Aamuasu: Jalassa kaninkarvalla vuoratut pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Oikein lämpimät, en tiedä mistä hankin tai mitä maksoivat ja ovat väriltään ruskeat. Siinä missä jalat liittyvät vartaloon ihoa peittää musta housumainen alusvaate mallia bokseri ja merkkiä Black Horse, hankittu, jos en väärin muista, Graniittitalon Anttilasta. Kehon yläosaa verhoaa napiton, kaulukseton ja taskuton paita, jossa on lyhyet hihat ja pyöreä kaula-aukko, musta jossa valkoinen teksti ”Please. Don’t be silly.” jonka kirjasintyypin tarkoitus on imitoida Apple Garamondia.

Suihkusta tullessa: Tädää! Aatamin asu ja iso punainen froteepyyhe viittana kuin teräsmiehellä ikään… (kuka tarvitsee valokuvia kun on mielikuvia) tai no, oikeasti lantion ympärillähän se pyyhe on.

Päiväasu: Siirtyessäni ulos, tuonne urbaanin luonnon armoille, on päässäni vihreä lippis. Takin roolia esittää vihreä fleece ja sen alla paitana vaalea beigenharmaa lyhythihainen kauluspaita henkkamaukasta (halpa), silittämätön. Housuina siniset farkut, merkkiä/mallia en muista enkä jaksa tarkistaa, mutta olisi varmaan kohta taas aika pestä nämä. Kalsarit (myös bokserimalliset, mutta väriltään valkoiset). Vyö valkoinen, kangasta – Sokokselta hankittu, ehkä. Paita ei ole housuissa. Sukat, keskiharmaat. Kengät, ruskeat mustin kengännauhoin, nahkaa taitaa olla, halvalla ostin Halosen kellarista Kluuvista mutta ihan ovat hyvät. Selässä fjällräven-reppu, mutta tietosesti jätän sateenvarjon kotiin, enkä siis voi olla sateenvarjon varjossa sateen varjostaessa vaeltamista. Living dangerously, niiku.

Ilta-asu: Tätä kirjoittaessa ei ole vielä selvillä tasan mitä on illalla päällä, mutta epäilen, jos kotona hillun (ja varmaan hillunkin), kyseessä olevan riisutun version päiväasusta jonka vaatekappalemäärä korreloi aamuasun kanssa, mutta jalassa on joko sukat tahi ei mitään.

–

Tämä siis on meemi johon on osallistunut ainakin Pintaliitoblogi, Benrope, Matkalla, Ihan kiva elämä, My typo_, Ihmiskunta, 500 kiloa lihaa, Jannen Verkkoloki, Pnuk, PRKL, Kriisipuuro, Elma-tädin uusiopainit, Vanhaa viiniä ja kellarin kummitus, Greetings from Shitsville, Hernekeppi, Visa Kopu, Sekametelisoppa, Provokaatio, Samaan aikaan toisaalla, The Pekkaspace Headquarters, Antin tarinatalo, Mieto Marinadi, Lotta Backlund, Zepanderi lauan ääres sekä tietenkin Junakohtaus joka on tämän asukohtauksen alkuperäinen sanoiksipukija.

Suomen taideakatemian päämääriin on kuulunut jo vuosia päästä eroon nykyisestä vanhasta ja rappeutuneesta Ateneumista, kertoi aamu-TV:n filmikellaripätkä vuodelta 1959 (katsottavissa 8.5.2014 asti). Halusivat uuden rakennuksen Töölönlahden rantaan.

Mikä ihme hinku Helsingissä on tunkea rakennuksia Töölönlahden rantaan? Jotain Alvar Aallon perintöäkö se? Ja mikä siinä on, että vanhan tuhoaminen nähdään niin usein ratkaisuna? Meno on kuin pikkukylässä.

Kun asiat eivät mene kuten haluaa, ja kun siihen ei ole varautunut, esimerkiksi siksi, että on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, voi joutua tilanteeseen jossa ei ole koskaan aikaisemmin ollut.

Tällaisissa tilanteissa, jos ei ole minkäänlaista kokemusta vastaavista, ei osata reagoida rationaalisesti. Ei vain ole mistä ammentaa, vaikka miten kahmisi kokemuksen suuresta sukkalaatikosta. Ja kun rationaalisuus puuttuu, ja jotain on pakko tehdä, astuu emotionaalisuus sen tilalle. Itkupotkuraivari, rumat sanat, huutaminen. Emotionaalisuuden voittokulkua tukee myös se, että tuntemattomaan tilanteeseen joutuminen yllättäen, ilman ennakkovarotusta voi olla jopa pelottava tilanne. Pelko voi tulla myös esim. siitä, että pelkää menettävänsä kasvot (mitä noikin nyt ajattelee). Mitä pelottavampi tuntematon tilanne, sitä vahvemmin primääritoiminnot kuten pakeneminen tai tappelu ottavat vallan.

