso, jossa oli pieni kylä! Oltiin ihmeissään siitä kauneudesta. Laitan ehkä kuvia joskus. Käytiin myös Ozzyn kanssa modernin taiteen museossa, jonne Nejib ei halunnut sisään. Ostettiin hävyttömän kalliit 4€ juomat, Ozzy fruitien (vaimikäseon) tapaisen, minä vihreän teen. Mutta ihanan rakennuksen ja valon ja tunnelman takia se oli sen arvoista. Myöhemmin tavattiin suomalainen nainen kadulla, Nejib kysyi siltä tietä ja selvisi että se on työmatkalla Suomesta. Oli mukavaa toisaalta, mutta vähän vaivaantunutta. En tajunnut edes esitellä itseäni sille.

Tänään lähetin gradun nykyisen version Saila Ovaskalle, joka graduani ohjaa. Olen ollut jotakuinkin tyytyväinen tähän asti saamaani palautteeseen. Nyt on vapaa olo, hetken tyhjennän nyt päätäni ja annan tämän flunssan laskeutua.

Etäsuhteilu Minnan kanssa on toisaalta rasittavaa ja toisaalta ihan tervettä. Kun yhteys on luotava ja ylläpidettävä pääasiassa vain sanoilla, siitä tulee ihan erilaista. Google Docs on yllättävän hyvä työkalu semmoisen pitkäjänteisemmän parisuhdekommunikaation hoitoon, muuten :).

Keskiviikkona oli suuri elämys mulle se kun opetin taas PHP:ta täällä tavatulle Sabirille, englannin ja ranskan ja suomen sekasotkulla. No enimmäkseen englanniksi. Piirreltiin kuvia paperille, että kun kirjoitat tämmöistä koodia niin näin lentelee viestit palvelimen ja käyttäjän selaimen välillä (pipareita ja sessionhallintaa opetin). Ja vitsi kun oli voitoniloinen tunne kun oikeasti jokin asia selvisi! Huomenna se tulee uudestaan, ellen sano että sori nukun flunssaa pois. Se toi mulle Suomesta neljän viljan puuroa lahjaks, oon ollu onnellisempi aamuina nyt.

Ainii, ja oon taas käyny uimassa. Kivaa on se, kun jaksaa paremmin sit. Viimeks ns. eilen torstaina. Sielläköhän sain tän flunssan. Saisivat jo keksiä täälläkin, että sauna uimahallissa on hyvä juttu! Siellä tunnen itseni ulkomaalaiseksi, mietin että millaisinkohan silmin nämä paikalliset täällä näkevät tämän paikan ja nämä ihmiset, ja minut.

Kiitän Jumalaa, vaikka välillä se tuntuu ristiriitaiselta. Kuiskailen vain tai rääyn kadulla halleluujaani, vaikka olenkin nyt yksin sen kanssa, vähän samalla tavoin, kuin uskovaisten kanssa olen usein yksin hyvinkin syvälle menevien epäilysteni kanssa. Koenpa ainakin jotenkin tietäväni toisaalta, miten itse asiaan suhtaudun: missä menen suhteeni kanssa Häneen, jota voin vain toivoa oppivani tuntemaan.

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: liikunta, luxemburg, matka, muisto, päiväkirja

Why do I have to go to LinkedIn, Facebook, and Twitter to send messages? Why do people insist on using these non-standard messaging systems? If people said, “Don’t call me on the telephone — I prefer the delephone,” you would think they were crazy. For a while, this was a minor inconvenience, but now it is starting to get out of control. -readwriteweb

Nice, right? The implications of Sterling’s idea are painful for Twitter types. The connections that feel like wealth to many of us — call us the impoverished, we who treasure our smartphones and tally our Facebook friends — are in fact meager, more meager even than inflated dollars. What’s worse, these connections are liabilities that we pretend are assets. We live on the Web in these hideous conditions of overcrowding only because — it suddenly seems so obvious — we can’t afford privacy. And then, lest we confront our horror, we call this cramped ghetto our happy home! -nytimes

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: links, tech

Olin hermostunut matkasöhellyksestä. Vaikka oli täpärällä, jopa junamatkan jälkeinen unentokkurassa Pariisissa suoritettu vaihdollinen metromatka onnistui siinä 50 minuutissa joka siihen oli. Gare de l’Est juna-asemalta bussipysäkille, jolta bussi Beauvais’n lentokentälle lähti – pääsin jopa bussiin, vaikka eivät olleet lähettäneet minulle lippua parinkaan pyynnön sähköpostitse jälkeen. Olin kuulemma laittanut sukunimen etunimikenttään ja toisinpäin internet-varauksessa (nom=sukunimi, prénom=etunimi, hämää aina vain).

Lento oli lyhyt ja kivuton, ja bussikuski East midlandsin kentältä Loughboroughiin [~lofboro] oli mukava. Hotellin löytäminen oli vähän hankalaa. Huoneessa on netti joka toimii sata kertaa paremmin kuin se joka minulle tulee Metziin asuntolaan.

