Poleeminen virtahepo

Moraalista, yhteiskunnasta ja laista unohtamatta Greenpeacea ja Päivi Räsästä

2013-10-08T00:28:00.002+03:00

Sanna ukkola kirjoitti blogissaan Laittomuuksia luvan kanssa, miten yhteiskunta kansanedustajia ja ministereitä myöten toimii moraalin nimissä epäjohdonmukaisesti. Ihminen on pääsääntöisesti epäjohdonmukainen ja irrationaalinen olento, mutta ei puhuta nyt siitä.

Kysymykseen "Onko moraalisesti oikein, että abortteja vastustava ryhmä hyökkää aborttiklinikalle ja kytkee itsensä kettingeillä operaatiopöytään?" voi vastata vain kysymällä "Kenen moraalista puhutaan?" Itse en ainakaan keksi mitään muuta mahdollista vastausta, ellei nimenomaan kysytä mitä itse asiasta ajattelen.

Moni tuntuu ajattelevan, että moraali on jotain yhteistä. Moraalia on kuitenkin kahdenlaista: julkista ja yksityistä. Yksityinen moraali on sitä mitä me pyörittelemme päämme sisällä ja julkinen on aika lailla eri juttu, sillä se muodostuu yhteisön jäsenten keskinäisten vuorovaikutuksien kautta. Toki kaikki lähtee yksityisestä moraalista, mutta yhtäläisyysmerkki katoaa aika alkuvaiheessa. Hommaa sekoittaa myös se, että yhteiskunnan jäsenet eivät ole välttämättä yksilöitä, vaan voivat olla myös ryhmiä. Ryhmillä on silloin oma yksityinen moraalinsa suhteessa julkiseen moraaliin, mutta ryhmän sisällä vallitsee julkinen moraali ja ryhmään kuuluvilla yksilöillä on oma yksityinen moraalinsa. Pistetään mukaan vielä se, että yhteiskunnan jäsenillä on erilaisia rooleja ja vaikka rooli ei sisäiseen moraaliimme vaikuttaisikaan, se vaikuttaa siihen miten ilmaisemme sitä vuorovaikutuksessa ja sitä kautta julkiseen moraaliin. Mä en halua tällä sotkea koko juttua sekavuuksien mössöksi, vaan lähinnä tuoda esille, että kyse ei ole ihan yksinkertaisesta jutusta ja sen liiallinen yksinkertaistaminen on hieman kyseenalaista.

Jos tuosta jotain päätelmiä voi tehdä, niin sen, että julkinen moraali on approksimaatio sen jäsenten sisäisten moraalien summasta jaettuna kaikkien kesken. Olettaen siis, että vuorovaikutukset olisivat tasavertaisia, mitä ne eivät ole. Ja että roolit olisivat yhtäläisiä, mitä ne eivät ole. Sopiva julkisen moraalin määritelmä voisi siis hyvin olla, että se on suunnilleen se mitä voi sanoa oikeaksi ja vääräksi ilman, että siitä tulee ihan hirveästi riitaa ja herkkien aiheiden kohdalla ei tarvitse kauheasti pelätä, että alkaa vuotaa nenästä verta.

Tuota vasten tarkasteltaessa ei pitäisi tulla hirveän suurena yllätyksenä, että Greenpeacen ja abortinvastustajien samanlaiset aktiviteetit saisivat erilaiset tuomiot. Pro-Greenpeace: neitseellinen luonto, jota ylimielinen, ihmisoikeuksia polkeva suurvalta uhkaa. Pro-Life: Naisten oikeuksien ja fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen ja vanhoillisuus. Jälkimmäinen ei tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa ehkä olisi se varsinainen voittajasuosikki kansansuosiossa.

Laista sen verran, että laki ja moraali eivät ole yhtä. Lain tulisi kuvastaa vallitsevia julkisen moraalin käsityksiä käytäntöön sovellettuna. Sellaisenaanhan niitä ei voida soveltaa, koska yleensä moraaliin liittyvät asiat halutaan pitää melko yksinkertaisina ja irrallisina. Todellisessa maailmassa asiat harvoin ovat yksinkertaisia ja irrallisia - pikemminkin päinvastoin. Meidän siis pitää tulkita moraalia (ja muita asioita) muodostaaksemme lakeja. Julkisen moraalin muodostuminen sisäisistä moraaleista oli aika sekava prosessi ja nyt tehdään about samanlainen kierros. Lopputulos on monelta osin kompromissi. Eikä asiaa helpota se, että laki kulkee yleensä jälkijunassa valtarakenteiden pyrkiessä luonnostaan suojelemaan itseään muutoksilta. Onko siis mikään ihme, että luultavasti kaikki kokevat usean lakipykälän olevan vastoin heidän henkilökohtaista moraalikäsitystään?

Ministerin kansalaistottelemattomuuteen kehottamisen tuomitseminen on hieman erikoista, sillä väkivallaton vastustaminen on yksi perinteisistä vaikuttamisen keinoista ja tulee heti mielenosoitusten jälkeen. On niitä vielä muitakin, mutta jätetään ne tämän ulkopuolelle. Parlamentaariset pelisäännöt ovat hieno juttu, mutta jos ne toimisivat niin hyvin kuin kirjoittaja antaa ymmärtää, miksi meillä on suuria mielenosoituksia ja kansalaistottelemattomuutta? Ai niin, marginaalissa riehuvat toisinajattelijat ja terristit. Todellisuudessa kansalaistottelemattomuudelle on paikkansa, jos parlamentaarinen järjestelmä ei syystä tai toisesta toimi siten kuin olisi aika monen mielestä sopivaa ja kohtuullista. Oleellista on, että moni on aktiivisesti ajetun asian kannalla ja vielä useampi passiivisesti ja voi jopa sanoa kantansa kahvipöytäkeskustelussa kysyttäessä, jos ei ihan hirveästi erimielisiä ole paikalla. Elleivät edellämainitut toteudu, kansalaistottelemattomuus kääntyy todennäköisesti itseään vastaan ja jää - ainakin toistaiseksi - marginaalin ilmiöksi, jota enemmistö paheksuu ja josta voidaan tupakkapaikalla kertoa halventavia vitsejä.

Miksi Räsäsen ja Niinistön aiheuttamat reaktiot olivat sitten niin erilaisia, vaikka viestit olivat perustaltaan melko samanlaiset? Luultavasti siksi, että Räsäseltä vanhempana ihmisenä ja kristittynä odotetaan tietyn roolin mukaista käyttäytymistä, esim. lainkuuliaisuutta ja yhteiskuntarauhan kunnioitusta. Niinistö on nuori ja vielä vihreä, jolta voi odottaakin tuollaista käytöstä. Toki heidän rooleillaan yhteiskunnassa oli varmasti merkitystä: Räsänen sisäministerinä on lähempänä lakia ja Niinistö ympäristöministerinä lähempänä luontoa. Lausunnoillaan Niinistö siis oikeastaan toteutti rooliaan ja Räsänen puolestaan toimi omaansa vastaan.

Jätän tähän loppuun pari pakkaa natsikortteja, jos jollekin jäi vielä jotenkin epäselväksi miksi ministerin, kansanedustajan tai kansalaisen ei aina tule kunnioittaa eikä noudattaa kansanedustuslaitoksen säätämiä ja voimaansaattamia lakeja ja säädöksiä.

Kulutus ja minä

2012-11-22T10:35:00.001+02:00

Eräässä keskustelussa avasin vähän näkemystäni kulutuksesta, tavarasta ja omistamisesta. Mielestäni hyvä vanhan ajan sääntö on edelleen voimassa: Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Myös pieneen tavaramäärään pyrkivää voidaan pitää ostokäyttäytymiseltään "köyhänä".

Alla periaatteita, joihin mä itse olen pyrkinyt (mutten aina onnistu noudattamaan):

Osta vain tavaroita, joita tarvitset
Osta tavaroita, joihin olet tyytyväinen
Osta kestäviä ja laadukkaita tavaroita ja ole valmis myös maksamaan laadusta
Valitse ekologisempi ja eettisempi vaihtoehto, jos mahdollista
Tue lähituotantoa ja käsityötä. Vältä pitkiä logistisia ketjuja
Osta tuotteita, jotka säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa mahdollisimman hyvin

Kaikki nuo nostavat hankintojen hintaa, mutta se on oikeastaan yksi tapa kontrolloida omaa ostokäyttäytymistään. Kun sohvaan on laittamassa useamman tonnin, alkaa väistämättä harkitsemaan todella tarkkaan millaisen sitä oikeastaan haluaa. Arvokkaampi fillari taasen kestää tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä ja maksaa itseään takaisin huollon ja varaosien vaihdettavuuden muodossa. Parempia vaatteita hankkii harvemmin ja niitä tulee käytetyksi enemmän.