Isot ihmiset eivät eroa henkisesti lapsista muuten kuin siinä, että kokemuksen tuoman rationaalisuuden pitäisi olla paremmin kurissa, mutta yllättävän usein se ei vaan ole. Iso karski journalisti- ja poliitikkoäijäkin vaipuu juuri siihen alakoulu-uhoiluun ja nyyhkyilyyn johon lapsetkin. Sillä erolla, että kyllähän ison miehen nyt pitäisi ymmärtää paremmin.

Miks meillä ei oo mitään kivaa? Kaikki muut meidän luokalla tekee kivoja juttuja, mutta mä en koskaan saa tehä mitään. Te ootte tyhmiä kakkapäitä (tai mä lyön teitä mun medialla päähän: ”pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä” tai te vihaatte kaikkea uutta). Te ette tajuu! (Tää viimeinen huudetaan äänenmurrosäänellä samalla kun paiskataan ovi liian kovaa kiinni).

Lapsellista uhoamista odottaa pikkuballeriinalta kun päiväkotiin ei saa mennä pinkissä tutussa tai esiteiniltä kielletään feseily kello 23 jälkeen. Mutta että valtalehtien anonyymit pääkirjoittajat muuttuvat känkkäränkkäpäissään paperimediatrolleiksi? Ja poliitikoiden todellisuudentaju tuntuu kyseenalaistettavalta? (Sitten vielä ihmetellään miksei lehtiä tai politiikka arvosteta nykyään kuten ennen, ”silloin kun kaikki oli paremmin”.)

Ei näköjään tee ihmisen henkiselle kehitykselle hyvää olla vallan kannassa kiinni. Näyttäisi sellainen aiheuttavan rappeutumista. Ehkä olisi hyvä poistua sieltä omista pikku piireistä kansan pariin katselemaan millaista täällä on ja miksi me emme halua teidän henkselien paukuttelua maksaa.

Samalla on jotenkin noloa se, etteivät nämä yli-ikäiset itkupilliräkänokat mitenkään ymmärrä, tai ainakaan tuo äksyilyssään ilmi, että meillä on jo todella hieno ja elävä kulttuuri. Muutakin kuin Aalto (joka tuntuisi olevan maan ainoa arkkitehti, koskaan) tai kultakauden mestarit. Se ei ole mitään minkä joku brändityöryhmä jossain on määritellyt, eikä se myöskään ole mitään semmoista joka saisi automaattisesti yhtä paljon palstatilaa kuin sää, televisio, tositeeveejulkkikset tai vaikka painonhallinta. Sitä löytyy sieltä kaikkialta minne pöhöttynyt media tai pulskistunut politiikka ei kykene näkemään, ei (vain) sieltä, minne joku taidekonsultti sormellaan osoittaa.

Meillä ei päättävissä elimissä tunnuta arvostavan sitä mitä jo on ja mitä uutta tehdään, eikä mediallakaan tunnu olevan tajua siitä. Haikaillaan menneisyyteen, siihen mikä on maailmalla jo validoitu ja hyväksytty, näkemättä mitä meillä nyt on sellaista joka ansaitsee hehkuttamista (eikä tämä koske vain taidetta vaan koko maan kulttuuria). Tällainen todellinen pyllyily antaa tuleville sukupolville sairaan huonon kuvan meistä itsestämme. Ja sellaisen esimerkin antaminen on oikeasti vahingollista ja hävettävää. Tässä rakennetaan maahan sellaista ilmapiiriä, että ennen oli kaikki paremmin eikä enää kannata yrittää koska se voi epäonnistua – mutta juuri yrittäminen ja epäonnistuminen (eli tekeminen) on luovuuden pohja, sieltä kasvaa uusi ja siksi sitä pitää tukea. Meillä on parhaimmillaan juuri se periferia jonka kautta uudet asiat löytyvät.

Ei. Helsingissä ei ole sitä mitä on New Yorkissa, Barcelonassa, Lontoossa, Berliinissä tai vaikka Tukholmassa. Miksi pitäisi? Siksi, että muut teinit nauraa meille jos me ollaan jotenkin erilaisia ja erotutaan massasta? Onko se noloa kun meillä on vääränlaista taidetta? Onko meillä todella näin huono itsetunto ja siksi muka syy haukkua itseämme luusereiksi?

Jos näin on, niin ei meillä hyvin mene. Eikä siihen negatiivisuuteen mikään museo, kotimainen tai ulkomainen, tuo mitään apua.

Flickrissä julkaisemistani kuvista noin 0,68 %, eli 24 kpl, on syystä taikka toisesta Exploressa (Flickrin oman kiinnostavuuskaavan mukaan), joko vain siellä käyneenä ja sittemmin poistuneena tai sitten sinne toistaiseksi jääneenä.

