Havaintojen kokonaismäärän vuotuinen vaihtelu oli huomattavaa. Aineiston ajallinen katkonaisuus kuitenkin heijastui merkittävästi tuloksiin, ja tämä katkonaisuus ilmenee diagrammissa Havainnointikk.-käyrässä.

Seilissä havaittiin kolmenkymmenen vuoden aikana yhteensä 209 lintulajia. Näistä 34 % havaittiin alle kymmenen kertaa. Lintulahkojen ja -lajien havaintomäärien kehitys vuosien 1981–2010 aikana Seilissä oli aineiston perusteella enimmäkseen tasainen tai laskeva. Vain neljällä prosentilla lajeista havaintomäärät selkeästi yleistyivät tutkimusajan loppua kohden. Varpuslintujen ja rantalintujen havaintomäärät laskivat kokonaisuudessaan, ja erityisen voimakkaasti havaintomäärät laskivat kanalinnuilla. Moni yksittäinen laji kuitenkin poikkesi havaintomäärien kehitykseltään lahkon kehityssuunnasta. Esimerkiksi päiväpetolintujen lahkon havaintomäärät pysyivät suhteellisen tasaisina, vaikka suurin osa lajeista väheni merikotkaa, kalasääskeä ja varpushaukkaa lukuun ottamatta.

Merimetso oli satunnaisesti havaittu laji 1990-luvun puoleen väliin asti, minkä jälkeen havainnot yleistyivät Seilissä.

Saaristomeren runsaslukuisimman sorsalinnun eli haahkan kannanvaihtelu on ollut voimakasta viime vuosikymmeninä, mutta Seilin havaintomäärien muutokset jäivät suhteellisen vähäisiksi. Sen sijaan merikotkan ja merimetson havaintomäärät kasvoivat huomattavasti. Diagrammeista ilmenevä havaintomäärien kasvu kyseisillä lajeilla on varsin yhteneväinen suhteessa Saaristomeren alueen kannankehitykseen.

Merikotkan havaintojen määrän kasvu alkoi jo 1980-luvulla. 2000-luvulla laji havaittiin Seilissä jo useimpina havainnointikuukausina.

Varsin monen lintulajin ja -lahkon, kuten kanalintujen kohdalla havaintomäärien muutokset ovat selkeästi yhteneväisiä muualla Varsinais-Suomessa tapahtuneisiin kannan muutoksiin. Havaintomäärien vaihtelun taustalla ovat lisäksi muiden muassa laidunnettujen rantaniittyjen häviäminen, merikotkan lisääntynyt kanta, lintujen metsästyksen muutokset sekä ravinnon saatavuuden muutokset.

Kuvat ja teksti: Miro Pietilä

Kirjoitus perustuu LuK-tutkielmaan: Miro Pietilä (2019) Seilin lintuhavainnot ja niiden muutokset vuosina 1981–2010, Turun yliopisto, Maantieteen ja geologian laitos.

Yliopistolla ei voi koskaan olla liikaa käytännön kursseja. Varsinkin biologian laitoksen puolella, Seilin käytännön kurssit ovat yksi isoimmista puheenaiheista opiskelijoiden jakaessa kokemuksiaan keskenään opintoihinsa liittyen. Päätin itsekin tutustua näihin yliopiston käytännön kursseihin, ja niiden toteutukseen ilmoittautumalla kesän lopuksi pidettävälle murtovesikurssille. Satunnaisia ryhmätöitä lukuun ottamatta päivät yliopistolla kuluvat lähinnä luentosaleissa istuskellessa ja PowerPoint-dioja tuijotellessa, joten tämä kurssi tuli tarpeeseen. Kesätyöni olivat juuri päättyneet ja muiden kurssien luennot eivät olleet vielä alkaneet.

