tarmo.fi

Tekoäly tehostuu, mutta valtaa se ei noin vain saa

Tarmo Toikkanen — Tue, 10 Jun 2025 07:05:05 +0000

Myyntimiesten mukaan jo keväällä 2023 oli viimeinen hetki ottaa generatiivinen tekoäly käyttöön, ettei putoa kelkasta. Nyt kaksi vuotta myöhemmin voi todeta, että myyntimiehet kyllä kiirehtivät tekemään hankintapäätöksiä, mutta maailma muuttuu vähän eri tahtiin.

Päätöksenteko on vielä tiukasti ihmisten käsissä. Tekniikka toki auttaa. Kuva: Gemini 2.5 Flash x Tarmo.

Englanninkielisessä keskustelussa performance ja power kuulostavat melko samalta ja menevätkin sujuvasti sekaisin. Mutta kun suomeksi puhuu suorituskyvystä ja vallasta, huomaa, että kyseessä on kaksi aivan eri asiaa. Vaikka tekoäly kehittyy nopeasti ja sen suorituskyky kasvaa huimaa vauhtia, sen valta ei ole juurikaan kasvanut. Tekoäly ei ohjaa yrityksiä, ei omista omaisuutta, eikä tee merkittäviä päätöksiä ilman ihmisen valvontaa.

Jotta tekoälyvallankumous (huomaa sana “valta”) olisi mitenkään realistinen, tulisi tekoälyjärjestelmien saada tätä valtaa itselleen. Vaikka siihen olisi tekniset edellytykset ja taloudellinen kannustekin, organisaatioiden toimintatapojen ja yhteiskuntien kulttuurin muuttumisen jähmeys tekevät tästä muutoksesta väkisinkin hitaan.

En siis usko, että tekoälyn singulariteetti tapahtuu vuonna 2027. Tapahtuuko se kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Ehkä. Mutta myyntimiesten puheisiin on edelleen hyvä suhtautua terveen skeptisesti.

Tämä kirjoitukseni julkaistiin alunperin Tivi-lehden numerossa 6/2025. Teksti on ihmisen kirjoittamaa, kuvan piirsi kone.

Tekoäly tietokirjan korvikkeena – tietokirjailijan kokemuksia

Tarmo Toikkanen — Sun, 12 Nov 2023 16:13:21 +0000

Tuore päivitys OpenAI:n tekoälypalveluun GPT4 mahdollistaa räätälöityjen chatbottien tekemisen ihan vain antamalla toimintaohjeita tai lataamalla tietoaineistoa, jonka perusteella chatbot sitten vastailee kysymyksiin. Tein kokeilun taannoin kirjoittamani Opettajan tekijänoikeusopas -kirjan kanssa. Tässä kokemukset.

Lyhyesti: Laatimani kirjan sisältöön perustuva tekoäly selvästi perustaa vastauksensa sille annettuun kirjan käsikirjoitukseen. Jos käyttäisin bottia sellaisen kirjan kanssa, jonka olen itse lukenut, vastaukset vaikuttaisivat luultavasti erinomaisilta. Mutta kirjan kirjoittajana tunnen aiheen niin hyvin, että näen vastausten puutteet.

Tekoälyn antamien vastausten taso vastaa henkilöä, joka on lukenut kirjan varsin hyvin, mutta ei ole ihan ymmärtänyt, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Annetut neuvot ovat sisältävät oikeita asioita, mutta valitettavasti niistä puuttuu monesti jotain tai jotkin asiat on oikaistu liian suoriksi.

Oman GPT:n kouluttaminen

Oman chatbotin voi rakentaa, kun maksaa OpenAI:lle premium-tason tekoälystä, joka tätä kirjoitettaessa kustantaa 20€/kk+alv. Chatbotin voi myös jakaa muille joko linkillä tai julkisesti, mutta kaikkien käyttäjien on samoin oltava premium-tilaajia.

Chatbotin voi rakentaa vastailemalla kysymyksiin tai sitten syöttämällä joitain tietoja ihan lomakkeeseen. Tein yhdistelmän molempia. Valitsin botille nimen ja syötin kirjani käsikirjoituksen PDF-muodossa. Lisäksi juttelin botin kanssa kun se kyseli vastailutyyliä ja sellaista. Koko tähän prosessiin meni noin 8 minuuttia.