Ylin rivi: 1. She Loved Woodwork But Why She Had The Saw With Her That Day Nobody Knows, 2. Tubes 2, 3. Testing, 4. Temporary Arrangement, 5. Watcher Of The Walls (Watcher Of All), 6. Manual Line, 7. Finnish Fireworks Championship 2011 (3), 8. Traces Of Ball Games

Keskimmäinen rivi: 9. Shade, 10. Runway Meditation, 11. Am Tempelhof 1, 12. Stelae IV, 13. Window Display – Hardware Store, 14. City Lights 52, 15. Probably The Most Photographed Laundry In Helsinki At The Moment ;), 16. Roller Door

Alin rivi: 17. Linnanmäki Season’s End Fireworks 5, 18. Ceiling Lamp, 19. Now I’m The Man On The Inside Looking Out, 20. IC2 To Helsinki, 21. Migratory Shirts, 22. Das Experiment 25-24, 23. Mondrian’s Nightmare, 24. May 5th 2007

–
Kuvan ja linkit tuotti ystävällisesti BigHugeLabs.comin Scout.

Käykää katsomassa Petri Anttosen mielenkiintoinen näyttely Lasitettu maa galleria Hippolytessä. Se on auki 29.4. asti (eli vielä tänään ja huomenna).

Teokset on pakko nähdä alkuperäisinä, koska lentikulaaristen tulosteiden syvyys-/liikeilluusio ei toistu muulla tavoin.

Itse en ole mielestäni aikaisemmin törmännyt tämän tekniikan käyttöön valokuvataiteen kontekstissa ja näyttely on hyvinkin kiehtova. Parhaimmillaan lentikulaarisuus tuo kuvaan jotain muuta kuin vain kikkaa: siitä tulee osa ilmaisua ja se saa merkityksen. Tunsin kuvia katsellessani jotain samanlaista positiivisen hämmentävää tulkinnallista haastetta kuin mihin olen omissa monivalotuksissani pyrkinyt, mutta Anttosen kuvissa oli lisäksi liikkeen tai syvyyden illuusio. Hyvin jännittävää.

Kaikki kuvat näyttelyssä eivät mielestäni kuitenkaan ihan nousseet wow-tasolle, mutta juuri siksi näyttelykokonaisuudessa onkin eksperementoinnin ja kokeilunhalun positiivista tenhoa – juuri sellaista jonka kautta syntyy jotain uutta, vaikka tekniikan ja ilmaisun tasapaino ei vielä ehkä ihan olekaan täysin kohdallaan.

Petri Anttonen: Lasitettu maa. Valokuvagalleria Hippolyte

Verotoimiston palvelupisteessä asiointi tuo ajankäytön suhteen mieleen laskettelun Etelä-Suomen lyhyissä laskettelumäissä. Mäen nyppylälle pääseminen kaikkine jonotuksineen ja hitaine hisseineen kestää suhteettoman pitkään verrattuna itse laskuun, joka on ohi parissa ohikiitävässä sekunnissa. Odotus on kuitenkin välttämätöntä, jos ei tahdo omin voimin nousta mäkeä ylös.

Verotoimistossa lähes kahden tunnin odottelun jälkeen itse palvelutapahtuma kestää vain pari vaivaista minuuttia. Pitää kuitenkin huomauttamaa, että vaikka aina ei vastauksia saa on palvelu joka kerta ollut miellyttävää. Tällä kertaa sain kuin sainkin vastukset kysymyksiini sekä hiukan enemmän tietoa ja palvelua kuin mitä osasin odottaa.

Tietenkin voisi yrittää löytää tarvittavat tiedot verokarhun verkkopalvelusta (jota palvelupisteessä mainostetaan todella voimakkaasti). Mutta. Vaikka nyt tiedän mitä etsiä, minulla on siis oikea vastaus jo tiedossa ja yritän sitä tuolta vero.fi:stä löytää, en löydä sitä.

Vaikka verotoimiston palvelupisteessä asiointia voi verrata paikallisiin laskettelunyppylöihin, ei vero.fi millään sovi samaan analogiaan koska vero.fi:ssä seikkailu muistuttaa lähinnä nousemista kevätauringon lämmittämästä ja sulattamasta laaksosta parituhatta metriä korkeammalle olevalle tuuliselle ja jäiselle alppivuoren huipulle omin voimin, ilman nousukarvoja ja pelkät kalsarit jalassa.

Tänään tässä blogissa, jutussa nro 2941, mietitään mikä ihme saa Hesarin aivopieruna ilmoille aikanaan töräyttämän sormitietokone-termin elämään Ylen uutisessa. Hesarilla huomattiin jo aikoja sitten miten typerän termin olivat lanseeranneet ja ovat itse sen käytön jo hyljänneet. Mutta vaikka täällä miten pohditaan, ei vastausta löydy. Mysteeriksi on se jäävä.

