The future owes me nothing
the past is way behind
all there is, is now
everything is new

Mc Mane & Sarkastinen: Tampere

Lyrics:

Sanat:
Sairaan kaunis keli ulkona
Käyn ostamassa tölvin olvii turtolast
Jos haluun nähdä tuttuja monta nii
suuntaan matkani vaan koskarin ostarii
Vanhuksia, yangstereita, mäkinkulman gangstereita
vaanimassa tilaisuutta ku ois mustia panttereita
Tää on mun juttuni, mun oma bravuuri
Nyt mukaan kaikki amurin kamuni
äänittäjä, räppäri, laulaja, miksaaja
Tähtään korkeelle, voisin kiivetä Pispalaan
ja laskeutua sit tahmelan rantaa chillaamaa
yhdessä ystävien kanssa kohti iltaa ja
pimeän tullen kotiin päin, jutellaan taas
olin poissa mut en pystyny jättämään hervantaa (Herwood)
Sä voit kiertää maata ja manteretta
mut ei oo olemassa toista Tamperetta

Sä et tiedä mistä puhut (et tiedä mistä puhut)
Jos puhut Tampereesta paskaa
Joka kunnon äijä sekä neito (joka kunnon äijä ja neito)
Tätä mestaa rakastaa
Helmi terassit (helmiterassit)
Ja helmee safkaa
Käy siis myötätuuleen (käy myötätuuleen)
Äläkä Tamperetta vastaan

Ne apinat jotka ei tulee tajuu mansen kapinaa
Voi surutta pistää betonikengis juokseen ratinaan
On turhaa rupee etsiin nelilehtistä apilaa
Elämä hymyilee ku rannal halaan kultaa lapista
Syntymäpaikka Manse a.k.a Tampere
jokaiselle tuttu ku Väinämöisen kantele
Kalevala Kaleva no Tamperetta parempaa
kaupunkii etsimällä etsii saa mut meidän agenda
Vaan peittoaa Peltolammil Härmälässä keittoa
ryntään pyynikin metsien läpi Hugo Peikkona
“Mennääks metsään?” Ja näkötornii ziigaa maisemaa
Ei mikää voita Tampereen auringon paistetta
Kesällä tsillataan kymppisäkki beesii
Rannalle frendien kans notkuu ilman stressii
Jos tuut meidän tielle niin sut Tammerkoskeen tyrkkään
“Ei en mä ollu syypää”, fuck it, nyt mennää ryyppään

KERTSI

Tääl on ne kauneimmat neitoset
ja paras murre tiäksää, voihan veikkoset
Tuu pois sieltä stadista, oo ny järkevä
Mä oon Tampereella eli en siis “ylöjärvellä”
Ilmapiiri lepponen ja ilma raikasta ku sadevesi
Ha, tää on mun manchesteri
Antakaa tilaa näille hulluille äijille
ja liittykää mukaan meidän hulluille päiville

Vaikka kapinoidaan vastaan ei puhuta Kustaa Vaasasta
vaan Tampereesta, punatiilitalot, mustaa makkaraa
Tammerfesti, Manserokki, miinus viirus
Näsinneula, Tammerkoski kaulassa kiikkuu riipus
Camoon koskenrantaan ensi kesänä
Pojasta mieheks, tää lintu lensi pesästään
Metsosta Turtolaan ja takasin Tammelaan
Ei enää kiirettä kierretää Mansea

KERTSI

I feel reaching out to God has been easier, too. To a great deal sharing faith with Salla-Maaria has helped in that. Really trusting is truly tricky still, though. (I would like to trust that God will give me that trust, but that seems awful lot like circular reasoning.) How to treat the agnostic in me, that boldly proclaims to be more honest than the believer? How to treat the believer in me, that nonetheless in everyday life continuously shows that life is not worth the while without believing?

Oh right. The Bible addressed this question already (an article from the Taizé brother François; sama suomeksi).

Today the weather has been nice, too.