Vasta tutkimalla tarkemmin tuotteiden rakennetta mä olen alkanut havaita selkeitä eroja halvan ja kalliimman välillä. Halvassa tuotteessa säästetään pienissä jutuissa, jotka saattavat tuntua triviaaleilta, mutta mitä monimutkaisempi tuote on, sitä useammassa "pienessä jutussa" on säästetty ja sitä enemmän siinä on osia, jotka voivat pettää. Mitä pidempi suunniteltu käyttöikä on, sitä todennäköisemmäksi osien pettäminen muodostuu. Ja koska halvempiin tuotteisiin ei usein ole varaosia, yksi pieni hajonnut osa tekee koko tuotteesta käyttökelvottoman. Tämä on mun mielestäni sitä suurinta järjettömyyttä ja todellista tuhlausta. Tuntuu käsittämättömältä, että ruuvin kierteiden pettäminen tai katkennut muoviosa voisi tehdä kokonaisesta kodinkoneesta jätettä, mutta näin se menee. Tuo yllämainittu pätee myös vaatteisiin. Kenkien kohdalla mä pyrin lähtemään noin 5-6 vuoden käyttöiästä, jolloin 200 euron ostoksesta muodostuukin 30-40 euroa vuodelle ja käyttämällä hyviä suutareita voi käyttöiän tuplata. Takeissa voi valita alerekin sijaan valmistajan, joka tarjoaa kunnostus- ja huoltopalveluita.

Aina ei tarvitse tyhjentää tiliään voidakseen hankkia jotain korkealaatuista. Fannyn talvitakki maksoi vintage-liikkeestä ostettuna muistaakseni 50 euroa. Laatu ja materiaalit ovat jotain sellaista, mistä ei nykypäivänä voi unelmoidakaan maksamatta itseään kipeäksi, ja lisäksi vielä käsityötä. Takki on kaikesta päätellen kulkenut yhden ihmisen elämän läpi ja siirtynyt toiselle. Ehkä se jatkaa vielä kolmannelle. Tuo jos mikä on todellista ekologisuutta.

Tavaroiden vähentämisen ei tarvitse tapahtua kertarysäyksellä kaapit siivoamalla, vaan se voi tapahtua myös pitkänä prosessina, jossa tavoitellaan kokonaisvaltaista elämän- ja ajattelutavan muutosta. Jossain vaiheessa huomaa, että jotain on täytynyt tapahtua, koska talosta lähtee enemmän tavaraa kierrätykseen kuin uutta tulee sisään.

Eräs asia, joka mun mielestäni kaipaa huomiota, on tavarat osana elinympäristöä. Jos elää koti täynnä tavaroita, joista ei oikeastaan edes pidä, voi suhtautuminen koko elämään alkaa muuttua samanlaiseksi. Niin kauan kuin tavarat ovat ympärillä siksi, että jos vaikka sitten kun, elää itsekin elämäänsä sitkuillen sen sijaan, että keskittyisi siihen, mikä on omassa elämässä juuri silloin tärkeää. Kummastakin elämänasenteesta voi sanoa, ettei se ainakaan onnellisuuteen johda.

Nää jutut saattaa kuulostaa monen korvaan elitismiltä, mutta mulle niissä on kyse muusta. Enemmänkin tuo kaikki on oman elämänsä haltuunottamista ja tasapainon tavoittelua. Onnea ei saavuta ulkoapäin eikä se tule materian kautta, mutta koska materia on joka tapauksessa välttämätöntä, tulisi suhteessa siihen tavoitella tasapainoa ja tyytyväisyyttä.

Kasvatus, itsekritiikki ja tunnehallinta

2009-09-18T11:04:00.002+03:00

Juuri keskustelin vaimoni kanssa omasta näkemyksestäni kasvatuksen suhteen ja omista ongelmistani siinä. Mä pyrin ainakin ajoittain tarkastelemaan omia kasvatusmenetelmiäni kriittisesti ja tekemään korjausliikkeitä sitä vaativissa kohdissa. Kuitenkin joskus on sietämättömän vaikeaa vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun koiranpentu näkee jotain jännää, ei vaakakupissa paljon paina se, että olet juuri kieltänyt menemästä aidan toiselle puolen. Uteliaisuus ja halu käydä tutkimassa vain menevät ohitse humahtaen ja koira on toisella puolella aitaa. Tuskin kukaan koirankoulutuksesta mitään tietävä väittäisi koiran tekevän tätä ilkeyttään tai sinua uhmatakseen. Harva myöskään alkaa huutaa koiralle raivoissaan, vaan useimmat hakevat koiran ja pyrkivät vastedes välttämään vastaavia tilanteita, esim. pitävät koiran kytkettynä.

Mä vedän paljon yhtäläisyyksiä eläinten ja ihmisten välille ja siten myös koiranpentujen ja lasten. Siitä huolimatta mä löydän itseni aina ajoittain tenttaamassa lapselta sitä perinteistä "Montako kertaa tästä pitää vielä sanoa?" Ihan oikeasti - odotanko mä vastauksia esittämääni kysymykseen? Oletanko aivan aidosti, että lapseni vastaa "Kolmekymmentäseitsemän", "Yksi" tai "Ei enää yhtään, isi - tämä riittää. Opin läksyni"? Tähän muuten liittyy vielä se toinenkin "Miksi sinun aina täytyy tehdä näin?" - joka ei ole mitenkään suhteessa todellisuuteen, sillä riittää, että lapsi on tehnyt asian "väärin" vain kerran ja muut parikymmentä kertaa aivan niin kuin pitääkin.

Mä tiedän taustalla vaikuttavan usein aivan samanlaisten mekanismien kuin ylempänä mainitulla koiranpennulla. Voi olla myös, että lapsi ei ole sisäistänyt kiellon merkitystä. Eli siis sitä, että kiellon noudattaminen tarkoittaa tiettyjä toimintoja - tai lähinnä toimintojen tekemättä jättämistä. Lapsi ei välttämättä edes osaa muodostaa kytköstä kiellon ja aiemmin tehdyn asian välille. Tai kytkös menee pieleen jollain tavalla.

Kieltoja ja rangaistuksia voi käyttää ja tuleekin käyttää osana kasvatusta, mutta ikävä kyllä liian usein kasvattaja jakaa kieltoja ja rangaistuksia itsensä takia. Lapsen toiminta aiheuttaa meissä aika ajoin negatiivisia tunteita, jopa vihaa. Suurin osa meistä ei kuitenkaan kykene prosessoimaan näitä tunteita, vaan tunteet olisi kohdistettava johonkin ulospäin. Vaihtoehtoisesti ne voi kohdistaa sisään päin, mutta se on jo aivan eri kohta sairaskertomusta. Useimmat meistä tietävät, ettei lapsiin saa kohdistaa negatiivisia tunteita tekoina. Paitsi jos ne tehdään kasvatuksellisista syistä.

Mä väitän, että liian usein rangaistuksia jaellaan ilman sen suurempaa pohdintaa sen kasvatuksellisesta tarkoituksesta. Kasvatuksellisuutta voidaan käyttää hyvin perusteena rangaistukselle ja rangaistushan on annettava, koska sisäinen oikeustajumme huutaa, ettei tällaisesta saa selvitä ilman seuraamuksia! Liian usein vanhempi kohdistaa negatiivisia tunteitaan tekoina tai sanoina lapseen vain lievittääkseen omaa negatiivisten tunteiden aiheuttamaa pahaa oloaan.

Muka-rationaalisesti perusteltu sisältä kumpuava rangaistus on melkein pahempi kuin että lapselle huutaisi ajattelemattomuuksia. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhempi sentään käy pyytämässä tekoaan anteeksi - rangaistus on aina oikeutettu eikä sitä pidäkään pyytää anteeksi.

Miten ihmeessä koiran kohdalla vika on aina hihnan toisessa päässä ja lapsen kohdalla lapsessa?

Lasta saa silpoa uskonnon nimissä

2008-10-17T12:05:00.007+03:00

(HS: Oikein tehty pojan uskonnollinen ympärileikkaus ei ole rikos)

Nyt se on ihan Korkeimmankin oikeuden mukaan sallittua - lapsen sukuelinten silpominen siis. Kunhan löytyy sopiva opinkappale, joka sitä vaatii. Eri kulttuurien ja uskontojen tavat ovat osa meidän kaikkien jakamaa yhteiskuntaamme, mutta raja kulkee lapsen oikeudessa fyysiseen koskemattomuuteen. Erityisen vakavaksi tämän asian tekee se, että kyse on peruuttamattomasta toimenpiteestä, jolla on väistämättömiä vaikutuksia lapsen loppuelämään.

Ympärileikkaus on pienehkö operaatio, mutta kuten kaikki lääketieteelliset operaatiot, ei vailla riskejä. Osa riskeistä liittyy itse operaatioon ja siitä toipumiseen ja osa on sen tuloksena mahdollisesti syntyviä. Suomen Lääkäriliitto on ilmaissut kantansa tiedotteessaan jo 2004: "Potilaan altistaminen riskejä sisältävään toimenpiteeseen, josta ei koidu terveydellistä hyötyä, on vastoin lääkärin etiikkaa ja lääkärin tulee voida kieltäytyä toimenpiteen suorittamisesta." (Suomen Lääkäriliitto: Lakiehdotus poikien ympärileikkauksesta vastoin lääkärin etiikkaa)

Jos ympärileikkaus kerran on sallittua pojille, tulee sen olla sitä myös tytöille. Uutisoinnin jälkimainingeissa on jo nähty, että naiset nousevat tässä kohtaa barrikaadeille tukemaan sisariaan ja tyttäriään silpomista vastaan. Usein jaksetaan muistuttaa, että naista ei ympärileikata, vaan nainen silvotaan. Kyse on siis aivan eri asiasta. Vai onko: "Kuitenkin tyttöjen ympärileikkausten lievimmät muodot ovat jopa vähemmän haitallisia kuin poikien ympärileikkausten tyypilliset muodot. Esimerkkeinä tästä pelkkä neulanpisto/viilto, jossa ei poisteta mitään kudosta - tai pelkkä klitorista suojaavan poimun poistaminen, mikä tunnetaan sunna-ympärileikkauksena." (Wikipedia: Ympärileikkaus)

Ja kun aiemmin mainitsin vaikutuksesta loppuelämään, niin tarkennetaan hieman. Esinahan poisto vaikuttaa fyysisiin tuntemuksiin erityisesti yhdynnässä. Esinahan ollessa koskematon penis liikkuu ikään kuin kaksoisvoidellussa putkessa, joka vähentää emättimen ja peniksen kitkaa. Jos esinahka poistetaan, menetetään merkittävä osa tästä toiminnallisuudesta. Lisäksi ajan myötä terskan iho paksunee vähentäen sen herkkyyttä. Uudessa-Seelannissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin ympärileikkauksella ja kumppanin orgasmiongelmilla yhteys: "Women reported they were about twice as likely to experience orgasm if their male partner had a foreskin." (Bensley GA, Boyle GJ: Effects of male circumcision on female arousal and orgasm)

Suomi - tietotekninen takapajula?