Viisi päivää kestäneeseen kurssiin oli sisällytetty kunnioitettavan paljon. Kokonaisuudessa oli paljon uutta, ja osittain itselleni myös vanhan verestämistä. Päivät kestivät auringonnoususta sen laskuun, ja kurssi oli sopiva sekoitus käytäntöä ja teoriaa. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, että myös labrapuolta oli hieman sisällytetty mukaan. Tällöin myös opiskelijat, jotka eivät itseni lailla ole aikaisemmin labrassa juuri viettäneet aikaa, pääsivät tutustumaan vesilabran laitteistoon ja toimenpiteisiin kattavammin.  Vaikka esimerkiksi pohjaeläinnäytteitä olen aikaisemmissa amk -opinnoissani ja työharjoitteluissani ottanut, se on tapahtunut käsikäyttöisellä Ekman -noutimella, enkä ole aikaisemmin päässyt näkemään huomattavasti isokokoisemman, vinssiin kiinnitettävän Vann Veen- noutimen käyttöä. Itselleni kalabiologiasta kiinnostuneena rantanuottaus ja verkotus olivat kurssin kohokohtia, ja oli hienoa, että jotkut pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään konkreettisesti näkemään koekalastuksen toteutuksen. Jokaisen päivän päätteeksi ainakin tyttöjen tupa oli hyvin hiljainen. Kaikki olivat niin puhki ja täynnä uutta tietoa, että uni iski melkein heti kun pään sai tyynyyn.

Vann Veen -noutimen käyttöön tarkoitettu vinssi vasemmalla ja itse noudin oikealla (Risti, 2018).

Olen aina ajatellut, että biologiksi ei opi sisätiloissa. Tietyn teoriapohjan omaksumalla ja aiheeseen perehtymällä saa tietenkin hyvän kuvan aiheesta, mutta vaikka kuinka lukisi etukäteen kuvauksia rantanuotan vetämisestä, tajuaa sen takana olevan mekanismin vasta kun on pitänyt nuotan naruja omissa käsissään. Myös kalat ja kasvit näyttävät melko erilaisilta tutkimusalustalle kerättyinä kuin valkokankaalle heijastettuina.

Ahvenen iänmääritystä suomuista mikrofilmin lukulaitteella(Risti,2018).

Rantanuotan vetoa (Risti,2018).

Seilissä vietetyn viikon jälkeen voin sanoa, että käytännön kurssit tulevat todella kovaan tarpeeseen. Henkilökohtaisesti pidän yllättävänä miten vähän niitä kaiken kaikkiaan järjestetään yliopistolla. Opiskelijoiden keskuudessa näkyi aivan erilaista innostusta alaan kuin mitä ikinä on aistittavissa luennoilla. Päivät eivät olleet keskenään täysin samanlaisia, ja opiskelijoilla heräsi paljon uusia kysymyksiä ja pääsimme jakamaan ammatillisen kasvun kannalta tärkeitä mietteitä keskenämme. Toki käytännön kursseilla on aina myös omat ongelmansa, ja opiskelijoita harmitti, että kaikki eivät päässeet tekemään kaikkea. Haasteeksi muodostui välillä myös se, että tekemiseen panostettiin niin paljon, että joskus saattoi jäädä epäselväksi  miksi tehdään, sitä mitä tehdään. Mutta oli hyvä huomata, että opiskelijat opettivat tarvittaessa toisiaan ja kävivät ammatillista keskustelua, jollaista harvoin kuulee opiskelijoiden käyvän keskenään.

Itse jo aiemmissa opinnoissani useille kenttäkursseille osallistuneena näkisin, että kenttäkurssit ovat myös mahdollisuus luennoitsijoille käydä laajempaa keskustelua omasta alastaan opiskelijoiden kanssa. Parhaimmillaan näillä kenttäkursseilla luennoitsijalla on vanhemman tutkijan roolin ja hän selittää nuoremmalle tutkijalle (opiskelijalle) näkemyksiään ja herättää tällä keskustelua. Olemme kaikki hieman eri vaiheissa opiskelujamme, mutta kaikkia yhdistää yhteinen mielenkiinto tätä alaa kohtaan, ja jokainen tilaisuus kasvattaa omaa osaamistaan ja ymmärrystään on aina edistystä ammatillisen kasvun tiellä.

