Ensi lauantaina Elephantasy-tapahtumassa soittaa mm. Posteljoona & Ystävät. Sunnuntaina on vuorossa Alppipuisto Jazz, jonka ohjelmaa en onnistunut löytämään mistään. Uskoisin että hyvää on luvassa, sen verran osaavaa porukkaa Suomen jazz-skenestä tällä hetkellä tulee.

Sama paikka, seuraava viikonloppu. Lauantaina 7.8. HYTKY järjestää elektronisen musiikin tapahtuman Rytmikaravaani ja 8.8. Kalliola rockissa soittavat mm. Risto, Nieminen ja Litmanen ja Paleface.

Rock Werchterin viimeinen päivä käynnistyi The Black Keys -jenkkikaksikolla. Säröinen, kitaravetoinen rock toimi vallan mainiosti festarialueen nurmikolta seurattuna. Yhtye kiertää loppuvuodesta Eurooppaa, mutta näillä näkymin heitä ei Pohjoismaissa nähdä. Toivottavasti yhtye saadaan kuitenkin Suomeen jossain vaiheessa.

Seuraavana päälavalla oli neljä vuotta sitten Provinssirockissa näkemäni Alice In Chains. Tällä kertaa bändillä oli tarjota uutta musiikkia. Uutukaisista kuultiin Check My Brain, Your Decision ja Acid Bubble. Vanhoista biiseistä soitettiin mm. No Excuses sekä lopun Man In The Box, Would? ja Rooster -kolmikko. Varma keikka.

Yksi matkan kohokohdista tapahtui seuraavana päivänä lentokentällä kun törmäsimme AIC-laulaja William DuValliin ja pääsimme hänen kanssaan kuvaan. Pitkä ja ystävällinen heppu.

AIC:n lopetettua riensin kakkoslavalle tsekkaamaan loput Gomezin keikasta. Bändi soitti rokkiaan hyväntuulisesti. Vanha Fill My Cup ja tuoreimman A New Tide -levyn Airstream Driver jäivät setistä mieleen.

Päivän viimeinen tsekkaamani yhtye ennen Pearl Jamia oli Them Crooked Vultures. Bändi soitti todella lujaa, tulpat sai tunkea syvälle korviin. Rumpali Dave Grohl jakaa Foo Fighters -toverinsa Taylor Hawkinsin kanssa saman soittotyylin: mitä kovempaa rumpuja lyö, sen parempi.

TCV:n keikka tarjosi tiukkaa bändisoittoa ilman visuaalisia koristeita. Hyvin kitaristi Alain Johannesilla vahvistettu kolmikko soittikin, mutta keikka ei noussut elämää suuremmaksi kokemukseksi. Sitten olikin Pearl Jamin vuoro.

Mitä Belgian festarimatkasta sitten jäi käteen? Kasa hienoja keikkoja, kolme bändipaitaa, palanut niska ja iso Visa-lasku, mutta myös päätös siitä etten enää lähde neljän päivän festareille telttamajoitukseen.

Tunnelmaltaan Rock Werchter ei ole Suomesta tulevalle Roskilden veroinen, sillä em. vetää (luonnollisesti) puoleensa lähimaiden rokkikansaa joihin on mielestäni vaikeampi samaistua kuin pohjoismaisiin rokkaajiin. Lisäksi Werchterissä on vaikeampi löytää uusia bändejä sillä niitä yksinkertaisesti on vähemmän.

Rock Werchterissä on satsattu määrän sijasta suosittuihin bändeihin jotka varmistavat lipunmyynnin sujumisen. Isot bändit ovat tietysti varmoja esiintyjiä, mutta toisaalta yllätyksille ja uuden löytämiselle ei jää paljon sijaa.

Toki monet voivat kokea helppona sen, ettei festareilla ole viittä lavaa joilla soittaa outoja bändejä. Se heille suotakoon, mutta suuntaan ensi vuonna katseeni jonnekin muualle. Sziget Budapestissä saattaisi toimia, mutta ainakin tänä vuonna se on hankalasti Flow:n kanssa päällekkäin.