2008-09-30T21:00:00.007+03:00

Täytin tänään kaksi kappaletta IT-alaan pohjaavien järjestöjen kunnallisvaaliehdokaskyselyitä. Tapetilla ovat vapaat ohjelmistot ja vapaa lähdekoodi sekä sähköinen asiointi. Molemmat ovat tärkeitä asioita pohdittavaksi, sillä vapaan lähdekoodin ajatus on saavuttanut riittävän kypsyysasteen, että siihen pystytään suhtautumaan vakavuudella ja sähköisen asioinnin tila on lähinnä huolestuttava.

Vapaa lähdekoodi ei enää ole mörkö, joka uhkaa tietoyhteiskunnan syvimpiä rakenteita, kansalaisten tietoturvaa ja saastuttaa syöpämäisellä anti-midaksen kosketuksellaan kaiken puhtaan. Jopa kankeimmatkin tahot ovat vähitellen hyväksyneet ajatuksen vapaaseen lähdekoodiin perustuvista sovelluksista jopa kriittisessä sovellusympäristössä. Uskon myös, että kaikkein absurdeimpien ylilyöntien aika on ohi ja päätöksissä voidaan myös käyttää järkeä eikä esim. vaadita, että "Kaikkien käytettyjen sovellusten tulee olla avoimeen lähdekoodiin perustuvia!". On siis syytä kiittää asian puolesta työskennelleitä tahoja tärkeän ja merkittävän ajatuksen läpiviennistä.

Suomi piti joskus itseään tietoteknisen kehityksen mallimaana ja sähköisen asioinnin edelläkävijänä ja olin mukana kehittämässä useita tällaisia järjestelmiä. Valtion tasolla tehtiin suuria suunnitelmia järjestelmien kehittämisestä. Itse naureskelin aikoinaan lontoolaisella rautatieasemalla paikalliselle lippuautomaatille ja järjettömälle hinnoittelulle (automaatista ostettu alennuslippu oli kalliimpi kuin tiskiltä ostettu normaalihintainen). Enää ei naurata. Muu maailma on jättämässä Suomea taakseen (Economist Intelligence Unit: "IT industry competitiveness index").

Miten saada asioihin muutosta? Keskitytään kuntatasolle, kun kerran kunnallisvaaleista on kyse. On huolehdittava, että kuntien tietoteknisistä asioista päättäviin kuuluu riittävä määrä asiantuntijatietämystä - ja nimenomaan ajantasaista sellaista. Ei riitä, että on vedetty projektia 70-luvulla vaan mukana on oltava tietoa siitä missä mennään tällä hetkellä. On ikävä tosiasia, että tietotekniikka alana vaatii erityisesti omaa aktiivisuutta, sillä kukaan ei tule kertomaan sinulle kriittistä näkökulmaa asioihin vaan kaikilla on aina jotain myytävää.

Toinen ongelma liittyy julkisen sektorin päätöksentekoon. Kuntien päätöksenteko on kuin Jaap Stam - hidas mutta kankea eikä se kerta kaikkiaan riitä viemään läpi onnistuneita tietotekniikkaprojekteja. Viimeisten vuosikymmenten kriittinen havainnointi on osoittanut, että asiat muuttuvat ja ainoa pysyvä tekijä on muutos. Nykyisten mammuttijärjestelmien sijaan suuntaus tulisi olla kohden keveämpiä ja skaalautuvia järjestelmiä, jotka mukautuvat muuttuviin olosuhteisiin.

Molemmat osat nivoutuvat yhteen, sillä avoimen lähdekoodin sovellukset voivat usein toimia kehikkona, jonka päälle järjestelmä kootaan. Koska runko on jo valmiina, ei ole tarpeen aloittaa tyhjästä ja voidaan keskittyä olennaiseen. Kevyemmillä ja ketterämmillä projektimenetelmillä järjestelmää voidaan pilkkoa pienempiin, helpommin hallittaviin osiin, jolloin kehityskierrokset nopeutuvat ja tehostuvat tarjoten ehkä jopa kustannussäästöjä. Ei ole aina tarpeen rakentaa kaikenkattavaa järjestelmää, vaan riittää, että asioihin paneudutaan yksi kerrallaan tapauskohtaisesti etsien paras ratkaisumenetelmä juuri siihen ongelmaan säilyttäen taustalla kokonaiskuvan.

Muinaisina aikoina ulkomaalaiset kauppiaat tulivat Suomeen esittelemään uutta keksintöä kaukaisilta mailta: metallia. Suomalaiset olivat jääräpäisiä ja suhtautuivat kovin epäillen kyseiseen innovaatioon, erityisesti sepät pyrkivät kaikin voimin vastustamaan metallin maihinnousua. He tekivät kivestä metallisten aseiden replikoita ja valmistivat näihin huolellisesti jopa valujäljet uskoessaan näiden olevan jonkinlainen välttämätön ja tärkeä osa aseen rakennetta. Toivoisin, että tällä kertaa emme jäisi historian kirjoihin tietotekniikan hyödyntäjistä Euroopan viimeisinä.

Minä, ehdokas

2008-09-24T11:02:00.002+03:00

Hetken mielijohteesta ryhdyin keväällä Vantaan Vihreiden ehdokkaaksi tämänkertaisiin kunnallisvaaleihin ja hädissäni pohdiskelen miten tässä ehtisi kampanjoida, varsinkaan kun ei ole varaa sijoittaa rahaa mainostamiseen tai muuhun. Eikä aikaakaan isommin jää, sillä se mikä työn ja perheen jälkeen jäljelle jää, kuluu aika tehokkaasti paikallisyhdistyksen tietoteknisen työryhmän hommissa vaalisivustoa tehdessä. Toisaalta - ehkä mä en jaksa lähteä rimpuilemaan asian suhteen, kun aina löytyy nipullinen ehdokkaita, jotka ovat minua reilusti kunnianhimoisempia.

Pääasiana oli lähteä vähän katsomaan millaista vaaleissa on ja kerätä kokemusta seuraavia varten, sillä en mä pyrin pitäytymään realismissa enkä ole vielä varannut äänivyöryn juhlapaikkaa. Politiikassa olen ollut aktiivisesti mukana vasta vuodenvaihteesta alkaen, mutta jo se on riittänyt avaamaan silmiä toiminnan suhteen. Poliittiset aktiivit ovat aivan tavallisia ihmisiä - tosin ehkä idealistisempia kuin väestö keskimäärin. Jopa ammattipoliitikot ovat ihan tavallisia tyyppejä, esimerkkinä vaikkapa Pekka Haavisto, joka oli varsin mukava tuttavuus.

Voisin illalla kirjoitella vähän auki noita mun vaaliteemojani.

Uusi järjestys koittaa

2008-08-04T15:21:00.004+03:00

Loppukeväästä vaimo ehdotti haastetta: 10-15kg painoa pois vuoden loppuun mennessä. Pohdin asiaa väyrysmäisesti yön yli ja lähdin mukaan. Ensin rimpuilin itsekseni muutaman viikon enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Kun noin kuukausi oli kulunut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni.

Ensin liityin Keventäjiin ja on myönnettävä, että päätös oli loistava. Formaatti sopii mulle aivan loistavasti ja toimii. Ruokavalio muuntuu terveellisemmäksi ja liikunta tulee mukaan kuin itsestään. Välillä voi hyvän juoksulenkin jälkeen syödä hyvällä omallatunnolla vaikkapa sipsejäkin, kun tietää, että rajat eivät ylity. Nameja voi syödä, mutta ne on ansaittava.

Seuraavana listalla oli tupakoinnin lopettaminen. Mittarissa oli 22 vuotta sauhuttelua enemmän tai vähemmän lähelle aski päivässä. Monen monituista kertaa on tullut kokeilluksi lopettamista ja aina yhtä huonolla menestyksellä. Tämä kerta oli erilainen - ja lopullinen - sen päätin heti aluksi. Jo parin viikon kuluttua mä mietin mikä teki tästä kerrasta erilaisen, kunnes tajusin: Aiemmin olin lopettanut huonoa ja epämiellyttävää tapaa, nyt irtauduin vaarallisesta ja vakavasta riippuvuudesta. Ensi kertaa tunnustin olevani tupakasta riippuvainen.