Kalojen irrottamista verkosta aamutuimaan (Risti,2018).

Ollessaan ensimmäistä kertaa kosketuksissa kalanliman ja suomujen kanssa opiskelijalle hahmottuu käsitys omasta soveltumisestaan kenttätöihin. Parhaimmillaanhan nämä kurssit toimivat silmiä avaavana kokemuksena, jonka kautta opimme tuntemaan sekä ympäristöämme että itseämme paremmin. Kenttätyö ei sovellu kaikille, mutta ei toimistotyökään. Varsinkaan kun moni ei suorita opiskelujensa aikana kuin ehkä yhden alaansa liittyvän työharjoittelun, on erityisen tärkeää, että opinnoissa on mahdollisuus päästä kosketuksiin eri osa-alueiden kanssa. Itse olen tiennyt jo Turun amk:n iktyonomilinjan ensimmäisten kenttäkurssien jälkeen, että en pystyisi olemaan tällä alalla ellen pääse ulos ja olemaan kosketuksissa tutkimusaiheeni kanssa. Se on itselleni elinehto. Niin kuin ovat mielestäni kenttäkurssit biologin ammattitaidolle.

Kuvat ja teksti: Sonja Risti, iktyonomi, 2.vuoden ekologian opiskelija

Puutiaistutkimus Saaristomeren tutkimuslaitoksella on jatkunut aktiivisesti kuluvan kesän ajan. Käynnissä on jo seitsemäs peräkkäinen kasvukausi, jolloin puutiaismääriä on seurattu saarella. Puutiaiskeruu aloitetaan vuosittain toukokuussa ja päätetään näin syksyllä lämpötilojen laskiessa. Jokainen kerätty puutiainen tuo arvokasta lisätietoa esimerkiksi puutiaisten kantamista taudinaiheuttajista sekä siitä, millaisissa olosuhteissa puutiaiset viihtyvät. Puutiaisten keruutapa on kuvattu jo aiemmassa postauksessa.

Varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle.

Saariston paikoin jopa kuuma ja kuiva keskikesä sai aikaan sen, että puutiaisten aktiivisuus oli Seilissä verrattain vähäistä kesä-heinäkuussa. Kaikki maastossa olevat puutiaiset eivät kuitenkaan ole normaalitilanteessakaan samanaikaisesti aktiivisia, vaan ne voivat esimerkiksi kehittyä aluskasvillisuuden suojissa toukasta nymfiksi saatuaan ensimmäisen veriateriansa. Vastaavasti puutiaisiin vaikuttavat myös vallitsevat olosuhteet. Kuivuus ja kuumuus eivät tutkimusten mukaan suosi puutiaisia toisin kuin esimerkiksi korkea ilmankosteus. Toisaalta varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle. Puutiaisella on kolme kehitysvaihetta (toukka, nymfi ja aikuinen), joista myöhemmät kehitysvaiheet kestävät paremmin puutiaisille epäedullisia olosuhteita.  Tämän seurauksena aktiivisia aikuisia yksilöitä havaittiin myös kesän kuumimpina päivinä. Kaikki kehitysvaiheet puolestaan aktivoituivat elokuussa yökosteuden lisääntyessä ja hellelämpötilojen laskiessa.

Kosteat ja varjoisat olosuhteet lisäävät puutiaisten aktiivisuutta, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa.