Valitsin lisäasetuksista vaihtoehdon, jossa chatbottini tekemisiä ei käytetä OpenAI:n koulutusaineistona. Tämä estää, että käsikirjoitus imuroitaisiin OpenAI:n yleisempään käsittelyyn. Samoin kytkin pois kuvatoiminnot sekä netin hakutoiminnot, jotta vastaukset pohjautuvat vain ja ainoastaan kirjassa oleviin tietoihin.

Tuloksia

Testasin omaa bottiani useammalla tekijänoikeuskysymyksellä. Heitin samat kysymykset myös normaalille GPT4:lle ja vertasin vastauksia.

Aloitetaan hankalalla: Saako Youtube-videoita esittää opetuksessa?

Tämä kysymys on vaikea, koska lakitilanne on Suomessa ollut (aina viime kevääseen asti) tosi rikki ja epäselvä. Tämä on käyty läpi myös kirjassa. Alla kuvissa Opettajan tekijänoikeus -botin sekä yleisen GPT4:n vastaukset.

Oman botin vastaus on mukavan tiivis ja antaa suoria vastauksia. Teknisesti vastaus on oikein, mutta se tärkeä kysymys elokuvamaisista videoista on vasta kolmannessa virkkeessä ja ensimmäinen virke lupaa liikoja. Luultavasti harhauttaa lukijaa.

Yleinen GPT4 vastaa pitkästi ja ympäripyöreästi. Se puhuu YouTuben ehdoista, mutta ei mitenkään ota kantaa Suomen lainsäädäntöön. Vastaus on puutteellinen ja melko hyödytön.

Helpompi: Voiko oppilaan tekemän piirustuksen julkaista koulun verkkosivuila?

Tähän on selkeä oikea vastaus: Oppilaan (ja huoltajan) lupa tarvitaan, ihan isyysoikeuden perusteella. Miten tekoäly pärjää?

Oma botti puhuu vain oppilaan nimestä ja kuvattujen luvista, eli käsittelee oppilaita sisältävän valokuvan julkaisun rajoituksia. Toisaalta, tarkistettuani kirjani sisällön, eipä tätä oppilaan tekemän teoksen julkaisua kirjassa käsitelty, joten sinänsä ymmärrettävää ettei se tule vastaukseen mukaan. Touché.

Yleinen GPT4 vastaa varsin hyvin.

Keskitasoa: Missä tilanteissa voin kopioida netistä kuvan osaksi opetusmateriaaliani?

Tämä on aika tyypillinen kysymys ja vastaus on monipolvinen. Lähtökohtaisesti avoin lisenssi tai teoskynnyksen alittuminen sallivat kuvan käytön. Muuten apuna on oppilaitosten kopiointilupa (joka ei vielä kirjan kirjoitushetkellä koskenut verkon kuvien käyttöä, joten sitä ei kirjassa mainittu) tai sitten yksityistilanteeseen vetoaminen (joka on aika heikko käsi pelata).

Oma botti antoi tiiviin ja pääosin oikean vastauksen, mutta aloittaa taas vastauksensa vähän liian laajalla “yleisesti ottaen melko sallittua”, joka harhauttaa kysyjän. Kaksi seuraavaa tilannetta ovat aivan oikein ja konkreettisesti kuvattuja. Loppukaneetti on sisältää oikeanlaisia varoituksia, mutta huonosti muotoiltuna.

Yleinen GPT4 antaa samat kaksi selkeää tilannetta ja lisäksi puhuu amerikkalaisesta fair use -periaatteesta (joka ei tietenkään Suomessa päde). Jatkokysymyksellä pyydän vastaamaan Suomen näkökulmasta. Nyt fair use jää pois ja vastaukset ovat sinänsä oikeista aiheista. Toinen vastauskohta on kuitenkin aika sekavaa puuroa. Vastaukset ovat yleisellä tasolla ja sinänsä hyviä muistutuksia asioista, joista olisi oltava tietoinen, mutta ohjeet eivät ole kovin konkreettisia, mikä on GPT:lle aika tavanomaista.