Ja kun nyt Ylestä on puhe, niin ihmettelyä tässä on ollut jo jonkin aikaa, kun ei tuo heidän Elävä arkistonsa täällä toimi. Kokeiltu on kolmella eri selaimella, plugeilla ja ilman, fläshiä päivitetty ja vaikka mitä. Napsautin kerran jopa palomuurinkin hetkeksi pois päältä kokeillakseni josko onnistuisin saamaan ääntä ja/tai liikkuvaa kuvaa palvelustaan. Ei mitään. Erroria pukkaa vaan koko ajan.

Ei löydy. Ei.

Ylen Areena kyllä käy ja kukkuu ongelmitta. Samoin youtubet, vimeot ja mitäkaikkea niitä nyt onkaan. Elävä arkisto vaan pysyy perin kuolleena. Tai ainakin hiljaisena ja liikkumattomana. Sitä minä vaan, että ei kai se ala kohta haisemaan?

Sittenhän sitä tässä vielä huomautetaan, että tänään tämä blogi on ollut julkisena kahdeksan vuotta (enää kymmenen vuotta lisää ja voin lähettää blogin ostamaan kaljaa) ja juttujen laatu sen kun vaan paran

–

(Päivitys n. 1,5 tuntia jutun julkaisun jälkeen: Hämmennystä Elävän arkiston toimimattomuudesta ei suinkaan vähennä se, että den svenska versionen toimii riktig bra.)

(Päivitys 30.4.2012, eli viisi päivää julkaisun jälkeen: Kas, nyt Ylen Elävä arkisto elää, se liikkuu ja kuuluu. Errorit ovat poissa. Sitä jää miettimään, että mitä tapahtui ja missä?)

Viime syksynä kirjoitin englanniksi mielipiteeni Flickristä. Se oli eräänlainen kannanotto siihen aikaan velloneeseen keskusteluun jossa jotkut tahot huutelivat miten Flickr on kuollut ja että Google Plus on parasta mitä valokuvalle internetissä on tapahtunut sitten yksisarvisen karvoista valmistetun paahtoleivän jonka päällä on rapeaksi paistettua pekonia. Mmm…

(Tuollainen kuolleeksi julistaminen on muuten yhtä uskottavaa kuin Harold Campingin julistukset maailmanlopusta.)

Nyt taas ollaan huutelemassa valokuvapalveluista verkossa. Tosin nyt ei G+ ole se juttu, vaan tällä kertaa täydellisen frontside ollien tekee 500px, joka vastikään avautui kaikille räpsijöille eikä enää ole suunnattu vain ammattilaisille (joka tietenkin harmitti monia koska rahvaan läsnäolo sanottiin alentavan kuvien laatua).

Mitä hienoa 500px tarjoaa? Se on tyylikkäämpi, etenkin isonäyttöisillä hipelöintitietokoneilla ja iso osa kehuista näyttäisi tulevan nimenomaan palvelun ulkonäöstä sekä siitä, että se tarjoilee kuvat katsottavaksi suuremmalla resoluutiolla kuin Flickr. 500px kilpailee Flickrin kanssa myös hiukan halvemmalla hinnalla (Plus memberhip on hiukan halvempi kuin Flickrin vuosimaksu, mutta täysi jäsenyys maksaa kuitenkin vuodessa enemmän kuin Flickr kahdessa) ja tarjoavat paremmat mobiililiittymät. Niin ja 500px:n kautta voi kuviaan myydä. Sitten tietenkin on vielä se, että on asiakaspalvelu parempaa (kyseessähän on uusi pieni fokusoitunut firma, eikä mikään Yahoo!n kaltainen jättiläisameeba).

Onhan se ihan tyylikäs, visuaalisesti ehkä joidenkin mielestä jopa seksikäs. Isoja kuvia. Tykkäysnappejakin on pari (on niin like kuin ♥). Itse en ole tuota millään padilla tai edes kännykästä katsonut, mutta uskon että Flickriä heikompaa suoritusta mobiililaitteilla ei nykytekniikalla enää ole mahdollista saada aikaiseksi vaikka miten yrittäisi.

Kuitenkaan en vaihda Flickristä pois.

Se visuporno jolla 500px porskuttaa on jees, mutta käytettävyydessä on kyllä toivomisen varaa, palvelussa nimittäin eksyy nopeasti pois yhden valokuvaajan kokonaisuuksista. Moni kakku päältä kaunis, haluaisin sanoa vaikka se aikamoinen klisee onkin.

