Ässän käkenä

Se parhaiten kukkuu, joka viimeksi kukkuu

2021-06-02T13:22:00.003+03:00

Koska olen maailman huonoin linnuissa, en tiedä, onko käki muuttolintu, nukkuuko se talvella horrosta vai kaivautuuko kieppiin. Ruma se on, olen katsonut Internetistä kuvan. Ässän käki on kuitenkin paljon helpompi määritellä kuin peruskäki: se on käkiperheen yksi erikoisimmista alalajeista ja yksilötasolla aivan poikkeuksellisen hyvä tyyppi ja peruspätevä noin niin kuin yleisesti aika lailla kaikessa paitsi laajassa fysiikassa ja korkeushypyssä, jossa siinäkin osuu kuitenkin patjalle.

Viimeiset 20 vuotta olen kukkunut koululla enimmäkseen luokassani, mutta myös tilanteeseen sopivimmalla äänenvoimakkuudella niin käytävillä, opettajainhuoneessa, välituntivalvonnoissa, jälki-istunnoissa, rehtorin kansliassa, vanhempainilloissa kuin öiseen aikaan saksan lukijoiden kanssa Münchenin halvimman majoituspaikan oppilasdiscossakin. Olen kirjoittanut lyijykynällä, kuulakärkikynällä, punakynällä, liidulla, kalvotussilla ja valkotaulutussilla. Olen pyyhkinyt väärää tussia taululta pyyhekumilla. Olen laittanut oppilaat pyyhkimään väärää tussia taululta pyyhekumilla. Olen katsellut videoita ja DVD-levyjä varmasti sekä luvalla että salaa, kuunnellut murrenäytteitä edellisen opettajan jättämältä kasetilta ja myöhemmin netistä. Olen opettanut äidinkieltä ja kirjallisuutta, historiaa ja yhteiskuntaoppia ja kerran puoli vuotta yllärinä kaupallisia aineita. Sijaisena olen ollut varmaan kaikissa muissa aineissa paitsi liikunnassa, mistähän johtuu. (Korkeushypystä. Nipottajat.) Olenkin oikeastaan kukkunut joka paikassa paitsi koulun keskusradiossa, sillä voitteko kuvitella, etten ole koko urani aikana sanonut kuulutuskopin mikrofoniin yhtään mitään. En edes päivää. Se, jos mikä, on saavutus, kun ottaa huomioon, miten paljon minulla on erinomaisia ja oikeita mielipiteitä ja miten kaunis ääni minulla on. Haluaisinkin oikeastaan olla äänikirjojen lukija: olen lukenut koulussa kahdeksannen luokan oppilaille esimerkiksi Nancy-romaanin (lyhenneltynä) joka ikinen vuosi, joten voidaan puhua jostain 18 000 sivusta. Luku on suuri, muttei mitään verrattuna pari vuotta sitten oman luokan oppilailta saamieni 47 suklaalevyn 45 498 kilokaloriin.

Tällä viikolla pääsin ihan käytännössä toteamaan, että lähes täydellinen opettajakin voi oppia vuosien varrella kaikenlaista hyödyllistä, vaikka yleensähän mitään koulussa opittua ei tarvitse oikeassa elämässä mihinkään. Aina ajantasaisen teinislangin omaksumisen lisäksi äidinkielenopettajan etuna on nimittäin todistaa joka kevät yhdeksäsluokkalaisten päättöpuheita, ja niitä laskin kuunnelleeni yhteensä jo noin 700 kertaa.

Maanantaina pidin päättöpuheen ensimmäistä kertaa itse. En muistanut kaikkea, mitä olisi ollut mukava sanoa, sillä puheen valmisteluaika oli lyhyt. Pääasia olikin, etten esimerkiksi kaatunut. Toisaalta nyt ei ollut pöytää, jonka kanssa kaatua, kuten tein luokassa vuonna 2009. Se oli paska pöytä, se. Kaikkea en olisi edes voinut paljastaa, niin kuin esimerkiksi sitä, mikä on suhteeni koulun valvontakameroihin tai että kerran sanoin luokassa voi v*ttu. (Vattu.) Useita kymmeniä kertoja olen kuitenkin huoahtanut, että rakastan teitä. Kerran eräs oppilas totesi hellyydenpuuskani jälkeen, että sanon noin varmasti kaikille ryhmilleni. Tunnustin, että niin sanonkin, mutta muille valehtelen.

Ässän käki on lentämässä nyt oikean muuttolinnun tavoin koulupesästään, vaikka onkin tähän asti aina vain pökkinyt muita maailmalle siipiään kokeilemaan. Vaikka jännittää, aion lentää riman yli.

****

Kiitos koululaitokselle kesälomista ja sipatista. Kiitos kaikille ihanille kollegoilleni, olette kultaa. (Hiiltä, sanoisi kemianope.) Kiitos ennen kaikkea kuitenkin oppilaille, sillä se nyt vain on niin, että teini-ikä on paras ikä ikinä. Halataan, kun tavataan!

Juuri oikeenlaista kemiaa

2019-05-04T13:18:00.001+03:00

Opettajalle tekisi hyvää aina säännöllisin väliajoin osallistua muiden oppiaineiden tunneille, vaikka pitkälti turhiahan ne etenkin äidinkielenopettajan näkökulmasta ovat. Kun opettaja suu vaahdossa pauhaa vaikkapa nyt Tipitakasta, konjugaatiosta ja supiinista, sähkömagnetismista tai vaikkapa hivenaineista, saattaapi olla sellainen tilanne käsillä, että ainoastaan opettaja itse ymmärtää, mitä tunnilla juuri tapahtui tai oli tarkoitus oppia.

Olen huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi, välillä suorastaan nerouden rajamailla liikuskeleva, ja hallitsen toisella kädellä, takaperin ja silmät kiinni peruuttaen melkein alan kuin alan. Minä ja kemia emme kuitenkaan kohtaa millään, ja siitä syystä on aivan hullua olettaa, että kukaan muukaan normaali ihminen *) sisimmässään tajuaisi yhtikäs mitään natriumhydroksidin reagoimisesta suolahapon kanssa, kun ensin pitäisi esimerkiksi ymmärtää, mikä saatana on natrium.

Niin, sanopa se. Voit myös aloittaa näistä:

Mistä atomi tulee?

Lisääntyvätkö atomit? Kun kukka kasvaa, sikiävätkö atomit solujen mukana? Onko soluissa atomeja?

Mikä on atomi?

Kun atomin eri kuorilla olevat elektronit ovat negatiivisesti varautuneita ja ytimessä on sama määrä positiivisesti varautuneita protoneita (kas, sähkövaraus on kätevästi nolla), mitä ytimen neutroneilla tehdään? Mikä virka niillä on? Aivan turhaa väkeä, turha opiskella.

Miksei kaikilla atomeilla ole jo valmiiksi uloimmalla kuorella kahdeksaa elektronia, johon ne pyrkivät? Ovatko ne, joilla on, vähän niin kuin parempia yksilöitä?

Vai onko valmiiksi oktetissa oleva atomi sittenkin ehkä yksinäinen, kun muut vain menevät kimppaan toistensa kanssa ja tekevät sidoksia? Tämä on kyllä hankala juttu.

Millä toisiinsa erilaisilla sidoksilla tarttuneet atomit (tai ionit ja molekyylit, vatavak) pysyvät toisissaan kiinni? Ihminen tarttuu kädellä tai pistää liimalla kiinni. Millä atomi?

Voivatko elektronit olla kehillään missä tahansa kohdassa, eli pääsevätkö ne vaikka kolmestaan juttelemaan, jos haluavat?

Mitä elektronit ovat?

Jos haluan vaikkapa nyt sitten valaa tiilen, mitkä atomit siellä alkavat hillua keskenään?

Mitä atomeja ja sidoksia on mannapuurossa ja mansikoissa? (Neon 2 viittaa muuten alkuaineeseen sekin. Olen tullut siihen tulokseen, että bändi oli luultavasti vain kahden kemistin itseironinen vitsi, sillä neon on ominaisuuksiltaan väritöntä, mautonta, hajutonta ja vaaratonta.)

Ja vielä lopuksi: voiko atomi kuolla?

Että terveisiä vaan kaikille kemianopettajille, aivan mahtava työ teillä! Näistä lähtökohdista minäpoika meikämandoliinina ponnistan kohti maanantaina pidettävää kahdeksannen luokan koetta, jonka tekijäksi ilmoittauduin. Tavoite on luonnollisesti vain ja ainoastaan kymppi, mutta voi olla, että nippa nappa jää alle. Toiset juoksevat maratoneja, minä näemmä haastan itseni kovalenttisilla sidoksilla ja hydroksideilla, joilla ei siis tee tässä elämässä yhtään mitään. Tämän ilmoittaisin luonnollisesti ääneen heti ensimmäisellä oppitunnilla.

Pitäkää peukkuja tai odottakaa epäonnistumistani, saatte valita. Voi myös olla, että minulla on maanantaina juuri sillä oppitunnilla hammaslääkäri.

*) Kemianopettajia ei luokitella tässä tekstissä normaaleiksi ihmisiksi. Heillä on yliluonnollisia kykyjä.

Tyhmiä ihmisiä on liikaa!

2018-08-03T13:29:00.001+03:00

Kun on keskimääräistä älykkäämpi (hyvinä päivinä oikeastaan nerokkuuden rajamailla), ei ole mitenkään voinut välttyä huomaamasta, että maailmassa on enemmän tyhmiä ihmisiä kuin aikaisemmin. Sikiäminen on tapahtunut nopeasti, ja nykyisin heitä on kaikkialla, koko ajan, rasittavuudeksi ja välillä jopa aivan ahdistukseksi asti. Eniten heitä liikkuu vapaana ihan valoisaan aikaan anonyyminä pitkin internetiä, mutta ei yöaikakaan helppo ole. Silloin vasta voikin innostua, kun moni asia on kuitenkin tärkeä ja täytyy saattaa koko maailmalle tietoon. Yleensä ei kuitenkaan suoraan sille, jota asia koskee, kuten vaikka naapuria tai tienvarsiniittokoneen kuljettajaa, joka meni ja saatana ajoi talon ohi eräänä yönä.

Tyhmän ihmisen tunnistaa helposti. Hänellä on esimerkiksi aivan älyttömiä mielipiteitä, tavallisesti täysin päinvastaisia kuin itsellä. Yleensä, jos hänellä on kannalleen jokin perustelu, se on riittävän pätevä vain muiden tyhmien mielestä. Kun joukko näitä samanhenkisiä pääsee yhteen, tyhmyys luonnollisesti tiivistyy, ja siinä sitä on kuulkaa keskimääräistä älykkäämmällä tai vaikka ihan vain tavallisella ja normaalillakin ihmisellä vaikea paikka. Epäuskoinen silmien pyörittely, syvä uloshengitys ja olkien kohauttelu auttavat välillä, mutta kun niitäkin joutuu tekemään jatkuvasti, voi ihan niskavammaakin tulla ja usko maailmaan mennä.

Tähän on toki ratkaisu, kuten se, että vaihda kanavaa tai laita televisio kiinni, ei ole pakko katsoa! Älä mene lukemaan Puskaradioiden ja iltapäivälehtien kommentteja! Jätä tyhmät omaan arvoonsa!

Mutta kun he siitä huolimatta sikiävät ja valloittavat maan. Kiitos ryhmään pääsystä.

Ennen vanhaan elämässä oli se hyvä puoli, että tyhmillä ei ollut samanlaista, liian helppoa mahdollisuutta päästä esille kuin nykyisin. Tyhmiä ihmisiä on siis ollut aina olemassa, mutta he pysyivät sopivasti vähän enemmän piilossa ja syrjässä mielipiteineen. Niin oli hyvä. Internet tuhoaa tämän maapallon.

Huolestuttavinta on, ettei tyhmä tajua olevansa tyhmä, vaan sen huomaavat vain älykkäämmät yksilöt. Nykyisin lisäksi moni periaatteessa ihan normaali ihminen on alkanut mennä kaikenlaisiin tyhmien juttuihin mukaan, ottaa esimerkiksi itsestään kuvia vessassa, oli se sitten oma, vieras tai jopa julkinen. Se on niin, että vessassa pissitään ja kakitaan, pestään kädet ja hampaat ja lähdetään pois. Sellainen vähän puolityhmä myös usein hurahtaa ja jumittaa yhteen asiaan: hän päivittää jatkuvasti työstään, lastensa saavutuksista, rakkauselämästään tai yhdestä ja samasta harrastuksestaan, oli se sitten salilla käyminen, ompeleminen tai sisustaminen. Tyhmän tunnistaa myös hashtagien määrästä: mitä enemmän, sen tyhmempi ihminen.

Että on kyllä hirvittävän rankkaa olla #keskimääräistäälykkäämpi.

Loppu sille keulimiselle ja tupakanpoltolle

2017-10-24T13:51:00.002+03:00

Jälki-istunnot ovat kovasti uudistuneet esimerkiksi siten, ettei niitä suuressa osassa kouluja enää edes anneta. Ei siksi, että lapset olisivat unohtaneet, miten esimerkiksi poltetaan tupakkaa, kyllä he sen edelleen osaavat, vaan siksi, että se ei ole nykyaikaa. Nykyaikana tulee keskustella, ymmärtää ja parantaa sen jälkeen tapansa. Minäkin olen kotona useasti keskustellut esimerkiksi siitä, miten tyhjä maitopurkki tulee laittaa roskikseen, lautanen astiapesukoneeseen ja takki naulakkoon. Hyvin on toiminut.

Täällä sitä nyt kuitenkin istutaan yläkoulun jälki-istumusluokassa ja luodaan paheksuvia katseita virheitä tehneisiin nuoriin. Onhan se nyt nimittäin fakta, että tupakanpolttoon paitsi kuolee, niin siitä saa myös keuhkosyövän ja jälki-istuntoa. Ei ole hyvä tällainen tapa viettää iltapäivää, etenkään, jos valvontavuorossa satun olemaan minä. Olenhan itsekin nähnyt, kokenut ja todistanut niin monia rangaistustoimenpiteitä, jotta tiedän, kuinka pitää katua.

Elettiin vanhoja kunnon aikoja 80-luvulla. (Nykyiset oppilaani ovat syntyneet vuosina 2001 - 2003, joten siitä voi päätellä, miltä kuulostaa, kun opettaja kertoo opettavaisia ja hämmästyttäviä lapsuustarinoitaan.) Lankapuhelinaika oli meneillään, ja lapset päästelivät toisiaan turpaan koulun jälkeen, niin kuin meidän luokkamme pojat päättivät eräänä päivänä tehdä. Ei heillä syytä ollut, mutta ihan vain huvin vuoksi, kun ei muitakaan virikkeitä sille päivälle keksitty. No, pojat saivat tappelustaan seuraamuksena ankaran puhuttelun lisäksi jälki-istuntoa, ja niistä saadun opetuksen he muistavat vieläkin. Se menee niin, että ei saa sopia joukkotappelua edes huvin vuoksi eikä lyödä ketään turpaan koulun jälkeen paperipaalaamolla, etenkään, jos luokat tytöt ovat oviaukolla katselemassa ja siten seuraavana päivänä tapahtuman todistajia.

Nykyään ollaan vielä tarkempia, sillä juuri mitään ei saa tehdä ilman että on joku paheksumassa. Ei saa kiipeillä kaupungin puiston tuhat vuotta vanhoissa ja raihnaisissa vuorimännyissä, tulee puihin naarmuja. Ei saa avata ovea kenellekään, voi olla rosmo siellä tai epäilyttävä ihminen, yleensä Puolasta ja jätetty pihapiiriin valkoisella pakettiautolla, jonka rekisterinumero on varmuuden vuoksi jaettu sekä poliisille että koko kaupungin asukkaille. Puskaradio paheksuu myös erityisen punaisena sitä, että lapset keulivat polkupyörillä. Siis keulivat pyörillä! Minä en osaa. Jos osaisin, keulisin, mutta minullapa onkin itse diagnosoitu, osittainen aivovamma, joka estää tuollaisen toiminnan. Se estää itse asiassa monta kivaa juttua:

1. En osaa laittaa pyöräillessä oikeaa jalkaa alas kokeillakseni, onko liukasta. Vasemman pystyn, oikea ei mene. Kaatuu sellaisesta ihminen polkupyöränsä kanssa välittömästi, kaatuu sujuvasti jo ajatuksesta, ellei satu istumaan.

2. En osaa millään kaartaa lasketellessa oikealle. Ei vain käänny. Vasemmalle kääntyy, mutta on vähän ikävää noin niin kuin harrastuksesta nauttimisen kannalta, että on jatkuvasti rinteen toisessa reunassa.

Opettajien viisaudessaan langettamia rangaistuksia olen kuitenkin minäkin, säyseä ihminen, saanut. Jälkiseisomistakin, kuten ennen vanhaan tavattiin katumusta harjoittaa. Ensimmäisellä luokalla seisoin pulpetin vieressä ja tuijotin tauluun liidulla piirrettyä rastia siitä syystä, etten ollut kaverini kanssa ottanut muita kotileikkiin, vaan leikimme välitunnilla kahdestaan. Se oli virhe. Kerran puolestaan seisoi koko luokka, mutta en kuolemaksenikaan muista, miksi. Jotain vakavaa se varmasti oli. Erään kerran minulle huudettiin, ettei minusta koskaan tulisi hienoa naista. (Olin ollut juuri sairastetun angiinan vuoksi kolmenkymmenen asteen pakkasella välitunnilla sisällä. Sijaisopettaja oli antanut asiaan luvan, mutta välituntivalvoja ei sellaisista piitannut, vaan heitti ulos. Minulla ei ollut kenkiä eikä takkia, joten kiersin sukkasillani piharakennuksen ja tulin takaisin. Siinä vaiheessa minut sitten tuomittiin ikuisiksi ajoiksi, mutta kuinka väärässä opettaja olikaan. Näin hyvä tuli. Tuli opettaja!) Nurkassakin olen muuten ensimmäisellä luokalla seissyt ja kerran oven takana, vaikka molempien rangaistusten alkuperä ja tarkoitus ovat hämärän peitossa.

Kyllä jälki-istumuksilla ja katumuksilla siis todellakin paikkansa ja tarkoituksensa on. Niillä saadaan jossain vaiheessa, kun sitkeästi vain jatketaan, loppumaan maailmasta esimerkiksi tupakan polttaminen ja lumipallojen heittely. Uskon, että myös keuliminen. Ihmisen on hyvä ajaa pyörällä ja lasketella suoraan eteenpäin, näin se on.

Mettäperäläisen olennaisia kulttuurimietintöjä

2017-03-10T13:34:00.002+02:00

Olin tuossa viikko sitten hiihtolomalla ja jokseenkin onnellinen siitä. En pessyt vessanpönttöä tai yhtäkään koneellista pyykkiä, en siivonnut kaappia. En luistellut, en hiihtänyt, en juuri kävellytkään tai edes kirjaa lukenut. Jäätelön söin ja makkaran paistoin, korjasin kokeet, vaihdoin maton, kävin baletissa ja taidenäyttelyssä. Niihin piti oikein lähteä, kun meillä täällä Mettäperällä on hieman vähemmän Kansallisoopperoita ja museoita, pahemmin ei metrojakaan.

Kun on sopivasti jouten, ehtii ajatella kaikenlaista. Makkarakastiketta tehdessäni pohdin erityisesti sitä, miten vanha kunnon käristetty kastike onkin hyvää, mutta erityisesti loppuviikon balettiesitys sai minut mietteliääksi. Tällaisia ankarasti tuumailin sekä joutsenten karkeloidessa että prinssien hyppelehtiessä:

1. Saako harpunsoittaja yhtä paljon kuukausipalkkaa kuin viulisti tai oboisti? Miltä tuntuu odotella tunti ja saada sitten vihdoin vetää pari säveltä nuottirivin lopusta? Että niin kuin mahtaako vituttaa? Jos palkka on yhtä suuri, mitä mieltä muut soittajat ovat siitä, että itse harjoittavat hulluna soitantaa joka biisissä ja laskevat tahtia, kun toinen vain istuskelee ja miettii omiaan? Onko harpisti (tarkistin Googlesta) koskaan ollut niin mietteissään, että on unohtanut seurata kapellimestaria ja nukkunut sointujensa ohi? Paljonko siitä tulee sanomista - ja huomaako yleisöstä kukaan?

Että on maailmassa kyllä epäreiluutta vähän joka paikassa, sanon minä. Opettajienkin kesken esimerkiksi. Helpompi on esimerkiksi kotitalouslehtorin suorittaa arviointi: sen kun ottaa ja maistaa sitä kääretorttua tai lohikeittoa, että onko tarpeeksi sokeria ja suolaa. Ja saman palkan saa kuin meikäläinen, joka ei saa kuin muutaman suklaalevyn silloin tällöin, ja nekin ovat lahjuksia.

2. Milloin balettitanssijoiden pohkeet lakkaavat tulemasta kipeiksi?

3. Kävelevätkö balettitanssijat vapaa-aikanaan varpaankärjet yhtä lailla ulospäin sojottaen kuin balettikävelyssä, jolloin askellus on melkein v-kirjaimen muotoista? (Perustuu parituntiseen observointiin.) Aika rumaa kävelyä on se, vaikka muuten ovatkin niin sulavaliikkeisiä, ettei ääntäkään pääse, vaikka kuinka hyppivät.

Näin myös sieluni silmin itseni loikkimassa lavalla, eikä se ollut ollenkaan kaunista.

4. Jos baletisti - loogisuus kunniaan - tanssisi vahingossa liian lähelle lavan reunaa ja kas, tipahtaisi vahingossa sen harpunsoittajan päälle, tapahtuisiko sekin kevyesti ja elegantisti suuremmitta kolhuitta?

Ja heti näin itsenikin kaatumassa elegantisti keskelle harppua.

5. Miksei miesbalettitanssija eli miesballerina voisi olla ballerino?

6. Miestanssijoilla on kyllä aivan mahdottomat jalkalihakset ja huomattavan tiukat pöksyt. Oikeastaan tämä housuasia oli ihmettely numero yksi, mutta naamioin kiinnostukseni ja maltoin odottaa tänne asti. Mielessäni käväisi sangen monesti, käyttävätköhän he stringejä vai jättävätkö kaiken alta pois. Lisätietoa voi tarjota, jos on asiantuntemusta, sillä tämä on aika olennainen asia näin harvemmin tanssia seuraavalle.

Kiinnitin myös huomiota siihen, miten pitkä ja ohuet kädet monella ballerinalla oli. Paljon pitemmät ja ohuemmat kuin minulla.

7. Miksi Kansallisoopperan vessajono on tuhat kertaa nopeampi kuin minkään muun olemassa olevan vessan? Miten lasketaan, mikä määrä vessakoppeja on tarpeeksi, sopivasti, sen verran hyvin, että jono oikeasti vetää?