Koska liikuntaa tuli muutenkin jossain määrin harrastetuksi, alkoi nälkä kasvaa syödessä. Sitä paitsi tupakasta irtautuminen alkoi tuottaa energiaa, joka oli saatava puretuksi johonkin. Uusiin harrastusvälineisiin ei ollut liiemmälti rahaa, joten päätin ryhtyä juoksemaan. Eipä kulunut kauankaan, kun olin ohjannut riippuvuuteni uuteen osoitteeseen. Olin koukussa juoksemiseen.

Kerran olen notkahtanut koko projektin suhteen muutaman viikon ajaksi, mutta siitäkin nousin takaisin jaloilleni. Painoa on pudonnut maltillisesti (reilut 5kg), mutta vanhat vaatteet ovat alkaneet mahtua päälle. Tupakasta olen pysynyt irti nyt kolme kuukautta enkä enää halua aloittaa uudestaan. Kun aloitin juoksemisen, pystyin juoksemaan viiden minuutin välein minuutin. Nyt voin juosta 3-4 minuuttia 1-2 minuutin välein. Ehkä joskus voin tehdä sen mitä en ole koskaan tehnyt: Juosta viisi kilometria yhtä soittoa.

Näitä projekteja tullaan seuraamaan myös perheessä tapahtuvien asioiden ohella.

Kauan eläköön uusi liha!

2008-08-03T10:13:00.003+03:00

Tein sitten päätöksen laajentaa blogini hyvinkin perinteiseksi. Yksinkertaisesti en jaksa keskittyä vain yhteen aihealueeseen, vaan mulla on enemmänkin erilaisia projekteja ja sinkoilen joka suuntaan. Vastedes blogini kuvastakoon siis omaa elämääni.

Paljon on myös tapahtunut viime merkinnän jälkeen. Olen lopettanut tupakoinnin ja ollut polttamatta kolme kuukautta. Ryhdyin laihduttamaan ja läskiä on hävinnyt ainakin jonkin verran. Lisäksi aloitin juoksuharrastuksen, jossa olen ollut varsin tyytyväinen edistykseen.

Viimeisimpänä innostuksenkohteenani on sisustaminen. Kuukauden sisällä edessä on muutto ja uuden asunnon pintaremontointi sekä sisustaminen. Illat ovatkin monelta osin kuluneet surffaillessa design-sivustoilla imien vaikutteita erilaisista tuulahduksista.

Tuleva kuukausi on muutenkin täynnä muutoksia. Pääsen kesäkauden jälkeen aloittamaan varsinaiset konsultinhommat, poika on menossa ensimmäistä kertaa päivähoitoon, vaimo aloittaa opiskelut, olen ehdokkaana elämäni ensimmäisissä kunnallisvaaleissa ja varmasti vielä jotain mitä listasta unohdin.

Ottaako äitylin pikku mussukan nuppuli tisua?

2008-04-08T14:50:00.004+03:00

Ei riitä, että äitiys on kiedottu vaaleanpunaiseen kankaaseen, sen tulee myös kuulostaa äitiydeltä. On käytettävä sanoja nuppu, mussukka, tisu ja äityli unohtamatta "Ihanaa!"-huudahduksen viljelyä lähes kaikeen mahdolliseen liittyen. Pitäähän sen äitiyden onnen paitsi näkyä myös kuulua, ettei kenelläkään olisi epäilystäkään miten ihanaa on olla pienen mussukan äityli.

Kaikki äidit eivät kuitenkaan puhu imelästi - ainakaan joka tilanteessa, vaan omien havaintojeni mukaan käytetty kieli on sidoksissa ryhmään. Kieli on tärkeimpiä tapojamme ilmaista ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siitä poikkeaminen ei useinkaan ole toivottua. Muusta ryhmästä itseään poikkeavasti ilmaiseva joutuu usein epäilyksen alaiseksi ja monesti tuntuu, että ryhmä äitejä saattaa päätyä käyttämään ällösöpöilevää termistöä ikäänkuin varmuuden vuoksi vähän samalla tavoin kuin yhdessä lomalle poistunut varusmiesjoukko. Äitien ja varusmiesten välillä on paljon muitakin yhteneväisyyksiä, mutta niihin voin palata toisella kertaa.

Olen taipuvainen uskomaan, että "äitikieli" on useamman muuttujan tulos. Lasten kanssa puhuessaan vanhempien kieli usein muuttuu lapsenomaisemmaksi. Osaltaan kyse on tiedostetusta ja osin tiedostamattomasta toiminnasta. Koetaan, että lapselle on puhuttava tietyllä tavoin, mutta vaikutusta on varmasti myös tilanteessa vaikuttavilla tunnetiloilla. Rakkauden, välittämisen ja hoivaamishalun noustessa päällimmäisiksi tunteiksi on keskityttävä erityisesti, jos haluaa estää näiden tunteiden vaikutuksen omaan kieleensä ja puhetapaansa. Pääasiallisten hoitajien - useimmiten äitien - kohdatessa lapset ovat usein läsnä ja vanhemman vuorovaikutus jakautuu kahteen samanaikaiseen kohteeseen. Ja vaikka lapsi ei olisikaan fyysisesti läsnä, hänellä on silti vanhemman mielessä oma nurkkauksensa, jonka ovi on aina auki. Kun tähän yhdistetään ryhmän jäsenten keskinäinen vuorovaikutus ei ole mitenkään ihmeellistä, että käytetty kieli alkaa yhtenäistyä "äitikieleksi".

Koska kielellä on muitakin käyttötarkoituksia kuin ensisijaisen informaation välittäminen, joku voi toimia tarkoituksellisen poikkeavasti. Samassa ryhmässä yksi äiti saattaa korostetun selvästi pitäytyä käyttämästä samaa kieltä muiden kanssa ilmaistakseen pesäeroaan, kertoakseen "en ole nyt teidän kanssanne". Erottautuminen ryhmästä kielen kautta voi tapahtua hyvinkin nopeasti esim. pienen erimielisyyden kautta tai ryhmän rakenteessa tapahtuneen muutoksen johdosta. "Äitikieli" on siis ilmeisesti ainakin joissain tapauksissa myös tietoinen tapa puhua, joka koetaan osaksi yhteistä kulttuuria.

Toisaalta tietynlainen ilmaisutapa tuntuu olevan sidoksissa vanhemmuuteen ja lasten sekä muiden vanhempien kanssa oloon eikä ole mitenkään itsestäänselvästi sukupuolisidonnaista tai juuri äitiyteen liittyvää. Isäkirjassa (Aalto&Kolehmainen) käsitellään miestä, joka toimii perheen lasten pääasiallisena hoivaajana ja tämä heijastuu myös kieleen, joka on muuntunut tällä muistaakseni hitsaajalla "äitimäiseksi". Omat havaintoni tukevat tätä ajatusta enkä näe mitään syytä miksi kieli liittyisi mitenkään sukupuoleen. Kokonaisuutena tarkastellen aihe on huomattavan paljon laajempi kuin mitä lyhyellä pohdiskelulla pystyy kattamaan, sillä tuloksena on vain enemmän kysymyksiä kuin aloitettaessa.

Blogging with a purpose

2008-04-04T13:39:00.003+03:00

Kukkopilli antoi blogilleni ylläolevan plakaatin. Sääntöjä on noudatettava, ja annan omat kunniamainintani seuraaville blogeille:

Akanvaaja
Isiblogi
Muutakin kuin kuskus
Pk-sektori
Poikkeavan tavallista elämää

Kuolemasta ja kuolemattomuudesta

2008-04-04T12:55:00.001+03:00

Oman lapsen syntymä saa ihmisen ensi kerran ymmärtämään konkreettisesti oman kuolevaisuutensa ja katoavaisuutensa. Ennen sitä vain elää auvoisessa kuolemattomuuden lintukodossaan, jonne ei saata hallin hammas. Syntymä on todellinen muistutus elämän kiertokulusta, koska jos jokin syntyy, on toisen hävittävä.

Lapsen kautta ihminen kuitenkin saavuttaa kuolemattomuuden, sillä jokin minusta jää elämään, vaikka materiani lakastuisi ja viimein maatuisi. Tämän tiedostaminen on tavattoman huojentava kokemus ja ihminen voi viimein hyvästellä lapsenomaisen uskon omasta katoamattomuudestaan. Vanhemmuus on siis avain sisällämme vellovaan eksistentiaalisen kriisin umpeen ruostuneeseen lukkoon. Vanhempi voi vapaasti vanhentua eikä enää ole tarpeen pyrkiä pysäyttämään aikaa ympärillään. Kasvoihini saa tulla ryppyjä, sillä minulla on oma paikkani jatkumossa. Olen jotain, olen kokonainen.

Kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteistä. Vanhempi ei voi jäädä vain makaamaan laakereillaan onnellisena tehdystä työstä. Ei ole pelkästään kyse siitä, että jätämme lapsillemme perinnön, vaan myös millaisen perinnön me jätämme. Peilistä ei enää katso oma itse vaan koko tuleva maailma ja vanhemman on pakko vastata kysymykseen "Millaisen maailman haluan lapselleni jättää?". Tämä kysymys leikkaa läpi koko olevaisuuden ulottuvuuksista välittämättä. Kysymys kaikuu kaikessa, jota kohtaamme nyt ja tulevaisuudessa ja siinä minkä olemme taaksemme jättäneet.

Vastauksia en pysty antamaan, ne on jokaisen etsittävä itse.

Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!

2008-02-15T14:13:00.005+02:00

Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.

Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.

Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.

Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.

"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.

Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.

Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.

Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.

Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.

Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.

En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.

Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.

Päivä koti-isänä

2008-02-07T09:34:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)

Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:

Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.

Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.

Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.

Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.

Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.

Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.

Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.

Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.

Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?

Syntymä: epilogi - Uusi järjestys

2008-02-06T15:40:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Hetken kuluttua sain leikata pojan napanuoran ja ensimmäinen tunne oli pelko, että satutan lasta jotenkin. Jouduin muistuttamaan itseäni, että napanuorassa ei ole tuntevia soluja. Oloani ei auttanut, että ensimmäisellä kerralla en saanut nuoraa kokonaan leikatuksi eikä myöskään siitä turskahtanut veri. Saksittuani aikani poika kuitenkin saatiin irroitetuksi äidistä.

Kätilöt siirtyivät jälkeisten pariin ja vanhempi kätilö opasti kätilöopiskelijaa istukan poistossa. Kun se lopulta saatiin ulos, pystyin todentamaan, että istukka kalvoineen on aika karmiva ilmestys. Itse istukka muistuttaa lähinnä naudan munuaista eikä siis ole kovin paha (ei kuitenkaan mikään syötävän hyvä, toim. huom.), mutta ne kalvot, ne kalvot...

Tässä kohtaa muistikuvat ovat hitusen hämäriä ja tilanteet menevät sekaisin. Kun puolisoani kursittiin kokoon jatkoimme samaa jutusteluamme huonon huumorin säestämänä aiheuttaen sairaanhoitohenkilöstössä hieman vaivautuneisuutta ja ehkä hitusen paheksuntaa - erityisesti nuoren kätilöopiskelijan taholta. Ehkä tämä koki, ettemme jotenkin arvostaneet "tapahtuman tärkeyttä". Erityisesti kommentointini siitä miten oma "alapään operointini" (ympärileikkaus) oli kivuliaampi kuin senhetkinen kursiminen tuntui aiheuttavan jonkin verran paheksuvaa hiljaisuutta. Mutta toisaalta - entäs sitten: Me kuitenkin olimme näytelmän päähenkilöt ja mikäli löytää jotain valittamisen aihetta, siitä voi aina mainita.

Kun koitti tyypin kylvetyksen aika, hoitava kätilö kysyi haluaisinko suorittaa kylvetyksen. No totta helvetissä halusin. Ensinnäkin siksi, että haluan osallistua niin paljon kuin vain on mahdollista ja toiseksi: Kylvetys on isien hommaa. Naiset hoitakoot tissien kanssa heilumiset ja muut - isät kylvettävät. Tottakai hommassa oli hakemista ja hävetti, ettei osannut yhtään mitään, mutta hienoa se oli silti. Poika puettiin ja puoliso siirtyi suihkuttelemaan. Seuraavaksi oli vuorossa toinen isän hetki. Pitelin pikkujätkää sylissäni, vaihdettiin neniä ja mietiskelin, että tässä se nyt on: minun lapseni. Katseltiin toisiamme ja mietittiin, että aikamoisia juttuja on yhdessä edessä. Tätä kautta oikeastaan syntyi se tarve kuuluttaa koko maailmalle "mulle on syntynyt poika!" Puolisoni toppuutteli suihkusta palattuaan ja halusi lykätä kertomista niin, että saataisiin yhdessä mietityksi mitä sanotaan, kenelle jne. Minkä helvetin takia naisten pitää olla niin järkeviä ja loogisia? Se on nyt se aika!

Purin intoani pärryyttelemällä jätkän kanssa kärryillä edestakas mikä ei yllättäen nostanut pisteitäni tuoreen äidin silmissä. Se tosin lisäsi pisteitä kategoriassa "Naiset ei vaan tajua".

Olennainen havainto oli mustasukkaisen pelon väistyminen. Jossain syvällä eli pelko, että lapsi "ikäänkuin korvaa minut". Veikkaan, että taustalla on paljon kaukaisuudesta periytynyttä hylätyksitulemisen pelkoa. Mutta kun huomasin miten lapsi maailmaantultuaan sai rakkautta, joka ei ollut itseltäni pois, pelko alkoi väistyä. Lapsi sen sijaan vahvisti yhteistä rakkautta.

Ehkä vahvimpana tunteena jälkikäteen tarkasteltuna jäivät ne kaksi isoa tilannetta. Toisaalta se ihanin koskaan saamani kiireinen ja kiihkeä suudelma pojan synnyttyä ja toisaalta taas kahdenkeskinen yhdessäolo, kun ihmeteltiin toisiamme ja mietin: "tässä on mun poika!" Odota vain, kun päästään ruuvaamaan muttereita!

Syntymä: grande finale - Supersankari saapuu

2008-02-06T15:35:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Varsinainen synnytys alkoi kahtakymmentä vaille yksi ja kesti yhdeksän minuuttia. Aika kului nopeasti pyrkiessäni kannustamaan puolisoani edes jollain tavoin ilmiselvän tuskan keskellä. Parhaaksi ilmeisesti osoittautui kuitenkin kätilön antama mahdollisuus kokeilla syntyvän lapsen hiuksia (ei siis minulle, oletin, että tarjous ropeltaa jalkoväliä ei juuri tällä hetkellä koskenut isää). Kun poika lopulta syntyi seurasin haltioituneena tyypin valahtamista ulos ja aloin kuumeisesti etsiä elonmerkkejä.

Tämä ohikiitävä hetki on Isän hetki. Äiti ei vielä tiedä syntyneestä lapsesta ja lapsi on hetken aikaa "vain isän" (kätilöitä ei huomioida). Poika heilutteli sormiaan ja jalkojaan ja kun käännyin puolisooni päin tämä puhkesi itkemään ja suuteli minua suulle. Tähänastisen elämäni onnellisin hetki, jonka suuruuden tajusin vasta jälkikäteen.

Käännyin katsomaan poikaa muistaessani tämän supersankarimaisen sinisen värin, mutta tämä oli jo muuttunut punertavammaksi. Napanuora oli ollut pojan kaulan ympärillä ja tämä oli aiheuttanut häiriöt sydänäänissä. Poika asetettiin puolisoni rinnalle ja siinä sitten ihmettelimme yhdessä tapahtunutta.

Syntymä: III näytös - Paikoillanne, valmiit, ponnistakaa!

2008-02-06T15:25:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Kahdentoista jälkeen oli uuden sisätutkimuksen aika, ja havaittiin, että kohdunsuu on täysin avoinna ja puolisoni sai luvan ryhtyä ponnistamaan, jos siltä tuntuu. Seuraavan vajaat puoli tuntia ponnisteltiin ja spinaalin vaikutuskin alkoi vähitellen loppua. Kätilö kertoi, että lisäpuudutusta ei enää ollut tiedossa. Sinertävä käteni otti kuulemansa ehkä kaikkein raskaimmin.

Ponnistusten aikana lapsen syke tippui aina hieman ja puolisoani muistutettiin hengittämään. Itse seurailin selkäni takana olevaa monitoria ja sen sykemittaria enemmän ja vähemmän huolestuneena. Ensimmäistä kertaa aloin olla huolestunu meneekö kaikki hyvin. Kätilöopiskelija pyysi puolisoani nostamaan jalkaansa ponnistuksen ajaksi ja tämä teki työtä käskettyä. Kyseinen jumppa näytti kaikkea muuta kuin mukavalta ja helpolta. Toisella kertaa hän ei enää jaksanut ja opiskelija pyysi taas samaa saaden vastauksen, että voimat eivät riitä. Kun pääasiallinen kätilö saapui paikalle ja ilmoitti seuraavan supistuksen kohdalla, että olisi hyvä, jos puolisoni nostaisi jalkaansa ponnistuksen ajaksi, seurasi välitön hermojen palaminen kiinni. Ihmisissä oli mennyt aivan sekaisin kuka oli sanonut mitä ja milloin ja tuloksena oli lievästi ilmaistuna suuttunut äiti.

Varsinainen synnytys alkoi, kun kätilö oli todennut tilanteen soveliaaksi. Itse pystyin todentamaan ponnistusten vaikutuksia seuraamalla jätkän nuppiin kiinnitetyn johdon liikkeen perusteella. Kirjava johto tuli sentti sentiltä enemmän näkyviin. Samalla havaitsin myös ensi kertaa, että synnytyksen seuraaminen ei todellakaan ole eritekammoisen hommaa. Kalvojen puhkaisun myötä tullut lapsivesi oli ollut ensikosketus eritteisiin, mutta se nyt näytti vain vanhentuneen maidon heralta. Tämä oli tavaraa, josta kauhuelokuvat on tehty: veristä limaa, omituisen näköisiä nesteitä, kalvoja, kudosta, verta ja napanuora. Enkä edes muistanut, että pahempaakin on odotettavissa.

Syntymä: II näytös - Suunnitelmat romukoppaan

2008-02-06T15:22:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Vartin yli kahdeksan asetuimme synnytyshuoneeseen 7. Huone oli kohtuullisen kalsea ja "sairaalamainen" mikä vähän pisti silmään, mutta toisaalta kyse olikin sairaalasta. Silti hieman lisää viihtyisyyttä olisi kaivannut. Puolisoni pääsi haluamaansa suihkuun ja sai oloonsa hieman helpotusta. Itse odotin juuri tätä, koska suihkun tarjoama lievitys antoi vähän aikaa miettiä miten edetä. Kaiken odottelun jälkeen selvisi, että synnytys on jo edennyt niin pitkälle, ettei suunnitelmiamme voitu isommin ottaa huomioon.