Kuvien asiasanat ovat 500px:ssä vain ja ainoastaan saittikohtaisia, ei kuvaajakohtaisia. En siis voi, kuten Flickrissä, klikata esiin yhden kuvaajan tietyin asiasanoin merkityt kuvat, vaan kuvien asiasanat tuovat aina tarjolle koko palvelun tarjonnan kaikilta kuvaajilta. Tämä sukkaa pahasti. Katsoja ei voi esimerkiksi klikata näkyviin yhden kuvaajan kaikkia kuvia joissa on joku asiasana ja asiasanaa klikkaamalla katsoja automaattisesti poistuu ei vain kuvan ääreltä vaan myös kuvaajan. Asiasanat ovat 500px-palvelussa katsojan kannalta olemassa vain eksyttämisen vuoksi.

Flickrissä valokuvaaja voi ryhmitellä kuviaan ja kaivaa omasta tuotannosta erilaisten muuten näkymättömien trendien kokonaisuuksia juuri asiasanojen avulla (esimerkiksi näin: blue). Tämä mielestäni tekee Flickristä valokuvaajalle THE työkalun jossa ei keskitytä vain kiillotettuun pintaan ja katsojien eksyttämiseen, vaan palvelu tarjoaa myös mahdollisuuden analysoida omaa tekemistään.

Tietenkin jos on valokuvaajana jo niin pro, ettei halua tai osaa oppia uutta omasta tekemisestään, ei Flickristä ole tietenkään mitään iloa (eikä silloin ole varmaan iloa juuri mistään).

Eroja on muitakin ja niitä on paljon. Omasta näkökulmastani katsottuna mainitsen sen, että Flickrissä voi tarjota kuvia CC-lisenssillä kun taas 500px näyttäisi toimivan puhtaasti copyright-mentaliteetillä ja omien kuvien kanssa työskentely on Flickrissä visuaalisempaa (joka tuntuu perin loogiselta tavalta käsitellä kuvia) ja monipuolisempaa.

Se, että 500px tarjoaa mahdollisuuden liittää portfolioon Google Analyticsin on hieno juttu (sitä toivoisi Flickriinkin, mutta tuskinpa Yahoo! sitä iloa suo), mutta miksi vain portfolioon, miksei kaikkea liikennettä omiin kuviin voi seurata samalla tavalla?

Flickr on ainoa verkkopalvelu josta maksan ja vaikka 500px olisi halvempi, en näe mitään syytä siirtyä. Syy on siinä miten ymmärrän palveluiden perusfilosofiat. Omaan ajattelutapaani sopii paremmin Flickr ja viihdyn sen parissa osana hyvin monipuolista ja todella vaihtelevaa kuvatarjontaa jossa ei aina pyritä olemaan vakavan ammattilaisia, vaan jossa kuvakieli pysyy geeniperimältään terveenä ja yllätyksellisenä. Siinä missä Flickrin henki mielestäni tuntuu henkilökohtaiselta, maanläheiseltä ja rennolta, tuntuu 500px jäykän pönöttävältä ja tärkeilevältä massakokemukselta.

Mutta nämä ovat tietenkin juuri niitä mielipideasioita joista ei voi kuin kiistellä. Aika näyttää miten näiden palveluiden käy kun kehitys kehittyy. Tuleeko uudesta dinosaurus joka korvaa toisen, mahtuuko maailmaan useampi jättiläinen vai tuleeko takavasemmalta joku instagrammimainen pläjäys joka ottaa ja jyrää kaiken alleen? En usko ettei yksikään ennustajaeukko (tai kuten nykyään sanotaan ”analyytikko”) pysty kristallipallostaan näkemään miten käy. Siksipä en myöskään koe tarvetta hötkyillä turhaan ja vaihtaa palvelusta toiseen vain pelkän hypetyksen vuoksi – kuvien näkyvyyden kannalta on hyvä pitää ne pitkään samassa osoitteessa.

Tulipa tässä ihmeteltyä hetken, kun UniCafessa juomaa maksoin, että hintaan tuli yllättävät 4 senttiä lisää. Hinta 1,30 olikin 1,34. Kuitissa luki ”maksukortti provisi”. Argh. Tämä ei näköjään ole ihan tuore juttu. Enpä vaan ole tainnut aikaisemmin pankkikortilla maksaa tässä puljussa. Ja taidan tämän jälkeen yrittää olla tekemättä sitä uudestaan.

En tullut tarkistaneeksi onko lisämaksusta ilmoitettu kassalla. Ainakaan kassahenkilö ei informoinut, että ostokseni hinta nousee noin 3 % muovia höylätessä. Eikä muistu muuten mieleen, että olisin vastaavaa maksamisesta koituvaa maksua joutunut maksamaan.

Olen varma, että jos setelit keksittäisiin nyt, niiden painokustannukset tekisivät satasesta vain 97 euron arvoisen.

sentti sentiltä

Pari journalistista tuotosta viikonloppuna kiinnitti huomioni niinkin, että päätin tänne asiasta kirjoittaa.