8. Onko Joutsenlammessa kukaan koskaan kaatunut lavalla vaikkapa jonkin hyppelehdinnän päätteeksi? Miten siitä noustaan kunnialla, kun ei saa edes puhua mitään, että ohhoh, sillä tavalla sitten loikkasin ja jalkoihini sotkeuduin ja että no ei tässä mitään, elämä jatkuu ja tuolta tuleekin jo joutsenparvi.

9. Miten eriarvoisessa asemassa lapset ympäri Suomen ovatkaan, ainakin jos ajattelee kulttuurillista antia. Kyllä kasvaa kaupungeissa sivistyneempiä ihmisiä kuin keskellä korpea. Yhtään en yleistä, mutta näin on. Harva täältä korvesta kuskaa lapsiaan tai itseään kovin usein yhtään minnekään, kun aina pitää ensin ajella monta tuntia, että on perillä. Ja sitten pitää vielä tulla takaisinkin, bensa maksaa ja junalippu ja lento palaa yöllä ja muut ovat kentällä jo melkein kotona. Että pistäydypä nyt sitten vähän itseäsi sivistämässä. Meikäläinenkin oli ihan täysi-ikäinen (juuri täytin), kun lähti ensimmäisen kerran ulkomaille. Ruotsia ei tietenkään lasketa, se on toinen kotimainen.

Meilläkin on toki täällä ihan oma museo, mutta se kertoo lähinnä sodasta ja kotiseudusta ja on auki kesällä kuukauden. Eivätkä edes lapset pääse sinne ilmaiseksi. Niin että kasvata nyt siinä sitten. Ei varmana voi aloittaa harpunsoittoakaan.

Kireähköt trikoot.

On pakko matkustaa mun jonnekin

2017-01-26T11:36:00.000+02:00

Vaikka kulunut talvi olisi ollut yhtä matalalentoa, on syytä muistaa, että vaikka oma maa onkin mansikka, matkailu avartaa. Nykypäivänä maailmalle suuntaaminen saattaa olla jopa hämmästyttävän edullista ja suorastaan näppärääkin: sitä voi tuosta vaan lähteä vaikkapa huitsin nevadaan tai niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä tahdo lähteä matkaan passi taskussa, vaan haaveilevat matkasta maineeseen tai tähtiin. Joka tapauksessa on oikeastaan aivan sama, minne kiiruhtaa, kun vain pitkä on tie.

Lienee sanomattakin selvää, että nopein tapa matkustaa paikasta toiseen on lentää kuin leppäkeihäs.

Matkan suunnittelu ja erityisesti pakkaaminen ovat asioita, joihin kannattaa keskittyä erityisen tarkasti. Joskus matkalaukusta on perillä löytynyt jopa jänis! Vanha lastenlaulu osaa kertoa, että parempi olisi, jos laukussa olisikin leipää ja piimää vaan. Tämä on hyvä vinkki etenkin niille, jotka lähtevät ummikkoina ulkomaille: kotimaa kuin taakse jää, niin on omat ruisleivät mukana ikävää helpottamassa. On silti syytä muistaa, että niin se vaan huolellisestikin pakattu laukku voi kadota kuin pieru Saharaan. Kuulemani mukaan matkalla Alabamaan tai puolivälin krouviin näin on käynyt useita kertoja.

Matkustustapoja ja -kokemuksia on yhtä monta kuin matkaajaakin: yksi on lentänyt yli käenpesän, toinen kuin päätön kana. Jollakulla reissu taasen on loppunut lyhyeen kuin kananlento, mikä on yleensä valitettava tosiseikka etenkin silloin, kun tulee eteen viimeiselle matkalle lähtö. Silloin onkin sopiva luikauttaa virsi Oi herra, jos mä matkamies maan... Näiltä reissuilta tullaan kuitenkin harvemmin maitojunalla takaisin. Entisestä pois juna vie.

Kaiken tiukan matkustamisen hurmassa kannattaa pitää mielessä, että tärkeintä ei ole määränpää vain matka.

Ei muuta kuin hyvää matkaa itse kullekin! Elämänmittaista ja lyhyempääkin, vaikka ison kiven juureen.

Matkakertomus, osa 4. New York

2016-12-09T09:49:00.001+02:00

Syntymäpäivieni kunniaksi järjestämäni parin viikon kiertomatka Yhdysvaltain neljässä kaupungissa on viimeistä matkakertomusta vailla. Nämä raportit ovat hyödyllisiä siinä vaiheessa, kun ei enää itsekään muista, mitä minäkin päivänä tapahtui - eli näemmä tässä jo pikku hiljaa.

Ensimmäisistä kolmesta kohdekaupungista voit lukea matkakertomukset täältä, täältä ja täältä. Matkamme alkoi 11.10.2016 Las Vegasista, jatkui Los Angelesiin, kieppasi sitten San Franciscoon ja päätyi tässä näppärästi 5,5 tunnin päivälennon jälkeen New Yorkiin. Tervetuloa! Koska kelloa piti siirtää perillä kolme tuntia eteenpäin, oli koko päivä kulunut matkustamiseen.

Aloitimme viimeiseen matkakohteeseemme tutustumisen ajamalla taksilla suoraan Manhattanin ytimeen hotelli Hilton Times Squareen. Tai kuski sitä ajoi ja oli kova poika höpöttelemään. Presidenttiehdokkaat Clinton ja Trump olivat parhaillaan kaupungissa vaaliväittelyiden jälkeisellä kardinaali Dolanin hyväntekeväisyysillallisella, ja erityisesti siitä, kansan jakautumisesta ja presidenttiydestä hänellä riitti asiaa. Tippimme oli kuitenkin ilmeisesti liian pieni, sillä juttu loppui hotellin edessä lyhyeen.

Perillä näytti oikein eläväiseltä. Enemmän oli valoja kuin kotona.

Respassa meitä odotti paketti Los Angelesista. Hollywoodin hotellista lähdettyämme huomasi matkaseurueen nuorimmainen, että hänen olkalaukkunsa oli jäänyt hotellin kylpyhuoneen lattialle, jonne hän oli sen vielä viime hetkellä riisunut. Meillä ei ollut enää mahdollisuutta lähteä sitä siinä vaiheessa hakemaan, ja koska laukussa oli paitsi lapsen omat matkarahat myös Aku Ankan taskukirja, DS-pelikonsoli, uusi peli ja mikä tärkeintä, kouluvihko, laitoimme hotellille tiedusteluviestiä laukun toimittamisesta New Yorkiin. Laskelimme, että paketti ehtisi juuri sopivasti perille, ja että lapsen jo puoliksi kouluvihkoon kirjoittama matkapäiväkirja saisi siten onnellisesti jatkoa. Ehti! Terveisiä opettajalle! Kyllä pitäisi tulla kymppi äidinkielestä, sillä hän varmasti myös huomasi, että pakotin lapsen kirjoittamaan paljon enemmän kuin olisi tarvinnut. (Valehtelin, että pitää olla enemmän kuin yksi virke joka päivältä, ja että pitäisi olla ainakin viisi tai vaikka sivullinen, eikä kukaan varmasti kiellä kahtakaan. Tietenkin eri asia on se, valehteliko lapsi ensin minulle, että virke päivässä riittää.)

Jätimme laukut huoneeseen, joka oli mukavan suuri päiväpeittojen ja matkalaukkujen levittelemiseen lattialle. Näkymä ikkunasta oli Hudson-joelle oli yllättävän hieno ja tuli silkalla tuurilla kaupan päälle. Emme kuitenkaan jääneet seisoskelemaan ikkunan taakse, vaan lähdimme etsimään ruokapaikkaa, joista nyt ei New Yorkin keskustassa tietenkään ole kovasti pulaa. Paljon vaikeampaa on sovitella neljän matkaajan senhetkinen toive yksiin. Päädyimme valitsemaan tällä kerralla ravintolan, jossa lapset lapset saivat nauttia juomansa vilkkuvalopohjaisista laseista! Kyllä oli niin ameriikkaa, ettei tosikaan. Ruoka oli hyvää ja aasialaisvaikutteista ja sitä oli paljon, joten mikäs siinä oli ihmisen eläessä ja täyttyessä ja vilkkuvalojen pimpotellessa.

Vaikka illallisen jälkeen oli jo myöhä, sää oli lämmin ja mittari näytti syksyisessä New Yorkissa kahtakymmentä astetta. Ihastelimme hetken Times Squaren säpinää, emme hukanneet ruuhkassa lapsiamme, haimme kaupasta aamupalaensiavuksi mysli-marja-jogurttiannokset ja suuntasimme hotelliin television ääreen ja kohti yöunta. Seuraavaan päivään tulisi mahtumaan kaikenlaista upeaa!

Perjantai 21.10.2016: Vapaudenpatsas ja Broadway-musikaali

Tämän kuvan otti Internet.

Olin ollut matkanjohtajana terävänä ja varannut meille aamuksi klo 12 liput Vapaudenpatsaan kruunuun, jonne liput myydään nopeasti ja ensimmäisenä loppuun. Koko reissun ajan kaikki olikin aina ollut valmiina: ainoanakaan päivänä ei tarvinnut jännittää, pääseekö sinne, minne haluaa vai ei. Tämä kuitenkin edellytti että varaussormeni olivat näppäimistöllä jopa puoli vuotta etukäteen, jotta oikeanlaisen lipun tai paikan sai. Huristelimme siis aamulla metrolla Manhattanin eteläkärkeen, jossa kävimme ensin kahvilla. Battery Parkissa sijaitsevassa satamapaikassa vahvistimme sitten passein henkilöllisyytemme (aikuiset), suuntasimme turvatarkastukseen ja astuimme laivaan. Kaikki meni muuten niin kuin pitikin, mutta harmiksemme satoi vettä. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, joten aamupäivän varusteisiimme kuuluivat tiukasti sateenvarjot. Jos kellonaikamme Vapaudenpatsaalle olisi ollut muutamaa tuntia myöhäisempi, sade olisi jo lakannut. Tämä oli kuitenkin ainoa sään puolesta ikävä hetki, joten sikäli saimme olla tyytyväisiä. Vapaudenpatsaan kruunuun ei 9/11-iskujen jälkeen päässyt kahdeksaan vuoteen vierailemaan ollenkaan, ja kävijämäärää rajoitettiin uudelleen avaamisen jälkeen huomattavasti. Tämä oli minulle toinen vierailuni Vapaudenpatsaalla, mutta ensimmäinen noin korkealla, mikä tietysti kirjaimellisesti kruunasi kokemuksen.

Kun pääsimme saarelle, suuntasimme uudelleen jonoon ja esitimme kruunuun pääsyyn oikeuttavat lippumme. Kaikki tavarat (kamera on sallittu) piti jättää säilöön, ja kas, turvatarkastushan se sitten taas oli edessä. Emme tainneet jäädä kiinni mistään epäilyttävästä, sillä niin vain olimme pian nousemassa portaita ylös kruunuun. Hissilläkin olisi alkumatkan päässyt, mutta äkkiäkös sitä 354 porrasta nousee, kun on huippukuntoinen ja muutenkin varsin mukava.

Näköalatasanteilla satoi yhtä lailla kuin saarelle tullessammekin, joten valokuvaaminen jäi vähemmälle.

Lähdimme nousemaan viimeiset 140 porrasta kierreportaita ylöspäin. Kaiteista piti ihan tosissaan pitää kiinni, sillä askelmat olivat todella pieniä ja kaarrokset tiukkoja.

Tämän lähemmäksi soihtua ei pääse. Kuvassa Liberty Ladyn soihtua kannatteleva käsivarsi ja yksi kruunun seitsemästä sakarasta.

Kruunu on varmasti yksi erikoisimmista paikoista, missä olen ajan vieraillut. Kauan siellä ei kuitenkaan ollut aikaa kauempana häämöttävää Manhattania ihailla, sillä ikkunoiden eteen ei mahtunut montaa ihmettelijää yhtä aikaa. Joidenkin minuuttien ja kymmenien valokuvien jälkeen alkoi portaiden kiertäminen toiseen suuntaan. Oli jotenkin absurdia ajatella kävelevänsä patsaan sisällä.

Alhaalla kävimme vielä shoppailemassa matkamuistomyymälässä pari ylihintaista miniatyyripatsasta, poseerasimme aidon patsaan juurella ja otimme kotialbumin täyteen kuvia yhdessä ja erikseen. Niin kuin kaikki muutkin. Turisti on laumaeläin.

Seuraa johtajaa!

New Yorkin ensimmäinen must-nähtävyys oli esitelty jälkikasvulle, joten ei muuta kuin taas jonoon ja takaisin laivaan. Myös Ellis Islandilla olisi ollut mahdollisuus käydä, mutta jätimme sen tällä kerralla väliin. Ostimme paluumatkalla laivalta pikkulounaaksi hot dogit, sillä ei päivää ilman jonkinlaista pikaruokaa. Vähän olisi tehnyt mieli tuunata hot dogia edes sinapilla ja sipulirouheella, mutta ketsupilla mentiin.

Vettä sateli edelleen, joskin koko ajan kevyemmin. Olikin erittäin hyvä suunnata kuluttamaan päivää Century 21 -liikkeeseen, jonne on suorastaan pakko mennä vähän tuhlaamaan. Kun tarjolla on monta kerrosta kalliita luksusmerkkejä huomattavaan alennushintaan, vähemmästäkin sekoaa: jos meillä ei olisi ollut mukana kahta rajoittavaa tekijää, luottokortin typerää kuukausirajaa ja lapsia, olisimme varmasti kaupassa vieläkin. Teimme monia hienoja löytöjä ja tulimme onnellisiksi. Se on kauppa, joka kannattaa.

Shoppaillessamme vesisade oli loppunut, ja alkoi olla jo oikea nälkä. Löysimme mukavan burritopaikan, jonne oli mukava istahtaa hetkeksi. Ruoka oli edullista, maukasta ja sitä oli paljon. Pakkasimme puolikkaat burritot mukaamme ja suuntasimme kulman taakse: ihan kivenheiton päässä olivat terroristi-iskuissa tuhoutuneiden World Trade Centerin kaksoistornien paikalle tehdyt muistomerkit. Koska me aikuiset olimme ehtineet käydä tornin näköalatasanteella joitakin kuukausia ennen iskua, oli 9/11 Memorial -muistomerkin äärelle pysähtyminen todella koskettavaa.

North Poolin ja South Poolin ympäri kiertävät kaikkien niiden n. 3000 uhrin nimet, jotka iskuissa menehtyivät. Vaikuttavaa, koskettavaa ja niin surullista. Itku tuli.

Koska shoppaillessa oli kulunut muutama tunti tuosta nuavvaan, katselimme kelloa ja totesimme, että on parasta lähteä metroilemaan hotellille. Tarkoitus oli siistiytyä ja vaihtaa vaatteet, sillä seitsemän jälkeen olisi oltava menossa Broadwayn Winter Gardeniin nauttimaan Andrew Lloyd Webberin School of Rock -musikaalista. Broadway-musikaaleista haluaisi nähdä jokaisen, mutta teimme valinnan sillä perusteella, että se sopisi koko perheelle - ja katselimme näytelmän pohjana olleen elokuvan kotona muutamaankin otteeseen etukäteen. Oli vaikea uskoa, että joku päihittäisi Jack Blackin roolisuorituksen, joten ei muuta kuin ottamaan siitä selvää.

Täysihintaisista lipuista saa pulittaa itsensä kipeäksi, mutta jos ei tahdo a) jonottaa alennuslippuja b) ottaa sitä riskiä, että viikonlopun näytökseen ei alennuslippuja jää c) ottaa sitä riskiä, että alennuslippuja ei ainakaan neljälle vierekkäiselle paikalle saa, täytyy lipuista maksaa kiltisti etukäteen vaadittu summa.

Muualla maailmassa yleisö saa usein ostaa teatterinäytöksen ajaksi naposteltavaa ja juotavaa niin kuin elokuvateattereissa. En tiedä, mihin perustuu se, että Suomessa niin ei voi tehdä. Rattoisastihan siinä aika kului aivan järjettömän taitavia lapsimuusikoita katsellen ja kuunnellen, eikä voinut muuta kuin ihailla heidän tasoaan. Eräs hauska yksityiskohta oli muuten se, että kun naisten vessoille oli luonnollisesti väliajalla aivan mahdoton jono ja joitakuita vähän huoletti tauon lyhyys, teatterin vessajonovirkailija (heitä oli kaksi: toinen piti huolta jonomuodostelmasta, toinen oli ohjaamassa nopeasti oikeaan koppiin) totesi rauhoittavasti: "Don't worry, honey. We do this seven days a week."

Olisin halunnut käydä katsomassa jonkin esityksen joka ilta, mutta ei saa ihminen makeaa mahan täydeltä. Seuraavalla kerralla sitten taas, niin kuin monta muutakin asiaa.

Teatteriesityksen jälkeen kello oli jo puoli kymmenen, joten kävelimme pari korttelia takaisin hotellille ja nautimme paitsi älyttömästä tungoksesta, myös valoista ja siitä, että jossakin on aina elämää. Perjantai-ilta Times Squarella on varmasti vielä säpinäisempi kuin tavallinen arki-ilta.

Lauantai 22.11.2016: Rockefeller Center, Top of the Rock, Fifth Avenue, Macy's ja kaupungilla kiertelyä

Aamulla löysimme niinkin läheltä kuin hotelliamme vastapäätä aivan mahtavan aamiaispaikan. Ravintola oli meksikolaissävytteinen, mutta ei meksikolainen kuitenkaan. Parasta siinä oli se, että tilatessamme kaikille munakasannokset kysyimme lapsille kaakaota. Sitä ei ollut, mutta neuvokas tarjoilija halusi ratkaista ongelman ja pyysi odottamaan hetken, kun hän kävisi yläkerrassa tai naapurissa tai jossain ja järjestäisi asian. Niin hän sitten taikoi jostain kaksi kaakaota, ja olimme luonnollisesti tosi tyytyväisiä vaivannäöstä ja tippasimme suomalaistyyliin avokätisesti.

Lähdimme kävelemään kohti Rockefeller Centeriä, jossa meillä oli liput Top of the Rock -näköalatasanteelle. Arvoimme pitkään Empire State Buildingin ja Top of the Rockin välillä, mutta koska olimme itse jo kertaalleen ensin mainitussa käyneet (ja jonottaneet miljoona tuntia), päätimme viedä lapset jälkimmäiseen. Pääsimme lipuilla jonon ohi ja olimmekin hetkessä ylhäällä - tosin ensin etsimme tovin hissiä, joka oli liian lähellä huomattavaksi. Jälleen kerran jouduimme myös turvatarkastukseen läpivalaisuineen ja metallinpaljastimineen, ja laskimme, että se oli matkallamme jo kymmenes kerta.

Sää oli aamulla hieman sumuinen, mutta näkymät Manhattanin yllä olivat silti aika mainiot. Selfiekeppi lauloi taas useamman kerran, on se vain tarpeellinen peli.

Alhaalla kauppakeskuksessa saimme taas vaihteeksi wifistä kiinni ja keräsimme pari amerikkalaista tai kansainvälistä Pokemonia, en minä niistä mitään ymmärrä. On silti ihan turha sanoa, että peli on out, sillä jos näkee kaikki ulottuvillaan olevat uudet oliot, tulee hulluksi ja heittelee palloja ihan tosissaan. Ja kun kukaan ei edes tunne, voi tehdä sitä aivan huoletta. Minullakin on nyt Taurus (joskin se taisi tulla Vegasista), ja se on kuulemma kova härkä. Vähän kyllä taisin siinä käydä kaupoissakin pyörimässä, mutta pidättäydyin ostamasta mitään. Onneksi, sillä varsinainen saalis oli vasta tulossa!

Siirryimme ulos katselemaan amerikkalaisten luistelutaitoja. Teki ihan hirveästi mieli mennä vähän hyppelehtimään malliksi, sillä olihan se nyt raukoilla aikamoista haparointia. Olen sitä paitsi ollut entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija, joten siksikin. Unissani vedän usein sellaisia piruetteja, että kotipaikkakuntamme ulkojää jää vähän pieneksi.

Kaikkensa antanut etenijä. Luisteleminen on kovaa hommaa.

Päätimme (tai no, päätin), että tänne tullaan seuraavana vuonna katsomaan legendaarista joulukuusen valojen sytyttämistä.

Ja sitten jatkui matka 5th Avenueta pitkin kohti Grand Central Terminalia, joka on melko hieno noin niin kuin juna-asemaksi. Apple oli vuokrannut koko ylätasanteen laite-esittelyilleen, ja pohdimme, paljonko heidän pitää maksaa siitä. Ei ehkä kuitenkaan ihan halvimmasta päästä taida olla juuri tuo yläkerta.

Seuraavaksi reitti vei kirjastoon, sillä opettajaihminen käy tietenkin lainaamassa pari kirjaa ja syventymässä päivän sanomalehteen.

Meidän kirjastossamme ei ole ihan näin vaikuttavaa sisäänkäyntiä, mutta melkein.

Lisäbonusta New York Public Library saa toisen kerroksen ilmaisesta vessasta (edellinen oli Rockefeller Centerissä) ja kaupastaan. Paitsi että kirjakauppa on täynnä aivan mahtavia, hauskoja, oivaltavia, cooleja, upeita, erilaisia, jännittäviä ja erikoisia tuliaiskirjoja, ei mitään perusromaaneja, siellä myydään myös kaikenlaista pikkutavaraa ja ennen kaikkea SOHVATYYNYJÄ! Ei se ole haukka eikä mikään, joka ei ylähyllyltä pongaa käsin kirjailtua, 40 tuntia työtä vaatinutta, juuri työhuoneeseen sopivaa New York -tyynyjä. Sydämeni pysähtyi tykyttämään rajusti, kun näin kaksi lomittain aseteltua tyynyä, joita varmastikaan ei moni ollut edes hoksannut siellä olevan. Pyörrytti. Varvistin varovasti ja yletyin juuri ja juuri toiseen - ja kyllä, se oli myytävänä! Tiesin, että tarvitsin sen. Tarvitsisin aivan ehdottomasti. Tyyli oli hieman erilainen, kuin jota suosin, mutta voi poijat, jotta tämän oli lähdettävä kotiin Suomen Etelä-Pohjanmaalle. Onneksi mieheni ymmärtää tyynyvammaani, joten asiasta ei tarvinnut sen kummemmin keskustella. Ja huom! Sain kuulkaa New York Public Library -kassin kaupan päälle, niin että kauppa se on, kuulkaa, joka kannattaa. Taas.

Olin onnellinen. Tämä 50 x 50 -kokoinen tyyny mahtuisi todella hyvin matkalaukkuuni.