Seilin saarella kerätyn aineiston ja aiemman tutkimustiedon perusteella näyttääkin siltä, ettei kuivan keskikesän voida suoranaisesti sanoa vähentäneen puutiaismääriä. Puutiaisten aktiivisuus vaihtelee kasvukauden aikana sekä näille otollisten olosuhteiden mukaisesti. Kosteat ja varjoisat olosuhteet suosivat näitä, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa. Maastossa liikkuessa niin kutsuttu puutiais- eli punkkisyyni onkin suositeltavaa läpi kasvukauden. Tämä on näin puutiaistutkijan näkökulmastakin edelleen ylivoimaisesti paras ja varmin keino suojautua puutiaisilta suojaavan vaatetuksen ohella.

Kaiken kaikkiaan kulunut kesä on ollut mainio saaristossa liikkumisen ja myös maastotutkimuksen näkökulmasta, ja Seilissäkin syksyn värikkäimmät hetket alkavat olla jo käsillä. Saaristomeren tutkimuslaitoksen toiminta jatkuu ympäri vuoden, vaikka tämän vuoden puutiaiskeruu kohta jo päättyykin.

Kuvat ja teksti: Niko Tanski, Turun yliopiston puutiaistutkimuksen projektityöntekijä

Joskus työ vie mielenkiintoisiin paikkoihin. Kun keväällä tarjottiin mahdollisuutta osallistua tutkimuslaitoksen edustajana Norjan Bergenistä Shetlannin saarille ja takaisin kulkevalle purjehdusmatkalle kolmimastoparkki Statsraad Lehmkuhlin kyydissä, en miettinyt vastaustani kahta kertaa. TSYK:n merilukion järjestämällä 6-päiväisellä 10-vuotisjuhlapurjehduksella saimme oppia niin purjehduksesta kuin myös havainnoimme monin eri tavoin miten Pohjanmeri eroaa Itämerestä. Purjehdukselle osallistui kaikkiaan noin 80 henkeä. Statsraad Lehmkuhlin miehistön lisäksi laivaan astui muun muassa TSYK:n merilukion opettajia sekä nykyisiä ja entisiä merilukion oppilaita, Aboa Maren ja Novian opiskelijoita ja henkilökuntaa, Forum Marinumin tutkijoita sekä kaksi kadettia merisotakoulusta.

26-27.8 Purjehdusoppia ja navigointia

Purjehdusmatkalle lähdettiin sunnuntaina 26.8. Olimme sopineet, että laivalle ilmoittaudutaan klo 10 aamulla, joten saavuin Bergeniin jo edellisenä päivänä. Bergenin sateinen ja  varsin kolea keli ei haitannut sillä satamassa vastassa oli komea näky. Vuonna 1914 rakennettu Statsraad Lehmkuhl on säilytetty alkuperäisessä asussaan ja henkii historiaa. Toisin kuin luulimme, ei köysiä irrotettukaan pian saapumisemme jälkeen vaan saimme ensin tutustua rauhassa laivaan ja sen turvallisuuskäytänteisiin ja -sääntöihin ennen lähtöä. Köydet irrotettiin lopulta klo 14.00 ja hiljalleen aloitimme matkamme kohti avomerta.

Sunnuntaina ensimmäinen mastoon kiipeämisharjoitus sai adrenaliinin liikkeelle. Aluksen mastot ovat noin 48 m korkeita.

Purjehduksen aikana yövyimme perinteiseen tyyliin riippumatoissa.

Statsraad Lehmkuhl on koulutusalus ja purjehduksen ajan toimimme osana laivan miehistöä. Heti matkan alussa koko porukka jaettiinkin valkoiseen, punaiseen ja siniseen vahtivuoroon, ja vahtivuorot pyörivät koko matkan ajan vuorokauden ympäri. Jokaisella vahtivuorolla oli neljän tunnin pituisia vahtivuoroja päivän aikana kaksi. Itse pääsin osaksi sinistä vahtivuoroa, jonka klo 20.00-24.00 ja 08.00-12.00 välille osuvat vuorot olivat valkoiseen ja punaiseen ryhmään verrattuna varsin inhimilliset. Vahtivuorojen aikana osa porukasta teki ennalta määrättyjä tehtäviä, jotka kulkivat nimellä helmswatch (ruorimies), look-out (tähystäjä), bouy-watch (mies yli laidan vahti) ja firewatch (tulivahti). Ryhmän loput jäsenet osallistuivat tarpeen mukaan purjeiden käsittelyyn, tekivät muita laivan ylläpitoon ja huoltoon liittyviä tehtäviä tai saivat opetusta erinäisistä purjehdukseen liittyvistä asioista.