Kyseessä onkin Tom Petty and the Heartbreakersin uusi levy Mojo. Erityisesti biisi nimeltä Candy jää päähän soimaan. Erinomaisen leppoisaa kesämusaa.

Paljon ajankohtaista on tarjolla, kuten esimerkiksi uusi Gathering of the Juggalosin mainos:

Aivan viimevuotiseen WTF-tasoon ei päästä, mutta aika vahvoilla ollaan, etenkin kohdassa 11:30, jossa mainostetaan kääpiöpainia.

Noisebridgen tiede-entusiastit (niinq sellane jäbä, joka on tosi innoissaan jostain) päättivät Miracles-videon älyllisyyden vastaisen viestin innoittamana kouluttaa ICP-faneja l. juggaloita tieteessä.

Hiljennytään ensin Miracles-videon äärellä, joka tässä vaiheessa on jo klassikko.

Todellakin, “Fucking magnets… how do they work?” ja “And I don’t wanna talk to a scientist, ya’ll motherfuckers lyin’, and getting me pissed.”

Noisebridgen jäbät menivät San Franciscon keikan jonon liepeille kouluttamaan, miten mm. magneetit ja sateenkaaret toimivat.

Fanit olivat kiinnostuneita. Sen sijaan bändin Violent J (henkivartijoineen) tuli uhkailemaan porukkaa väkivallalla ja yrittämään viedä kameran. Fucking scientists. Toki sitä ennen piti uhota myös Twitterissä.

Laughingsquid raportoi kattavasti aiheesta.

Metafilterissä on timanttinen kommentti: “Sure, the stunt was potentially insulting to juggalos (though I’m sure 99% of them took it in the good-natured way it was intended), but “I don’t want to talk to a scientist, y’all motherfuckers are lying” is intentionally, unambiguously insulting to scientists. If the ICP can’t handle beef with a few nerds in white coats, they shouldn’t have brought it. Greatest feud ever.”

“he’s in a band that played the festival and they were dressed as clowns for their performance.”

Joensuulla on maanläheistävä vaikutus noihin ulkomaaneläviin. Musen kollit olivat kuulemma Ilosaarirockin keikkansa yhteydessä halunneet päästä Joensuussa mato-ongelle. Pääsivät.

Tämä kävi ilmi: Jumalauta, Biffy Clyro on aivan huikea livenä. Ensin nuijitaan säröllä pitkään ja kovaa, sitten kevennetään hiljaisella ja herkällä biisillä, ja taas runtataan. Kaiken läpi kulkee hienosti rakennettu melodia. Eli Biffy Clyron setti on kuin Nirvanan tai Pixiesin biisi.

Päälavan auringossa vetänyt Eppu Normaali ei yllätä. Koko kansa tuntee jo Eput ja on mielipiteensä jo päättänyt. Jos pidit Epuista ennen keikkaa, keikka oli sinusta luultavasti aivan mahtava. Jos et lämpene suuremmin, mikään lavalla tapahtuva ei muuta mielipidettäsi. Olen aina suhtautunut aika neutraalisti Eppuihin, joten minä en ollut siellä pogoamassa. Kansan syvät rivit sen sijaan olivat enemmän innoissaan kuin mistään muusta bändistä festareilla. Eput voisivat vallan hyvin tehdä Kiss / Rolling Stones -tempun ja kiertää loputtomiin maata tekemättä yhtään uutta levyä. (Toki, Kiss ja Rollarit tekevät uusia levyjä aina silloin tällöin, muttei niitä ihan hirveästi porukka fanita ja niillä ei ole juuri mitään merkitystä Kiss / Rollarit -kiertueissa.)

DJ Shadow tuli ensimmäistä kertaa käymään Suomessa esiintymässä. Vaikka festariteltta ei ole Shadow’n kaltaiselle DJ-fiilistelylle paras mahdollinen paikka, eikä rokkikansa kaikkein otollisin yleisö, show oli täysosuma. Teltta veti kiinnostuneita enemmän kuin mikään muu näkemäni artisti, mikä yllätti.