Köpsöttelimme kasseinemme hotellille, joskaan en enää muista, mitä muuta meillä oli mukana. Ehkä tyyny vei niin paljon tilaa, että tuntui tavaraa olevan monta kassillista. No, en muista sitäkään, missä kävimme päivällä syömässä, mutta ehkä se oli jotain ruokaa. Vähän myöhemmin illalla kävimme kuitenkin uudemman kerran aamiaiselta tutussa ravintolassa, sillä siellä oli sekä juomien että ruokien happy hour, ja kaikkea tosi hyvää sai 4 - 6 dollarilla/annos. Erittäin hyvä paikka, joskaan en tietenkään muista, minkä niminen ravintola oli. Suoritimme vielä iltakävelyn kylille kulman taakse, ja muutama muukin siellä taas oli.

Sunnuntai 23.10.2016: Viimeinen matkapäivä. Central Park.

Lähes kaksiviikkoinen reissumme oli päättymässä, mutta sitä ennen saisimme nauttia New Yorkista vielä melkein kokonaisen päivän, sillä lentomme kotimaahan lähtisi vasta kymmeneltä illalla. Aurinko paistoi ja sää oli kaunis, mutta kaduilla ja varjossa kylmän tuulinen. Sitä ei näistä kuvista uskoisi.

Käärimme huiveja tiukemmin kaulaan ja kävimme ostamassa läheisestä leipomosta leivoksia mukaan, sillä ajattelimme nauttia pienimuotoisesta piknikistä Central Parkissa. Kahvit ja kaakaot haimme Trump Towerin viereisestä Starbucksista ja aamukävelyn päätteeksi asetuimme kalliolle nauttimaan päivästä. Puistossa aurinko suorastaan kuumotti, ja enimpiä kerroksia piti riisua pois yltä.

Ja taas siellä luisteltiin, keskellä kesää.

Central Parkissa meillä vierähti paljon kauemmin aikaa kuin olimme kuvitelleet, sillä sää oli tosiaan kaunis, ihmisiä oli sunnuntaina liikkeellä kovasti, puistossa oli monia erilaisia esityksiä ja mikäs siinä elosta kiireettä nauttiessa. Soutaa ja luistella saamme kotonakin, joten niiden eksotiikkaa ei tarvinnut kokeilla, mutta kovin on muiden vahtaaminenkin mukavaa hommaa.

Loppupäivän tunnit kiertelimme jälleen vähän siellä sun täällä. Hengailimme Macy'sillä ja muissa, pienemmissä liikkeissä, kävimme Empire State Buildingin edustalla, yksi sai joka päivä haaveilemansa kanakebabvartaan katukioskista, ja niin hurahti se päivä kuin itsestään. MoMassa oli ollut aikomus käydä näyttämässä jälkikasvulle vähän tauluja, jos aikaa on, mutta ei ollut. Seuraavalla kerralla sitten.

Oli ja on edelleen hurjaa ajatella, että pitkään suunniteltu synttärireissu oli nyt tehty. Pitäisi täyttää useammin vuosia, vaikka joka vuosi esimerkiksi. Kuvakirjan koostaminen kauhistuttaa näin jälkeen päin ajateltuna eniten, sillä sen tekemiseen ei ihan pari iltaa tule riittämään. Kuvia on kevyesti muutama tuhat.

Miehelle kiitos siitä, että antoi minun järjestää reissun ja halusi vapaaehtoisesti lähteä mukaan, vaikka onhan se nyt näin viehättävän matkaseuran vuoksi aika selvää. Erityinen kiitos hänelle myös Los Angelesin syntymäpäiväyllätyksestä, jonka tulen muistamaan aina. Näille pallopäille puolestaan kiitos siitä, että jaksoivat kävellä kuin miehet konsanaan. Parhaimpana päivänä yli 20 km, useimmin viitisentoista. Päitä he eivät saaneet Urban Outfitteristä matkamuistoksi, vaikka olisivat ostaneet ne omista rahoistaan, sillä laukussa ei ollut tilaa.

Siellä oli jo esimerkiksi yksi isokokoinen sohvatyyny.

Helou, niin kuin meidän perheessämme on tapana sanoa sekä kohdattaessa että lähtiessä. Until next time.

Matkakertomus, osa 3. I left my heart in San Francisco

2016-11-20T13:30:00.001+02:00

Etsivä löytää myös matkakertomuksen aikaisemmat osat, jos on edes osittain nokkela, eli viitsii siirtää hieman katsettaan. Osassa 1 pistäydytään Las Vegasissa, osassa 2 jatketaan matkaa Los Angelesiin. Nyt olemme juuri laskeutuneet San Franciscoon, ja oikein olikin mukavan lyhyt lennähdys. Kello on jo seitsemän illalla, mutta mitäpä se lomalla haittaa. Taksi alle ja aivan mahtavan naiskuskin kyydissä kylille. Kalifornialainen ystävällisyys tuntui heti.

Maanantai 17.10.2016: Saapuminen San Franciscoon

Hotelliksemme oli valikoitunut TripAdvisorin ja muiden lähteiden perusteella The Rex, jonka pääasiallinen etu oli jälleen kerran meille tärkein asia eli sijainti. Rynttäämme yleensä niin keskustaan kuin mahdollista ja mieluusti lähelle metroa ja yleistä säpinää, sillä lyhyiden vierailujen aikana siirtymisiin ja pistäytymisiin on kuluttava mahdollisimman vähän aikaa. Nyt majapaikkamme oli ihan Union Squaren kulmalla, ja vaikka hotelli näytti kuvissa vähän vanhanaikaiselta, se oli aivan tavattoman ystävällinen ja charmikas. Vastaanottotiskin naisvirkailija oli todella sydämellinen tullessamme sisään: hän arvasi jo nimeltä, keitä olimme ja mistä tulemme, kertoi odottaneensa meitä ja oli muutenkin niin ihana, että harvoinpa kukaan hotellissa onkaan. Huoneemme oli myös todella tilava edellisen pikkuruisen jälkeen, joten kaikki oli paremmin kuin hyvin. Paitsi että oli nälkä.

Sopiva ravintola, jossa kävimme myöhemmin vielä toisenkin kerran, oli heti 20 metrin päässä hotellin ulko-ovesta. Ensimmäisellä kerralla tilasimme perhepitsan, toisella taisimme syödä sipulirenkaita sekä (vähän liian tulisia) wingsejä.

Ei mitään hajua, mikä paikan nimi oli, mutta johan oli hyvää pitsaa! Pitsa ei ollut yhtä vino kuin kuva.

Tien toisella puolella oli mukavasti myös ruokakauppa, joten haimme sieltä vielä mukaamme vähän sipsiä ja suklaata, sillä niitä ulkomailla aina iltaisin tarvitsee, kun selailee uusia ja jännittäviä televisiokanavia läpi. Suosikkisipsiksemme valikoituvat muuten joka kerta cheddar-jalapeno-mausteiset pussit, oli niissä sisällä perunalastuja tai mitä muuta tahansa. Oli mukava käydä nukkumaan ajatellen, että huomenna olisi taas uusi, jännittävä päivä!

Tiistai 18.10.2016: Cable Car, Lombart Street, Fisherman's Wharf, Alcatraz

Tiistaiaamu valkeni kauniina. Olin seurannut säätiedotuksia silmä kovana ennen matkaa jo tovin (se on heikko kohtani) mutta myös matkalla, ja kiersimme ilmeisesti Kalifornian rannikkokaupungit sään puolesta juuri oikeassa järjestyksessä. Edelliset päivät San Franciscossa olivat nimittäin olleet sateiset, mutta siitä ei ollut meidän saapuessamme enää jälkeäkään. Söimme aamiaisen tällä kertaa huoneessa, sillä olimme ostaneet marketista sipsien lisäksi myös voileipiä ja jogurtti-mysliannoksia. Alakerran tunnelmallisesta Library-loungesta/ravintolasta haimme vielä kahvit ennen seikkailemaan lähtemistä.

Tämä hauska Library Bar sijaitsi alakerrassa heti respan vieressä. Siellä tarjottiin myös complimentary wine joka päivä klo 17 - 18, mikä luonnollisesti vaikutti hotellivalintaamme.

Lähdimme kävelemään katua alas kohti vanhojen raitiovaunujen päätepysäkkiä ja kääntöpaikkaa, jossa ne edelleenkin käännetään kahden työntekijän voimin ympäri. Turistijono oli jo kasvanut jonkinmoiseksi, sillä kukapa ei haluaisi matkustaa legendaarisella cable carilla, roikkua tangosta ja uhmata maailmaa tai ainakin Suomea, jossa moinen ei ikipäivinä olisi mahdollista. Siitähän voi tippua ja esimerkiksi kuolla pois. Kyllä olisi kaiteet Suomen Grand Canyonillakin ja huomioliivit päällä tulisi ihmisen rotkon reunalla etenemän. Cable car -jono oli jo useamman raitiovaunullisen verran pitkä, joten haimme liput ja asetuimme jonon päähän. Jonottamisen Disneyland-indeksi kertoi, että tästä ei häiritsevän pitkää seisoskelua tulisi. Strategiaa piti silti hioa, sillä kaikki tahtoivat tietenkin avovaunuun ja mieluusti eteen, jotta voisi valokuvata näkymiä myös etenemissuuntaan. Niinpä jätimme yhden cable carin välistä, sillä olisimme joutuneet siihen ihan häntäpäässä, ja olimme siten ensimmäisiä seuraavan kulkupelin saapuessa. Kyllä totta vie, näin sitä Tosituristi toimii! Sitten vain ryntäys penkille istumaan ja tadaa, homma hallussa.

Tänään menisimme myös kauempana näkyvälle saarelle!

Suuntana oli Fisherman's Wharf, joskin jäisimme pois kyydistä sitä ennen Russian Hillin Lombard Streetillä, jonka nähtävyys on sen jyrkkä ja sen vuoksi mutkitteleva katu. Maailmanverkko, tietotaivas, ihmisen paras ystävä Internet tarjoilee paljon hienompia kuvia kiemuratiestä kuin millaisia itse otin, sillä hyviin kuviin olisi tarvinnut tikapuut tai nosturin. Minulla oli vain selfietikku. Matkaopaskirjaset osasivat kertoa etukäteen, miten kova suoritus on nousta tai jopa laskea kadun vierellä kulkevat portaat alas, mutta höpönlöpöt sellaiselle. Paljon kovempaa olisi rullaluistella tuo katu jompaankumpaan suuntaan. Tai pyöräillä. Puskaan menisi tai ylös yrittäessä ei minnekään. Lumiauraajan hommaakaan en kadehtisi.

Fisherman's Wharfia lähestyessämme pysähtyilimme turistikaupoille, mutta ei sitten millään löytynyt valkoista hupparia mistään. Aivan liian vaikeaksi on tehty sellainenkin yksinkertainen asia kuin hupparin ostaminen. On väärää väriä ja väärää kokoa, on ruma teksti tai vielä rumempi teksti. Ei ole helppoa olla turisti, vaikka kadulla on 200 miljoonaa hupparia tarjolla. Ei sitten.

Fishermans's Wharfin tarjontaa ehdimme tutkiskella mukavan rauhallisesti, ja pian taustalla parveili ja huusi myös kasa merileijonia. Pari tippui mereen ja muut ääntelivät laiturilla paikallaan. Pier 39 onpi heidän kotinsa.

Oink, oink.

Paitsi että Fisherman's Wharfin suunta on alueena yksi San Franciscon matkaajan must-paikoista, sieltä lähtee laiva kohti kuuluisaa ja pahamaineista, sittemmin jo suljettua Alcatrazin vankilaa. Meillä oli liput klo 13 lähtevään laivaan, joten aamupäivähengailu ja asiaankuuluva, maittava rapuleipälounas laiturialueella oli etukäteen juuri sopivan kiireettömäksi mitoitettu. Jono laivaan oli pitkä, mutta kiemurteli nopeasti, ja saimme kivan paikan kannelta. Alcatraz ei ole kaukana maista, mutta tarpeeksi kaukana kuitenkin: yksi syy vankilasaaren henkiseen raskauteen onkin juuri se, että kaupunki, Golden Gate ja vapaus näkyvät niin lähellä - mutta ovat kuitenkin liian kaukana. Muutaman vangin uskotaan päässeen pakenemaan, ja aiheesta on tehty sekä kirjoja että elokuvia. Olimme matkalla sinne, mistä minäkin olin jo lapsena pakoelokuvan nähnyt. Lusikalla seinän kaivaminen ja tunnelin teossa onnistuminen olivat jääneet pysyvästi mieleeni. Nyt näkisin ne itse!

Tässä on vankien tekemä valerikollisenpiru, joka hämäsi vartijoita sillä aikaa, kun pötkittiin pakoon. Pako Alcatrazista -elokuva menee myös lasten listalle katsottavista elokuvista.

Vankien tyypillinen päivän menu. Alcatrazsissa tahdottiin uskoa, että hyvä ruoka, parempi mieli ja vähemmän kapinoita.

Laiva ajelee kaupungin ja Alcatrazin väliä puolen tunnin välein, joten saarella voi viipyä useampia tunteja. Jokainen saa lipun hintaan kuuluvat audio tour -kuulokkeet, ja opastus onkin erinomaisesti toteutettu. Muutaman tehostevangin olisin voinut lisätä johonkin selliin kaltereiden taakse, mutta muuten annan kierrokselle kympin. Lapset eivät ihan kaikkea jaksaneet kuunnella, mutta erityisesti heitä kiinnosti paikka, jossa kapinan syttyessä oli räjäytetty pommi. Siitä oli nimittäin jäänyt betonilattiaan yllättävän pienet jäljet, joita sitten ihmettelimme.

Loppupäivän ohjelmassa oli vapaata hengailua siellä, missä nyt sattuisi aika kulumaan. Ruokapaikkaa etsimme (samoin kuin samalla valkoista hupparia) kauan, ja päädyimme erääseen italialaiseen satamapaikkaan. Kukaan meistä ei tosin tilannut perinteistä italialaista, mutta menihän se niinkin, sillä kaunis iltahämärä alkoi jo vähitellen laskeutua maiden ylle, ympärillä oli meri ja kaupungin heräilevät valot. Jollakin bussintapaisella taisimme sitten luikautella takaisin hotellinkulmille, ja kävimme jälleen hakemassa ruokakaupasta vähän pikkunaposteltavaa tv-leffailtamme ratoksi.

Keskiviikko 18.10.2016: Chinatown, Golden Gate, Golden Gate Park ja Haight-Ashbury

Päivän suurimpana missiona oli käydä vähän köpsöttelemässä Golden Gatella. Olimme jo edellisenä päivänä punninneet sitä mahdollisuutta, että ajelisimme sillalle rantaa pitkin vuokrapyörillä, mutta jo oli kallista puuhaa polkeminen, kun kotona saa tehdä sitä aivan ilmaiseksi vaikka joka päivä. Niinpä lähdimme aamulla kohti uutta päivää kävellen. Kilometrejä kertyikin sinä päivänä matkan eniten eli 20 km. Se on ihan hyvin etenkin lapsille, jotka uskollisesti seurasivat perässämme. Välillä kun lykkäsi jäätelötötterön kouraan (kun ostaa jäätelön tai juoman huoltoasemalta, pääsee samalla käymään vessassa, ellei matkanvarrella ole näkyvissä jotain isoa hotellia), niin matka jatkui taas rattoisasti. Oikeastaan taisimme mennä yhden jäätelön voimalla, joten paljon halvemmaksi ja herkullisemmaksi ratkaisu tuli kuin polkupyöräily.

Joimme aamukahvit jossain ketjukuppilassa ja jatkoimme matkaa kohti Chinatownia. Koska kello ei ollut vielä kovinkaan paljon yhdeksää enempää, ehkä lähempänä kymmentä, oli kiinalaisväestö vielä nukkumapuuhissa ja moni kaupoista kiinni. Varjossa oli vielä vähän vilu, joten yksi osti hupparin (minä en edelleenkään saanut valkoista, vaikka pidin silmäni auki jokaisen turistikaupan kohdalla), ja pistäydyimme myös ihmettelemässä kiinalaisen elintarvikekaupan kuivattuja erikoisuuksia. En osaisi niistä raaka-aineista soppaa tehdä enkä keittoakaan, enkä kyllä uskaltaisikaan kuin unissani. Tänäkin päivänä jyrkät kadut naurattivat, ja yritin ikuistaa kadun jyrkkyyttä kuviin.

Tämä kuva on varastettu netistä, ja tätä ideaa tahdoin kopioida.

Eivät ole nämä yhtä vinossa.

Eivätkä nämä, vaikka ihan tarpeeksi jyrkkää oli kyllä ja hiki tuli alamäessäkin.

Kävellessämme katselimme samalla myös oikean bussipysäkin, sillä ihan Golden Gatelle asti emme olleet ilman kyytiä menossa. Bussi veikin meidät suoraan sillan kupeeseen, jossa on parkkialue, kahvila ja matkamuistomyymälä, joten siirtymä oli oikein näppärä. Siinä se sitten oli, maailman kuuluisin, lähes 3 km pitkä silta! Punaoranssi, ei kultainen, jotta näkyisi parhaiten sumussa. Legendaarinen rakennustyön taidonnäyte ja suosittu itsemurhan tekopaikka.

Ensimmäisiä kuvia ottaessamme meitä lähestyi nainen, joka pyysi minua ottamaan heidän seurueestaan kuvan. Kun ojensin kameran takaisin, kuului suomeksi kiitos. Kävi ilmi, että hän oli asunut Suomessa joitakin vuosia sitten useamman vuoden tehdesssään sairaanhoitatutkintonsa työharjoittelua. Töissä ja suomalaisen poikaystävän kanssa kieli oli tullut tutuksi, ja hän puhuikin sitä kanssamme onnellisena, kun niin harvoin pääsee enää kielitaitoaan testaamaan. Espanjankielinen seurue kuunteli huvittuneena, kun heidän ystävänsä jutteli tuntemattomien kanssa tuntemattomalla kielellä, ja olihan se melko hauskaa meidänkin mielestämme sekä sattumaa että muutenkin.

Kävimme myös kävelemässä sillalla, joka tietenkin oli turisteja täynnä.

Kun olimme fiilistelleet Golden Gatea aikamme, hyppäsimme takaisin bussiin ja ajoimme sillä Golden Gate Parkiin, joka on suurempi puisto kuin New Yorkin Central Park. Golden Gate Park on viisi kilometriä pitkä ja lähes kilometrin leveä, joten sinne mahtuu vähän muutakin kuin nurmikenttää.

Minulla oli käytössä helikopteri, kun otin tämän kuvan.

Koska meillä oli kävelypäivä, niin mikäs siinä oli mukavassa auringonpaisteessa kuljeskella ja ihmetellä. Ensin oli ruusua ja sitten oli isoa puuta ja mitä nyt puistoissa yleensä. Ajattelin, että jos alkaisin harrastaa juoksemista, mitä en ala, juoksisin juuri noilla poluilla tai "aarniometsissä". Näitä isoja puita lähemmäksi Kalifornian jättiläismäisiä punapuita emme tällä reissulla päässeet. (Ja kas, jälleen yksi syy palata.)

Joku puuta halaamassa.

Koska nälkä rytmitti päiväämme, emme hengailleet puistossa koko päivää, vaan yritimme päästä sieltä pois. Jossain vaiheessa pääsimmekin, sillä loppuu se pitkäkin puisto aikanaan. Teimme pyörähdyksen eräässä isohkossa ruokakaupassa, sillä meitä kiinnostaa aina matkoilla aivan erityisen paljon tutkia elintarviketarjontaa ja vertailla hintoja. Ruokakaupassa saisi helposti kulumaan vaikka kuinka kauan aikaa! Totesimme, että vähiin jäisi grillaaminen San Franciscossa niillä lihan hinnoilla, ja itkimme hetken katkeruudesta olut- ja viinihyllyjen edessä. Sitten ulos, jättisuureen ja legendaariseen Amoeba Music -levykauppaan, jossa on yksi maailman valtavimmista levyvalikoimista. Kuvitelkaa itsenne isoon halliin ja 80-luvulle, noin. Sitten lisäätte siihen vielä pikkuisen kämäisyyttä ja hippiyttä, niin olette Amoebassa.

Näkymä toiseen suuntaan. Kuvassa siis vain puolet liikkeestä.

Lähistöltä löytyi vihdoin pitsapaikka, jossa söimme slicet tai osa jopa parit. Minun pitsanpalassani oli viikunaa, pekonia ja vuohenjuustoa, mistä tuli iloinen mieli, sillä aina pitää kokeilla jotain jännittävää. Muut taisivatkin sitten tasoittaa turhaa jännitystä perinteisellä pepperonipitsalla. Koska pitsa oli vain alkupala, tilasimme vielä kävelymatkallamme vietnamilaiset, aivan erityisen herkulliset täytetyt patongit, joista jäi vielä pitsaakin iloisempi mieli.

Haight-Ashburyn alue on hippiliikkeen synnyinsija, eikä sitä mitenkään voinut olla huomaamatta. Paitsi että seutu on hauskalla tavalla erilaista, värikästä ja kiinnostavasti valtavirrasta poikkeavia pikkuputiikkeja täynnä, niin meillä oli kadulla myös välillä vähän epämääräinen olo, sillä laitapuolen kulkijoitakin oli huomattavasti tavallista enemmän. Kontrasti muihin kaupunginosiin oli suuri, vaikka liikuimme siellä keskellä kirkasta päivää. Se jäi hieman harmittamaan, etten ostanut mitään, kun pistäydyimme eräässä pienessä ja erittäin kummallisessa liikkeessä, jossa myytiin kaikenlaisia poikkeuksellisen outoja sisustustavaroita. (Esimerkkinä vaikkapa "aito" jäniksen pää, jolla on silmälasit.) Valokuvia ei saanut ottaa, ja niin juuri olisin halunnut tehdä. En tajua, miksen painanut kaupan nimeä mieleeni.

Aikamme pörrättyämme nousimme bussiin ja hurautimme lähelle hotelliamme Union Squaren kupeeseen. Oli shoppailun aika! Kiersimme Macy'sin ja muutaman muun isomman liikkeen, ja haaviin tarttuikin muutamia paitoja merkkituotteiden alesta. Kyllä vain tulee ihminen onnelliseksi siitä, että saa jotain kivaa halvalla. Lapsia ei voi tietenkään shoppailu vähempää kiinnostaa, joten hommassa piti olla tehokas ja aikaansaava. Olimme kaikki ansainneet hetken wifitystä ja kupin kuumaa juomaa. Niinpä etsimme käsiimme kahveistaan kuuluisan Mint Plazan Blue Bottle Coffeen.

Kello alkoi olla yli viisi, ja aloimme suunnata ruokakaupan kautta hotellille. Siihen oli kaksi syytä: complimentary wine, jolle edes yhden kerran ehtisimme, sekä kello kuusi alkava presidenttiehdokkaiden viimeinen vaalikeskustelu, jonka näkisimme livenä Vegasista. Lapset valitsivat itselleen limsat, ja me saimme erittäin hyvää kalifornialaista viiniä.