Matkan aikana opimme mm. aluksessa käytettävien purjeiden nimistöä ja purjehdusteoriaa.

Purjeiden käsittelyyn ja muihin aluksella tehtäviin töihin sai osallistua niin paljon kuin halusi ja pystyi.

Avomerelle päästyämme osoitti meri voimansa. Eipä aikakaan kun ensimmäiset ryhmästämme tulivat merisairaiksi. Vaikka vellova meri teki olon epämiellyttäväksi, selvisin onneksi itse ilman sen suurempaa pahoinvointia.  Ensimmäinen yövuoro oli varmasti kaikille osallistujille mieleenpainuva kokemus ja seuraavana päivänä laivan kannella ja penkeillä näkyi yksi jos toinenkin väsynyt hahmo. Onneksi matkan jatkuessa keli parani yhtä matkaa ryhmämme merimieskunnon kanssa ja loppumatka jatkui varsin iloisissa tunnelmissa.

28.8 Pysähdys Lerwickissä, Shetlannin saarilla

Saavuimme Lerwickiin, Shetlannin saarten ainokaiseen kaupunkiin, aikaisin tiistaiaamulla. Maissa kaikilla muilla paitsi lukiolaisilla oli noin yhdeksän tuntia vapaa-aikaa, joten päätimme muutaman muun kanssapurjehtijan kanssa vuokrata auton ja lähteä kiertoajelulle. Kierroksemme ensimmäinen etappi suuntautui kohti Shetlannin saarten eteläisintä kärkeä, joka tunnetaan Shetlannin saarten vanhimman majakan lisäksi hyvänä merilintubongauspaikkana. Epäonneksemme lunnit olivat jo muutama viikko sitten ehtineet lähteä pesimäluodoiltaan avomerelle, mutta matka tarjoili onneksi paljon muuta nähtävää. Jylhien kalliorantojen ja alavien skottimaisemien lisäksi näimme muun muassa runsaasti shetlannin poneja, lampaita, myrskylintuja (Fulmarus glacialis) ja suulia (Morus bassanus).

Paluumatkalla pysähdyimme myös St. Ninian’s Islella, jossa sijaitsee Iso-Britannian suurin tombolo-muodostelma. Tämän hiekkakannaksen varrelta keräsimmekin useita levä- ja selkärangatonnäytteitä lukiolaisten ihmeteltäviksi. Liekö ryhmämme vahvasta biologipainotuksesta johtuen, ei näytteiden keräyksestä meinannut tulla loppua ja pian olikin jo kiire ehtiä takaisin satamaan, laivasta kun ei sovi myöhästä!

29-31.8 Rutiineja ja upeita luontoelämyksiä

Puomille kiipeäminen ja purjeiden käsittely osottautui hyvin suosituksi tehtäväksi matkan varrella.

Paluumatkalla toiminta laivalla alkoi jo sujua rutiininomaisesti ja purjeiden ja köysien käsittely (ja siihen liittyvät norjankieliset käskyt) alkoivat jo sujua jouhevasti. Lukiolaisten kanssa kertasimme Itämeren ja Pohjanmeren erityispiirteitä ja meribiologikollega Heidi Arposen kanssa aloitin keräämiemme näytteiden läpikäynnin laivan kurssisalissa. Omien näytteidemme lisäksi pari lukiolaista oli myös pysähdyksemme aikana käynyt Lerwickin sataman läheisyydessä snorklaamassa ja löytänyt hienoja levänäytteitä meille ihmeteltäviksi. Vaihtelevan mainingin ja vahtivuorojen vuoksi ei keinuvassa kurssisalissa voinut viettää kerralla kauaa aikaa ja oppitunnit pidettiin tietoiskutyyppisesti pienissä ryhmissä. Näitä tietoiskuja kertyikin tiistain ja keskiviikon aikana useita ja meillä opettajilla oli hauskaa kun oppitunnin aikana kerrotut tarinat tuntuivat nousevan uusiin ulottuvuuksiin joka kerran yhteydessä.