Tuleva äiti asetettiin sängylle ja kytkettiin johtoihin. Itse keskityin lämmittelemään kaurapussia, pitelemään sitä selän päällä ja yritin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Supistusten aiheuttamat kivut alkoivat yltyä ja yhdeksältä kokeiltiin ilokaasua. Ensin harjoiteltiin hieman tekniikkaa ja kokeiltiin, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Ilokaasu ei ikäänkuin ehtinyt mukaan. Avustava kätilö yritti saada vielä käyttämään kaasua, mutta tuloksena oli vain ainakin itselläni kasvavaa vitutusta. Yritys päättyi puolisoni lyötyä suukappaleen suuttuneena sängynreunaan kivun yllyttyä tarpeeksi kovaksi. Ainoa ajatus oli enää päästä eroon kivusta ja hän ilmoitti ykskantaan haluavansa epiduraalin.

Ennen epiduraalin antamista suoritettiin sisätutkimus. Tutkimukset alkoivat tyypilliseen tapaan oksentamisella. Tämä oli hyvä osoitus siitä, että ilokaasu ei toudellakaan sopinut tälle synnyttäjälle. Fannyn olo muuttui entistä tuskaisemmaksi ja nyt alkoi jo päästä tuskaisia ääniäkin mikä kertoi aika selkeästi, että nyt teki ihan aikuisten oikeasti kipeää. Supistusten aikana pidin kädestä kiinni pyrkien auttamaan kivun poiskanavoimisessa. Normaalisti puolisoni kivun näkee vain otsan kurtistumisesta ja kiukkuisuudesta, mutta nyt sain ilmoituksen tulevaisuudessa tapahtuvista murhista, ellei kipuja saada pois. Kerran menin sivummalle tutkimusten ym. kääntelyn ajaksi ja tuntui sielussa viiltävältä, kun puolisoni epätoivoisesti kutsui nimeäni supistuksen tullessa. Toisaalta silloin sain lisää uskoa siihen, että paikallaolostani oli oikeasti hyötyä.

Itse vain pitelin kädestä kiinni ja annoin hänen purkaa kipuaan käteeni, joka sai kohtuu kovaa kyytiä seuraavien tuntien aikana. Ennen kymmentä kätilö tuli kertomaan, että synnytys oli nyt niin pitkällä, ettei epiduraalia luultavasti enää ehtisi auttaa. Tilalle tulisi spinaalipuudutus, joskin oli epävarmaa auttaako sekään. Kymmenen aikoihin lääkäri sitten saapui paikalle ja alkoi valmistella toimenpidettä. Kivut yltyivät ja tuntui hieman raivostuttavalta, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Yritin miettiä sanoja, joilla auttaa puolisoa kestämään, mutta en keksinyt mitään sanomisen arvoista. Jokainen mieleen tullut lause tuntui jotenkin ontolta ja tyhjältä. Keskityin vain silittelemään Fannyn hiuksia, suukottelemaan ja olemaan läsnä.

Lääkäri oli nuori purukumia pureskeleva sälli, joka oli lääkärimaailmaan istutettu Harri Syrjänen. Asiallinen tyyppi, joka hoiti hommansa hyvin. Puolisoni kivut jatkoivat kasvamistaan ja yritin lohduttaa kertomalla, että kohta helpottaa. Huolestutti, että jäävätkö sanat vain tyhjiksi lupauksiksi, kun puudutuksen tehosta ei ollut sataprosenttista varmuutta. Ymmärsin, että hänestä tuntui, ettei mitään tapahdu, koska hän ei nähnyt mitä selän takana tapahtui. Lääkäri kuitenkin teki koko ajan töitä ja omaa oloani helpotti tieto, että koko ajan tehdään asioita, että kipu saataisiin pois.

Seuraavan puolen tunnin aikana kivut tuntuivat edelleen, mutta vähitellen ne alkoivat loppupäästä alkaen lieventyä. Seuraavat puolitoista tuntia olivat sitten aikaa, jolloin meillä oli ensi kerran aikaa keskustella ja pohtia tulevaa synnytystä. Keskusteltiin siitä miten epätodelliselta tilanne vieläkin tuntuu. Oli jotenkin tunne, että kyse on vain siitä, että käydään hoitamassa puolisoni kivut pois. Ei vain vielä kyennyt hahmottamaan, että meistä on oikeasti muodostumassa perhe ja se ei ole enää kaukana. Pari tuntia ja meitä on kolme.

Syntymä: I näytös - Odotuksen palkkio on odotusta

2008-02-01T13:22:00.001+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Rauhoitteluistamme huolimatta taksikuski piti kohtuullista kiirettä ja saavuimme nopeasti sairaalan pihaan. Odotellessamme koiranhoitajia puolisoni hyödynsi levähdyshetken oksentamalla. Pohdiskelin tilannetta ulkopuolisen silmin: Raskaanaoleva nainen nojaa liikennemerkkiin ja oksentaa miehen yrittäessä pitää aisoissa paniikkikohtauksen keskellä huutavaa huskya. Perheidylliä kauneimmillaan.

Koirien luovutuksen jälkeen siirryimme päivystykseen – tarkemmin sanottuna isien lepohuoneeseen. Lämmittelin puolisoni selkää ja odottelimme jotain tapahtuvaksi. Tämä oli ensimmäinen kosketus koko prosessia yhdistävään toimintaan ja siihen tosiasiaan, että asiat eivät tapahdu kuin elokuvissa. Ymmärrän varsin hyvin joidenkin isien turhautumisen, sillä tuli enemmän kuin selväksi, että kenelläkään ei ole kiire - ainakaan meidän kohdallamme. Kiireettömyys ja huoli toisen hyvinvoinnista taas eivät ole parhaita kumppaneita.

Aloin muuttaa aktiivisemmin asennettani tilanteeseen. Ei ole mitään hyötyä siitä, että alan hätäillä ja huolehtia asioista, joissa ei ole mitään huolehdittavaa. Keskityin tarkkailemaan tilannetta, toimimaan avustajana ja ennen kaikkea helpottamaan puolisoni oloa. Halailua, hierontaa ja sylissä pitämistä siis riitti, mutta en kokenut tarpeelliseksi valittaa.

Jonkin ajan kuluttua tapahtui siirto tarkkailuhuoneeseen supistusten käydessä entistä kivuliaammiksi. Vuorossa oli lisää odottelua ja jälkikäteen tarkasteltuna tämä aika oli se vaihe, jossa mentiin pieleen. Odotteluaikana puolisoni ajatukset pysyivät vielä kasassa ja olisimme voineet esittää henkilökunnalle omia toivomuksiamme synnytyksen kulusta. Vasta myöhemmin saimme tietää, että koko sairaala oli täynnä synnyttäjiä ja kaikki resurssit olivat enemmän kuin täystyöllistettyjä.

Tutkimukset alkoivat - kuinkas muuten - oksentamisella. Ensin suoritettiin ulkotutkimus ja opiskelija arvioi painoksi noin 3,5 - 3,6 kg. Supistusten alkaessa käydä siinä määrin kivuliaiksi, että puolisoni hermot alkoivat pettää päällimmäiseksi nousi tarve saada kipu pois. Suunnitelmat vesisynnytyksestä, akupunktiosta ja muista tavoista lievittää kipuja ilman lääkitystä menivät uusiksi.

Kello koitti kahdeksan ja kävin soittamassa töihin, että töihinsaapumiselle tuli pieni este. Asiakas muistutti, että syy on hyväksyttävä, muttei hyvä, ja ainoa hyvä syy töistä poisjäännille on kuolema (oma). Onnentoivotusten jälkeen palasin tarkkailuhuoneeseen, jossa sisätutkimus oli suoritettu ja todennettu, että kohdunsuu oli 4cm avoinna. Saimme käskyn siirtyä synnytyshuoneeseen.

Syntymä: prologi

2008-02-01T13:08:00.000+02:00

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Jostain kohtalon oikusta olin mennyt juuri tänä yönä aiemmin nukkumaan – aivan kuin kehoni olisi tiennyt, että levolle olisi lähitulevaisuudessa tarvetta. Kello kahdelta yöllä puolisoni herätti minut ja kertoi, että häntä supistelee jatkuvasti. Alkoi huolestuttavasti tuntua siltä, että nyt saattaisi olla tosi kyseessä. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta kaikki oli sillä hetkellä vähintäänkin epätodellisesta, kuin unta. Vietimme tunnin verran kellotellen supistuksia: 4 minuuttia, 8 minuuttia, 5 minuuttia, 10-15 sekuntia kerrallaan. Alkoi jännittää yhä enemmän ja päässäni pyörivät kaikenlaiset asiat: Töissä tärkeä palaveri, miten siellä nyt menee? Onnistuuko koirien hoitaminen? Mitä kaikkea pitää ottaa mukaan? Pitikö tulla näin "yllättäen"? Voi kun saisi nukkua edes vähän enemmän.

Supistusten jatkuessa puoliso soitti Kätilöopistolle ottaakseen selvää mitä tehdä. Vastaus oli tylyhkö: Panadolia ja nukkumaan. Koin yhtäaikaa tyytyväisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että olin iloinen kyseessä olleen vain väärä hälytys. Ennen nukahtamista sain vielä tunnustelemalla varmistetuksi, että lapsi on vielä matkassa mukana ja liikkuu vatsassa. Vaikka olo olikin hermostunut, tuntuu vaikealta keksiä parempaa tapaa tapaa nukahtaa kuin pitää rakastamaansa puolisoa sylissään ja tuntea lapsensa liikkeet käsiensä alla.