Sitten sängyille makoilemaan, sipsipussit auki ja kuuntelemaan ilotulitusta. Muutamaa viikkoa myöhemmin toinen voitti.

Kahdeksan jälkeen käväisimme vielä illallisella lähiravintolassa ja pakkasimme aamua varten matkalaukkumme. San Franciscon pysähdys oli matkamme lyhyin, mutta olimme ehtineet ihan kivasti kaikenlaista - ja etenkin kävelleet enemmän kuin koskaan. Seuraavaksi matkamme jatkuisi aamuyhdeksältä kohti lentokenttää ja Yhdysvaltojen halki New Yorkiin. Lento veisi meiltä yhden matkapäivän, sillä lentoajan (5,5 h) lisäksi kelloa siirrettäisiin perillä kolme tuntia eteenpäin. Oli kuitenkin mukavaa odottaa vielä reissun viimeistä, huikeaa kohdetta. Monta ikimuistoista kokemusta olisi vielä edessä!

Matkakertomus, osa 2. Los Angeles

2016-11-09T16:27:00.001+02:00

Matkakertomuksen osa 1. (Las Vegas) luettavissa tästä linkistä. Viva, viva!

Perjantai 14.10.2016: Saapuminen Los Angelesiin

Las Vegasista on Los Angelesiin vain tunnin lentomatka, joten kun ehtii ylös, tullaankin jo melkeinpä heti alas. Virgin America (ja myöhemmin matkallamme Delta Airlines) ehtii kuitenkin tarjoilla siinäkin ajassa lentoon kuuluvat juomat, joskin anteeksi pyydellen: lentohenkilökunta selitti nolona, miten näin lyhyen lennon aikana on tarjolla ainoastaan virvoitusjuomia, olutta ja viiniä, kun me samalla mietimme, ettemme saaneet Norwegianin 10,5 tunnin lennolla maksutta yhtään mitään. Sen toki tiedostimme etukäteen, mutta katkera ja epäkiitollinen turistiluokkalainen se täällä huutelee! Yllättävän kiitollinen mieli nimittäin juomasta tuli, joten lennän jatkossakin tuolla hulvattoman, todellakin erilaisen lentoturvallisuusvideon tehneellä Virgin Americalla. En tiedä, milloin, mutta varmasti lennän.

Olimme vuokranneet Los Angeles -päivien ajaksi auton, jotta pääsisimme liikkumaan järkevästi paikasta toiseen. Ensin etsimmekin lentokenttäshuttlen, joka kuljetti meidät vuokraamon pihaan. Paperiasiat hoituivat nopeasti, joten ei muuta kuin auto alle. Meillä oli ajelua helpottomassa mukana tuttavilta lainattu suomenkielinen navigaattori, joka oli jo samoissa oloissa aiemmin testattu. Kun isoissa kaupungeissa ajetaan kuutta kaistaa ja mahdollisia vääriä liittymiä sattuu matkalle useampi, kunnon navigaattori on todella kultakimpale. Minä en ajaisi noin isoissa kaupungeissa kyllä kuin pakon edessä, sillä todellakin olisi liikaa mahdollisuuksia kiilata viereinen auto romuksi tai ajaa esimerkiksi epähuomiossa jonkun päälle. Se olisi tehty todella helpoksi.

Suuntasimme keskelle Hollywood Boulevardia. Meille meinasi käydä majoituksen suhteen huonosti, sillä hyvissä ajoin varattu ja maksettu, täydellisessä paikassa ihan Hollywoodin ytimessä sijaitseva, kaunis, moderni ja vieläpä kaiken muun hyvän lisäksi ilmaisen autopaikan tarjoava Airbnb-asunto perui varauksemme muutamaa päivää ennen lähtöä. Jotain asunnossa oli täytynyt sattua, sillä vuokraaja joutui lopettamaan koko toimintansa välittömästi, ja perui jokaisen tulevan varauksen. Paniikki!

Päädyimme nopeasti siihen, että majoitus varataan mahdollisimman läheltä peruttua paikkaa eli edelleen Hollywood Boulevardilta, jotta matka- ja reittisuunnitelmaa ei tarvitse muuttaa yhtään. Niinpä majoittauduimme The Hollywood Roosevelt Hoteliin, joka olisi muutenkin ollut vahvoilla hotellivalinnoissa, ellemme olisi löytäneet erinomaista Airbnb-asuntoa. Mutta se siitä asunnosta. Onneksi peruutus ei tullut ollessamme jo perillä.

Roosevelt Hotel on vanhin Los Angelesissa toiminut hotelli, jonka toiminta ei ole välillä katkennut. Marilyn Monroe asui hotellissa kahden vuoden ajan, ja siellä pidettiin ensimmäiset Academy Awardsit eli nykyinen Oscar-gaala. Historian havinaa hotelli siis tarjoaa, vaikka itse huoneet ovatkin modernit (joskin niin pienet, että huone olisi mahtunut Vegasin hotellin kylppäriin). Public Lounge kirjastobaareineen oli hyvin vaikuttava ja tunnelmallinen.

Hotellissa on kuvattu elokuvia ja majoitettu tähtiä. (Heillä täytyi olla isommat huoneet.) Voimme silti ajatella kävelleemme samoja käytäviä ja koskettaneemme samoja hissin nappuloita paitsi Marilyn Monroen myös Richard Geren, Bruce Willisin, Steven Spielbergin, Eddie Murphyn, Leonardo DiCaprion, Clark Gablen, Charlie Chaplinin, Ernest Heminwayn ja sokerina pohjalla, Brad Pittin ja Angelina Jolien kanssa. Rauha viimeksi mainituille ja erityisesti siniseen mekkoon pukeutuneelle tytölle nimeltä Caroline. Hänen on huhuttu kummittelevan hotellissa, mutta hän harrasteli sitä varmaankin nukkuessamme.

Vietyämme laukut huoneeseen lähdimme samantien ulos - ja siinä ne olivat heti ulko-oven edessä, tähti toisensa jälkeen. Tuntui oudolta ja jälleen kerran vähän epäuskoiselta.

Tähtiä on molemmin puoli katua älyttömät määrät.

Viikon kuluttua vierailustamme tämä tähti oli käyty moukaroimassa rikki. Vaalit herättivät tunteita.

Hotellia vastapäätä sijaitsee TCL Chinese Theatre, jonka edustalla on tähtien jalan- ja kädenjälkiä.

Me etsimme kuitenkin ruokapaikkaa, sillä nälkä oli kova ja kello jo paljon. Koska meillä on sellainen omituinen harrastus, että keräämme aina uusien kaupunkien Hard Rock Cafesta pienen lasin, hoidimme asian pois vaivoista ja ruokailimme samassa paikassa. Päätökseen vaikutti kaikista eniten se, että seurueemme eräs jäsen oli saanut päähänsä tarvitsevansa aivan ehdottomasti nachoja. Hard Rock Cafen alkupalojen nacholautanen on niin suuri, että siitä syö koko perhe. Enkä valehtele yhtään...

Sitten nukkumaan, sillä aamulla lähtisimme hurvittelemaan!

Lauantai 15.10.2016: Universal Studios Hollywood

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Lämpötilan Los Angelesissa oli luvattu olevan 24 - 26 asteen tienoilla, mikä sopisi huvipuistoiluun varsin mainiosti. Hotellimme vieressä oli kiva aamiaispaikka, jossa kävimmekin kolmena aamuna nauttimassa hyvät kahvit ja vielä erinomaisemmat jogurtit, joka kasattiin kuppiin granolan ja mansikoiden tai vadelmien kanssa vuorotellen. Sitten vain tien yli metrolle ja suunta pysäkin verran Universalille. (Ennen metroon astumista ehdimme kuitenkin käydä toteamassa Hollywood & Highlandin ostoskeskuksen siltatasanteelta, että siellä se on, Hollywood-kyltti, kaukana kukkulalla. Selfie-keppi oli taas käytössä, niin kuin perusturistijampalla kuuluukin.)

On ihan turha kuvitella, että kyltti näkyy mitenkään erityisen hyvin. Kaukana se on.

Tämä on otettu jollain miljoonakertaisella zoomilla. Mutta nähty on, melkein kuin olisi rinteelle kiivennyt ja kirjaimia kosketellut.

Metropysäkin jälkeen opasteet kehottivat jatkamaan palan matkaa kävellen, ja kauempana odotti Universalin oma non-stop-kyyti porteille asti. Olin opiskellut jo etukäteen ystävästäni internetistä, että Hollywood Studiosin huvipuistoalue on paljon pienempi kuin Orlandon vastaava, joten yksi päivä huvittelua riittäisi. No, riitti se ainakin sen vuoksi, että koska olemme jo vierailleet Orlandossa ja koska siellä puistoja on kaksi vierekkäin ja pystyimme hallitsemaan nekin yhden päivän aikana melkein kokonaan, tämä puisto tuntui jopa hieman pieneltä. Erikoisuutena Orlandoon verrattuna oli kuitenkin se, että vaikka paikka vaikuttaa suppeammalta, se on levittäytynyt ylä- ja alatasanteelle, ja niiden välistä korkeuseroa kuljetaan ylös alas pitkiäkin pitemmillä liukuportailla, joita on useampi peräkkäin. Toinen erikoisuus on tietenkin se, että ollaan Hollywoodissa ja siellä, missä elokuvia tehdään. Suunta olisi siis heti ensimmäisenä Studio Tourille!

Tämä kuva on internetin ihmemaasta, mutta portti oli sama ja jonotusaikakin aamulla kutakuinkin tuon verran eli lyhyt.

Näin sitä mentiin. Suurin osa kulisseista näytti tosi aidoilta, vaikka materiaali ei ihan ihka oikeaa kiveä tai tiiltä ollutkaan.

Kierrosta etuvaunusta juontava mies oli alansa ammattilainen, ja koko rundi oli tehty muutenkin viimeisen päälle nautittavan ammattitaitoisesti. Kun näimme elokuvien ja tv-sarjojen lavastekaupunkeja, näkyi meille kyytiläisille televisioruudulta pätkä siitä elokuvasta tai kohtauksesta, jonka lavasteet näimme juuri edessämme. Tuosta Jim Carrey tulee portaat alas, katsokaahan. Kohauttavin oli varmastikin Paluu tulevaisuuteen -elokuvien kaupungintalo ja aukio sen edessä, sillä tottahan ne ovat melkein kaikille tuttuja.

Kuva on vähän epätarkka, mutta mitäs ajoi niin lujaa ohi.

Kierroksen aikana näimme myös yhtä televiosarjaa tai mainosta juuri kuvattavan ja osallistuimme muutamaan "laitteeseen" tai show'hun. Niitä varten meille oli jo lähtiessä jaettu 3D-lasit.

Tässä taidetaan mennä tapaamaan King Kongia ja ties mitä sen kanssa tappelevia dinosauruksia, joita maailman pisin, yli 60-metrinen 3D-seinä tarjosi päällemme hyppiväksi.

Tähän oli raahattu jostain oikea lentokone, joka elokuvassa oli sitten tuhoutunut.

Pahaa jälkeä tulee, kun lentokone tippuu omalle tontille.

Loppupäivän kulutimme tehokkaasti erilaisissa huvipuistolaitteissa, jotka eivät ole perinteisiä siihen malliin kuin mihin meillä on totuttu, vaan lähes kaikki on toteutettu simulaattoriajeluina, jotka ovat käytännössä aivan yhtä hurjia kuin perinteisemmätkin rataa pitkin ajelut - ja monesti pienille aivoille aika käsittämättömiäkin. Olenkin edelleen sitä mieltä, että Harry Potter -ride on maailman paras huvipuistolaite, vaikka Disneyn Tower of Terror lyökin sille kovasti kampoihin. Kun huispaa menemään jossain Tylypahkan sisuksissa, ei aivan ymmärrä, mitä juuri tekee ja miten ihmeessä kaikki on mahdollista. YouTubessa on joitain videoyritelmiä ajelusta, mutta koska kyse on 3D:stä, joka tehdään lasit päässä ja suurimmaksi osaksi melko pimeässä linnan sisuksissa, ei kokemusta oikein voi kuvata. Jonkinmoisen käsityksen siitä kuitenkin toki saa.

Tämän jälkeen mikään muu ei oikeastaan tunnu paljon miltään. Simpsonit viihdyttää ja pärjääkin aika mainiosti, mutta ei siitäkään ole Potterille vastusta. Keskityimme käymään etenkin niissä laitteissa, joihin emme Orlandossa olleet aikaisemmalla reissulla ehtineet jonottaa, joten tällä kertaa kastuimme myös Jurassic Parkissa (kesy), tuhosimme muutaman kaupungin Transformersien kanssa ja hauskuutimme itseämme Minionien kanssa. Mummy Riden jätimme tällä kertaa väliin, sillä se oli ollut tulenlieskoineen jopa jokseenkin epämiellyttävä.

Hauska päivä! Söimme myös alkeellisten hot dogiemme jälkiruoaksi päänkokoisen donitsin (5 dollaria), joka on kyllä hintansa arvoinen.

Jonkun pää. Internet tarjoaa sekä donitsin että pään.

Toinen pää ja donitsi, että uskotte, te epäileväiset.

Päivä se päättyy mukavinkin, joten illaksi takaisin Hollywood Boulevardille, turistikauppaa toisensa jälkeen ja pitsaa iltapalaksi. Syvempi kulinarismi ei matkaohjelmaamme kuulunut.

Suosikkikuvani Hollywood Boulevardin jostain peräkulmilta. Ihan itse otin. Bussi on siinä ja täysikuu tai katulamppu.

Sunnuntai 16.11.2016: Disneyland Park (Anaheim) ja Disney California Adventure Park

Sunnuntaina tarvitsimme vuokra-autoamme, joka laitettiin kiitämään noin 45 minuutin matka Anaheimiin. Julkinen liikenne ei Los Angelesissa ole Anaheimin puolelle siirryttäessä mitenkään erityisen suosiollinen, joten kolmen päivän autonvuokraus tuli paitsi ajallisesti (julkisten yhdistelmä olisi vienyt yhteen suuntaan siirtymisessä kahdesta kolmeen tuntia!) myös hinnaltaan suosiolliseksi. Kuusikaistainen liikenne jaksaa hauskuuttaa edelleen, sillä onhan se nyt hassua, että Suomessa moottoritielläkin on vain kaksi kaistaa, kun Amerikan ihmemaassa autoa painaa ihan tuhottomasti menemään - ja sunnuntaiaamuna kaikki tietenkin juuri sinne, minne mekin. Loppupäässä ruuhka oli jo melkoinen, mutta niin vain muutaman uhkaavan sadepisaran tulvittua tihkuna yllemme pääsimme parkkihalliin ja jälleen pikkujunaan, joka kuljetti porukan eteenpäin puiston portille. Luvassa olisi taas hurvittelua, sillä olimme jälleen ottaneet rohkeasti hommaksemme selviytyä kahdesta vierekkäisestä huvipuistosta yhden päivän aikana. Alamme olla siinä jo aika kokeneita.

Koska varsinainen Disneyn puoli on meille jo Pariisin ja Orlandon osalta tuttu, menimme ensin Disney California Adventure Parkin puolelle. Siellä olisi paljon uusia laitteita, mutta myös yksi parhaista, nimittäin huima Tower of Terror, omalla listallamme huvipuistohommeleiden top kakkonen. Jonojen ollessa oikeastaan aina paitsi ihan aamusta todella pitkät, noin tunnin tai ylikin yhteen laitteeseen, on järkevintä käydä varaamassa parhaimpiin kohteisiin tarjottava Fastpass-lippu. Se tarkoittaa, että oma lippu syötetään koneeseen, joka antaa kellonajan (tunnin aikaväli): annetun ajan puitteissa pääsee laitteeseen sitten suoraan jonon ohi. Käytännössä päivä koostuu siis hurvittelun lisäksi monista pitkistä jonoista ja muutamista jonon ohituksista. Kun niihin asennoituu jo etukäteen, eivät pitkätkään odotukset tunnu hetken kuluttua enää missään. Aikaa ne toki vievät, joten siitä syystä turistit ostavat huvipuistoihin usein monipäiväisiä lippuja. Se ei kuitenkaan ole halpaa lystiä, eikä meillä olisi ollut aikaakaan, joten ei muuta kuin vauhti päälle ja menoksi.

Ka, taustalla kulissiseinällä myös hotellimme!

Tuolla putkessa paineltiin kovaa...

...samoin kuin ilmeisesti vedimme, minäkin, tuossa silmukassa menemään. Tämä oli lasten yksi suosikkilaitteista.

Jotkut kävivät kastumassakin. Onneksi kesä kuivaa.

The Cars Land oli hauskannäköinen paikka!

Pimeässä kauhuhotellin hississä ylöspäin, vapaapudotuksia pimeässä alaspäin, mitään aavistamatta täydet ylös ja kas, tiputaan jälleen ja luullaan, että ehkä kuollaan. Huutaa ainakin pitää ja kovaa. Huimaakin hienompi laite etenkin, kun ylhäällä aukeavat ikkunat yllätyksenä siten, että vilautetaan näkymää koko huvipuistoalueeseen.

Välillä sitten ruokaa napaan (hampurilaisia, ranskalaisia, salaattia, kas kummaa) ja Disneylandin puolelle.

Hei, hei, Adventure Park!

Ja helou, Disneyland!

Halloween-teema näkyi joka puolella.

Väkeä oli sunnuntaina kuin pipoa.

Ruususen linna oli ihan pikkuinen, mutta sen torniin pääsi portaita pitkin toisin kuin aikaisemmin näkemissämme linnoissa.

Vaikka Disneylandin puolella oli paljon tuttua, Indiana Jones -ride oli meille uusi - ja aivan törkeän hyvä olikin. Top kolmoseen heilahti, oli sen verran huikea oli maan alle tehty ja toteutettu seikkailu lavasteiltaan ja tekniikaltaan. Ohessa jonkun tosituristin kuvaama YouTube-video, me vain pidimme aisasta kiinni ja toljotimme.

Disneylandeissa ja Worldeissa on aina päivän päätteeksi ilotulitus, mutta koska se on niin myöhään illalla, vasta joskus puoli yhdentoista kieppeillä, emme vielä kertaakaan ole sitä jääneet katsomaan. Raketteja olisi kyllä koti-Suomessakin joka joulunavajaisissa ja uudenvuodenjuhlissa, samat räiskytykset ne on Amerikkaankin Kiinan-poika tehnyt. Meillä oli sitä paitsi vielä yksi missiokin toteuttamatta: koska Griffith Observatorio on aina maanantaisin kiinni, olisi sinne ehdittävä vielä sunnuntai-iltana kaupungin valoja ihmettelemään. Tsekkasimme siis paraatin, haukoimme samalla jättiläismäisiä ja aivan valtavan hyviä turkey legejä ja päätimme kiepsaista vielä nopeasti pari Adventure Parkin laitetta läpi ennen lähtöä.

Mikki se soittelee rumpuja korkealla paraativaununsa katolla.

Kesätyö merenneitona, ei hullumpaa.

Heippa myös sinulle, Aladdin! Kiitos kivasta päivästä!

Takaisin kotikulmille päästyämme kiemurtelu pimeässä ylös kukkuloille oli henkisesti tuskaista, sillä ruuhka oli aivan älytön, eikä parkkipaikoista meinannut olla toivoakaan. Takaisin kääntyminen oli kuitenkin mahdotonta, joten jonossa oli ihmisen mateleminen ja hermonsa menettäminen. Mutta kas, niin vain viimein kävi, että noin puolen kilometrin päähän oli avattu jokin ylimääräinen parkkipaikka, ja kävelimme sitten ylämäkeä loppumatkan. Jonottaminen ja kävelyretki oli kaiken arvoista.

Griffit Observatory klo 20 illalla.

Osa Los Angelesin valomerestä. Näky oli mykistävän hieno.

Pääsimme katsomaan ulkona myös täysikuun pintaa jättimäisellä kaukoputkella. Ihan ei omilla, hukassa olevilla kiikareilla näe yhtä hyvin.

Tykkäsimme siis Griffithistä kovin, vaikka iltavierailulla Hollywood-kyltin kuvaaminen huomattavasti lähempää kuin alhaalta kaupungilta ei onnistukaan, sillä kirjaimet eivät ole valaistuja. Wow-efekti pimeällä oli kuitenkin mahtava, ja ainahan tuonne voi mennä sitten seuraavalla kerralla valoisan aikaan. Kummasti alkaa kertyä kaikenlaista uutta reissua puoltavaa tekijää...

Maanantai 17.10.2016: Rodeo Drive, Santa Monica Beach, Venice Beach - ja illaksi San Fransiscoon

Aamu koitti, ja tutun aamiaiskaavan jälkeen heitimme matkalaukut autonperälle ja näppäilimme navigaattorin kohteeksi Rodeo Driven. Jokainen itseään kunnioittava ihminen on katsonut Pretty Womanin, toivottavasti vieläpä useampaan kertaan, ja ellei ole, käy juuri nyt Googlesta tai kirjastosta selvittämässä, mistä on kyse. Ajoimme Beverly Hillsin ohi, saimme auton mukavasti parkkiin ja kävimme vessassa Beverly Willshire -hotellissa, jonka vessakin osoittautui niin hienoksi, ettei meillä olisi edes siellä yöpymiseen varaa. Kyseinen luksushotelli sijaitsee Rodeo Driven edustalla, joten toisesta ovesta vain ulos ja kaupoille - tai pikemminkin ikkunashoppailulle. Muutamassa liikkeessä kävimme ihan pokkana sisälläkin, ja täytyy sanoa, että tunnelma oli tavallisellekin ihmiselle hyvin ystävällinen, vaikka varmasti kymmenen kilometrin päähän näkyi, ettemme ole ostamassa mitään.

Turvallisesti kadun toisella puolella.

Juuri, kun olimme lähdössä takaisin autolla, tai niin minä luulin, kurvasi mies vielä koruliikkeeseen, joten pakkohan sitä oli seurata perässä. Tämä oli kuitenkin hänen puoleltaan suunniteltu kieppi, sillä koska kyseessä oli syntymäpäivämatka, suunnitelmissa oli syntymäpäiväyllätys. Ovella oli kaksi miestä, joista en tiedä, oliko heidän tehtävänsä olla vartijoita vai tarjoilijoita, mutta heidän tarjottimillaan oli croissanteja ja tuoremehua tai jonkin sortin viherpirtelöä. Suomalaisina emme tietenkään ottaneet mitään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa, sillä aina pitää ottaa, kun ilmaiseksi saa, vaikka sitten ämpäreitä. Jotenkin siinä sitten päädyin valitsemaan itselleni kaulakorua, ja lopputulema oli, että pistäytymisestä Tiffanylle tuli minun reissuni ikimuistoisin kohta. (Jännää sinänsä, että parasta koko matkassa oli se, mitä en itse järjestänyt.) Miehelle kiitos lahjasta ja upeasta yllätyksestä! Tähän voitte kuvitella kasan sydämiä ja onnellisuutta. Ja voitte ihmetellä sitä, ettemme edes lähtiessämme liikkeestä ottaneet yhtään virvoketta tahi kullanrapeaa croissantia. Amatöörit.