Loppupäätelmä

Kirjan käsikirjoituksesta rakennettu oma chatbot on todella helppo rakentaa ja toimii melko hyvin. Jos olisin tehnyt kokeilun jonkun muun tuottamalla PDF-kirjalla, olisin lukijana luultavasti tosi tyytyväinen vastauksiin. Kyselen kirjan sisällöstä ja saan osuvia, selvästi aiheeseen ja kirjaan pohjautuvia vastauksia. Näyttäisi menevän oikein…

Mutta kun olen itse kirjan kirjoittanut, pystyn näkemään, että tekoälyn analyysi kirjasta ei ole pystynyt säilyttämään eri seikkojen tasapainoa ja että vastaukset voivat johtaa kysyjää harhaan yksinkertaistamalla asioita liiaksi.

Luultavasti on mahdollista jatkokouluttaa omaa bottia pidemmälle, antamalla lisäohjeita vastaustyylistä ja tekemällä lukuisia kysymyksiä ja antamalla palautetta saaduista vastauksista. Tämä lisäkoulutus on kuitenkin jo ihan eri kertaluokan työmäärä.

Monien viljelemä lupaus siitä, että GPT4 pystyisi noin vain ilman lisätyötä juttelemaan tietyn kirjan sisällöstä luotettavasti ja faktoja tiputtelematta ei näytä pitävän paikkaansa.

PS. Jos alkoi mietityttää nämä opetuksen tekijänoikeusasiat, suuntaa Opettajan tekijänoikeusoppaan blogiin hakemaan ne oikeat vastaukset.

Satuileva muistisairas tukiäly oppilaan apuna – ajatuksia chatgpt3:sta

Tarmo Toikkanen — Fri, 16 Dec 2022 08:00:52 +0000

Oppilaitokset kautta maailman ovat hädissään, kun uusi, maksuton tekoäly chatgpt3 tuottaa pyynnöstä esseevastauksia. Onko hätä perusteltu? Mihin tekoäly pystyy, ja miten opettajien tulisi muuttaa toimintaansa?

Dall-E -tekoälyn tuottama kuva pyynnöllä: “An oil painting of two teachers and some students in a classroom, baffled by an AI that is giving incorrect answers.”

OpenAI-yrityksen chatbot on hyvin avulias ja sitä voi käyttää helposti, ohjaamalla sitä chatissa. Oppijat voivat yrittää ohittaa koko esseekirjoituksen vaivan (ja siitä saatavat taidot) vain pyytämällä tekoälyltä tekstiä – englanniksi, suomeksi, ruotsiksi… Potentiaalisesti tietotyöntekijätkin voivat nopeuttaa työtään tai jopa korvata työnsä tekoälyllä. Mutta onnistuuko se?

Kokeillaan tekoälyä

> Kirjoita tiivistelmä Pähkinäsaaren rauhasta.

Pähkinäsaaren rauha (joka tunnetaan myös nimellä Pähkinäsaaren solmiminen) oli solmiminen, joka tehtiin Pähkinäsaarella (nykyisin nimeltään Minsk) vuonna 1915 Venäjän keisarikunnan, Saksan keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin keisarikunnan välillä. Rauhan solmiminen päätti ensimmäisen maailmansodan eteläisessä osassa ja se solmittiin 24. heinäkuuta 1915. Rauhan solmimisen myötä Saksa ja Itävalta-Unkari saivat takaisin Etelä-Suomen ja Kaakkois-Suomen alueet, jotka olivat aiemmin olleet Venäjän hallinnassa. Rauhan solmimisen jälkeen alueet jäivät edelleen Venäjän vaikutuspiiriin, mutta ne saivat itsenäisen aseman ja autonomian. Pähkinäsaaren rauhan merkitys oli suuri Suomen historiassa, sillä se auttoi määrittämään Suomen itsenäisyyden ja itsenäisen aseman.
chatgpt3

Vaikuttaa ihan pätevältä tekstiltä, eikö vain? Ehjiä lauseita ja periaatteessa hyvä kuvaus. Harmi vain, että Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323, eikä vuonna 1915. Ja tämä ei ollut haettu esimerkki, vaan se ensimmäinen jonka tähän blogikirjoitukseen valitsin. Odotin vähemmän väärää vastausta. Toinen esimerkki:

> Anna lahjaehdotus parkouria harrastavalle pojalle.