Britannian saarten suurimman hiekkakannaksen varrelta löytyi paljon näytteitä lukiolaisten ihmeteltäväksi.

Maljakotiloita, simpukoita, rusko-, puna- ja viherleviä, merirokkoa, sienieläimiä, merisiilien ja rapujen osia.. vaikka näytteitä oli paljon näimme vasta murto-osan Pohjanmerestä löytyvästä lajistosta. Suolapitoisuuden vaikutus lajien kokoon ja monimuotoisuuteen oli käsinkosketeltavaa.

Paluumatka tarjoili merimaisemien ohella hienoja luontoelämyksiä. Laivan miehistön mukaan Bergenin ja Lerwickin välillä havaitaan vain harvoin valaita, delfiinejä ja haita, Shetlannin saarten länsipuolella olisi enemmän havainnoitavaa. Liekö kyse ollut siis tuurista, suuresta havaitsijajoukostamme tai harjaantuneesta silmästä, kun pääsimme matkan aikana näkemään niin meduusoja kuin saalistavia miekkavalaitakin. Havaittiinpa laivan läheisyydessä ilmeisesti jättiläishaikin (Cetorhinus maximus) ja delfiinihavainnostakin ilmoitettiin.

Paluumatkalla horisontissa näkyi useita öljynporauslauttoja

Loppumatkasta jäivät erityisesti mieleen öiden upeat tähtitaivaat ja öljynporauslauttojen suunnaton määrä ja loiste horisontissa. Myötätuuleen mentäessä oli kannella hetkittäin kuumakin. Koska aikaa oli paluumatkalla reilusti purjehdimme Bergeniä kohti rauhassa ja kiertoreittejä tehden. Pääsimmepä myös kokeilemaan millaista on tehdä jiippi eli myötäkäännös ja venda eli vastakäännös kolmimastoparkilla. Matkan lähestyessä loppuaan oli tunnelma haikea pienestä matkaväsymyksestä huolimatta. Ehkä tämä ei jää kuitenkaan viimeiseksi purjehdukseksi Statsraad Lehmkuhlin kyydissä. Hyvä yhteistyömme TSYK:n merilukion kanssa jatkuu ja ennen kuin olimme päässeet edes satamaan suunnitelussa olivat jo uudet seikkailut UN Ocean Science 2021-2013  ja Agenda 2030 teemojen parissa.

Iso kiitos TSYK:n merilukion opettajille Christiane Ala-Nissilälle ja Nina Branderille matkan järjestämisestä sekä kutsusta tulla mukaan tälle ikimuistoiselle ja opettavaiselle matkalle!

Lue lisää:

• Lukiolaisten blogipäivityksiä matkan varrelta (TSYK:n Navigare blogi)
• Statsraad Lehmkuhl lærer finske nautikkstudenter å seile

Teksti ja kuvat: Katja Mäkinen, tutkimuslaitoksen tutkimusteknikko ja väitöskirjatutkija

Alkuluennon jälkeen ensimmäinen meripäivä starttasi Aurajoen kupeesta ja ensimmäiset näytteet otettiin jo hetken päästä Linnanaukossa, jossa tavoitteena oli havannoida Aurajoen vaikutusta näkösyvyyteen, lämpötilaan, suolapitoisuuteen ja pohjasedimentin laatuun.