Sitten beacheille! Kolme ensimmäistä kuvaa on räpsäisty auton tuulilasin läpi, joten laatu ei ole ihan kohdallaan.

Sinne vain autolla perille laiturille asti!

Tästä tuli elokuvafiilis: pieni huvipuisto laiturialueella.

Aamupäiväruuhkaa ei arkipäivänä juurikaan ollut. Santa Monica Beachiltä on vajaan viiden kilometrin matka viereiselle Venice Beachille, joten matka sujuu joutuisasti esimerkiksi pyöräillen, rullaluistellen tai vaikkapa lenkkeillen. Emme lenkkeilleet.

Venice Beachilla kuvattiin tv-sarjaa. Poliisi oli varmistamassa, että kaikki sujuu hyvin. Kadulla oli myös tiedote, että kuvauspaikan lähistöllä ollessaan tulee tiedostaa näkyvänsä mahdollisesti televisiossa.

Venice Beach oli kaunis, mutta päiväsaikaankin katuosuudeltaan vähän levoton: kodittomia oli kymmenittäin, kojut ja kaupat olivat kiinni ikään kuin viikonlopun kestäneen juhlimisen jäljiltä tai vasta illaksi herätäkseen, ja tunnelma oli yhtä aikaa sekä unelias että epämääräinen. Tällä kadulla sykkii kovaa, kun on sykkiäkseen, muttei niinkään maanantaisin keskipäivällä. Ihailimme hot dogiemme takaa pitkän aikaa taitavia skeittareita, joista nuorin, vain kuusivuotias tyttönen päihitti aikuiset mennen tullen ja sai hurjat aplodit tempuistaan. Jos hänestä ei tule lajin ammattilaista, niin ei sitten kenestäkään.

Beachit oli mukava nähdä, vaikkemme rannoilla aurinkoa palvomassa olleetkaan. Seuraavalla kerralla sitten, vai miten se nyt meni. Ajelimme iltapäivästä kohti lentokenttää, palautimme auton vuokraamoon ja siirryimme odottamaan noin tunnin lentoa San Fransiscoon. Seikkailu oli vasta puolessa välissä! Niin myös yhden olkalaukun, jonka havaittiin jääneen Roosevelt-hotellin vessaan.

Matkakertomus, osa 1. Viva, Las Vegas!

2016-11-01T15:54:00.002+02:00

Tästä matkakertomuksesta tulee pitkä. Yhtä pitkä kuin minulle kertyi elokuussa vuosia, joten noin 25 kilometriä, ellei enemmänkin. Yleensähän homma menee niinpäin, että synttärisankarille hankitaan lahjoja, jos muistetaan, mutta minä ajattelin tehdä päinvastoin ja tarjota perheelleni matkan. Jos hyvin kävisi, he ottaisivat minut mukaan.

Suunnittelutyö oli vaativaa ja henkisesti rankkaa, sillä maailma on täynnä koloja, jotka pitäisi nähdä. Ensin ajattelin Japania, sillä ei sinne ihan tuosta vain tule kovin usein lähdettyä. Sitten mietin, olisiko kivointa lähteä jonnekin hyvin kauas keskelle merta, mutta ei, sinne sitten eläkkeellä. Monenlaisten hyvien vaihtoehtojen jälkeen henki laskeutui minuun ja ymmärsin, että haluan tietenkin nähdä Grand Canyonin. On erittäin kätevää tarjota muille matka ja toimia siten matkanjohtajana, kun saa käydä kaikki tärkeimmät neuvottelut itsensä kanssa. Olin nimittäin heti samaa mieltä siitä, että kyllä, ehdottomasti, ei muuta kuin nokka kohti kanjonia ja banjo kainaloon! Enää piti selvittää, missä se noin niin kuin tarkasti ottaen edes on.

Jos mielii nähdä yhden maailman seitsemästä luonnonihmeestä, melkein 450 km pitkän, jopa lähes 30 km leveän ja muutaman kilometrin syvyisen Grand Canyonin, on järkevintä lentää Las Vegasiin. Se ei tietenkään ole mikään perinteinen perhelomakohde, mutta ketä se nyt haittaa: on maailmassa lapsia nähty, ja ellei ole, olisi aika. Koska Norwegian aloitti vielä sopivasti viime lokakuussa 2015 suorat lennot Tukholmasta Vegasiiin ja hinta oli puolet Finnairin vastaavista, varasin menon Hki - Tukholma - Las Vegas jo heti ensimmäisenä päivänä, kun matkan myyntipäivä napsahti kalenteriin. Ajankohdaksi valikoitui syysloman alusviikko ja varsinainen syyslomaviikko, sillä kesällä reissu olisi ollut liian hikinen: kesäisin päivälämpötila huitelee yli neljässäkympissä, eikä sellaisesta enää nauti kukaan.

Tarkkaavaisin saattoi huomata, että lennoksi oli varattu vain meno, vaikka takaisinkin olisi mitä ilmeisimmin tultava. Homma nimittäin lähti pikku hiljaa kehittymään siihen suuntaan, että kun Vegasissa ei viitsi viipyä aivan mahdottoman montaa päivää, voisi kiepsaista vaikkapa Los Angelesin kautta kotiin. Ja koska siinä vaiheessa on niin kovin lähellä San Franciscoa, on sulaa hulluutta jättää siellä käymättä.

Kun nyt siellä asti ollaan jne.

Lisäksi on tosi pitkä lentää Yhdysvaltojen länsirannikolta suoraan kotiin, joten on suorastaan järkevää pysähtyä kotimatkalla joksikin aikaa New Yorkiin. Matkasuunnitelman hiomiseen reittisuunnitelmineen ja nähtävyyksineen kului aikaa ihan reippaasti, sillä toimiva aikataulutus osoittautui aika tärkeäksi: kun pysähtyy yhteen kaupunkiin kuitenkin vain muutamaksi päiväksi, ei aikaa tahdo haaskata etsimiseen tai pahimmassa tapauksessa lipuitta jäämiseen yhtään. Valmistauduin matkaan siis noin vuoden, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Matkanjohtajan käsilaukkuuni (sekin oli tarkoin harkittu) kertyi pakattavaksi kansio, jonka irti repäistävissä muovitaskusivuissa on järjestykseen tulostettuna 42 sivua hotellivarauksia, lentolippuja ja nähtävyyksien pääsylippuja. Vain kahdet liput sai suoraan kännykkään, joten digimaailmassa on kyllä vielä rutkasti kehittämisen varaa. Monta asiaa olisi jäänyt näkemättä ilman etukäteisvarauksia, se on suosittujen kohteiden osalta fakta.

Tämä on siis neliosainen matkakertomus, jonka ensimmäinen stoppi on Las Vegas. Tukholmaa, jossa konetti piti vaihtaa ja uuden nousua matkaan odottaa yli viisi tuntia, ei lasketa. Siellä söimme hyvät lentokenttälounaat ja wifitimme hulluna vielä, kun pystyimme. Seikkailu oli alkamassa, ja se tuntui hyvältä!

Tiistai 11.10.2016: Matkustuspäivä Helsinki - Tukholma - Las Vegas

Koska seitsemännen luokan ensimmäisessä aineessani opettaja kommentoi ilahtuneensa kirjoitusinnostani mutta toivoneensa minun olevan nopeammin perillä (kirjoitin yli viikon kestävästä partiolaisten kansainvälisestä suurleiristä), laskeudumme nyt Las Vegasiin. Sen tosin kyllä sanon, että vaikka Norwegian on edullinen, ruokailu koneessa ei: koko porukan sapuskat olisivat tulleet maksamaan 4 x 35 euroa eli 140 euroa. Siihen en kyennyt taipumaan sitten mitenkään. Söimme siis, kuten aiemmin mainitsin, navat täyteen Tukholmassa ja otimme vähän pähkinä-, suklaa- ja sipsievästä koneeseen mukaan. Oikein hyvin meni niinkin. Mutta kas, nyt tosiaan olemmekin jo Vegasissa!

Las Vegasin kansainvälinen lentokenttä on hyvin lähellä Stripiä, joka on viihde-Vegasin pääkatu ja jonka varrella suurin osa hotelleista on. Varsinainen downtown on hieman edempänä, mutta se ei kuulunut meidän suunnitelmiimme ollenkaan. Seuraavalla kerralla sitten. Taksi kuskasi meidät ruuhkassa reippaan vartin verran perille hotelli The Venetianiin, joka oli valikoitunut ensimmäiseksi majapaikaksemme. Mikä tahansa majatalo se ei olekaan, sillä vaikka lähes kaikki Stripillä sijaitsevat hotellit ovat viiden tähden lukaaleja, tämä on kaiken hullun ja ylitseampuvan venetsialaisteemansa lisäksi maailman toiseksi suurin hotelli. (Se, joka The Venetianin päihittää, on heidän oma, toinen Venetianinsa Macaulla.) Hotellin korkeus on 147 metriä, siinä on 4049 sviittiä ja sen kasinoalue on 11 000 m2:n kokoinen. Näitä lukemia pääsimme pian hahmottamaan, sillä jo check-in-vaiheessa meille annettiin käteen kartta. Se tuntui huvittavalta, mutta ymmärsimme pian, että olimme eksyä joka kerta, kun huoneestamme poistuimme.

Hotellin vastaanottoaula ei ollut ihan kaikista vaatimattomin:

Huoneisiin on kulku kasinoalueen läpi, mutta alaikäisten (alle 21 vuotta eli liikutaan lähellä minun ikääni) ei ole lupa pysähtyä kovin pitkäksi toviksi ihmettelemään pelikoneiden kilinää, vaan vartija tulee melko poikkeuksetta huomauttamaan asiasta ja ohjaamaan eteenpäin. Toki olemme punkkareita ja uhmasimme lakia jäämällä esimerkiksi ottamaan muutamia valokuvia tai seuraamaan hetkeksi ihmisten pelaamista aina, kun silmä vältti. Veimme laukut jättikokoiseen huoneeseemme, sillä vaikka se oli sviittinä hotellin perustasoa, ei sen kummempaa, se oli valtavan kokoinen ja kylpyhuoneosiltaan myös kovin kultainen.

Vessan jälkeen tärkein huone oli se, jossa oli sänky. Tai sängyt.

Koska kello oli Vegasissa tässä vaiheessa noin viisi, se oli Suomessa jo kolme yöllä. Energiaa kuitenkin riitti - ja nälkää, joten lähdimme etsimään tietä ulos Stripille tavoitteena mennä ruokailemaan jokseenkin ensimmäiseen kohdalle sattuvaan ravintolaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Oman hotellimme italialaistyyppinen ostos- ja ravintolakatuverkosto keskusaukioineen (jolla luonnollisesti esitettiin mm. oopperaa) ihmetytti meitä sen verran, että ulos pääsemisessä kesti tuosta vain parisen tuntia.

Stripin valaistus pimeällä oli kyllä aikamoista: peräjälkeen toinen toistaan nokittavia ja haastavia hotellikomplekseja Eiffel-torneineen, Vapaudenpatsaineen, maailmanpyörine ja vuoristoratoineen. Löysimme jonkinlaisen hyvän ratkaisun ruokapaikaksi ja aterioimme pitkästä aikaa kunnolla. Hyvin maittoi (erityisesti ribsit) kaikille paitsi yhdelle perheenjäsenelle, jolle matkustaminen ja rytmi olivat tuoneet jo hieman huonon olon. Koska olimme saaneet venytettyä iltaa hienosti melkein paikalliseen kello kahdeksaan, lähdimme nukkumaan, eikä nukahtamiseen todellakaan mennyt kovin montaa sekuntia.

Keskiviikko 12.10.2016: Tutustumista

Ensimmäinen varsinainen Vegas-päivä oli varattu aikaeroon totuttautumiselle, joten ohjelmassa oli lähinnä alueen kartoittamista kävellen. Lokakuun puoliväli oli sään puolesta mitä parhainta: mittari näytti joka päivälle 30 - 32 astetta, mikä tuntui yllättävän mukavalta eikä ollenkaan liian kuumalta. Lämpö oli kuivaa ja jotenkin miellyttävää, ei samalla tavalla hiostavaa kuin Euroopan eteläosissa tai Aasiassa. Tykkäsimme.

Joka aamu oli etsittävä aamiaispaikka, sillä Ameriikoissa ei ole tavallista, että aamiainen kuuluisi huoneen hintaan. Sopivan paikan löytäminen ei ollut kuitenkaan vaikeaa, sillä jo omassa hotellissamme oli noin viisi miljoonaa paikkaa valittavaksi. Suosimme Illy-kahvia, pannukakkuja sekä kinkku-juustomunakkaita. Tämä on jälleen tärkeä tieto, sillä Viisikko-kirjoissakin aina retostellaan eväillä.

Oma hotellimme jaksoi ihmetyttää aamullakin. Ja seuraavana aamuna. Miten joku voi saada päähänsä, että pannaanpa tähän pystyyn Venetsia-kopio Rialto-siltoineen ja kyllä sinne vesistökin rakennetaan gondoleiden kuljettavaksi? Miten joku voi sanoa, että ilman muuta, näinhän me teemme! Ja niin käy. Niin epäuskottavaa, mutta totta.

Tässä kuva ensimmäiseltä illalta, kun alkoi jo vähän hämärtää.

Tämä melko uusi maailmanpyörä näkyi hotellihuoneemme ikkunasta.

Pariisissa, ei kun, öh...

Hotelli Bellagion yksi nähtävyyksistä on aulan lasikukkakatto, joten tottahan sitä piti käydä kyyläämässä.

Samoin kuin kuin vaihtuvaa sisäpuutarhanäyttelyä, jonka lokakuun teema oli tietenkin Halloween.

Jokaisessa kohteessa ja jokaisella nurkalla oli aina vähintään yksi morsian tai morsiuspari.

Tämä tylsähkö kuva informoikoon, että Flamingo-hotellissa on puutarha, jonne pääsee ihan ilmaiseksi ihastelemaan flamingoja, mustia joutsenia, sorsia tms. ja kaloja. Ja vesiputousta. Totta kai menimme.

Kun ilta alkoi kunnolla pimetä, alkoi valokilpailu.

En tiedä, mihin äänestykseen Flamingon mainostaulu viittaa, mutta sisältä hotelli oli aika Ruotsin-laiva.

Bellagion musiikin mukaan tanssivia suihkulähteitä kävimme ihastelemassa pariinkin otteeseen. Musiikki oli suunnattu kadulle ihan kunnollisella voimakkuudella jo ennen ennen esitystä. Olipa melkomoista, kun yhtäkkiä soida alkoi suomalainen Alma ja Bonfire!

Ehdimme päivällä myös hotellimme uima-altaille, jotka olivat yksi valintaan johtaneista syistä. Opimme, että aurinkotuoleja kannattaa täälläkin olla varaamassa ajoissa, jotta saa paikat aurinkoiselta puolelta. Seuraavana päivänä olimme ajoissa, mutta opimme puolestaan hotellimme olevan niin korkea, että aurinko paistaa kunnolla koko päivän vain altaan toiseen päätyyn. Ja niin innokkaita varaajia emme olleet, että olisimme kirmanneet altaille heti aivan aamusta, etenkin, kun seuraavana päivänä nappasimme madon jostain aivan muualta.

Torstai 13.10.2016: Grand Canyon

Reissun yksi pääkohteista oli edessä heti matkan alussa. Olin varannut meille earlybird-helikopterireissun (Sundance Helicopters), sillä kaikista aikaisin aamulähtö hotellilta klo 05:50 ei aikaeron vuoksi tuntuisi vielä missään - kellohan olisi koti-Suomessa jo kolme päivällä. Ja kas, niin tapahtui, ettei heräämisessä ollut minkäänlaista ongelmaa. Hotellin maan alla sijaitsevassa pick-up-alueella odotti lähtöä noin aikaisin jo ainakin parisenkymmentä matkustajaa. Limusiineja tuli ja meni, ja erääseen kutsuttiin myös meidät. Ei muuta kuin takaisin lentokentälle, joka onneksi siis on hyvin lähellä.

Ilmoittautuessa lennolle meidät tarkistuspunnittiin (olin varmasti laihtunut!), rintaan kiinnitettiin nimilaput, näytettiin turvallisuusvideo ja eipä aikaakaan, kun lentäjämme haki ryhmänsä kasaan. Kopteriin mahtuu pilotin lisäksi kuusi kyytiläistä, ja seuraamme liittyikin brittipariskunta. Sanoimme sujuvasti helout, pääsimme firman valokuvaan ja kipusimme helikopterin kyytiin. Tässä vaiheessa kello oli noin seitsemän, ja oli vielä melko pimeää, mutta aurinko nousi aivan kertakaikkisen upeasti horisontissa.

Kiinnitimme turvavyöt, lentäjä käynnisti moottorin tai minkä lie, antoi vimpainten hetken pyöriä ja sitten sitä noustiin. On muuten hassua, miten helikopteri pystyy etenemään hitaasti muutaman metrin korkeudella maasta. Meillä lapset ovat olleet ennenkin helikopterissa, mutta me aikuiset nousimme tällaisella välineellä ilmaan ensimmäistä kertaa. Otin vasta jälkeenpäin selvää, että lentonopeutemme oli reippaasti yli 220 km/h. Kun ympärillä ei vilise puita tai kiinteintä merkkipaaluja, eikä pelikaaneja räpistele turbiiniin, ei vauhtia hahmota kyllä ollenkaan. On kuitenkin onni, etten tajunnut nopeutta siinä vaiheessa, kun ajattelin, että itse asiassa melko heiveröinen on häkki, jolla ilmassa kiidetään.

Meille kerrottiin kuulokkeiden välityksellä nauhalta ympäröivästä maastosta, ja välillä kuski höpötteli lisää. Näimme Lake Meadin ja sitten, tadaa, sen muodostaneen ja jossain varhaisessa katastrofielokuvissa painajaisen lailla rikkoutuneen Hoover Damin. Valtava laitos. Ei murtunut tällä kertaa, vaikka vähän odotinkin sitä. Ei sitä koskaan tiedä.

Nämä kuvat on otettu helikopterin ikkunan läpi, ja etenkin alemmassa näkyy ikävästi heijastuksia.

Lentomatka Grand Canyonille kestää noin 40 minuuttia, joten tiesimme, että voisimme pian alkaa odottaa vuoria ja rotkoa. Sieltä se sitten tuli, synttärimatkani yksi kaikella tavalla isoimmista jutuista.

Tästä kuvasta mittasuhteet hahmottaisi nopeasti, jos vain näkisi kunnolla: joen vasemmalla puolella oleva pieni valkoinen täplä tai kauempana olevat pienet punaiset pisteet kallionseinämän juurella ovat helikoptereita. Ellette näe pisteitä, sekin kertoo aika paljon. Mihinkään kuvaan ei saanut kokonaisia seinämiä mukaan.

Kopteri laskeutui alas tasanteelle, jossa meillä oli puolisen tuntia aikaa käveleskellä ja ihmetellä maisemia. Retkeen kuului myös runsas kuohuviiniaamiainen, jonka nautimme taivasalla auringon alkaessa jo lämmittää tulevaa päivää. Juuri siinä hetkessä olisin voinut viipyä pitempäänkin, joten jos joskus seudulle palaan, istun rotkon reunalla vaikka puoli päivää ja vain katselen. Paluukyyti lähti kuitenkin aikataulun mukaisesti takaisinpäin, joten ei auttanut kuin kivuta kyytiin, kiinnittää turvavyöt ja vaihtaa takapenkki etupenkiksi. Itkua en ollut kanjonin pohjalla tuhertanut, niin kuin ennakko-oletus oli, enkä soittanut banjoa, mutta vaikuttavimpien kokemusten listalle pysähdys luonnollisesti pääsee. Kaikista vaikuttavin on edelleen ollut se, kun nousee metrosta Roomassa eikä osaa odottaa, että Colosseum on yhtäkkiä aivan nenän edessä. Siinä on kohta, johon ihminen pysähtyy.

Paluureitti kulki hieman eri kautta, ja Vegasiin kurvasimme Downtownin yläpuolelta ja Stripin vierestä.

Maverick.

Las Vegas by day on vaatimattomampi näky kuin iltakoristeluissaan. The Strip on vasemmalla ja Trump Tower keskellä. Presidenttiehdokkaiden viimeinen vaaliväittely oli Vegasissa pari päivää sen jälkeen, kun lähdimme. Melkein osui kohdalleen.

Kentällä istuimme jälleen Sundance Helicoptersin tarjoamaan kimppalimusiiniin ja meidät ajettiin takaisin hotellille. Kello ei siinä vaiheessa ollut yhtätoistakaan, joten koko päivä oli vielä edessä. Loistavaa!

(Jos joku miettii, että Grand Canyon -reissun Hoover Dameineen tekee edullisemmin bussilla tai vuokra-autolla, niin ihan varmasti tekee ja ehkä kannattaakin, jos siihen on aikaa. Koska meillä ei sitä missään kaupungissa ylimääräiseksi asti ollut, matka kanjonille olisi kestänyt kokonaisen pitkän päivän ja ajeltava reitti olisi kulkenut enimmäkseen keskellä aavikkoa. Tällä kerralla helikopterireissun nopeus ja jännittävyys itsessään olivat tärkeintä.)

Auringosta nauttimisen ja uimisen lisäksi päivälle oli suunniteltu muutama muukin tärkeä juttu, joista olennaisin oli ehdottomasti itsensä hinaaminen kuuluisan Welcome to Las Vegas -kyltin luo. Kävelyinto loppui kuumuudessa kesken, joten otimme loppumatkaksi muutamalle kilometrille taksin, joka lupasi odottaa meitä kyltin viereisellä parkkipaikalla kuvan ottamisen ajan. Koska kyltille oli tietenkin parikymmenmetrinen jono, teimme taktiset ja otimme kuvat vähän sivummalta. Riittävän hyvin se meni niinkin. Onneksi meillä oli selfietikku mukana, sillä sillekin tuli taas runsaasti käyttöä. Mahtava keksintö, ei ollenkaan turha. Voitte uskoa, että näytin hyvältä.