Puolisoni ei saanut nukutuksi lainkaan ja herätti minut viiden aikoihin: supistukset olivat entistä voimakkaampia ja kestivät pidempään, noin puolen minuutin verran. Soitimme uudestaan sairaalaan ja tällä kertaa meitä kehotettiin saapumaan paikalle. Lähtiessäni koirien kanssa pihalle tuleva äiti juoksi vessaan oksentamaan. Ulkona kävellessäni tunnustin, että uskottava se on - tästä se alkaa - ainakin jos on kirjallisuudessa kerrottuihin varmoihin ennusmerkkeihin uskomista.

Tavaroita keräillessä ja kahvia keittäessä jännitys haihtui ja muuttui määrätietoisuudeksi. Soitin taksin hieman ennen kuutta ja kohta olimme jo matkalla synnyttämään. Taksissa istuessamme ihmettelimme, että miksi ihmeessä lasten on synnyttävä aina yöllä. Mitä vikaa päivässä on?

Lahjoja vai lahjuksia?

2008-01-31T14:20:00.001+02:00

Lapsuuteni rakkaimpia leluja olivat autorata ja videopeli. Kumpaakaan en koskaan uskonut saavani lahjaksi, sillä ne olivat aivan tuhottoman kalliita ja olimme kuitenkin vähätuloisempi työläisperhe. Kun ne kuitenkin lopulta paljastuivat jouluna kääreiden alta, en tiennyt miten päin olisin ollut. Tiesin myös, että vastaavaa ei olisi ihan heti tiedossa ja niinpä vaalin niitä kuin kalleimpia aarteitani. No, itse asiassa ne kyllä olivatkin kalleimpia aarteitani.

En tiedä onko kyse vain vanhenevan miehen mutinasta vai todellisesta asiasta, mutta kohdatessani jokajouluisten lelukuvastojen valtaisan tavaramäärän ja häpeilemättömän kaupallisuuden alan tuntea hienoista pahoinvointia. Ei sen näin kuuluisi mennä, sillä eiväthän lelut mitään päivittäistavaroita ole, joita ostetaan kuin suklaapatukoita.

Myönnettäköön, että kuvaston äärellä sisäinen shoppailijani herää ja haluaisin ostaa lapselleni kaikenlaisia uusia, hienoja leluja. Suostuttuani kokemaan hetkellistä epämukavuutta ja tutkittuani sisintäni edes likimain rehellisesti havaitsen, etten halua ostaa leluja, koska uskoisin lapseni tarvitsevan tai haluavan niitä. Haluan ostaa ne, koska siitä tulisi itselleni mielihyvää - tai ainakin näin kuvittelen. Lelujen ostaminen lapselle on kovin helppo ja lopulta halpa tapa ostaa itselleen hyvä omatunto ja lämmin tunne sydämeen. Ja ehkä jopa lapsikin ilahtuu, mikä varmasti olisi iloksi kaikille, mutta ei toki välttämätöntä.

Huolestumiseni kuvastojen yltäkylläydestä ja sen houkutuksista koskee siitä potentiaalisesti seuraavaa lahjan arvon inflaation riskiä. Jos työpäivä toisensa jälkeen venyy syöden aikaa lapsen kanssa olosta ja omatunto alkaa kolkuttaa, on liian helppo tapa lääkitä omaa epämukavuuttaan ostamalla lapselle viikonloppuna lahjaksi taas uusi ja hieno lelu. Lapsi on varmasti iloinen, mutta mitä lapsi tästä oppii? Että lahjoja saa automaattisesti joka viikonloppu eikä niillä ole sen suurempaa merkitystä? Entä mitä lapsi oppii rahan ja tavaran arvosta? Ja ennen kaikkea, mitä lapsi oppii oman itsensä arvosta? Kyse on asioista, jotka mielestäni ovat myöhemmässä elämässä merkittäviä, jolloin pitäisi ehkä miettiä toisenkin kerran onko oikein tukea niiden arvon alenemista omalla toiminnalla.

Pahimmillaan lahjan arvo voi madaltua sille tasolle, että lapsi paiskoo jouluaattona sadatellen pois ne lelut, jotka eivät ole hänen mielestään hyviä ja lopuksi vielä ilmaisee suuttumuksensa saamiensa (mieluisten) tavaroiden vähyyden johdosta. Tässä kohtaa vanhempien olisi hyvä vetäytyä peilin ääreen ja katsoa sinne niin kauan, että jokin järki palaa omaan päähän sieltä mihin ikinä onkin karannut. Ammattipiireissä käytetään tietääkseni termiä hemmoteltu kakara ja on viitteitä, että murrosiässä oireet eivät ainakaan helpotu.

Jos tarkastelen omaa lapsuuttani, niin pakkohan se on myöntää, että tietysti oli tyhmää, jos sai lahjaksi tuon kammotun Pehmeän Paketin eikä vaikkapa uutta koottavaa lentokonetta. Siitä huolimatta sekin oli arvokas lahja, ja kun alun pettymys oli mennyt ohi, löytyi mummon kutomille villasukille kuitenkin käyttöä - viimeistään, kun meni ulos ja pakkanen iski kiinni varpaisiin.

Rikoksesta ja rangaistuksesta

2008-01-30T14:35:00.000+02:00

Törmäsin taannoin arkipäiväiseen, mutta ajatuksia herättävään tapaukseen. Taustoista en tiedä, mutta tavalla tai toisella tilanne oli päätynyt siihen, että äiti oli ilmeisesti poistunut paikalta ja noin neli-viisivuotias lapsi huusi itkien pahaa oloaan isänsä vieressä.

Sinänsä oma kysymyksensä on miksei isä tehnyt elettäkään lohduttaakseen lastaan vaan päin vastoin otti tähän enemmän etäisyyttä, mutta tällä kertaa jätän sen aiheen tarkastelun tuonnemmaksi. Tarkkailin tapahtumia sivusta hyvän aikaa hämmentyneenä ja mietteliäänä, ja lopulta minuuttien kuluttua lapsen itku loppui ja välikohtaus oli ohi. Tapaus sai minut mietteliääksi.

Aloin miettiä mitä voisi olla taustalla ja kehitin skenarion, joka on hyvinkin arkipäiväinen. Syystä tai toisesta lapsen ja useimmiten äidin välille syntyy kahnaus, joka joskus kulminoituu lapsen raivokohtaukseen. Vanhempi saattaa reagoida yhtäläisellä suuttumuksella ja tähän liittyy usein paljon muutakin kuin vain pelkästään lapsen ja vanhemman välinen hetkellinen tilanne. Riittävästi kiihtyneen yhteenoton tuloksena saattaa olla vaikkapa uhkauksella ryyditetty rangaistus: "Jää sitten siihen huutamaan niin minä menen yksinäni. Ja olet siinä tai en enää ikinä ota mukaan kauppaan, ettäs tiedät!"

Kun riidan toisena osapuolena toiminut vanhempi on poistunut näköpiiristä lapsen raivo kääntyy hetkessä hädän ja epätoivon puolelle. Mitä jos äiti oikeasti tarkoittikin mitä sanoi? Mitä jos äiti ei otakaan minua enää mukaansa? Mitä jos äiti ei enää rakasta minua? Lapsi pyrkii hyvittämään tekoaan, mutta itkuiset huudot kaikuvat kaikille muille korville paitsi niille, joille ne on tarkoitettu. Käytännössä siis kuuroille korville. Toisaalta, vaikka vanhempi olisikin paikalla, vanhempi saattaa olla tietoisesti "kuuro" lapsen hädälle. Ehkä syynä on oma suuttumus, jonka kesto saattaa olla pidempi kuin lapsen. Tai ehkä kyse on vain omasta vankkumattomasta kannasta, jonka mukaan väärinteolle on syytä olla aina seurauksena rangaistus.

Mitä haen takaa on, että on mielestäni kohtuutonta rangaista lasta lisää, jos on ilmiselvää, että lapsella on jo valmiiksi paha olla. Viesti on joka tapauksessa mennyt perille siinä määrin kuin se senhetkisissä olosuhteissa voisi mennä perille. Vanhemmalla on vastuu toiminnastaan - suuttuneenakin.

Sitä paitsi, oma suuttumuskin katoaa yleensä sen sileän tien, kun saa lapsen syliinsä eikä se suuttumuksen aihekaan tunnu enää niin tärkeältä.

Maailmojen sota

2008-01-29T12:56:00.000+02:00

Akanvaajan kirjoituksen Kasvatusta vai kasvamista? innoittamana pohdin kommenttiani hitusen pidemmällekin:

Professori Matti Bergström käsittelee kirjoissaan Lapsi - viimeinen orjamme ja Mustat ja valkeat leikit juuri näitä lapsen ja aikuisen maailman yhteentörmäysten ongelmia. Lapsi taistelee mielessään myllertävän pyörremyrskyn silmässä eikä vanhempien taivastelu ja ihmettely auta asiaa.

Aikuisten maailma on täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Lapsen sisäinen maailma on pimeä ja tuntematon ja täynnä demoneita. Lapsen mieli on näiden maailmojen välisen sodan taistelutanner. Pimeän ja valkean kohdatessa syntyy myrskyjä, lapsen yrittäessä selviytyä ja ymmärtää mitä tapahtuu. Onko siis ihme, että pienokaisen elämä on joskus täynnä räjähdyksiä, purkauksia ja tuhoa?