Want to see the below photos larger? Trip photos in Flickr or slideshow

Being angry for the sake of being angry
Brutality as justification for greater brutality
Loud talkers refusing to listen to quiet talk
Pursuing profits for personal pleasure and calling it something else
Acting like the past or the future are different from the present
Having children to feign responsibility
Refusing to see governments as an image of ourselves
Trusting words too much
Equating charismatic with credible
Doing less than what’s required when requirements are low
Listening to music with your eyes open
Supporting war
Not being able to look at pictures of dead people
Politics as a playground of the highest bidders
Praising childhood and stripping it away from children
Decaffeinated coffee
Giant supermarkets with millions of tiny packages
Food without origin
Acting like responsibility is a burden
Trying to kill pain with a chemical substance
Diagnosing discomfort
Gender roles as an explanation for anything
Pretending to believe as a form of consolation
The thought of thoughts after the brain has died
Valuing life only when it is valuable
Technology as a substitute and not a tool for understanding
The failure to talk and listen to young people
Arrogance masked as affection
Violence and love in the same sentence
Giving off the air of infallibility
Treating art as property
Only making records if records are forever

Don Johnson Big Band: All Hope (emphases are mine; on spotify)

Astun siihen kumminkin jo kaksin jaloin, tai vaikka nelinkontin rähmälläni. Vaikka jarrut ovat edelleen päällä milloin enemmän, milloin vähemmän, kasvan ja tulen näkyväksi niissä ympyröissä, jotka ovat minulle tärkeitä. Pelkään silti jotain abstraktia hylkäävää tuomiota edelleen, koska itse näkee ainakin jotain siitä kuinka väärin on, ja kuinka paljon enemmän voisi tehdä.

Sen verran uskovaisena pysyn, että ainakin kun joku muistuttaa, voin tarrautua kuvaan siitä, että jollain mystisellä tavalla kaikki on sovitettu, vaikka en sitä näekään, ja minun olemisellani juuri niin sekaisena kuin satun olemaan, on oikeutus. Suuren osan ajasta suoritan elämää silti, enkä suostu luottamaan: haluan tehdä itse, nähdä itse, eikä nappaa luottaa siihen, että joku muu nyt sitten paremmin.

Humanistinen, Jumalaton maailmankuva on siitä mukava, että voi ajatella, ettei kukaan minun yläpuolinen ainakaan pääse nipottamaan. Toisaalta, sitten on aina omilla armoillaan, ja jos sattuu olemaan paskana niin eipä sitä armoa itselleen jaksa antaa – eikä ole alkuunkaan itsestäänselvää, että ihmisiä jotka jaksaisivat, on ympärillä.

Silti kiehtoo ajatus siitä, että voisi todella ottaa vastuun omasta ajattelustaan ja tunne-elämästään, kokonaisesti. Että ei jäisi odottaamaan armoa yläpuolelta, vaan määräisi itse, ottaisi asenteekseen olla oman reviirinsä totaalinen herra. Että ei tarvitsisi työhypoteesiin Jumalasta turvautua eikä niellä oppia siitä että meolemmeperisyntisiä-muttaJumalaonloputtomanoikeudenmukainen-jotenhäntarvitsisynnittömänuhrin-jottamevoisimmeolla-sovussahänenkanssaan, vaan todeta itse, mitä ymmärrän ja mitä en, ottaa vastuu omasta elämänpiiristäni itse ja jättää muiden huolet muille.

Näiden kahden tavan nähdä välinen jännite ei ihan heti näytä laukeavan.

Ihmissuhteet ovat edelleen aika epävakaita. Toisaalta hyväksyn sen, että ystäviä tulee ja menee – vaikka toisinaan sitä jääkin miettimään, keneen jää milloinkin haavat siitä, että ihmissuhde vain unohtuu, tai joskus tulee revityksi irralleen. Tälle rosoisuudelle tai rikkinäisyydelle tai vääryydelle, riippuen näkökulmasta josta asiaa katselee, ei oikein kukaan näytä voivan mitään. Toisaalta sitä iloitsee hetkistä kun vaikuttaa siltä että on pystynyt olemaan tueksi, kun kokee että tässä on oikea paikka minulle palvella tässä kohtaa elämää. Ehkä olen liian idealisti ja etsijä, kun täytyy jatkuvasti vaihtaa tapoja, joilla elämää katselee, ja siinä samalla ihmisiä, joiden kautta sitä tekee. En tiedä, nähdäkö siinä vääryyttä ja kuinka paljon, kaikki näyttäytyy kovin suhteellisena. Tietysti jokainen on lopulta – ainakin jossain mielessä – vastuussa itsestään.