Loppupäivän otimme aurinkoa altaalla, kävelimme kaupungilla ja shoppailimme matkamuistoja (Las Vegas -peltikyltti, pari postikorttia, joulukuusenpallo, t-paita, jääkaappimagneetti, kasinolla kertaalleen käytetyt pelikortit ja karkkipeli, eli kaikenlaista tarpeellista ja hyötykäyttöön tulevaa) ja ruokailimme miellyttävästi (tapaksina tonnikalaleipäsiä, pepperonipitsaa, lihapullia tomaattikastikkeessa ja pekonisipsejä, ehkä jotain terveellistäkin, en muista) hotellimme italialaisella keskusaukiolla. Tajusimme muuten jossain vaiheessa, että ollessamme "ulkoilmaaukiolla" meillä on koko ajan katto yllämme, sillä taivas oli vain maalattu siihen. Tuli vähän sama fiilis kuin Jim Carreyn näyttelemällä päähenkilöllä on leffassa The Truman Show.

Perjantai 14.10.2016 Viimeinen päivä ja siirtyminen illaksi Los Angelesiin

Perjantaina nautimme perinteisesti aamukahvit lisukkeineen hotellillamme, mutta tällä kertaa ihan kasinon vieressä. Tiesimme, että oli aika imuuttaa viimeiset pisarat Fabulous Las Vegasista: viimeiset kasinoilla nonstoppina kaikuvat kiluutukset, viimeiset Elvikset. Olimme muuten ajatelleet etukäteen, että voisimme huvin vuoksi uusia vihkivalamme Elviksen edessä, mutta 400 dollaria/hlö vitsistä tuntui vähän liian kovalta hinnalta. Sekin on siis syy tulla vielä takaisin, sillä kun vaivoina ei enää ole helikoptereita ja muita must see -juttuja, voi Elvikseen vaikka vähän panostaakin. Ellei ole sitä ennen jo kuollut pois. Sitä ei nykyaikana tiedä.

Hei, hei, Las Vegas! Olit hullu, epäuskottava, naurettava, mahtaileva, käsittämätön, suuruudenhullu ja hauska yhtä aikaa. Ja halpa: kolme yötä viiden tähden hotellissa oli hinnaltaan melkein puolet edullisempi kuin majoituksemme missään muussa reissumme kaupungissa. Uskomatonta sekin, mutta totta.

Hei, hei, kasinot, joille emme rahaa antaneet muuta kuin muutaman kokeilun verran.

Hei, hei, kaikki te Pokemonit! (Vaikken edes pelaa koko peliä kuin lasten kanssa

vain joskus huvikseni, keräsin hotellin ilmaisen Wi-Fin vaikutuspiirissä ollessani

itseni tasolta 5 tasolle 9 lähinnä vain avaamalla puhelimeni.) Aika epäreilu

asetelma noin niin kuin suomalaisia ajatellen, kun tuota karttaa katsoo.

Huomatkaa kuitenkin tärkeimpänä nimimerkkini, joka on ehkä maailman nerokkain.

Hei, hei, Elvis! Tapaamme jälleen! Until next time!

Manulle illallinen

2016-09-15T18:34:00.003+03:00

Keittiössä häärii jos jonkinlaista mämmikouraa ja lusikkansa toisten soppaan työntäjää, eikä ihme: joillekin ruonlaitto on helppo nakki, joillekin pelkkää tervanjuontia, yksi on tarkkana kuin porkkana ja toinen häiritsee muita syöttämällä heille pajunköyttä. Parhaimmankin kokin on kuitenkin joskus nieltävä ylpeytensä ja aloitettava puhtaalta pöydältä.

Ruoanlaiton alkuvaiheessa on hyvä sekä erotella jyvät akanoista että muistaa aina pitää puhtaat jauhot pussissa. Koska ruoalla ei saa leikkiä, on olennaista, ettei myöskään ala pelleillä keittiössä nakit silmillä. Uusia ja eksoottisia reseptejä ilmestyy kuin sieniä sateella, ja kun on jo päässyt jyvälle kokkaamisen saloista, kiertää muu seurue patoja vesi kielellä ja kuin kissa kuumaa puuroa. Aina annoksista ei silti tule mukiinmeneviä, mutta ei kannata vetää heti hernettä nenään, vaan ottaa uudelleen lusikka kauniiseen käteen.

Alkuruoaksi voi tarjota vaikkapa pähkinän purtavaksi - tai jos haluaa päästä valmisteluissa vielä edullisemmin, antaa ruokailijan maistaa omaa lääkettään. Ruokahalu kasvaa syödessä, ja pian sitä käydäänkin jo kiinni pääruokaan kuin sika limppuun. (Takuuvarmaa on tarjota hullulle puuroa.)
Kiihkeän aterioinnin lomassa on syytä muistuttaa, ettei kaikkea kannata purematta niellä ja että joskus voi jäädä jotain ikävästi hampaankoloon. Jos seurue siitä huolimatta syö kuin hevonen, käske sen sanoa muikku ja ota onnistuneesta hetkestä kuva.

Joskus käy niin, että joku haluaa puhua illallisen aikana suunsa puhtaaksi. Silloin voi pistää myös oman lusikkansa soppaan, sillä jotain sitä pyörii kielen päällä kuitenkin. Ei muuta kuin luu kurkkuun ja jauhot suuhun! Painukoot sinne, missä pippuri kasvaa! Jossain vaiheessa on tosin hyvä niellä ylpeytensä, laittaa riita poikki ja voita väliin.

Jälkiruoka kruunaa aterian. Moni kakku on päältä kaunis! Ahneella on kuitenkin paskainen loppu, joten on parempi, ettei tarjoa makeaa mahan täydeltä. Oiva aterian päätös onkin kylmä kahvi, joka nautitaan kultalusikka suussa.

Urheilijan kootut rasitukset

2016-08-25T11:49:00.003+03:00

Olisi jotenkin kauhean rasittavaa olla urheilija.

Joka päivä pitäisi mennä treenaamaan, vaikkei välttämättä huvittaisi yhtään. Ei tietenkään esimerkiksi opettajaakaan aina kaikki huvita, mutta miettikää nyt eroa: äkkiäkös sitä oppilaille esittää, että mielenkiintoisia nämä indefiniittipronominit ja kuolleet kielisukulaiskansat ja katsotaanpas oikein täältä Internetistä, vatjaakin puhuu nykyään vain alle kymmenen ihmistä koko maapallolla ja sukupuutto on ihan juuri edessä, täältä voi ilmoittautua suositulle vatjan kielen kesäkurssille, sinne vain kaikki elvyttämään heimomme kansanperintöä. Hyvin on helppo siinä liikutuksen kyyneltä tihuuttaa, vaikkei itsellä paras päivä olisikaan. Liikunnanopettaja taas voi laittaa lapset jonoon ja tunniksi tai hyvässä lykyssä kahdeksi hiihtämään ja jäädä itse kahville. Kukaan ei tiedä, vaikkei hiihtäisikään perässä, kun ensin vähän harhauttaa. Toki liikunnanopettajissa on vähän sitä vikaa, että heillä viiraa päässä ja he suksittelevat koko päivän ja viikon ihan mielellään.

Mutta silti, ei voi verrata muita ammatteja urheilijan hommaan: siinä ei voi huvituksen puutteessa laittaa ketään harjoittelemaan puolestaan, tai jos niin tekee, ei hyppy kehity ja menee aivan alta riman koko homma. Muutakin hankaluutta on urheilijan elämässä. Minne tahansa meneekin, pitää lähistöllä olla kuntosali ja pururata ja hyppyrimäki ja tilaa heittää sata metriä keihästä. Kiva lähteä kavereitten kanssa viikoksi mökille.

Kakkuakin urheilija saa maistaa ainoastaan, jos sattuu menestymään, ja silloinkin on yleisempää puraista vain mitalia. Entä sitten, jos ei menesty? Kyllä murenee ihmisraukka pikku hiljaa, jos on jo monta vuotta repinyt motivaatiota piirinmestaruuskilpailujen viidennestätoista sijasta, kun huippuvuotena ja ennätysaikoina oli kuitenkin kolmastoista tai kerran kymmenen joukossa. Että mikä piru siinä on, kun maitohapoille vetää, vaikka parastaan yrittää ja rata on kaikille sama ja tuulensuunta. Lisää pitää harjoitella, vesisateella on erityisen hapekas ilma.

Kyllä nyt näin on, että paljon on urheilussa haittapuolia. Tulee hiki, ilmiintyy kaikenlaista rasitusvammaa ja kramppia, vetää suonta kesken perhosuintia ja meinaa totta vie hukkua. Hierojalla pitää hypätä ja suksia voidella pitkin yötä ja väärät voiteet tuli laitettua kuitenkin. Aina pitää jaksaa yhä uudelleen tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Yleensä ei riitä, ja sitten taasen pitää tehdä parhaansa, jotta osaa selittää, mikä meni pieleen. Oliko se katkonainen yöuni, kisakylän kova tyyny kenties? Liian vähän korkean paikan leiriä alla, ylikunto, liikayrittäminen, polvessa vikaa, sauma hankasi, myötätuuli, vastatuuli, sivutuuli, huono tuuri, käsittämätön tartan, toimitsijavirhe. Pettikö henkinen kantti, fysiikka, valmennusjohto vai kaikki, eksyikö sumussa ja koira söi keihään. Vaikeaksi siinä heitto menee.

Urheilijan pitää myös jatkuvasti olla optimistinen: vielä minä näytän, korkeammalle kiipeän, kovimpaa juoksen ja havuja, per-kele! Ei tarvitse normaalin ihmisen tai äidinkielenopettajan olla, ei ole sellainen yhtään luonnollista. Menepä oppilaille uskottelemaan, että treenaamisella sitä vatjaa puhuvat mummotkin elävät vielä pitkään ja kieli elpyy. Ei elvy, pois kuolee.

Että raskasta olisi olla urheilija tai oikeastaan liikunnanopettajakin. Äidinkielenopettajan ei tarvitse hiihtää ikinä, eikä alistuskonjunktiorimpsun aikana ehdi hengästyä.

Sopiva määrä noloutta on hyvästä

2016-03-31T13:39:00.003+03:00

Opettajan työssä on eduksi, jos osaa ainakin silloin tällöin heittäytyä ja hullutella, ja vielä parempi on, jos pystyy nolaamaan itsensä aina välillä. Silloin voi näyttää, että kaikesta selviytyy ja itselle voi nauraa. Minä olen esimerkiksi kaatunut opettajanpöydällä, mistä olen hyvin ylpeä, koska harvoin sitä pääsee sellaisella kehuskelemaan. Kerran taas olin opettajainhuoneessa pöydän alla, kun rehtori ja kaksi muuta opettajaa saapuivat ruokailemasta. (Se, että otin valokuvaa, ei välttämättä tullut kenellekään ensimmäisenä mieleen. Minun oli kuitenkin pakko kuvata, sillä koulun sammalenvihreä lattiaraita sointui niin kivasti lenkkareihin! Eipä olisi kukaan ikinä uskonut, että siitäkin raidasta tulee joskus jotakin.)

Nuorten mielestä opettajat tosin taitavat olla jokseenkin noloja sekä aina että luonnostaan, pelkkä olemassaolo riittää. Jotkut asiat tai tilanteet ovat kuitenkin piirtyneet aivan erityisesti verkkokalvolle, kuten kieltenopettajan suiponmalliset rintaliivit tai se, kun satoja vuosia sitten eräällä fysiikan tunnillamme matemaattisten aineiden lehtori hermostui ruokavälituntiaikeistamme niin, että kiipesi hame päällä pöydälle (ei kaatunut!) ja alkoi huutaa. Siihen loppui se syömään lähteminen, vaikka osa olikin roikkunut jo viisi minuuttia ovenkahvassa kiinni.

Kyllä ennen vanhaan olikin kiire nauttimaan päivän maksakastike, silakkalaatikko tai sipatti.

Muistan myös oikein hyvin sen, kun oppilaanohjaajamme pyysi meitä kysymään häneltä seksistä ihan mitä vain, hän kyllä vastaisi. Siihen maailmanaikaan ei terveystietoa ollut vielä keksittykään, mennä rellestettiin vain ja kuoltiin keuhkosyöpiin ja kondyloomiin, joten opo hieman yritti ohjata meitä oikeille urille ja sopiville kaupan hyllyille. No, me raapustimme ruutupaperinpalasille posket punaisina tunnin aluksi kysymyksiä, joita opettaja sitten nosteli kulhona toimivasta piposta vastattavaksi. Muutama kohta menikin asiallisesti, mutta sitten joku halusi tietää, miten usein opettaja vetää käteen.

Siitä oppilaasta tuli suurperheen isä.

Yksi rehtoreistamme nolasi itsensä hauskalla tavalla, kun kuulutti keskusradiosta jotain, epäilemättä tärkeää tiedotetta. Linjat kuitenkin pätkivät, eikä kuulutus onnistunut kunnolla. Rehtori oli onneksi hienosti ajantasalla, koputteli mikrofonia kuulutuskopissaan ja ilmoitti kuuluttavansa pian uudelleen, sillä hänen tuli vaihtaa uusi mikroskooppi. Uusi mikroskooppi toimikin moitteetta.

Käsityötunnilla opettaja jäi puolestaan jumiin tarvikevarastoon. Olimme hieman neuvottomia, sillä yksi hyvin voimakastahtoinen ryhmämme oppilas piti ovea kiinni ja ilmoitti opettajalle, että tämä voisi ihan hyvin olla siellä loppupäivän. Jostain rakosesta opettaja teki kuitenkin paluun, ja oppilas joutui puhutteluun. Opettajan oli varmasti hieman noloa kertoa esimiehelleen, että oli istunut oppitunnista vartin komerossa.

Että on niitä kaikenlaisia aivan olemattomankin noloja tilanteita maailma ja koulu täynnänsä. Ystäväni mielestä nolointa oli sanoa ensimmäisenä yläkoulupäivänä ääneen oma nimensä. Minua taas nolottaa näin jälkikäteen silloinen permanentattu etutukkani. Muutama viikko sitten koulussa oppilas ilmoitti, että olisi todellakin maailman nolointa, jos sattuisi pääsemään poikaystävän kuullessa pieru. Tai oppitunnilla. Joku opettaja oli kuulemma antanut alakoulussa moisesta jälki-istuntoakin.

Hyvä, opettaja, ja siitäs sai, oppilas! Pieru on nolo asia, joten oppiipahan vetämään sisäänpäin.

Sinut on erotettu

2016-03-29T15:46:00.001+03:00

Minua ei ollut vielä koskaan aikaisemmin erotettu mistään. Kerran, yhdeksännen keväällä, olin tosin rehtorin puhuttelussa siitä, etten tahtonut soittaa klarinettia naapurikaupungin vanhainkotikeikalla musiikkiryhmän kanssa. En tietenkään, sillä samaan aikaan oli pesäpallo-ottelu, jossa minun oli määrä olla lukkari.

Soitin vanhainkodissa.

Kerran taas sain ylinopeussakot, mutta se nyt oli oikeastaan poliisien vika, sillä kenen auto muka ei laskettele alamäkeä noin kuuttakymppiä? Sitä paitsi silloiset 18-vuotiaat, oikeasti rikolliset luokkakaverini olivat ajelleet reittiä aikaisemmin kilpaa, ja kas, ettei tuolloin ollut paikalla yhtään ainoata tutkalaitetta tai pusikoksi naamioitunutta poliisia. Niin että oikeastaan olen kaikkeen syytön tai ainakin syyttömämpi kuin moni muu, ja tuollaiset kaltoinkohtelut todellakin jättävät syviä arpia. Ei ihme, että pitää nyt olla tällainen myöhäispunkkari.

Niin siinä sitten nimittäin pääsiäisenä kävi, että potkut tuli. Kyllä vain, pystyin hankkimaan itselleni potkut äidinkielen opettajain Facebook-ryhmästä, ja se on kyllä saavutus, kun lähdetään ensinnäkin siitä, että on loma. Tällaiseen pystyy ainoastaan kulmakunnan kovin muija, opettajista pahin ja ihmisistä myös. No, mitäpä tein? Kolme sanaa kirjoitin - ja heippa! Niin lyötiin varoitusta antamatta ovi kiinni nenän edestä ja jätettiin lehtori Ässä oman onnensa nojaan.

En saisi enää keskustella intohimoisesti kenenkään kanssa transitiiviverbien käyttäytymisestä lauseenvastikkeissa tai väitellä siitä, kuuluuko oppilaan olla itseohjautuva ja saada edetä koko ajan omaan tahtiinsa, vai janoaako hän kuulla opettajan sanaa. Ryhmän ylläpitäjä sen sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: Yksin itke ininäsi, keskenäsi keinot keksi.

Samalla, kun olin tapahtuneesta puulla päähän lyöty, minua alkoi naurattaa aivan älyttömästi. Tämä olisi ehdottomasti urani ja muistelojeni kohokohta, sillä kuinka moni kollegoistani on muka saanut potkut Facebook-sivujen suljetusta ammattiryhmästä? Mitähäh? Ei varmasti kukaan! Täytyy sanoa, että oppilaillani on maailman pätevin opettaja, sillä on todellakin selvää, että yläkoulussa täytyy olla katu-uskottavuutta kaiken sen lauseenjäsennyksen ja novellianalyysin keskellä. Miten opettaja voi muka samaistua puberteettinsa kuohuntavaihetta elävän oppilaan mielenliikkeisiin, jos vain istuu Kalevala-koru kaulassa pöytänsä takana ja soittaa luikuttaa kanteletta? Oppi menee paljon paremmin perille, kun joikaa vähän astetta kovempaa elämänkokemuksistaan, jollaisia ei ole, ellei ole ollut vastoinkäymisiä. Niin kuin vaikkapa minulla pääsiäislauantaina.

Joka opettajan pitäisi saada kerran elämässään potkut edes jostakin.

Vaikka urani rock'n'rollforever-kohokohta on nyt saavutettu - ja minut hyväksytty väärinkäsityksen ja ryhmän ylläpitäjän liian nopean laukaisusormen jälkeen takaisin ryhmään anteeksipyyntöjen kera, tämä on silti melko korkea sulka hattuun.

Lapset, lehtori Ässä on nyt ehompi punkkari kuin koskaan, ja täältä pesee. Heti ensi viikolla, ehkä maanantaina tai tiistaina tai jonain sopivana päivänä, mennään sillä tavalla lapsentahtisesti, alkaa ihan varmasti pilkkusääntöjen kertaus. Säestän kaiken sähkökitaralla, ja kipsinen Elias Lönnrot -patsas yhtyy mukaan. Vastoinkäymisiä ja voittoja oli hänenkin elämässään, ja jos nuoresta muka tuntuu koulunkäynti rankalta, niin Elias voittaa kisan aina.

Kävelepä itse noin 15 000 kilometriä. Helpompi on lukea se Kalevala.

Nurkkaan häpeämään

2016-03-18T18:00:00.001+02:00

Kaikki ovat hyviä jossain: kielissä, ruuanlaitossa, palapelien kokoamisessa tai sitten syyllistymisessä ja häpeämielessä.

Ajatellaan nyt vaikkapa hiihtolomaa: Opettaja kysyy loman jälkeen, ovatko lapset hiihtäneet. Ville-poika on kiertänyt kolmesti järven ja Aadako se otti sukset mummolaankin mukaan, hyvä, hyvä! Aktiiviset kollegat vertailevat sekä kilometrejä että pitopohjia ja sitä, miten oli missäkin hyvä ladut ja jo muuten tamppasi Keurusselällä viimeisen päälle latukone. Että on siinä nyt sitten kiva hörppiä tauolla kahvia ja hävetä nurkassa, kun ei ole hiihtänyt lomalla laisinkaan tai edes suksia omista, vaikka latu hakee melkein kotiovelta.

Kyllä minäkin joka päivä aioin. En sitten kuitenkaan kerinnyt, ja tiistaina oli hirveän kova tuuli.

Ihminen voi tuntea syyllisyyttä myös vaikkapa perunasta. Siinä onkin outo ristiriita: suksitella pitää, sillä niin on aina on tehty ja havuja, perkele, mutta perunaa ei sen sijaan saa syödä, vaikka nimenomaan on aina syöty. Nyt sitä pitää välttää, koska monet jumppaajat sanovat niin ja siinä on hiilihydraattia ja no, perunaa.

Ihan hirveän pahaa on perunamuusi, kun jättää siitä perunan pois.

Todella suurta syyllisyyttä aiheuttaa huutaminen, etenkin, jos naapurit kuulevat. Maltti pitää säilyttää, vaikka lapsi on kiivennyt katolle ja hyppää sieltä Stigalla alas tai vaikka uskonnon kokeesta on tullut 6-. Kyllä pitää vesan muistaa, olivatko opetuslapset tiellä kohti Jerusalemia vai Jerikoa. Ja entäs jumalanpalveluksen kaava sitten? Ei todellakaan riitä, että pappi tietää.

Hyvin helposti voi tuntea huonoa omaatuntoa myös siitä, ettei ole lukenut pitkään aikaan kokonaista kirjaa tai lähettänyt joulukortteja. Hävettää lisäksi vietävästi joka kerta, kun muistaa, ettei ole soittanut ystävälle, käynyt mummolassa tai pessyt meikkejä kasvoilta. Ei olisi saanut ostaa taas pinaattilättyjä, tipauttaa tonnikalapurkkia roskikseen, keskittyä kännykkään, juoda puolta pullollista punaviiniä.

Ja kuinka moni onkaan syyllistänyt itseään siitä, ettei jaksanut viedä lasta vauvauintiin, käytti kertakäyttövaippoja ja osti valmissoseita - tai ettei todellakaan nauttinut yhtään muskarista, jossa melkein vielä vauvaikäisen olisi pitänyt kävellä nätisti ympyräkäyntiä ja heiluttaa huivia eikä missään nimessä saada soittaa koko ajan tamburiinia, koska ajellaan hiljaa, isi, nyt vaan. Olisi sitä paitsi pitänyt survoa itse porkkanat, pakastaa ne rasioihin ja lypsää viimeisetkin maidot ja mehut. Hyvä äiti olisi. Hän olisi myös herännyt neljältä aamulla salille, sillä jumppa-aika otetaan, elämä on valintoja!

Syyllisyyttä tuntee syödystä suklaasta tai syömättä jääneistä vitamiineista. Samoin sotkuisesta kodista, siivoojasta, likaisista ikkunoista, jonkun palkkaamisesta niitä pesemään, pitkästä nurmikosta, robottiruohonleikkurista, siitä, ettei leivo pullaa, siitä, että leipoo ja syö pullaa. Mustikat pitäisi kerätä metsästä, terassilaudat öljytä, rikkaruohot kitkeä ja pensasaita leikata. Hävettää, kun naapurin pihan lumet on aina luotu, mutta itse ei millään viitsi, jaksa, ehdi eikä edes halua.