Pienieleinen Shadow fiilisteli hiphoppia yhtä lailla kuin jungleakin, ja yleisö söi kädestä, teki hän mitä vain. Kovin moni miksaus ollut kovinkaan paljon samasta maailmasta levyversion kanssa, jos vertaa vaikka siihen meininkiin, joka oli Shadow’n live-DVD:llä. Yleisö oli niin Shadow’n näpessä, että jopa jokainen tuttu sample levyltä sai hurraukset ja aplodit.

Pääesiintyjä Faith No More päätti illan päättämällä kiertueensa – ja mahdollisesti myös reunioninsa – Joensuuhun. Mike Patton oli tällä kertaa tavallista huutavaisemmalla päällä. Ei näistä herroista näe, että bändi on ollut telakalla toistakymmentä vuotta. Koska he ovat riittävän isoja, heidän ei tarvitse päästää yleisöäkään helpolla. Real Thing sopii heidän mielestään hyvin keikan lopettavaksi encore-biisiksi ja ihan hyvin voi settiin ujuttaa Michael Jacksonin Ben-biisin mukaan. Benissä Pattonin falsetti toi yllättävän paljon mieleen Michael-vainaan.

Vaikka muut tekivät hommansa erinomaisesti, Patton on niin poikkeuksellinen nokkamies, että Faith No More lavalla on Mike Patton ja liuta taustamuusikoita – kuten olisi mikä tahansa bändi, johon Patton otettaisiin nokkamieheksi. Jopa turhautuneena ja pikkuisen kärttyisänä Pattonin karisma kantaa. Ehkeivät bändin sisäiset välit ole aivan täysin aurinkoiset.

Ilosaarirock oli mahtava tapahtuma. Jos näin hyviä artisteja tuodaan paikalle, näemme ensi vuonnakin siellä.

Ei hätää, Bad Religion oli vauhdissa. Graffin julisti kuin olisi vielä 1982. Setissä ei paljon nähty kikkailua tai yllätyksiä. Tämä oli 30 vuotta runtanneen bändin parhaat vedot ja pieni vivahdus sitä MTV-versiota Bad Religionista – pitäähän suurelle yleisölle vedettävä festarikeikka lopettaa Punk Rock Songiin, kun takarivin porukka ei innostu yhtä paljon Fuck Armageddonista.

Monet vähemmän Bad Religionin kanssa tutut kertoivat kokeneensa keikan puuduttavaksi liudaksi samanlaisia kaahauksia. Minun korvaani se oli hitistä hittiin painamista energisesti. Samaan aikaan toisella lavalla höpsöilyelektroa painanut Ukkosmaine oli lämmittänyt niitä, jotka eivät kaahauksesta välittäneet. Toisen käden tiedon mukaan oli hyväntuulista timanttista menoa.

Kävin todistamassa pienen yleisö oikeassa oloa sen jälkeen Absoluuttisen Nollapisteen keikalla. Bändi soittaa edelleen Suomen parasta ruikkuista rokkia ja välillä löytää itsensä Rovaniemen/Tampereen Pink Floydina. Kaikki olivat innoissaan, paitsi uuden viiksityylin omaksunut Tommi Liimatta. Pieni yleisö oli oikeassa.

Ismo Alanko ja Teho-Osasto on suurempi kuin aiempi Ismo Alanko Teholla. Kuten kaikki Ismo Alanko -kokoonpanot (paitsi se Lindell-viritys), tämäkin toimii kovaa. Uskon, että Ismo Alangosta on sanottu jo kaikki. Menkää katsomaan Ismoa, Ismo on hyvä. Minä nostan kädet pystyyn, ei tätä voi enää paremmin sanoiksi pukea.

Olen verkkotyhjiössä, joten kuvamatskua joudumme odottamaan vielä ainakin huomiseen.

Yritin mennä katsomaan Herra Ylppöä Ihmisineen, mutta yli kuuden tunnin matka ja yli 30 asteen sää olivat imeneet mehut pois miehestä. Ylppö sai väistyä litran nestetankkauksen ja “ei voi olla näin kuuma” -taivastelun edestä.