Matka jatkui Linnanaukolta Airistoa pitkin kohti Seiliä. Tutuksi tulivat muun muassa Limnos-noudin ja muut vesinäytteenoton salat.

Sääjumalat suosivat tämänkertaisia kenttäkurssilaisia ja näytteidenottoa saatiin maanantain aikana harjoitella idyllisen tyynessä ja aurinkoisessa säässä.

Seiliin saavuttiin tyynen sään ansiosta ennätysaikaan. Päivällisen jälkeen työt jatkuivat vielä eläinplanktondemon parissa tutkimuslaitoksen uuden merivesilaboratorion kurssisalissa.

Tiistai-aamuna hyppäsimme jälleen r/v Aurelian kyytiin ja suuntasimme ulkosaaristoa kohti. Sääennustukset povasivat päivälle kovaa tuulta, joten päivän ohjelma oli syytä aloittaa pelastautumisharjoituksella.

Merentutkimus vaatii usein paljon fyysistä työtä. Turvakehikkoon sidotun suolapitoisuutta, lämpötilaa ja happipitoisuutta mittaavan CTD-sondin kiskominen Ådofjärdenin 100 metrin syvänteestä käy jo hyvästä treenistä.

Maanantain ja tiistain aikana kerättiin Ekman ja Van Veen-pohjanoutimilla useita sedimenttinäytteitä. Van Veenillä otettujen näytteiden esikäsittely on suoranaista kuraterapiaa.

Joskus kurssiohjelmaa on muokattava vallitsevien olosuhteiden mukaan. Yli 11 m/s puhaltavan tuulen vuoksi rantanuottaus Boskärin saarella päätettiin jättää väliin ja Seiliin jouduttiin suuntaamaan aiottua aiemmin.

Kurssimuutosten vuoksi labrassa aloitettiin iltapäivällä pohjanäytteiden läpikäyminen. Ja mitä kaikkea mudasta löytyykään! Ainakin monisukasmadot tulivat hyvin tutuiksi – Amerikansukasjalkaisten (Marenzelleria spp.) määrät lähentelivät parhaimmillaan lähes 200 yksilöä/näyte.

Keskiviikkona hyppäsimme Seili 5- aluksen kyytiin klo 8.00 ja suuntasimme kohti välisaaristossa sijaitsevaa Iso-Kuusisen saarta. Kauan ei maisemia ehditty ihailla, sillä ensimmäinen pysähdys olikin jo pian Seilin pohjoispuolella Päiväluodon seurantapisteessä, jossa vuorossa oli edeltävinä päivinä tutuksi tulleet vesinäytteet ja näiden lisäksi planktonnäytteenotto sulkuhaavilla.

Iso-Kuusiseen saavuttuamme ohjelmassa oli uusi näytteenottomenetelmä, rantanuottaus. Nuottaus pehmeillä hiekkapohjilla ja kovilla rakkolevän peittämillä pohjilla havainnollisti jälleen hyvin rakkolevän ja muun pohjakasvillisuuden merkitystä lajien monimuotoisuudelle.

Mitäpä olisi murtovesiekologian kurssi ilman veteen joutumista! Nuottaamisen ohella Iso-Kuusisissa etsittiin sedimenttiin kaivautuneita simpukkalajeja.

Tiistai-ilta ja keskiviikko-aamu jatkui viimeisen näytteenottomenetelmän eli verkkokalastuksen parissa. Pinta-, väli- ja pohjaveteen laitettujen Nordic-yleiskatsausverkkojen avulla pääsimme vertailemaan kalalajien esiintymistä, pituutta ja kokoa eri syvyyksissä. Tutuksi tulivat myös Saaristomeressä yleisesti tavattavat kalalajit. Mittausten jälkeen kerätyt kalat pakastettiin ja lähetetään myöhemmin Turkuun hyödynnettäväksi Biologian laitoksen muussa opetuksessa.

Lue samankaltaisia julkaisuja:

Kenttäkurssi tutustuttaa ympäröivään luontoon