Sitten nokosille huonon yönukkumisen takia, ja juttelua Minnan kanssa. Ja illalla ruoanhankintaretkelle (kellonajat Suomen ajassa):

[23:05] <pilpi> käytin äskön ekaa kertaa itsepalvelukauppamaksua
[23:06] <pilpi> mennään siihen koneelle, laitetaan ostettavien
juttujen viivakoodeja siihen lukijaan, sitten pitää laittaa kamat
sen viivakoodipöydän viereen punnitsemisasiaan
[23:07] <pilpi> sitten vasta kun on laittanu kaikki
viivakoodilukijan läpi ja maksanu niin punnitsemisasialta voi
siirtää kamat kassiin.
[23:07] <pilpi> eikä kenellekään täytynyt puhua
[23:07] <pilpi> pian on koko ihmiskunta koneilla korvattu sitten
[23:09] <pilpi> mutta oli jännää kokeilla sitä kummiskiii
[23:10] <pilpi> söin fish&chipsin ravintolassa
[23:10] <pilpi> oli tosi tylsä ruoka se.
[23:12] <pilpi> ei se pahaa ollu, se nyt vaan oli ranskiksia ja
kalaa, kumpikaa ei erityistä

Siksi piti siis ruokakaupassa käydä että tämä on halpa hotelli jossa ei saa ruokaa. Ei se kone selittänyt alkuunkaan, miksi pitää punnitsemisasialla pitää kaikki kunnes maksaa. Varmaan se halus jotenkin pitää prosessin käsissä: kun lopussa ruudullä näkyy lista asioista joita olet ostamassa (haluatko varmasti maksaa) niin käyttäjä voi verrata punnitsemisasialla olevia tavaroita siihen listaan. “Tosiaan joo, näitä olen ostamassa.” Lisäksi se kone puhui koko ajan tosi kovaan ääneen ohjeita, joista osa oli tosi hämmentäviä koneen sisäisen tilan kuvauksia, mutta joita seurasi aina selkeä käskytoimintaohje.

00:09:04 <pilpi> mä tykkään brittitelkkarista
00:09:15 <pilpi> nää on jotenkin lapsekkaita ja suoria
00:09:22 <pilpi> hyväntahtoisi
00:11:02 <pilpi> nyt on väittelyohjelma
00:11:07 <pilpi> jossa kaikilla on vaan kivaa!
00:11:22 <pilpi> voiskohan tää koskaa toimia suomessa
00:11:38 <pilpi> suomalaiset vaan heti ku joku argumentois jotain ni huutais
00:11:42 <pilpi> SÄ VAAN VIHAAT MUA

Kyseinen ohjelma oli siis nimeltään Argumental, ilmeisesti. Ja sitten seuraavassa kivasti:  “If you’re into shows where some people sing pop tunes while other people try to guess what those tunes are, let me tell you, you might  be in for a treat!” (Never Mind the Buzzcocks)

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: loughborough, matka

Pari minuuttia myöhemmin ovelle koputettiin taas. Tai siis ei taas, no kuitenkin. Sisään tuli kiltin oloinen vanha ranskalainen rouvashenkilö, joka sanoi:

- HEI OLEN GESTAPO (la directrice) JA TULIN RAIDAAMAAN KÄMPPÄSI NÄIN AAMUSELLA, MISSÄS KUNNOSSA TÄMÄ MIELESTÄSI ON?
- Sori tota mä just heräsin tässä, umm…
- HUI ONPAS OIKEIN KAMALASSA (lamentable) KUNNOSSA TÄMÄ, NO EN ANNA KIRJALLISTA VAROITUSTA MUTTA SUULLISEN SAAT, KAS NÄIN
- *Naurahtaa* no tota, itse asiassa…
- EI OLE HAUSKAA TÄMÄ! PERJANTAINA TULEN UUDESTAAN JA SITTEN KATSOTAAN.
- No, selv…

En ehtinyt lauseeni loppuun, kun täti sulki oven perässään. No vähän oli ehkä väritetty toi kuvaus, joo, mut periaattees. Ei se oikeasti huutanutkaan. Luin tosiaan syksyllä vuokrasopimuksesta ihmeissäni että niillä tosiaan oikeasti on oikeus tehdä tupatarkastuksia, mutta ei ennen tätä ollut osunut kohdalle.

Jäin pohtimaan tilannetta. Oli hauskaa että onnistuin suhtautumaan tätiin niin huvittuneesti, kun se yritti olla uhkaava. Onneksi olen hidas suustani (erityisesti ranskaks), olisin muuten voinut sanoa sille vaikka:

- Hei kuule. MÄ maksan TEILLE tästä kämpästä, ja tää on sitä paitsi ihan puhdas! Että jotain rotia. No vähän on kamoja kyllä pöytä täynnä, mut periaatteessa, kuvitteletteko oikeesti että siivoon vaan koko ajan tätä enkä muuta tee?  Mutta kun nyt tulit kysymään mun mielipidettä, niin miksi täällä on paskat keittiöt, ettekä nettiyhteyttäkään ole vielä saaneet aikaiseksi puheista huolimatta, ja mikä läppä tää “jääkaappi” on hei?

No, onneks ei tullut viime viikolla käymään, kun Minna oli vierailemassa. Vieraiden pitäminen kämpässä kun on kielletty vuokrasopimuksessa… Oikeasti tosin, on se kiva kun meistä pidetään huolta näin rakastavasti, meidän hyväkshän ne vaan kattelee perään vähän tollai, ja kämppäkin on oikeasti kiva. Kivasti.

päivitys:
18:42:38 <pilpi> oli muuten ton aamuisen metelin ansiosta ilmestyny keittiöön ROSKIS
18:42:55 <pilpi> ilmesesti ovat kyllästyneet siihen et väki jättää roskansa   sinne ja sit sulkevat keittiön
18:43:05 <pilpi> aika industrial-grade jopa
18:43:15 <pilpi> tosin pelkästään meijän kerrokseen ilmesesti :D
18:43:46 <pilpi> oltiin ongelmallisin kerros sit

View original post in my journal, at pilpi.net | No comment |
Post tags: Erasmus, kieli, matka, päiväkirja, valitus