Ensin vastaan tuli mobiilisti hs.fi:n saitilla STT:n tekstisuoltamon sisältö otsikolla Lapsi jäi lumikinoksen alle Pohjois-Pohjanmaalla.

Juttuhan ei ole kummoinen, ihan vaan kuivakka raportti, mutta lopussa kiitos seisoo: ”STT ei saanut lauantaina vahvistusta siitä, millaisia mahdollisia vammoja lapsi sai onnettomuudesta.”.

Että siis mitä? STT ei saanut vahvistusta siitä, millaisia mahdollisia vammoja lapsi sai. Ymmärrän toki, että ihmisystävällisyys ei kuulu sisältöbisnekseen ja, että vammat ja tuskat jutussa myyvät ja tuovat lisää klikkejä lehdille, mutta eikö siihen olisi loppuun, vaikka nyt ei voikaan sanoa toivovansa tiedon puutteesta huolimatta kaiken olevan hyvin, voinut kirjoittaa edes hiukan neutraalimmin esimerkiksi ettei lapsen voinnista ole tietoa?

Toinen pohdintaa aiheuttava juttu oli Keskisuomalaisen Helsingin ravintoloissa anniskelu tahdikasta mutta musiikki laitonta joka kertoi 40 anniskelupuljun tarkistuksesta.

Kyseisessä jutussa mainitaan ensin, että musiikin suhteen todettiin ”määrällisesti eniten puutteita”. Sitten kerrotaan, että alkoholin ja tupakan myynnissä ”ei vastaavasti tullut ilmi yhtään laiminlyöntiä”. Hetkinen?

Tarkistettuja firmoja oli siis neljäkymmentä (= 40), näistä ei yksikään rikkonut sääntöjä alkoholin ja tupakan suhteen (= 0), mutta määrällisesti eniten oli ongelmia musiikin suhteen (= ?). Eli määrällisesti eniten tämän jutun perusteella, koska mitään tämän tarkempaa tietoa ei tietenkään ole tarjolla, on mikä tahansa yli nolla (X > 0), esimerkiksi yksi (= 1).

Aika hämyistä, perin epäinformatiivista ja mahdollisesti harhaanjohtavaa, mikä tietenkin on odotettavissa, koska tarkistuksessa mukana oli lobbausorganisaatio.

Sattumoisin tuli tässä vastaan kaksi toisistaan riippumatonta, mutta toisiaan aika mukavasti täydentävää näyttelyä, jotka kumpikin kyllä toimivat hyvin ihan yksinäänkin.

Ensimmäinen oli galleria Kalleriassa (Kaarlenkatu 10) Timo Sulkamon hyvin graafiset ja kaksiulotteiset valokuvat seinistä ja toinen oli Punkalivessä (Eteläesplanadi 20) Anne Rusasen ehkä jopa hiukan surrealistiset maalaukset.

teknistä ja orgaanista

Joskus tuntuu siltä, että ihmiset hiukan pelkäävät puhua luovuudesta siksi, että jos kissa nostetaan pöydälle katoaa luovuuden taika sekä mystiikka ja silloin muusat eivät enää puhu ja auta. Itse olen varma, ettei tieto tapa luovuutta, vaan luovuuden ymmärtäminen auttaa kehittämään luovuutta. Siksi on piristävää on lukea tekstejä luovuudesta jossa asiaa ei mystifioida tai pueta hörhöilyn viittaan, vaan pysytään rationaalisella tasolla. Tämän vuoden puolella olen kaksi tällaista kirjaa kuunnellut. Ensimmäinen, vuoden alussa, oli Ken Robinsonin Out of Our Minds: Learning to Be Creative (uudistettu teos 2011) ja toinen lähes uunituore Johan Lehrerin Imagine: How Creativity Works (2012).

Kumpainenkaan kirja ei kuitenkaan (tietenkään?) osu ja uppoa kritiikittä.

Robinson tarjoaa luovuusteorian joka on hyvin sama johon olen omassa ajattelussani päätynyt. Lyhykäisyydessään teoria on seuraava: luovuus on mielikuvituksen hyödyntämistä tekemiseen, pelkkä ajattelu ei ole luovaa ja taito on olennainen osa luovuutta. Hyvin yksinkertainen, selkeä ja konkreettinen tapa ajatella. Mielestäni tässä lähestytään Occamin partaveitsi -periaatetta.