Chisu sai kunnian avata osaltani festarit. Yleisö vaikutti olevan pähkinöinä ja söi esiintyjän kädestä. Itse en osannut innostua vielä Chisusta, vaikka monet biisit ovat poikkeuksellisen erinomaista biisinkirjoitusta. Oma mokani.

Paikallinen lupaus Eläin, jota ehdin jo kehua aiemmin Roklinnussa, pisti edelleen lupaavan keikan. Lisää surffia, niin hyvä tulee. Jos calipoppunk olisi keksitty parin kahvipannullisen jälkeen Suomessa, se kuulostaisi Eläimeltä.

Samuli Putro soitti paljon uusia kappaleita. Festivaalikausi on alkanut, Ilosaarirock on myyty loppuun -kappale oli niin tuore, että se oli sovitettu eilen illalla. Jos tästä uudesta materiaalista voi jotain päätellä, niin ainakin sen, että seuraava levy tulee olemaan hyvä. Putron mukana oli myös viimevuotiseen verrattuna enemmän väkeä, oli viulua, rumpua ja toista kitaraa – mutta silti edelleen sointi oli primitiivinen.

Asfalttisoturin viimeinen hidas -niminen levy julkaistaan 4.8.

Rentoudesta huolimatta avauskappale Not Bad Luck oli erittäin tiukka veto. Kappale kuuluukin Red Light Fever -albumin parhaimmistoon. Perään kuultiin mm. Hole In My Shoe, Get Up I Want to Get Down ja Your Shoes. Hawkinsin työskentelyä oli hauska seurata: hän soittaa rumpuja erittäin raskaalla kädellä ja tekee mielellään ylimääräisiä koukkuja mihin vain ehtii.

Keikan parhaimmistoon lukeutui riffijamittelu Sunshine, jossa jokaisella bändin jäsenellä oli oma soolo-osuus. Loppuun kuultiin vielä sinkkubiisi Way Down ja It’s Over. Hyvä keikka, jota hieman häiritsivät lavan ympärillä häärivät, P!nkin ja Rammsteinin keikkoja valmistelleet roudarit.

Päivän piristysruiske oli päälavalla esiintynyt The Ting Tings. Kaksikko soitti iloista poppia yhdistellen tanssimusiikkia ja rokkia ripauksella 60-luvun henkeä. Yhtye sopii mainiosti festareille sillä sen musiikki on helposti omaksuttavaa. Muutama erinomainen biisi aiempien sinkkujen lisäksi settiin tosin tarvittaisiin.

Kokoonpanoa ei ole laajennettu keikkoja varten, joten kaksikko on joutunut soveltamaan saadakseen biisit toimimaan. Kauniimpi osapuoli Katie White hoiti kitaran ja Jules De Martino rummut kun taas perkussiot ja basso tulivat nauhalta. Whiten korkea lauluääni tuntui ontolta yksinään, mutta onneksi De Martino lauloi useimmissa biiseissä stemmaa.

Keikan parhaimmistoon kuuluivat odotetusti Shut Up and Let Me Go sekä That’s Not My Name, jotka oli viisaasti säästetty setin loppuun.

The Ting Tingsin jälkeen päälavalla esiintyi P!nk, joka toi mukanaan hienot, Funhouse-levyn teemaa toistavat lavasteet. Setti oli odotetusti viihdyttävä.

P!nkin kappaleet ovat puhdasta poppia, joten esityksessä ei ollut kyse sävyeroista vaan kertosäkeistä. Alussa soitettu Funhouse ja myöhemmin kuultu Sober todistivat tämän hyvin. Kitaristi Butch Walker sai hetkeksi pääroolin kun kuultiin lainakappaleet My Generation, Basket Case ja Roxanne. Edellisillan Green Day -keikka oli vakuuttanut kaikki, joten Basket Case sai yleisöltä riemastuneen vastaanoton. Butch Walker on muuten tehnyt yhteistyötä mm. Weezerin kanssa yhtyeen Raditude -levyllä.

Keikka päättyi isoon So What -hittiin, jonka aikana P!nk leijaili yleisön yläpuolella vaijerien varassa. Samaa lienee luvassa kun P!nk saapuu Helsinkiin vajaan viikon päästä.