Säästöprojektit vasta syyllistävätkin, sillä jokainen turha ostos tuo pahan mielen. Olisinko pärjännyt ilman uutta paitaa, vaikka se onkin aivan ihana ja tekee minut onnelliseksi ja tulee väriäkin poskiin? Voinko tilata perjantaina pitsat? Olisiko ollut halvempaa hiihtää sinne ~~Jerikoon~~ kauppaan? Kun kaikkien näiden taakkojensa jälkeen päättää armahtaa itsensä ja tehdä iltapalaksi munavoita karjalanpiirakkansa päälle, pieleen menee jälleen: niin vain taas kippasi käsi kulhoon aivan liikaa suolaa ja vieläkin enemmän voita ja kolesterolia tulee ja verisuonitautia, kun on suvussakin sitä.

Koulun munavoi on terveellisempää, muttei maistu miltään.

Kyselyikä

2016-02-25T16:43:00.001+02:00

Koska olen järkevä ja muutenkin sangen ihastuttava, minua ei jaksa lakata ihmetyttämästä muutama nykymaailman seikka. No, itse asiassa niitä on aika monta. Haluaisinkin välillä palata aikaan, jolloin oli C-kasetit ja halvemmat Jopot, sillä vaikka hulluja on ollut aina, nykyään niitä on enemmän.

Erityisesti alla lueteltuja asioita olen jaksanut ihmetellä jo pitkään, eikä muutosta näy:

Miten heikko itsetunto pitää olla, että ottaa perseestään kuvan Internetiin?

Kuinka itserakas pitää olla, että ottaa perseestään toistuvasti kuvan Internetiin?

Missä vaiheessa perä meni pään ohi?

Kenen mielestä Kardashianien persaukset ovat oikeasti kauniita?

Onko fitness hyvää itsekuria vai heikkoa itsetuntoa?

Mikä saa ihmiset luulemaan, että ankannaama voittaa hymyn?

Hurahtavatko vain heikot ihmiset?

Ovatko uskonto ja urheilu yhtä vahvoja niille, joilla on taipumusta hurahtaa?

Mikä on perimmäinen syy siihen, että ihminen syö joka päivä rahkaa tai raejuustoa?

Saavuttaako ihminen koskaan "parasta minäänsä"?

Onko ihminen kuollessaan onnellinen siitä, että punnitsi ruokansa?

Miten tyhmä on ihminen, joka antaa tehdä itsestään vielä tyhmemmän televisiossa?

Miten tyhmä on ihminen, joka jakaa päivästä ja kerrasta toiseen pihapaljuarvontoja, osallistuu 600 iPhonen arvontaan ja luulee voittavansa myös Kahvinystävien yhteisön täydellisen Muumi-mukikokoelman?

Voiko tyhmyydestään päästä eroon?

Miksi joka alalla on huonoja työntekijöitä, vaikka paikkoihin valitaan aina paras?

Pitäisikö vain valita paras perse?

Mistä tämä sosiaalisessa mediassa korostunut ihmisperseily johtuu?

Onko vaikeneminen kultaa?

Järjettömät num3r0t

2016-02-25T15:55:00.000+02:00

Matematiikka on humanisteille ja ihmisille kummallinen laji. Numeroissa pitäisi olla muka logiikkaa ja maailmassa lainalaisuuksia, mutta ei kyllä ole.

Talvisin Suomen kansaa puhuttavat esimerkiksi pakkaslukemat ja jääkiekko. Miettikääpä nyt, ei ole mitään järkeä vaikkapa joissain pakkasrajoissa: mennäänkö koulussa hiihtämään, jos on viisitoista astetta pakkasta? Varmasti mennään, hyvin suihkii ja karaistuu. Mennäänkö, jos on -18? No totta kai, talvisodassakin hiihdettiin!

Olisiko hyvä raja sitten -20 astetta, jonka ylityttyä suksittelun voisi viimeistään katsoa epämiellyttäväksi tapahtumaksi? Kyllä, ainakin poikien liikunnanopettajan mielestä, sillä sinne jäivät pojat katselemaan opetusvideota saliin, kun me tytöt lähdimme ladulle ja jäädyimme siihen kiinni. Nimim. Ikuisesti katkera, jo vuodesta -91.

Miksi tämä kaikki numeroiden kanssa eläminen ja nipottaminen? Mitä käytännön väliä sillä on, onko pakkasta -19,3 astetta vai -20,1 astetta? Tuntuuko viima heti huomattavan erilaiselta alamäessä? Ottaako toisella tapaa henkeen tasamaalla pökkiessä? Mitä, jos on -18, mutta tuulee Jäämereltä?

Entäs välitunnit sitten: ei ole nykynuorella toppahousuja koulussa, ei pitkiä kalsareita, ei pipoa eikä hanskoja. Huppu on, mutta päässä vain tunnilla. Jos kuitenkin pakkasraja on -18 astetta, vaikka viime vuonna se oli jonkun mukaan -15 astetta (nyt on kestävämpi vuosikerta), niin ulos mennään ja virkistytään, ratiritirallaa. Ohjesääntö, laki, toimintakertomus, virkaehtosopimus, opetussuunnitelma, Suomen Hiihtoliitto ja maailmankaikkeus niin määräävät ja rehtorikin vielä. Joissain kouluissa toisin kuin toisissa, KiVa.

Kenellä on valta päättää pakkasrajat?

Jääkiekko se vasta kaavoihin ja numeroihinsa kangistunutta onkin. Miten mukavaa olisikaan, jos pelajaan selkämyksessä lukisi vaikkapa 268 esimerkiksi pelaajan syntymäajan mukaan, 6,7 yläkoulun päättötodistuksen keskiarvon mukaan tai 4/4 siksi, että vain haluaa. Miksi pitää hirttäytyä mielikuvituksettomasti tasalukuihin ja hinata varattuja numeroita hallin kattoon? Jos kerran on keksitty negatiiviset luvut asteikkoon, niin ei muuta kuin käyttöön ne vaan, sinne selkään vaikka koko matemaattinen yhtälö. Minä valitsisin numerokseni 20565 vanhanaikaisella kiemurakakkosella, sillä kun vanhat puhelinnumerot olivat vielä voimassa, ihmisten muisti oli paljon parempi. Kunnia sille.

Sekin häiritsee, että aina pitää jotenkin suosia tasakymmeniä. Paljon mieluummin olen, kuulkaa, alle 40-vuotias kuin pyöreät 40.

Kohti mielenrauhaa ja kyyhkysasentoa

2015-09-29T13:34:00.000+03:00

Olen aloittanut uuden harrastuksen. Olen hankkinut sitä varten maton (otin sängyn alta, väri turkoosi tai vedenvihreä, riippuu valaistuksesta) ja pikkurepun (Converse, musta, joka valossa), johon mahtuu kivasti puhelin, avaimet, sukat ja juomapullo. Ensimmäisellä kerralla en tosin tarvinnut mitään niistä, joten toisella kerralla oli mukana puolityhjä reppu ihan vain siksi, että naisella nyt vain pitää aina olla mukana jonkinlainen laukku. Ei sitä nimittäin tiedä, jos vaikka tulisi kesken harrastuksen mieleen, että kaupassa pitää käydä ja maitoa ostaa aamuksi ja vessanpuhdistusainetta.

Uutta harrastustani varten olen toki myös laihduttanut hieman. Nenästä. Muualta ei lähtenyt, mutta sukunenässämme on aina, mistä ottaa.

Olin valmis. Minusta tulisi niin hyvä joogaaja. Joogari. Joogamaisteri. Yogaaja. Matkustaisin vuoden päätteeksi Intiaan ja siellä vasta joogaisinkin ja ostaisin uusia haaremihousuja. Henkistyisin ja avaisin aistini maailmalle ja sisimmälleni, jos se nyt on päässyt unohtumaan esimerkiksi väärän hengityksen alle. Ensin oli kuitenkin alettava ihan lukion salin lattialla (ai, että, opettaja oli tuonut kynttilöitäkin mukanaan, miten ihanaa!) pyrkimään kohti mielenrauhaa ja tyyneyttä. Sellainen on ihmiselle hyväksi, ettei tule huudettua niin paljon ja hermostuttua. Nykyaika on sellaista, ei ennen vanhaan ollut. Silloin ehti rauhoittua jo sillä välin, kun kirjoitti valituskirjettä ja etsi postimerkkiä. Olin siis jo ovella lujaa vauhtia menossa kohti parempaa minuutta ja notkeita jooga-asentoja. Kevensin kuitenkin aluksi hiljaista ja vaivautunutta tunnelmaa kehumalla kaverini joogamattoa (punainen, ohuempi kuin minun), jotta tulisi selväksi minun olevan rento mutta itsevarma. Tästä joogaajasta kuultaisiin vielä. Menin kuitenkin ystävällisesti takariviin, ettei muille tulisi paineita notkeuteni tai minusta huokuvan terveen ja värikkään auran suhteen.

Otin yhteyden hengitykseeni. Noin. Helppoa. On sitä ennenkin hengitelty, niin kotona kuin kylilläkin. Ehkä tässä pitäisi olla tasokurssit aloittelijoille ja edistyneemmille. Jaahas, pitikin vetää vasta ainoastaan sisään. No kai sitä nyt tuli vähän nopea puhallus, kun on kuitenkin rakennettu enemmänkin pikamatkoille kuin patjalla istuskeluun. Kokeilin salaa uudelleen ja vedin noin kuusi vuoroparia siinä ajassa, kun opettaja istui jalat ristissä ja puhalteli kerran hiljakseen. Jo nyt on perkele. Vakoilin muita, mikä oli helppoa, sillä heillä oli silmät kiinni ja jalassa villasukat. Sellainen tekee puolustuskyvyttömäksi. Siinä he keskittyivät ottamaan yhteyttä itseensä, vaikka luulen kyllä, että vain esittivät hengittelevänsä syvään ja hitaasti. Minä olen sentään vanha klarinetinsoittaja, joten osaan kyllä totta vie hengittää pallealla ja vaikka kyljellä, jos on pakko. Niin että mukana ollaan vielä. Intia, täältä tullaan! Itse asiassa olin jo katsonut sopivan viiden tähden retriitin, jossa oli kivoja harjoitteita, retkiä ja notkuva seisova pöytä useasti päivässä. Ainoana miinuspuolena matkassa oli se, että puhelimen käyttö oli kielletty kaikkialla muualla paitsi omassa hotellihuoneessa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos lähtee Intian takametsiin rauhoittumaan ja edistymään ihmisenä, siitä ja uusista haaremihousuista pitää saada laittaa kuvia Internettiin. En ehkä mene sittenkään ainakaan tuollaiselle retriitille, varmasti on kilpaileviakin matkatoimistoja.

Ota sisäänhengityksellä kipu ja kireys haltuun, päästä uloshengityksellä niistä irti, kuului ohje. Keskityin imemään mahasta läskiä ja puhaltamaan se pois. Aivan törkeän hyvä harrastus. Laihtuu, vaikka vain makaa eikä edes tule hiki. Siirryin kuolleen miehen -asanaan (ensimmäinen joogatermi hallussa!) ja käänsin kämmenet kohti kattoa. Häiriintynyt asento. Ei varmana mene kuollut tällaiseen.

Piti venyttää kainaloa. Ja hengittää. Ihmisen ei ole hyvä venyttää kainaloa, vasenta varsinkaan, sillä irtihän se lähtee tällaisesta tempomisesta. Enkä muuten ollut ajellut kainalokarvojani viimeksi kuin mökillä ja tylsällä terällä. Onneksi, onneksi, minulla oli huppari yllä, vaikka se painoikin hankalasti niskan alla. Olisi pakko ostaa joogauskottava collegepaita, sillä kun kävin siinä läpi vaatekaappini sisältöä ja venytin samalla kainaloitteni lisäksi vastakkaisia varpaita, tajusin, että ei ole ihmisellä sopivaa harrastepaitaa ja pilalle menee sen vuoksi keskittyminen. Adidaksen farkkua jäljittelevät college-paita ei kyllä sopisi yhtään lukion joogasalin tunnelmaan, vaikka on jäänyt melkein käyttämättä. Ei se sovi opettajainhuoneeseenkaan, mutta hieno se on! Otin paremman yhteyden hengitykseeni. Olin oikeastaan aika hyvä ihminen jo, kun tämä paita-asiakin oli saatu käsiteltyä melkein valmiiksi.

Siinä me kilvan hengittelimme ja venyttelimme itseämme hiljaa kyyhkysasennossa. Kainalon lisäksi oli näemmä tarkoitus irrottaa persaus. Huomasin, että joillakin oli myös tyyny ja viltti mukana. Ei tänne nyt nukkumaan ollut tultu! Tänne tultiin kasvamaan, vaikka jos nyt aivan rehellisiä ollaan, väsytti kyllä jo vähän tämä keskittymisen määrä. Tämän täytyi olla henkistymistä, sillä tottahan sellainen elämänmuutos voimille ottaa. Oikealla tiellä oltiin!

Tunnin lopuksi saimme hieroimme korvalehtiämme ja kulmakarvojamme, sillä se vasta on joogailussa tärkeää. On se varmasti tärkeää muutenkin, jos aikoo harjoittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia niin kuin minä. Korvien kohdalla hengitys tosin työnnettiin jotenkin kummasti syrjään, eikä se ilmeisesti ollut nenänpielienkään kohdalla olennaista. Onneksi olin kuitenkin laihduttanut nenästä. Olisi hirveää joogata, jos olisi iso nenä. Pitäisi sitä paitsi venytellä sääriluita ja kämmeniäkin paljon useammin ja sitä puoleksi irti lähtenyttä kainaloa. Onneksi Intiassa varmaan keskitytään niihinkin sitten vielä intensiivisemmin. Otan kyllä salaa kuvan. Eivät ne niin tarkkoja voi olla.

990 minuuttia aamunavauksia vuodessa

2015-09-18T18:41:00.001+03:00

On selvää, että kaikessa pitää nyt säästää. Eikä siinä mitään, olen siinä hyvä, suorastaan malliesimerkki. Opiskeluaikanani säästin nimittäin niin paljon, että sukanvarteen kertyneillä rahoilla pääsin valmistumisen jälkeen lähtemään viikoksi New Yorkiin. (Vaikka paljon valehtelenkin, tämä on totta, enkä yhtään kestä nykyistä keskustayksiössä asuvaa lattesukupolvea. Minun aikanani kahvia ei ollut vielä keksittykään, eikä mitään muutakaan!) Niin että oikeastaan olen paitsi lehtori, myös säästämisen ammattilainen. Haluankin nyt jakaa säästämisvinkkejä jokaiseen suomalaiseen kouluun. Kohde ja saavutettu etuus, josta luovutaan, on täydellinen.

Aamunavaukset.

Tule kanssamme, Herra Jeesus, tule, siunaa päivän työ. Näin laulaa luikautimme vielä ala-asteella pulpetin vieressä ryhdikkäänä joka aamu. Oli harmoni joka luokassa ja harppu siinä sitä polkemassa, tuli päivään potkua ja ilomieli. Sen jälkeen varmasti sujuivat matematiikka ja ympäristöoppi paljon paremmin, sillä jos opetussuunnitelmaan kuuluvat aamunavaukset, niin täytyy olla. Nykyään meininki on kuitenkin hieman latistunut, kun pitää jättää jeesukset vähän vähemmälle.

Nyt päästään siihen säästämiseen: Mitä ihmettä aamunavauksilla oikeasti tekee? Samanlainen jäänne ne ovat kuin lomarahat. Olisi aivan eri asia, jos oppilaat joutuisivat kävelemään saliin karhukävelyä ja veisaamaan luokka kerrallaan koulun edessä virren kuin se, että saavat vain ylimääräisen viisiminuuttisen joutavanpäiväiseen venymiseen pulpettinsa päällä. Kuka meistä oikeasti muka on koskaan kokenut aamunavauksessa valaistumisen? Mitä? Minä olen vain kerran, ja miten monena aamuna sitäkin turhaan yritettiin.

Oli musiikintunti. Odottelimme aamunavausta kuuluvaksi, ja voi poijat, että se sitten kuuluikin. Muistan ikuisesti, kun kaiuttimista tärähti Pet Shop Boysin Go West, jonka matematiikanopettajamme oli päättänyt ilmeisesti oman teini-ikäisen poikansa valikoimista täräyttää trendikkäästi tulemaan. Jostain syystä volume-nappulat olivat ääriasennossa, eikä ääntä onnistuttu mistään vaimentamaan. Sinikka tarjoili meille reipashenkisimmän kolmeminuuttisen koko yläasteemme aikana.

Aamunavaus on opettajalle rasite, ja myönnän avoimesti, että koen sen itse turhimpana työtehtävänäni heti liikuntasalin oven välituntivahtivuoron jälkeen, sillä liikuntasalissa ei ole juurikaan välituntitoimintaa, eikä ovikaan ole viime aikoina alkanut sen kummemmin vittuilla. Aamunavaus turhauttaa. Mitäpä teineille soittelisin, millaista elämänviisautta jakelisin? Jakelisinko rakkautta ja hyvää tahtoa, toivottelisinko ihan mahtavaa kouluviikkoa, heissanhopsan, vähänkö on ihana päivä ja tartutaan hetkeen? Lukisinko kenties jotain tosi mielenkiintoista artikkelia tai oikein uutista suorastaan? Siteeraisinko viisaita sanoja, muistuttaisin ystävyyden merkityksestä tai tupakanpolton vaaroista, huumeista nyt puhumattakaan? Tukeeko tarkoin valitsemani musiikkikappale muuta viestiäni? Saavatko lapset sydämeensä jotain, joka kannattelee heitä koko koulupäivän tai parhaimmassa tapauksessa, kun oikein onnistuu, jopa loppuviikon? Entä, jos unohdan oman vuoroni? Miten moni silloin turmeltuukaan ja itkee nurkassa.

Kyllä se on niin, ettei aamunavaus juuri oppilaita hetkauta. Olenkin valmis tarjoamaan omat vuoroni työnantajalle ylimääräisenä viiden minuutin työpanoksena luokassa. Siinä on kuulkaa menty jo kotiläksyjä tarkistaen ja puhutteluja pitäen sekin aika, joka olisi muuten kulunut valmiiksi nauhoitetun aamunavaus-cd-levyn kuuntelemiseen. (Kiitos, rehtori! Paras ostos ikinä!) Miten paljon tästä tulisikaan ylimääräistä, ilmaista työtä oppilaiden opiskelun edistämiseksi. 5 minuuttia on viikossa jo 25 minuuttia. Kun koulupäiviä on jo ennen syyslomaa noin neljäkymmentä, olisi siihen mennessä tehty 200 ylimääräistä minuuttia töitä. Koko vuodessa (198 työpäivää) säästössä olisi 990 minuuttia eli 16,5 tuntia! Työajan lisäys toisi aivan puolihuomaamattomasti joka kouluun käytännössä ilmaista opetusta. Jos koulussa on vaikkapa 30 opettajaa, se tarkoittaisi lukuvuodessa 297000 minuuttia eli 495 tuntia työtä oppilaan hyväksi.

Kuten huomaatte, niin paitsi että olen jalo, minulla oli lukiossa laaja matematiikka ja fysiikka. Jos meni väärin, syyttäkää opettajaani.

Että miten on? Joko unohdetaan aamunavaustradition kaunis ajatus siitä, että sillä on jokin suuri merkitys ihmisen elämään? Ei ole.

Nimim. Aamunavaus maanantaina.

Ps. On minulla muitakin ideoita, jos neuvottelupöydän toisella puolella käydään konservatiiveiksi ja hankaliksi, kuten nyt yleensä on tapana käydä. Sen sijaan, että kuunnellaan kaiuttimista jokin inspiroiva musiikkikappale (Mozart), venytellään. Taivutellaan selkää, käännellään niskaa puolelta toiselle, voidaan jopa hieroa edessä olevan hartioita. Näinä Liikkuva koulu -aikoina en keksi mitään tekosyytä moisen idean hylkäämiselle. Tämänkin annoin ilmaiseksi.

Living on the edge: Juusto alle vai päälle?

2015-09-04T19:09:00.002+03:00

Voileipä on hyvää. Se käy aamupalasta, lounaasta, välipalasta ja vaikka mistä niin kylmänä kuin lämpöisenäkin. Makuelämystä voi vaihdella levitteillä, leikkeleillä, erilaisilla juustoilla, salaatilla, kananmunalla ja vihanneksilla, reippain pursottaa päälle kunnon kasan Kallen mätitahnaa. (Parhaiten se sopii lihapiirakan väliin.)

Yksi tärkeimmistä elämän kirjoittamattomista säännöistä on, että voileivässä levitteen päälle asetellaan ensin juusto. Ja nyt hiljaa takarivissä, sillä kyllä laitetaan. Tähän on erityisesti kaksi painavaa syytä:

1) Juustosiivu on ruma.
2) Olen käynyt 20 vuotta sitten voileipäkurssin. Kuinka moni teistä muka on käynyt voileipäkurssia edes unissaan, mitä?

Ymmärrän toki, että joidenkin väärässä olevien mielestä juusto pitää asetella leivässä päällimmäiseksi, sillä siihen on kuulemma helpompi iskeä sormensa kiinni kuin vaikkapa tomaattisiivuun. On kuitenkin ihan turha väittää, että tuollainen peruste olisi kestävä. Kyllä se tomaatti sieltä juuston altakin pursuu ja valuu pitkin rinnuksia, se on varmaa. Ja jos joku on sitä mieltä, että ainoastaan kinkun ja juuston paikka tappelevat, voi palata yllä olevaan perusteluun nro 1. Piiloon se ruma juusto!

Nyt kun on päästy yksimielisyyteen siitä, miten tärkeää on laittaa juusto alimmaiseksi, suostutin itseni ihmiskokeeseen. Ei muuta kuin leipää kaapista ja sekä elinikäisen oppimisen nimissä että ehtoisana emäntänä kaksi koevoileipää pyöräyttämään. Perjantain kunniaksi tempaisin oikein Fazer-tädin uunista sämpyläkranssin, joka ei petä koskaan, vaan on ehkä maailman parasta leipää. Melkein itse leivoin. Osaisin kyllä, minulla oli kotitalous kymppi. (Parhaiten muistan köksäntunneilta sen, että märkä käsipaperi tarrautuu hyvin astiakaapin oveen, kun se heitetään siihen. Myös se jäi mieleen, kun pääsiäistipu hukkui tiskiveteen. Mutta jottei tule vääriä käsityksiä, se en ollut minä, joka sai opettajan itkemään.)

Tieteellisen ihmiskokeen peruslähtökohta.

Miten vaikeaa tutkimuksen syöntivaiheen valmistelu olikaan! Käsi vei juuston automaattisesti levitteen (Oivariini, pehmeästi levittyvä) päälle, ja vaikka kuinka yritin keskittyä, aivot vain eivät suostuneet latomaan täytteitä väärässä järjestyksessä. Koska olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi ja hyvänä päivänä sitkeäkin suorastaan, suoriuduin tehtävästä parin erehdyksen jälkeen. Otin valmistuneista leivistä valokuvan, sillä niin pitää nykyään tehdä, ja muuten ette uskoisi mitään.

