Sää vaihtelee sateesta hiostavaan kuumuuteen. Kaipaan sadetta. Vähemmän tulipaloja. Luonnossa ja muutenkin.

Huomenna kello seitsemän herätys. Ei auta. On edes yritettävä levätä.

PS. Ensimmäinen kerta maraton-treenaamisen 2026 aikana, kun lenkki siirtyy. Mutta ei voi mitään, kun on kotona 21:30 ja viimeisimmästä ruokailusta on 10 tuntia, ja sekin sämpylä. Huomenna uusiksi.

The post Päivä 13734 appeared first on Rollemaa.

Kummaksun sitä, että ensimmäisenä peilataan itseensä tai puututaan johonkin näkyvään asiaan. Mutta sitä kai ihmisyys on, pinnallista. Pyrin pääsemään eroon kaikenlaisesta egon ja pinnan johdattelusta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö olisi mieltymyksiä. Mutta vain asennettasi voit muuttaa.

Threadsissa kysyttiin hljattain ”vaikea kysymys”, klassinen influensserin sitoutumissyötti (engagement bait) suoraan ihmisten lapaan. En vastannut, mutta pisti miettimään. Kuulemma vaikeaa olisi valita joukkiosta kolme, josta pitäisi täysin luopua: Alkoholi, seksi, musiikki, ystävät, rakkaus, harrastukset, sosiaalinen media. Äärimmäisen helppo ja voisin luopua useammastakin. Helpoimmat ovat alkoholi, some ja musiikki. Jälkimmäistä rakastan, mutta jos kuuroutuisin, se ei haittaisi ollenkaan. Olen kuurosokean puolisona oppinut, että kuulo tai näkö eivät ole kaikki kaikessa. Ilman rakkautta olisi sen sijaan turha elää. Se olisi ainoa näistä, jonka jättäisin.

Pojan kanssa ihmetellään, kun puolen yön aikaan on valoisaa. Aivoni eivät vieläkään ole sisäistäneet, että on kesä. Kesä, pallon pohjoispuoliskolla.

The post Päivä 13733 appeared first on Rollemaa.

Lapsuudenkotini oli viimeinen talo mäen päällä Paronintiellä ja tonttiin kuului hieman metsää. Takapihaltamme aukeni laaja polkuverkosto Asmalammen takaa aina Halssilaan ja Kangasvuoreen saakka. Polkuja pitkin kelpasi tepastella kesäisin Asmalammelle uimaan. Uimarannalle pääsi montaa eri reittiä.

Olen aina tykännyt näistä poluista. Polkuja ympäröi paljon puustoa ja kasvistoa ja pitkä pätkä erästä nimenomaista polkua kulkee niin, että taivasta tuskin näkee. On koivuja, pihlajapuita ja heinikkoa.

Kesken juoksemisen vaihdan kävelyksi. Silmältäni vierähtää kyynel poskelle. Taloa ei enää ole. Isää ei enää ole. Mutta koti on siellä, missä minäkin, sanotaan. Silti ottaa joskus koville, että lapsuudesta ei ole enää kuin muistot jäljellä. Sisälläni olen yhä se pieni poika.

Isäni tunsi samoin 9 vuotta ennen kuin syöpä vei hänet.

Joskus iskee haikeus entistä taloani muistellessa. Tuntuu niin turhalle kaikki tekemiseni, todella ”markun askareilta”. Huonoa tuuriakin ollut. 90 luvulla oli olevinaan vaikeat taloudelliset ajat kuten nykyäänkin. Talojen hinnat pompahtivat pilviin silloiseen tulotasoon verrattuna. Kuten ovat pilvissä nykyäänkin.

Oli pankkikriisi, jonka valtiovalta ratkaisi siirtämältä pakkokeinoin velallisilta yhden ylimääräisen prosentin pankkien tukemiseksi. Toinen tukikeino oli tiputtaa talletusten korkoa yhdellä prosentilla. Siis laina korko kasvoi prosentin ja talletuskorot pieneni prosentin. Tuohon aikaan talovelkani korko kävi pahimmillaan 12 prosentissa. Jotenkin sitä vain kitkuteltiin. Kun vihdoin sain velan maksettua, minun piti heti luopua talosta.