Yhtyeen tuorein levy Year of the Black Rainbow ei ole aivan kahden edeltäjänsä veroinen. Niinpä YotBR:n biiseihin perustunut vajaan tunnin setti oli pieni pettymys. Tästä piti huolen myös päälavan tuhnuinen soundi.

Livekokoonpano oli pienempi kuin pari vuotta sitten Provinssissa: nyt uupuivat ainakin kaksi taustalaulajaa. Sen sijaan laulaja-kitaristi Claudio Sanchez ei säästellyt yhtään, vaan revitteli niin kitaraansa kuin äänijänteitään. Keikan parhaimmistoon lukeutui The Suffering, jossa Sanchezin ääni jopa särkyi muutamaan otteeseen.

Kuumana päivänä oli huolehdittava nestetasapainosta. Eniten rahaa tällä reissulla menikin juomaan. Festarialueella oli käytössä lipukesysteemi ruoan ja juomien maksamiseen. Ensin lunastettiin haluttu määrä lippuja (á 2,50e) ja sitten mentiin ostamaan ruokaa ja juomaa. Esim. 0,25cl juoma maksoi yhden lipukkeen. Kallista, mutta hyvä ettei rahan kanssa tarvinnut sählätä niin paljon.

Kakkoslavalla esiintynyt Jack Johnson veti keikkaansa leppoisassa tunnelmassa. Johnsonin tuotannosta paistaa läpi hieman liikaa jenkkihenkisyys, mutta livenä homma toimi kiitettävästi. Bändi oli parhaimmillaan kun se pääsi irrottautumaan Johnsonin kappaleista
jammaillen. Pidin erityisesti pianisti-hanuristi Zach Gillin työskentelystä.

LCD Soundsystem oli harmittavasti jätettävä väliin, sillä samaan aikaan päälavalla soitti Green Day. Keikka noudatti samoja raameja kuin Helsingin konsertti. Aloitus uuden levyn tahtiin, välissä Dookie-jakso ja encoreina mm. American Idiot, Jesus of Suburbia, Wake Me Up Before September Ends ja Good Riddance. Mitään yllättävää toinen näkeminen ei siis tarjonnut, sirkushuveja sitäkin enemmän.

Hienoa keikalla oli kollektiivisuuden tunne. Lavalle kutsuttiin paljon faneja ja syntyipä yleisön joukkoon “kolmekymppisten pit” johon oli pakko osallistua. Tämä siis varsin kaukana lavasta. Billie Joe Armstrong ilmoitti keikan aikana lavan sivusta keikkaa seuranneen vaimonsa olevan raskaana ja omisti tälle kappaleen 2000 Light Years Away.

Kokemuksena keikka oli upea. Yltää listallani TOP 5 -tasolle Kraftwerkin, Björkin ja The Donnasin keikkojen kanssa.

The Donnas on esiintynyt samalla kokoonpanolla yhtyeen perustamisesta lähtien.

Werchterissä oli kaksi lavaa, päälava sekä pienempi Pyramid Marquee, joka oli arviolta 5000 henkeä vetävä teltta. Sen eteen oli tehty laajempi oleskelualue jossa oli yksi iso ruutu keikan seuraamista varten. Lavat olivat varsin lähellä toisiaan ja usein kakkoslavalla ollessa päälavan äänet kuuluivat häiritsevästi.

Roskildeen verrattuna Werchterin bänditarjonta oli niukka mutta tarjosi isompia nimiä. Neljän päivän aikana Werchterissä esiintyi yhteensä 54 bändiä kahdella lavalla, Roskildessa taas reilusti yli 100 bändiä viidellä lavalla. Ehkä tästä johtuen Werchter ei houkuttele niin paljon ulkomaisia festarikävijöitä.

Kakkoslavalla pääsin kuuntelemaan tulevaa Flow-vierasta The xx:ää. Petyin pahasti, sillä 20 minuutissa keikka ei yrityksestä huolimatta oikein lähtenyt käyntiin. Homma toiminee paremmin Suvilahden ympäristössä elokuussa. Parhaat raidat jätettiin varmasti keikan loppuun, mutta siirryin silti päälavalle toteamaan että samassa ajassa Phoenix oli saanut aikaan mukavan kesäisen menon. Hieman lisää rock-asennetta laulaja Thomas Marsilta silti kaipaisi.