Lapsi yrittää siis selviytyä sisäisten ristiriitojensa keskellä ja pahimmillaan irrationaalisten jättiläisten ympäröimänä, sillä aikuiset ovat jo ajat sitten jättäneet taaksensa sen planeetan, jolla lapsuusaikansa viettivät. En tiedä voiko aikuinen koskaan sinne palata, mutta suurin osa ei tunnu haluavan edes muistaa millaista oli olla lapsi.

Pitää varmasti paikkansa Lassin (Lassi ja Leevi) katkerana taas yhden elämän vastoinkäymisen edessä esittämä väittämä, että he, jotka sanovat lapsuuden olevan elämän parasta aikaa eivät ole koskaan olleet lapsia.

Tökkimisestä ja muusta kommunikaatiosta

2008-01-29T00:35:00.000+02:00

Viikonloppuna poikani alkoi tökkiä naamaani lelulla. Ohjeistin välittömästi, että naamaan ei saa tökkiä ja viesti tuntui menevän perille. Poika lähti pois ja meni toisen koiran viereen alkaen tökkiä tätä lelulla ja katsellen minua. Tässä kohtaa tajusin mitä poika ajaa takaa: Onko kielto yleispätevä vai pelkästään isiä juuri nyt koskeva?

Aloin pohtia miten usein lapset tulevat väärinymmärretyksi, koska vanhemmat eivät osaa tai jaksa ajatella oikein. Mainittu tapauskin olisi voitu ymmärtää täysin väärin ja myöhemmin taivastella, kuinka "Silkkaa mielenosoitustaan oli taas ipanan mentävä tökkimään koiraa, vaikka juuri olin kieltänyt tökkimästä!"

Jos mietitään kyseistä tapausta, omasta mielestäni olin kieltänyt tökkimästä. Mistä ihmeestä lapsi voi tietää koskeeko kielto vain isin tökkimistä ja kenties juuri nyt vai onko kyse yleispätevästä säännöstä? Ainoa tapa ryhtyä selvittämään on tehdä lisää tutkimuksia ja kokeiluja. Lähemmin tarkasteltuna suorastaan loistavaa ongelman ratkomista.

Vielä kun meistä aikuisista saataisiin jollain ilveellä järkevästi toimivia.

Jättiläisen moottoripyöräkypärä

2008-01-28T11:57:00.001+02:00

Muistellessani omaa lapsuuttani mieleeni nousee aina mielikuva täyteen pakatun, ruskean Saab 96:n takapenkistä, ikkunassa ohivilisevästä kesäisestä suomalaismaisemasta ja puoliavoimena viheltävästä etuoven ikkunasta. Joka kesä koulun kevätjuhlan jälkeen pakkasimme automme ja lähdimme kuukaudeksi kiertämään Suomea ja usein myös muita pohjoismaita.

Matkalle lähtö oli aina yhtä jännittävää, erityisesti jos ruuhkia välttääksemme lähdimme matkalle aamuyöstä kuin seikkailukirjojen salainen retkikunta. Viime vuoden reissun epämiellyttävät muistot ja sattumukset olivat jo pyyhkiytyneet aikaa sitten pois muistista ja niiden tilalla oli vain odotus uudesta ja jännittävästä kokemuksesta. En edes ymmärtänyt, että kesää voisi viettää jotenkin muuten ja matkaa odotettiin kuin Joulua.

Matkoilla tutkittiin nähtävyyksiä, levättiin leirintäalueilla - joskus vain yö, joskus koko viikonloppu - ja ajettiin autolla usein hyvinkin pitkiä rupeamia. Jos leiriydyimme pidemmäksi aikaa, sain uusia ystäviä, sillä kaikki lapset olivat samassa veneessä ja vailla tuttua ja turvallista ystäväpiiriä. Kielimuuri ei ollut ongelma vaikkapa saksalaisten tai tanskalaisten lasten kanssa, sillä leikki tai jalkapallo ovat kansainvälisiä kieliä.

Matkat ovat jääneet mieleen yhtä olennaisena osana omaa lapsuutta kuin mummolan kesäauringon polttaman tien reunustalla pörräävät kimalaiset. Ne ovat Suuria kokemuksia, joita ilman lapsuuteni enkä siten minä itse olisi sitä mitä nyt olen.

On pienempiä kokemuksia, jotka nousevat voimakkaimpina muistoina. Pyllymäen laskeminen Norjan jäätiköillä, aamuinen kasvojen pesu Jäämeressä ja veljeni kanssa metsässä kykkiessäni vessapaperirullan varastanut sukulaislasten koiranpentu. Toki matkoihin liittyy myös ahdistaviakin kokemuksia, mutta haluan mieluummin ottaa ne pois siitä Tarinasta, jonka tämä osa lapsuutta muodostaa. Elämässä on muutenkin riittävästi ikäviä asioita ja on mukavampaa pitää tämä osa kauniina ja idyllisenä.

Itseäni huolestuttavat lapset, jotka jäävät paitsi näistä kokemuksista. Tärkeä osa vanhemmuutta on, että kun lapsi on aikuinen, hän voisi muistella omaa lapsuuttaan hyvänä aikana. Siihen saa ja ehkä pitääkin kuulua ikäviä asioita, mutta saldon tulisi aina jäädä plussalle. Lapsuuden tulisi olla jotain mitä aikuinen voi taaksepäin katsoessaan muistaa lämmöllä.

Resepti ei kuitenkaan ole mikään seitsemän ruokalajin illallinen, vaan ihan kotikutoista yhdessäoloa, elämää ja välittämistä. Ei siihen tarvita johtajan palkkoja, citymaasturia, maailmanympärimatkoja ja suuria unelmia täyttäviä kokonaisvaltaisia elämyksiä. Viikonloppu luonnon helmassa ja saunan lämmittäminen perheelle isän kanssa tai vaikkapa piknikki kävelymatkan päähän pieneen metsään voi olla lapselle sellainen kokemus, josta jää koko elämän mittainen lämmin muisto. Ei se ole niin vaikeaa.

Ja alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: Jättiläisen moottoripyöräkypäriä olivat teiden varsilla taukopaikoille sijoitetut puoliympyrän muotoiset roskikset, joiden kansi näytti moottoripyöräkypärän visiiriltä. Lapsena se oli mielestäni ainoa selitys sille mysteerille, jota nämä omituiset pallot edustivat.

Matkalla riittävän hyväksi vanhemmaksi

2008-01-28T11:53:00.000+02:00

Toistuvasti törmään pienten lasten vanhempiin, jotka ovat keskellä syyllisyyden ristiaallokkoa ja neuvottomia yrittäessään olla hyviä vanhempia. Heti ensimmäisenä viittaan Jari Sinkkosen näkemykseen, jonka mukaan täydellinen vanhemmuus ei ole edes lapsen etujen mukaista saati että siihen pyrkiminen olisi edes vanhempien etujen mukaista. Pahimmillaan vanhempi on kuin Buridanin aasi ja lamaantunut vain potentiaalisesti huonojen valintojen keskellä.

Johdannossa kerroin Timo Airaksisen kuvauksesta koskien etiikkaa. Ajatus taivaalla siintävästä tähdestä pätee myös vanhemmuuteen. Tuo tähti on Hyvä vanhemmuus, sillä jokainen meistä haluaa varmasti olla lapselleen hyvä vanhempi, jopa niin hyvä kuin vain mahdollista. Tätäkään ei tule kuitenkaan ottaa ehdottomasti ja kirjaimellisesti, sillä kukapa voisi saavuttaa taivaan tähden.

Tarvitaan uskoa omaan vanhemmuuteen ja ennen kaikkea omaan itseen. Uskoa siihen, että se, mihin pyrkii on tehdyn työn arvoista ja ennen kaikkea hyvää ja oikein. Toki matkalla voi tapahtua kaikenlaista, mutta ainakin on pyrkinyt niin kuin itse kokee oikeaksi. Vanhemmuudessa olisi pyrittävä siihen, että voi milloin tahansa seistä omien valintojensa takana suoraselkäisesti ja ylpeänä.

Jos uskoo itseensä ja omaan vanhemmuuteensa, saavuttaa kyvyn antaa itselleen anteeksi omia virheitään, sillä virheisiin ja kompastuksiin sortuu jokainen. Virheisiin tulisi ennemminkin suhtautua kuin kriittisiin ystäviin, jotka pakottavat tarkastelemaan itseä ja mitä on tekemässä. Hetkeksi pysähdyttyään on helppo katsoa taivaanrantaan ja kysyä onko edelleen oikealla kurssilla.

Elämä on kuitenkin lopulta aina ennustamatonta eikä mitään voi tietää varmuudella. Kyse on kuitenkin vain tosiasiasta, joka on hyväksyttävä ja sitä paitsi - mitä olisi elämä, jonka voisi tietää etukäteen? Aiemmin mainittu tähti tulisi kuitenkin pitää näköpiirissä muistutuksena siitä mihin on lapsen kanssa matkalla. Johdonmukaisella etenemisellä saapuu ainakin lähelle sitä mitä haluaa. Ja vaikka ei saapuisi, niin todennäköisesti se toinenkaan paikka ei ole sen huonompi.

Riittävän hyvää vanhemmuutta on kuitenkin yhtä monenlaista kuin vanhempiakin.