Olin kai kummiskin kasvanut talooni kiinni. Olihan se suomalaisen unelman huipennus, oma talo. Ehkä siksikin, että sen rakentamisessa oli kova työ. Monenlaista vaivaa, pohjapiirustuksen suunnittelua, asp-säästämistä, laina hakemista jne. ennen kuin pääsi vasaran ottamaan käteensä.

Leipätyöni ohella, joka sekään ei niitä maailman helpoimpia ole yövalvomisineen, uhrasin vapaapäiväni rakennukselle. Tein suurimman osan ajasta yksin, vaikka isäni ja appi auttoivat kun ehtivät.

Kovin työ taisi olla kivimuurin tekeminen rinteeseen. Talon alta louhittiin satakunta kuutiota kalliota, joista lohkareista sitten rakensin muurin. Työ kesti kuukausia. Sitä mukaa kun muuri valmistui asettelin kiven koloihin kyllästetystä lankusta tehdyt aitapylväät. Niin hyvät niistä tuli, että aita pysyi suorana parikymmentä vuotta.

Rakensin taloni kalliolle. Veljeni hiekkapatjan päälle. Veljeni kerran sanoikin minulle surumielisesti kuinka ”tyhmä mies hiekalle rakensi”. Toisin kävi. Hiljattain hänen alueellaan kävi niin kova myrsky, että 30 puuta kaatui juurineen hänen tontiltaan ja talon ympäriltä. Silti veljeni talo seisoo edelleen hiekalla. Sen sijaan minun taloni sortui tuulen puhaltamatta ja veden virtaamatta. Minun ja veljeni tapauksessa tyhmä oli se, joka kalliolle rakensi.

Aina olen ollut häviäjän roolissa. Jouduin myymään taloni alihintaan, lainakorot huomioiden ilman voittoa. En jaksanut ajatella oman puolikkaani lunastamista ja itseni sitomista taas vuosiksi velkavankeuteen kun juuri olin päässyt veloista vapauteen, ensi kertaa elämässäni ja vanhana miehenä. Palkkaan verrattuna puolikaskin talosta oli suhteellisen paljon rahaa yhdellä kertaa saatuna. Mutta tällä kertaa talletuskorot oli nolla ja inflaatio alkoi heti nakertaa pääomaa. Kiirehdin ”sijoittaa” rahat ulkomaille, mutta juuri silloin valuuttakurssi romahti rajusti ja ilmaan katosi paljon enemmän kuin inflaatio olisi koskaan nakertanut vain tilillä makuuttamalla. Eräillä ei ole onnea rahassa, eikä rakkaudessa. Oma syyni tietenkin, mitäs olen syntynyt niin tyhmäksi.

Tuo oli sitä aikaa, kun isäni oli masentunut ja sen huomaa teksteistä. Myöhemmin hän löysi uskonsa elämään uudelleen.

Aika aikaa kutakin. Emme voi mitään sille, että aika multaa muistot. Eihän sitä tiedä, onko niitä metsiä ja koko taloa enää kymmenen vuoden päästä. Mikään ei ole varmaa.

Paras on keskittyä tähän hetkeen. Aika on nyt.

The post Päivä 13732 appeared first on Rollemaa.

Lukuvuorossa Character Limit: How Elon Musk Destroyed Twitter, jonka on kirjoittanut New York Timesin teknologiajournalistit Kate Conger ja Ryan Mac. Musk on pelle.

Hyvää viikonloppua.

The post Päivä 13731 appeared first on Rollemaa.

Viikko kuluu nopeasti ja tekemistä on paljon. Huomaan, että maailman meno menee ohi ja siitä tietää, että on hyvä olla. Töiden jälkeen pääsen metsään juoksemaan. Vaikka on lämmintä, kaupunkipolkujen varjossa on mukavaa juosta. Ötökät eivät vielä vaivaa liikaa.

Lotta soittaa huoneessaan kitaraa. Hiljaisuusaika on jo ohi, mutta akustista kitaraa on mukava kuunnella kesäauringon painuessa mäen taakse. Tytär kertoi aiemmin, että tämä on toinen viikko putkeen hyvää mieltä ja ”joka päivä on hyvä päivä”. Se tekee minut iloiseksi, kun muistan eräänkin kesän, jolloin yksikään päivä ei ollut ”hyvä päivä”. Päinvastoin, hyviä päiviä sai odottaa… pitkään. En siis aio nyt valittaa.

Toivottavasti hyvä boogie jatkuu läpi kesäkuun.

The post Päivä 13730 appeared first on Rollemaa.