Yesterday, Don Johnson Big Band (and at times also the guy who was beatboxin’) was awesome at Ihmistulva, I enjoyed jumping around a lot.

Also otherwise, yesterday was pretty relaxing. Met Tapio during daytime, bought a couple of ciders, had time to just enjoy my own company and feel that I am stronger by myself than I used to be.

University courses have started, and now life consists of balancing my schedule between the courses and my thesis.

I miss mystery, I miss diving together into where everything is unsure, I miss connection without condition. Why can’t people be more free? Why can’t they let go of prejudice? (Of course then you would ask, whether I have.)

I mostly have the experience in life that if I just concentrate, I can master pretty much anything I am motivated to take on. But I seem to exhaust myself so easily. Life offers too many challenges. Some I accept because of interest; some because of a sense of duty. Over time I have learned to understand my fears and that work continues.

But at the moment, freedom seems distant. Feeling somehow old. Work with Moodle is finding a balance in all of its challenges, and once I get out of this flu I will again find it inspiring. Still, I feel I need to broaden my horizons again. To find an entirely new perspective (how many can there be?). To make myself more involved in real life, whatever that will mean this time around.

To reach out for the God, who I still hope is looking for me, for my strength to hold on to him is pretty marginal at this point.

I am enjoying life with Minna. Mostly, she understands my weaknesses well and I think it goes both ways. We find it easy to spend relaxed time together, while facing difficulties rather directly. It seems balanced, and genuine.

But where is this headed?

Edit 21 September 2011: Link added to thesis

Erasmus-matkakertomus:

• ODF (Open Document Format, tehty OpenOfficella)
  
• PDF

I’ve been inviting people to see me during the last week for several occasions, and despite me trying to organize things, everybody came tonight. The surprise was great – I would have been stressed about it had I known beforehand. The party ended just minutes ago, and I feel I had nothing to do with organizing it. Vincent brought chairs, some drank tea, some vodka, some wine, some beer, but nobody seemed too drunk at any time (some pistachio shells flew around the room during the night though). I offered everything I had in the cabinets (pistachios, sunflower seeds, eggs, soup, …) and people brought their own stuff. Lukas made omelettes. Some French people joined in at one point of the evening.

They gave me a book with photos and writings and drawings from everybody as a gift, and I feel like I have gotten way much more attention than I ever could have deserved. I feel too glad about it all to be cynical, it was beautiful. They made me sad for the fact that I am leaving so soon. :) There was quite a mess here but people cleaned up before they left and told me they’re coming again at eight in the morning to help me clean up! (The cleaner lady will organize an inspection at ten in the morning.) Wow.

Tomorrow to Poland, at around 17 hours.

En minä oikeasti tätä asennetta jaksa kovin kauaa ylläpitää. Koko viikko on ollut täynnä raskaita tunteita sisällä ja ulkona, vaikka toisaalta kaikki onkin hyvin. En jaksa enää Ranskaa ja motivaatio kielenkin opiskeluun on totta puhuen aika alhaalla. Toki nautin siitä kauneudesta mitä täällä on. Tykkään edelleen ympärilläni olevista ihmisistä, mutta en yritä enää. En koe huonoa omaatuntoa siitä, että niistä, joista ei ole tähän mennessä tullut läheisiä, ei varmaan tulekaan.

Tekemistä on kovin paljon koko ajan. Maanantaina kesän tulot varmistuivat Googlen Summer of Code -opiskelijahankkeessa. Nyt sitten vain tasapainotellaan kesä gradun ja duunin välillä. Ihan kuin kesällä ei riittäisi muutenkin kaikenlaista säädettävää kun on tullut oltua vähän Ranskassa. Duuni on kyllä sinänsä uskomattoman mielenkiintoista, ja ekaa kertaa arvostetaan oikeasti käytettävyysosaamistani ja koodaus jäänee suhteellisen vähälle.