Juusto alla, niin kuin maailman laki sanoo. Salaatinlehti upposi vahingos-
sa leivän sisuksiin. Esillepanosta miinuspisteitä.

Juusto päällä. Piru vie, ei se näytäkään aivan kauhealta.
(Johtunee kurkkujen erilaisesta asettelusta.)

Tässä välissä keittelin toisella kädellä latte macchiatot ja valmistauduin henkisesti makukokeeseen joogaamalla keittiön lattialla. Tämä se vasta on elämää ja reunalla roikkumista, juusto päällä, totta vie. En todellakaan olisi vielä viime viikolla uskonut, millaisia haasteita tämä viikko tuo tullessaan. Kaikkien niiden morfeemien, vokaalisointujen ja sanaluokkaennustusten jälkeen olin tässä. Uskomatonta.

Puolueeton esiraati (2 hlöä) valitsi ylimmäisen voileivän yksimielisesti ulkonäkövoittajaksi. Se vaan on parempi, kuului sangen validi perustelu, jonka tietenkin hyväksyin.

Tartuin ensimmäiseksi siis Juusto alla -voileipään. Maku oli herkullinen, voita tarpeeksi, piilossa oleva salaatti rapsahti suussa mukavasti, ja oikein oli maukasta. Hyvä leipä! Onnittelin itseäni. Söin koko sämpylän, sillä kaikki lautaselle otettu tulee syödä ja koulussa oli keittopäivä, mikä ei kasvavalle nuorelle riitä.

Sitten toinen. Jännitti. En ollut ikinä elämässäni tehnyt vääränlaista voileipää. Kinkku alla, mitä siitä muka tulisi? Entä, jos se olisikin yhtä hyvää tai jopa parempaa?

Molekyylibiologisti tai -kemisti - tai mitä näitä vastaavia nyt on - väittää (lähde jossain Internetissä, etsi itse), että leivän päällimmäiseksi kannattaa laittaa se tuote, jonka haluaa ensimmäisenä maistaa ja muistaa. Jos siis juusto on päällimmäisenä, sen aromit löytävät makunystyrät ensimmäisenä. Jos on kinkun ystävä, kinkku päälle. Kyllä olen taipuvainen ihan lukiokemian pohjalta olemaan samaa mieltä. Juustonsiivut lähes päällimmäisenä (mitäänsanomaton Oltermanni) puskivat aivan liikaa esille. Kyllä se vain niin oli.

Koska olen huolellinen, otan kaiken vakavasti ja jotta makutestin tulos ja elämäni perustoja järisyttävä sääntörikkomus olisi varmasti kunnolla suoritettu, tein vielä kolmannenkin sämpylän ja laitoin itseäni uhmatakseni toisen kerran juuston kinkun päälle. Olen hurja ja uhrautuva, ja söin ihan koko leivän, siemenkansineen päivineen. Sinne meni.

Näin sitä vain uhmattiin elämän sääntöjä. Ei ole monesta tällaiseen.

Mutta kyllä se nyt vain on niin, että JUUSTO ALLE!

Kuilun partaalla ja vaaravyöhykkeellä

2015-09-02T10:15:00.003+03:00

Elämässä on hirveästi erilaisia sääntöjä: koulussa ei saa esimerkiksi heittää ketään lumipallolla silmään, sillä pallon sisällä voi olla kivi ja uhri voi sokeutua. Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että jo lumen ajattelusta annetaan jälki-istumusta (on aivan selvää, että kouliintunut välituntivalvoja näkee sen esimerkiksi polven asennosta), sillä koulun tehtävä on kitkeä maailmasta lumileikit, mopolla ajelu sekä tupakanpoltto.

Sääntöjä pitää noudattaa. Ja me suomalaisethan suurimmaksi osaksi noudatamme, lukuun ottamatta punkkareita kuten minä.

Suurin osa säännöistä on tietenkin ihan oikeita ja tarpeellisia, kaikkien hyvinvoinnin nimisstä laadittuja, mutta osa täysin perusteettomia ja järjettömiä. Kaikki elämän säännöt eivät kuitenkaan ole lakeja tai minnekään kirjoitettuja, virallisia määräyksiä, vaan kotoa opittuja tapoja, itse omaksuttuja toimintamalleja tai mielipiteitä, jotka luonnollisesti ovat usein hyvinkin oikeita ja joita soisi kaikkien noudattavan. On esimerkiksi päivänselvä juttu, että juusto laitetaan voileivällä levitteen jälkeen, ja sen päälle kasataan ensin kinkku, sitten kurkkusiivut tai tomaattiviipaleet. En todellakaan ala keskustella siitä, että on käytännöllisempää laittaa pursuava tomaatti juustosiivun alle. Se nyt vain on niin, että estetiikkakin tässä maailmassa merkitsee. Sitä paitsi kiva arpoa siellä lounaskahvilassa, että mitähän se täti on tänään piilottanut uuden tilsithenkisen Oltermanni-juuston alle.

Koska jo mainostin, miten punk-henkinen ja raju olen, ajattelin ruveta rikkomaan kaikenlaisia olennaisia sääntöjä ihan kokeilumielessä. Ei kerta kansantanhuajaa eikä rikollista tee, ja joskus on hyvä elää reunalla. Sitä paitsi ihmisen pitää kehittyä, ja se vaatii epämukavuusalueella liikkumista. Elämään pitää saada perspektiiviä!

Tein vähän Internetissä ja kaikenlaisissa tietoverkoissa tieteellistä tutkimusta ja keräsin kasan tärkeitä elämän sääntöjä, joita aion kylmän viileästi tulevassa arjessani ja juhlassani rikkoa.

Klassikko: Vessapaperirulla asetetaan telineeseen siten, että kulkusuunta on ylhäältä edestä, ei takaa alhaalta.

Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaina. TAI: Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaisin.

Lakanat mankeloidaan tai vähintään silitetään.

Sormusta ei upoteta lihapullataikinaan. Sormus sormessa ei leivota.

Saunassa ei piereskellä. Eikä muutenkaan kenenkään kuullen. Ainakaan naiset.

Verkkareissa/tuulihousuissa/kumppareissa ei mennä kauppaan. Ei edes ruokakauppaan.

Jos jalassa on kangastennarit tai verkkarit/tuulihousut, olalla ei voi olla nahkalaukkua. (Todellakaan!)

Salaatti syödään ennen pääruokaa. Järjestys se olla pitää.

Täydellä mahalla ei saa mennä uimaan. Voi hukkua.

"Kuse aina kuin voit." Tämä pätee etenkin matkoilla tai siirtymätaipaleilla.

Sänky pitää pedata joka päivä. Ei mene pölyä pussilakanaan.

Crocseilla/muovikengillä ei mennä julkisiin paikkoihin. (Niitä ei tarvitse olla ihmisellä oikeastaan ollenkaan.)

Juhlasta tehdään juhla pukeutumalla astetta tai paria arkea paremmin.
Paistinpannuja ei pestä tiskikoneessa, vaan aina käsin.

Lapsille ei syötetä eineksiä. Lapsi voi vahingoittua siitä ja lihoa ja sairastua.

Leivän päälle ei laiteta sekä kinkkua että juustoa - tai sekä kinkkua, meetvurstia että juustoa. Pitää valita.

Mitä vielä? Unohtuiko jokin tärkeä kirjoittamaton sääntö?

Raportit alkavat heti, kun ehdin kapinoida.

Puskista huutelua

2015-08-28T14:44:00.000+03:00

Monella kaupungilla tai muulla pienemmällä kyläyhteisöllä on nykyään Facebookissa omia epävirallisia tiedotuskanaviaan ja keskusteluareenoitaan. On menneiden muistelua (ennen vanhaan kaikki oli paremmin), on karkuteillä hyppääviä eläimiä (pitäkää ne kiinni), on ostoa ja myyntiä (alustava varaus!) tai jopa roskalavaa (hae nämä tiiliskivet nurkiltani ennen kuin vien ne kaatopaikalle). Keskustelu ja tiedottaminen ovat tärkeitä ja tarpeellisia asioita, ja Facebook tavoittaakin hetkessä suuren määrän alueen asukkaita. Jostain syystä moni aloitus menee kuitenkin nopeasti kinasteluksi.

Keskustelua yritettiin, mutta tappeluhan siitä tuli.

Kaikkein kuohuttavin aihe on meilläpäin ollut vaakuna. Sitä jokainen tarvitsee arkipäivän elämässään ja sen merkitys ihmiselolle on valtava. Kun kuntaliitoksen myötä isomman kaupungin nimi jäi yhteiseksi, vaakuna vaihtui ikään kuin hyvitykseksi - ja voi hyvänen aika, miten ruma vaakuna sattui vaihtumaankaan! Aivan kauhea. Aivan väärän värinen. Ruma. Ei sovi katukuvaan, kaupungintalon seinään, ei sen sälekaihtimiin, ei ihmismieleen eikä historiaankaan, ei sitten yhtään eikä todellakaan ikinä. Me vaadimme vaakunamme takaisin! Vasta sen jälkeen saamme levätä rauhassa vaakuna hautakivessämme ja tuulessa liehuva viiri sen päällä. (Miksi eläkkeelle jäävälle kaupungin työntekijälle pitää edelleen antaa kirjahyllyn päälle viiri? Viiri!)

Sitä paitsi on aivan hirvittävää, ettei vaakunaa edes käytetä virallisissa kirjekuorissa, vaan sitä tarkoitusta varten on suunniteltu logo. Se maksoi liikaa, se on kopio vaikka mistä, ja ennen kaikkea tulos on sateenkaaren värinen homorengas. Me emme ole mikään homokaupunki, meillä ei ole homoja! Tynnyriä kantava karhu ei olisi homo!

Valittaminen pitää ihmisen tärkeänä ja sopivan kiireisenä, mikä on tietenkin positiivinen asia sinänsä. Me osaamme nimittäin hienosti vaatia myös oikeuksia: Lapsi pitää hakea taksilla kotiovelta kouluun. Aikuinen pitää hakea taksillta/bussilla/jollakin kotiovelta iltarientoon, vaikka hän asuisi peräkylällä. Sen sijaan, että oltaisiin kiitollisia järjestäjätaholle tapahtumasta sekä edes jonkinlaisesta kyytimahdollisuudesta, heittäydytään marttyyreiksi. Joku matemaattisesti lahjakas voisi laskea, montako tuntia tai päivää yhden illan tapahtumakyyditykseen kuluisi, jos jokainen ajattelisi, että hänet pitäisi noutaa portinpielestä tai ainakin entisen kyläkaupan luota, missä perkele oli vielä 20 vuotta sitten Postikin ja Osuuspankki. Joillain kylillä on tiettävästi vielä ne karhuvaakunatkin linja-autopysäkeillä, muistaa yksi. Jo totta vie menee epätasa-arvoiseksi! Sitä paitsi meidän pippalomme samana päivänä ovat paljon paremmat kuin teidän. Pamflettia tulee joka tuutista niin, ettei epäselväksi jää, mikä kokoonpano rytmittää missäkin.

Paikkakunnallamme on pari kertaa myös ollut ruuhkaa niinkin pahasti, että jalkakäytävää pitkin ei 50 metrin matkalla melkein päässyt pyöräilemään. Siihen tulee puuttua, sillä voihan olla, että jonain kertana joutuu kiertämään auton.

Harrastusasiat puhuttavat etenkin syksyisin. Lapsen pitäisi päästä satujumppaan/koripalloon/aikidoon/partioon, mutta kukaan (huom. kukaan muu!) ei sitä tänä vuonna ohjaa. Miten törkeää! Kyllä rappeutuu lapsi ja nuori, miksei ole kolmasluokkalaisille sählyä? Miksei kukaan vedä, sähly on niin hyvä ja kehittävä harrastus! Viime vuonna olisi ollut sählyä, mutta katuvalot eivät palaneet tai perille asti ei ollut pyörätietä ja voitaisiinko tähän meidän kylämme urheiluhalliin tai kyläkoulun saliin tulla pitämään sählyä? Kyyti kotiovelta, taksin kylkeen karhuvaakuna. Karkuteillä olevat ja kateisiin joutuneet kissit voisi samalla noukkia tienvieriltä pois kuljeksimasta. Siinä olisikin yhdelle palvelukyydille tekemistä, sillä hyvä luoja, miten ne kotieläimet karkailevatkin. Onneksi jokainen kuntalainen voi seurata pitkin viikkoa, missä joku niistä mirreistä on ehkä havaittu - tai sitten se olikin jonkun muun kissi, eikä karkuteillä lainkaan. Jossain vaiheessa päästään itse asiaan, kun alkaa tappelu siitä, millainen on hyvä lemmikkieläimen kasvattaja ja vastuullinen naapuri ja piru vie, kun tiessäkin on niin paljon kuoppia, että meinaa kaatua. Ei ollut ennen muuten kuoppia eikä möykkyjäkään sen puoleen.

Välillä on tarjouksessa hautakynttilää, tulkaa ostamaan. On piirakkaa tällä viikolla ja piirakkaa ensi viikollakin. Monet kauppaavat asuntoaan, ja mikäs siinä, mutta kun samaa tupaa myydään tai se on myymättä jatkuvasti, saattaa tulla mieleen, että talokaupalle on varmasti muita, asianmukaisempiakin ilmoituspaikkoja. Ne toki maksavat.

Ehkä se karhuvaakuna pitäisi sittenkin palauttaa, jotta pysyisi pitäjässä kuri ja järjestys. Päästäisiin tällaisista nimettömistä huutelijoistakin eroon, sillä Facebookissa kaikki edellä mainittu tehdään sentään omalla naamalla ja nimellä. Ja ihan pokkana.

Takarajan taksikuski ja syöksyjäsilmälääkäri

2015-08-26T16:47:00.000+03:00

Yksi! Tääl-lä!

Olin viikonloppuna katsomassa miesten pesäpallo-ottelua, jossa maila viuhui ja kunnarit soivat. Pesälle syöksyvä kärki juoksi tuulispäänä. Jokeri nauroi kentän läpi lyötyään. Tuli paloja, haavoja, koppeja ja tahallisia pudotuksia. Kaikkea ei tavallinen katsoja edes ymmärrä, etenkään viuhkamiehen hommaa, mutta se on onneksi käynyt selväksi, että jaksojen välissä syödään makkaraa ja tuomari on etenkin vieraspeleissä puusilmä. Jotkin asiat pysyvät.

Enää en kuitenkaan ikinä katso peliä samalla tavalla kuin ennen. En voi.

Kaiken sen heittelyn ja etenemisen välissä kakkosvahti sai nimittäin pallon päähänsä. Katsomoon tosin näytti siltä, että jalkaansa, mutta niin ne ovat parhaatkin asiantuntijat käristemakkara kädessään joskus väärässä. Vierasjoukkueen uhri ihmetteli ensin sekunnin, mutta peitti sitten kasvonsa kivusta. Ennen kuin kukaan ehti edes tajuta, kotijoukkueen juuri samaiselle kakkospesälle pantterin lailla juossut pelaaja polvistui loukkaantuneen eteen. Hän otti tämän kasvot vahvojen käsiensä väliin, katsoi potilasta silmiin ja lausui syvällä ja rauhoittavalla äänellä: "Ei hätää. Minä olen lääkäri. Silmälääkäri. Katsotaanpa."

(Tämä oli naisten arvio katsomossa siitä, miten vuorokeskustelu alkoi. Mies, lääkäri, sankari, pelastamassa hätää kärsivän. Se on se Hippokrateen vala.)

Miten ihmeessä saattoikaan sattua, että tilanteessa ensimmäisenä paikalla ollut oli juurikin silmälääkäri? Entäs, jos olisi ollut taksikuski tai kirjanpitäjä? Mitä siinä äidinkielen opettajalla tai puutyöpiirin ohjaajalla olisi tehty? Minä olisin katsonut, että no niin, eipä ole silmä puhki. Taputus olalle ja peli jatkuu! Pidemmälle menevässä diagnoosissa olisin ehkä tullut siihen, että kohteeseen noin sataa kilometriä tunnissa osunut lentävä objekti oli muodoltaan pyöreä ja kooltaan suurempi kuin silmä. Hyvä. Olisi ollut paljon ikävämpää, jos siihen olisi osunut esimerkiksi kivi tai vaikkapa miesten keihäs. Näiden rauhoittavien faktojen lisäksi olisin myös hakenut pakastimesta herne-maissi-paprikapussin ja lohduttanut kärsivää hieman. Hyvä, ettet kuitenkaan kuollut on esimerkiksi aina asian oikeaan mittakaavaan asettava tukilausahdus. Lopuksi olisi voinut pyytää vielä luettelemaan alistuskonjunktiot, ja jos rimpsu olisi rallateltu oikein, niin ei kun vihellystä pilliin ja syöttö korkeuksiin.

Että oikeastaan olisin kyllä ehkä pärjännyt lääkärinä ihan hyvin.

Ottelun kuuluttaja kertoi pelin jatkuvan. Niin. Hetkinen. Hetkinen tosiaan: kuuluttajahan oli vapaapäiväänsä viettävä Finnairin lentäjä. Katselin ympärilleni. Kioskissa grillimakkaraa myi farmaseutti, kirjurina toimi kassatyöntekijä. Mitä ihmettä! Pesäpalloilija ei ole pesäpalloilija, kuuluttaja ei ole kuuluttaja. Paikalla oli aivan oikeita ihmisiä, joilla on elämä. (Luulen niin, voi olla, että ei.) Pelaaja voi siis olla päivisin alumiinihitsaaja, vuoropäällikkö, maahantuoja tai uimavalvoja. Lukkari menee kotiin leikkaamaan nurmikon, numerolla yhdeksän pamauttaa kaupungin maanmittaaja läpilyönnin. Kopin tiputtaa uraohjus, juoksun tuo kaivurikuski. Joukkueen opettajapelaaja järjestää saunaillan.

En toivu tästä.

Silmälääkäri avasi silmäni.

Opettaja on silti aina opettaja, niin kotona kuin K-marketissa tai eläkkeelläkin. Aina.

Kesämekko kinnaa

2015-08-08T12:36:00.006+03:00

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa päättyy tämän vuoden kesäloma kuin edellinenkin. On hyvä, että ihmisellä on perinteitä ja että hän tuntee juurensa, sillä se tuo varmuutta, ja pitäähän vahvuuksiaan korostaa. Sen nyt tietävät kaikki. Keskivartalovahvuus on sitä paitsi siitä kiva, että kuminauhareunainen t-paita ja jokin mukavan väljä poncho ['ponkho] siinä päällä vie nopeasti kollegoiden mittaavat katseet esimerkiksi ponchosta riippuviin hapsuihin. Sellaiset kannattaa tosiaan olla, mahdollisimman pitkät, jotta ylettyvät vielä kätevästi levenneiden reisienkin päälle.

No mutta. Antaapa Minnan ahdistuksen kuulua, sillä mikään ei ole nyt yhtä ajankohtaista kuin tulevat myöhäishelteet ja pari - jos itseään tahtoo huiputtaa - vyötäisille lipsahtanutta kesäkiloa.

Kesämekko kinnaa

Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa
on sauma kovin piukassa.
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa",
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa.

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta,
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri,
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä,
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin
ja kaataa lasiin uuden drinkin.
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä:
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa
vielä ainakin yhden kaljan.

Jäätelökesä vaikka väkisin

2015-06-26T10:12:00.000+03:00

Näin viime vuonna. Eivätpä ole paljonkaan asiat parempaan muuttuneet. Ehkä hieman, mutta sellaista ei lasketa.

"Ei ollut suunnitelmissani kesäkuun neljän viikon vesisade.

Tämä kesäloma on säiden puolesta ollut aivan paska. Koska olen kaiken muun hyvän päälle tosikko, se on lisännyt ahdistuksen moneen potenssiin, kertotauluun, integraaliin ja derivaattaan, enkä kyllä suostu menemään takaisin töihin, ennen kun näytän sulle missä mullon rusketusraidat. Ihan turha väittää, että auringonotto on epäterveellistä. Ei ole. Siitä saa esimerkiksi D-vitamiinia ja rennon olon elämään. Varsinkin, jos nauttii samalla vähän vaikkapa kylmää valkoviiniä. Tonkka takaa kesämielen.

Koska olen ollut takatalvesta jokseenkin lamaantunut, en ole saanut siivottua sadepäivinä edes ullakkoa. Nurmikkokin on jatkuvasti märkää ja leikkuu tympii, missään ei voi vierailla, kun kukaan ei ole kotona ja jäätelöstä on raekuurossa hetkessä vain tikku jäljellä ja kampaus pilalla. Telttaa ei voi pystyttää, kun ruoho homehtuu alta ja kangas päältä ja kuivata nyt haisevaa telttaa, patjaa ja makuupussia saunassa viikko sen jälkeen, kun on itse parantunut keuhkopöhöstä, angiinasta ja nenän paleltumiselta. Minulla on heikko nenä. Lasten kesäleirilläkin nukuin taannoin trikoinen panta nenän kohdalle asetettuna. Kukaan ei nähnyt, sillä oli pimeää, niin kuin Suomessa on kesäöisin tapana.

Kaikista pahinta on henkinen ahdistus siitä, että kesä lipuu ohi. Sitä vahtaa vain Forecaa, Ilmatiedettä, kymmenen päivän ennustuksia ja tunti tunnilta eteneviä sadekarttoja epäuskoisena, vihaisena, kyllästyneenä, alistuneena ja siltikin joka päivä yhtä toiveikkaana. Välillä odotus palkitaan, sillä oi sitä ihmisen riemua, kun jonain päivänä sääkartta näyttää viittätoista astetta yhdeksän sijaan. Silloin voi heittäytyä kesäfiilikseen ja riisua pitkät kalsarit puolen päivän tienoilla.

Nyt olen tehnyt periaatepäätöksen: jäätelökesä vaikka väkisin. Pirkan tuuttipaketteja pakastin täyteen ja asenne kohdalleen. Voi sen jäätelön syödä ulkona vaikka kattolipan alla talon seinää nojaillen, kunhan ei kaatosateella ole ihan rännin vieressä. Jos kevyt pikku kesäsade tulee vaakana pohjoisesta, asettuu vain itse rakennuksen eteläpuolelle, niin siten siitäkin pirulaisesta päästään. Lämpötilan lähennellessä hallanvaaraa kääriytyy vilttiin tai toppatakkiin ja ajattelee, että kesä se on eskimoillakin.

Hyvää kesälomaa, Suomen itsemurhakansa."

Ps. Tänä vuonna yksi jäätelöpallo kioskilla näyttää maksavan jo niin paljon, että ennemmin pääsee nauru kuin itku. Jos kaupasta saa samalla hinnalla suurin piirtein kolme litraa minttu-Pingviiniä, menen sinne ja ostan kostoksi kuusi.