Päivän tasokkaimmasta esityksestä vastasi odotetusti Muse. Setti oli tuttua tavaraa: pääpaino oli kahden tuoreimman levyn kappaleilla. Feeling Good groovasi ja viimeisenä kuultu Knights of Cydonia kruunasi illan. Pidän Musen tavasta yhdistää pieniä pätkiä lainakappaleista omien kappaleiden loppuun.

Bändi hallitsee tarkan soiton lisäksi myös komeat lavarakennelmat. Nähtäväksi jää miten hyvin hienot valot toimivat Helsingin valoisassa illassa parin viikon päästä.

Onneksi tilanne ei ole aivan noin toivoton.

Belgialainen Rock Werchter ei varmaankaan ole tuttu monelle, joten ensin hieman yleistietoa. Festivaali järjestetään vuosittain Brysselin läheisyydessä. Yleisömäärässä mitattuna se on suuri festivaali, noin 80000 ihmistä. Valtaosa kävijöistä on Belgiasta ja Hollannista, neljäsosa muista maista. Suomalaisia ei juurikaan näkynyt.

Pearl Jam esiintyi helteisen festivaalin viimeisenä esiintyjänä. Aiemmin samalla lavalla olivat soittaneet mm. Alice In Chains, Them Crooked Vultures ja Arcade Fire, joten backstagella riitti varmasti juteltavaa. Eddie Vedder viittasikin tähän yhdessä harvoista spiikeistään.

Yhtye on tunnettu vaihtelevista ja pitkistä keikoistaan. Nyt nähtiin vaihteleva, mutta vajaamittainen keikka. Avauskappaleena kuultu cover Public Image meni minulta aivan ohi. Seuraavana kuullut Do The Evolution ja Corduroy olivat sitten jo aivan eri maata.

Bändi oli vedossa, mutta yleisön puolella oli paikoin vaisumpaa. Omakin fiilis jäi vaisuksi, sillä en ollut tutustunut tuoreimpaan Backspacer-levyyn, jolta bändi (toki odotetusti) soitti runsaasti materiaalia. Festivaalikeikalta olisi kuitenkin toivonut yleisöystävällisempää settiä. Nyt tuntui että yhtyeen musiikilliset intohimot tyydyttyivät yleisön kustannuksella.

Pearl Jamille oli varattu soittoaikaa kaksi tuntia. Hämmästys oli melkoinen kun bändi jätti lavan ensimmäisen kerran jo 50 minuutin jälkeen. Sitä ennen oli kuultu todella energinen veto Porchista. Tästä edettiin julkaisemattoman Of The Earth -kappaleen myötä kohti keikan loppua.

Kunnon kemut saatiin pystyyn kun Vedder huusi “It’s time to kick out the jams!” ja lavalle tulivat Them Crooked Vulturesin Dave Grohl ja Alain Johannes. Kick Out The Jamsia ei tuolla porukalla voi mokata. Hieno lopetus keikalle, jonka lopputahdeilta alkoi ilotulitus. Soittoaikaa olisi kuitenkin ollut jäljellä 20 minuuttia, jonka olisin mieluusti halunnut bändin käyttävän. Yhtyeen sivuilla on settilistan lisäksi osuvia kommentteja keikasta.

Suurista odotuksista lähdettiin, mutta pieneksi pettymykseksi tämä keikka siis kaiken kaikkiaan jäi. Sehän tarkoittaa vain sitä että bändi on nähtävä uudemman kerran.

Senaatintorista keikkapaikkana oltiin keskusteltu medioissa jo etukäteen, mutta meluhaitta ympäristölle oli kommenttien mukaan pieni ja hipsterit tuskin aiheuttivat muutenkaan järjestyshäiriöitä ydinkeskustan iltaan. Senaatintorilla voisi jatkossakin nähdä lisää vastaavia tapahtumia.