Se missä oma mielipiteeni Robinsonin ajatteluun eroaa, on tämän määritelmä luovuudelle, joka on ”original ideas that have value”. Minä nimittäin näen luovuuden olevan oppimisprosessin jonka tuloksena voi syntyä myös niin jotain epäorginaalia kuin jopa ihan skeidaa. Huonon tuottaminen on kuitenkin loistava tapa oppia mikä ei toimi. Mokaaminen johtaa yrittämiseen uudelleen ja uudelleen, eli toistoon ja sitä kautta taidon ja työn laadun paranemiseen. Näin syntyy rutiini joka on taito jota ei tarvitse aktiivisesti käytössä ajatella vaan jota voi tekemisessä työkalun lailla käyttää haluamansa päämäärän saavuttamiseen. Näinhän tieteellinen tutkimuskin usein toimii. Mokataan uudelleen ja uudelleen kunnes päästään tulokseen ja sitten käydäänkin pokkaamassa Nobelin kemian palkinto kunkun kädestä, tack så mycket.

Tietenkin voi olla, ettei mokaamalla huomaa oppineensa mitään tai, että mokaaminen lannistaa ja tekeminen loppuu siihen. Meitä kun on moneksi ja opimme monin eri tavoin. Usein kuitenkin lienee kyseessä se, ettei luovuutta/oppimista tueta – kukaan ei huomauta tai kehu, että oppimista on tapahtunut – tai ollaan alueella joka ei tekijää kiinnosta tai jossa ei ole luova (vaikka kaikki ovat luovia, eivät kaikki ole luovia kaikessa) – ei olla elementissä (josta Robinson kertoo kirjassaan The Element: How Finding Your Passion Changes Everything, 2009).

Toisto on asia joka esiintyy Lehrerin kirjassa jossa, Juicea lainatakseni, asia kuvataan vähän tähän tyyliin: ”paljon täytyy lapioida paskaa ennen kuin pääsee viljaa leikkaamaan”. Lehrer lainaa Milton Glaseria, graafista suunnittelija jonka käsialaa on esim. I♥NY -logo, ja toteaa luovuuden olevan verbin.

I think people need to be reminded that creativity is a verb, and very time-consuming verb. It’s about taking an idea in your head, and transforming that idea into something real. And that’s always going to be a long and difficult process. If you’re doing it right, it’s going to feel like work.
–
Milton Glaser

Lehrerin kirjaa kohtaan on esitetty kritiikkiä, enkä minäkään sitä niele pureksimatta. Se mikä Lehrerin kirjassa minua etenkin hämää on oikeastaan koko kirjan premissi ”every creative jorney begins with a problem”. Olen niin eri mieltä. Ei kaikki luovat reissut ala ongelmasta. Ne voivat alkaa hyvinkin jostain ongelmattomasta, leikkisästä ottesta tai jopa sattumasta ja viedä kohti ongelmaa. Itselläni on useampikin projekti joiden alku on lähtenyt ajatuksesta (”mitä jos tekisin näin”) jonka tuloksena on syntynyt esimerkiksi kuvamateriaalia joka tuntuu hyvältä ja toimivalta, mutta jota en pysty sanallistamaan, vaikka pystyn tuottamaan lisää kuvia saman ajatuksen pohjalta. Alkuperäinen ajatukseni oli visuaalinen, lopputulos on visuaalinen, mutta ajaudun umpikujaan aina kun haluan selittää mistä luovuuspuuskani tuottamassa materiaalissa on kyse. Ehkä minä jonain päivänä ymmärrän.

Muutenhan Lehrerin kirjassa on paljon hienoja ajatuksia ja esimerkkejä. On juttua siitä miten brainstorm-tekniikka (aivoriihi) ei toimi, mikä on kaupunkien vaikutus luovuuteen ja esimerkiksi myös jo vähän aikaa sitten hs.fi:ssä esiintynyt unelmointi mainitaan myös.

Etenkin minua innosti sellisti Yo-yo Man ajatukset siitä miten on tehtävä kompromissi täydellisyyden ja ilmaisun välillä. Kysehän ei ole siitä, ettei osaa tai tarvitse osata, vaan siitä, että ymmärtää milloin antaa tekniikan hiipua taka-alalle.

Perfection is not very communicative. […] If you are only worried about not making a mistake, then you will communicate nothing.
–
Yo-yo Ma

Jonkin aikaa on jo ollut perin suosittua puhua otsa kurtussa mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta, tai epämukavuusalueesta, joka tietenkin kuulostaa niin vaikealta ja kalliilta, että siihen on pakko hakea konsultin tai mainostoimiston apua. Usein kuitenkin epämukavuusalueajattelussa, olen kokenut, jätetään täysin huomiotta oppimiseen ohjaavat tekijät. Jotta oppimista (ymmärtämisen muokkaantumista) tapahtuu, on oltava jo jotain tietoa tai kokemusta jonka avulla oppija voi uutta tietoa käsitellä ja rakentaa merkityksiä, muutenhan se on kuin opettaisi lapsia uimaan tönäisemällä heidät vastoin tahtoaan veteen, itse samalla laiturilla hekotellen kalja kädessä, että ui poika ui, kyllä siellä epämukavuusalueella oppii, hehheh. Ei toimi. Tai no, toimii sillä tavalla, että oppii esimerkiksi pelkäämään vettä tai kuka ei ole niin mukava.