Tajusin tänään, että opin ehkä tämän vuoden jälkeen arvostamaan enemmän niitä ystäviä, jotka minulla on Suomessa. Suhtautumaan niihin enemmän pysyvinä. Haluan nyt kasvattaa elämääni, kasvattaa tilaa siinä siten, että voin vahvempana toivottaa tervetulleeksi ne jotka minun elämääni annetaan. Antaa enemmän. Voi, kun voisin. Jaksaa kiinnostua siitä, enkä antautua arjen puuduttavuudelle.

Sunnuntaina käytiin Luxemburgissa. Siellä oli kaupungin keskellä semmoinen laakso, jossa oli pieni kylä! Oltiin ihmeissään siitä kauneudesta. Laitan ehkä kuvia joskus. Käytiin myös Ozzyn kanssa modernin taiteen museossa, jonne Nejib ei halunnut sisään. Ostettiin hävyttömän kalliit 4€ juomat, Ozzy fruitien (vaimikäseon) tapaisen, minä vihreän teen. Mutta ihanan rakennuksen ja valon ja tunnelman takia se oli sen arvoista. Myöhemmin tavattiin suomalainen nainen kadulla, Nejib kysyi siltä tietä ja selvisi että se on työmatkalla Suomesta. Oli mukavaa toisaalta, mutta vähän vaivaantunutta. En tajunnut edes esitellä itseäni sille.

Tänään lähetin gradun nykyisen version Saila Ovaskalle, joka graduani ohjaa. Olen ollut jotakuinkin tyytyväinen tähän asti saamaani palautteeseen. Nyt on vapaa olo, hetken tyhjennän nyt päätäni ja annan tämän flunssan laskeutua.

Etäsuhteilu Minnan kanssa on toisaalta rasittavaa ja toisaalta ihan tervettä. Kun yhteys on luotava ja ylläpidettävä pääasiassa vain sanoilla, siitä tulee ihan erilaista. Google Docs on yllättävän hyvä työkalu semmoisen pitkäjänteisemmän parisuhdekommunikaation hoitoon, muuten :).

Keskiviikkona oli suuri elämys mulle se kun opetin taas PHP:ta täällä tavatulle Sabirille, englannin ja ranskan ja suomen sekasotkulla. No enimmäkseen englanniksi. Piirreltiin kuvia paperille, että kun kirjoitat tämmöistä koodia niin näin lentelee viestit palvelimen ja käyttäjän selaimen välillä (pipareita ja sessionhallintaa opetin). Ja vitsi kun oli voitoniloinen tunne kun oikeasti jokin asia selvisi! Huomenna se tulee uudestaan, ellen sano että sori nukun flunssaa pois. Se toi mulle Suomesta neljän viljan puuroa lahjaks, oon ollu onnellisempi aamuina nyt.

Ainii, ja oon taas käyny uimassa. Kivaa on se, kun jaksaa paremmin sit. Viimeks ns. eilen torstaina. Sielläköhän sain tän flunssan. Saisivat jo keksiä täälläkin, että sauna uimahallissa on hyvä juttu! Siellä tunnen itseni ulkomaalaiseksi, mietin että millaisinkohan silmin nämä paikalliset täällä näkevät tämän paikan ja nämä ihmiset, ja minut.

Kiitän Jumalaa, vaikka välillä se tuntuu ristiriitaiselta. Kuiskailen vain tai rääyn kadulla halleluujaani, vaikka olenkin nyt yksin sen kanssa, vähän samalla tavoin, kuin uskovaisten kanssa olen usein yksin hyvinkin syvälle menevien epäilysteni kanssa. Koenpa ainakin jotenkin tietäväni toisaalta, miten itse asiaan suhtaudun: missä menen suhteeni kanssa Häneen, jota voin vain toivoa oppivani tuntemaan.