Turvalliseen oman osaamisen piirissä pyörimiseen on tietenkin helppo jäädä jumiin koska uudet tilanteet ovat jänniä, joskus jopa aivan liian jänniä. Arto Mellerin on sanottu sanoneen: ”Kun ammattitaito kasvaa, kyky ottaa riskejä pienenee”.

Ehkä olisi hyvä ottaa oppia Paula Scherin TED-puheesta Paula Scher gets serious. Kysehän ei ole siitä, etteikö Scher osaisi vaikka mitä, hän ei vaan ole jotain tehnyt asioita tietyissä konteksteissa ja kokee uudet tilanteet mahdollisuutena leikkiä, kokeilla ja oppia lisää sitä kautta.

Sellainen on mielestäni ihailtavaa. Pitäisi uskaltaa leikkiä aina välillä. Se on mielestäni ammattitaitoa.

Oho, lienee kohdallaan huudahtaa, kun Aamulehden saitilta näyttäisi löytyvän ihan asiallinen artikkeli.

Tunnustan, että minulla on todella huono nimimuisti. Se on noloa minulle viestittäjänä ja antaa viestin vastaanottajalle minusta vähemmän hyvän kuvan: on kuin olisin penseä tai muuten vaan indiferentti kun en muista.

Jos olen kasvokkain ihmisen kanssa jonka nimeä en muista, voi tilanne olla aika hirveä, mutta siitä voi kuitenkin selvitä kommunikoimalla. On ääntä, ilmettä ja käsien heilutusta. (Hei Liis… eiku… öö… mikäs sun nimi olikaan? Maisakaija? Ainiinpäs olikin. Hehheh? Sori.)

Tämä nimiongelma on ongelma kuitenkin vain tuolla ulkona, fyysisen maailman sosiaalisissa tilanteissa. Netissä, kuten muussakin hitaammin tapahtuvassa kommunikoinnissa jossa ihmiset eivät ole kasvokkain, nimien muistaminen toimii hiukan eri tavalla.

Verkon kautta viestejä veistellessä on usein käytössä vain teksti. Etenkin meilatessa. Tekstin avulla ei voi hämätä käyttämällä ruuminkieltä, ilmeitä tai vaikka äänenpainoja. Meilissä nimen unohtaminen tai väärän nimen käyttö on tunarointia siksi, että netissä voi lähes aina näppärästi luntata. Esimerkiksi sähköpostia naputellessa voi googlata tai vaikka saadusta viestistä leikata ja liimata sen mitä ei jaksa ajatella tai josta ei ehkä edes pahemmin välitä. Sähköpostiviestinnässä on aikaa antaa, tai ainakin yrittää antaa itsestään asiallinen kuva.

Jos minä lähetän meiliä, jossa nimeni on näkyvillä ainakin kolme kertaa, ja saan viestiini nopean vastauksen joka alkaa väärällä nimellä, en voi olla miettimättä miten täydellisen välinpitämättömän kuvan se luo siitä joka on vastauksen lähettänyt. Samalla tietenkin tunnen itsenikin tyhmäksi. Pitkö nyt tuokin viesti lähettää jollekin joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut?

Sanoisin, että sähköpostiviestinnännässä meilin alkuun vastaanottajan nimen kirjoittaminen väärin ei ole vain nolo asia, se on viestinnällinen moka joka voi pahimmillaan tehdä aikamoista hallaa.

Helsinki Photography Biennalen näyttely No Exit, josta Kaupungin tila -niminen kokonaisuus löytyy Hakasalmen huvilasta ja Eletty kaupunki -setti on näytillä Sederholmin talossa, on mielestäni oikein mainio ja monipuolinen näyttelykokonaisuus.

Niin ja on pitänyt jo jonkin aikaa kehua Villa Kaurilan saunatupaa. Ei ehkä kaupungin halvimpia tilaussaunoja, mutta vallan hurmaava paikka. On kuin landella olisi vaikka onkin vain kivenheiton päässä keskustasta. Viihtyisä ja tunnelmallinen tupa, hyvät löylyt, loistava palvelu ja terassilla on jääkaappi on juomien ja grillimakkaroiden säilyttämiseen.

Lopuksi juomajuttu. Hankin vähän aikaa sitten kahvinvalmistukseen AeroPress-häkkyrän. Suhtauduin hiukan skeptisesti laitteeseen, mutta jo ensikupponen sumppia oli ilo makunystyröille. Pienen harjottelun jälkeen (jotta löytäisin sopivan suhteen kahvin ja veden määrälle) on ihan pakko kehua apparaattia: sen avulla saa nautittavakseen loistavan makuista kahvia.

kukka se on