… Esimerkiksi parkour-maila tai -keppi voisi olla hyvä lahja, ja ne ovat yleensä kohtuuhintaisia. …
chatgpt3

Vai että maila? Kun vastasin, että eihän parkourissa mailaa käytetä. Tekoäly sujuvasti vastasi, että ei käytetäkään. Lahjaksi sopisi vaikka kengät tai leiri.

Konfabulaattori

ChatGPT on ystävällinen ja pyrkii miellyttämään. Se kirjoittaa nopeasti varsin ehjää tekstiä, joka vaikuttaa päällisin puolin vakuuttavalta.

Valitettavasti ChatGPT on harhainen, eli konfabuloi. Sille on opetettu koko internetin sisältö vuoteen 2021 saakka, mutta silti se pystyy sujuvasti kertomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa.

Eräs tuttu oli pyytänyt kirjalahjasuositusta. ChatGPT ehdotti Tove Janssonin kirjaa Kissanainen. ISBN-numeronkin se antoi. Ja ennen kuin ryntäätte kirjakauppaan, niin tätä kirjaa ei ole olemassa.

Toinen tuttu on testaillut tieteellisen tekstin tuottamista. ChatGPT tekee hyvää tieteellisen artikkelin tekstiä, jossa on lähdeviitteetkin. Valitettavasti lähdeviitteet ovat fiktiivisiä.

Kun pyysin tekoälyä kertomaan Linnan juhlista, tuli oikeiden faktojen sekaan mm. kiva kuvaus siitä, kuinka juhlien päähenkilö eli Tähti kulkee Linnanmäeltä presidentin linnaan. Juhlaan kuuluu mm. vitsien kertomista.

Tekoälyn konfabulointi aiheuttaa sen, ettei sitä voi käyttää tietotyössä kuin korkeintaan raakatekstin koostajana, joka asiantuntijan on tarkistettava. Mutta faktoissa sekaantuminen ja satuilu on melko yleistä koululaisten esseevastauksissa, joten chatgpt3:n ulosanti on lähempänä opiskelijan tuotantoa.

Itse kuvailisin chatgpt3:a yli-innokkaana, harhaisena ja kirjoitustaitoisena miellyttäjänä. Se tuottaa tekstiä (fiktiota, runoja, lauluja, faktatekstiä) nopeasti. Mahdollinen luovuus tuloksissa on kiinni ihmisestä, joka antaa tekoälylle tehtäviä tai ohjaa sen ulosantia. Ja faktantarkistus jää ihmisen vastuulle.

Vinkkejä opettajalle

Käytännössä tekstiä sujuvasti tuottava tukiäly tarkoittaa, että pelkkä tekstin tuottaminen ei enää ole järkevä opiskelutehtävä – aivan samoin kuin vuosilukujen ulkoa opiskelu ei ole ehkä sitä edistyneintä historian opetusta. Vuosiluvuista syntyy kronologiaa ja syy-seuraussuhteita ja niiden ymmärtäminen on ehkä hyödyllisempää.

Esseekirjoituksissa kannattaa ehkä ottaa tukiäly avosylin vastaan. Mediakriittisyyttä pääsee ihan uudella tavalla harjoittelemaan, kun lähdetään selvittämään, onko tukiälyn tuottama vastaus kuinka faktoihin pohjautuva, ja mitkä osat siitä ovat satuilua. Esitelmä syntyy tukiälyn ja ihmisen yhteistyössä – parempana kuin jos kumpi tahansa yrittäisi sitä itse.

Tukiälyä voidaan pyytää tuottamaan satuja, tarinoita tai loruja eri tyylilajeilla. Niitä analysoimalla päästään kiinni kirjoitustyyleihin ja muihin korkeamman tason kirjallisiin taitoihin, eikä pelkästään esitelmien laatimiseen.

PS. Tämän blogikirjoituksen kirjoitin ihan itse, enkä pyytänyt tukiälyä sitä tekemään.

PPS. En ole ainoa, joka näin ajattelee. Hyvää kriittistä analyysiä on mm. artikkelissa Everybody Please Calm Down About ChatGPT.

PPPS. Keskustelu on käynnissä LinkedInissä. Muistoihin jää aika, jolloin keskustelujen koti oli blogikirjoituksen kommenttialue.

Avoimen oppimisen vaikuttaja -palkinto

Tarmo Toikkanen — Tue, 31 May 2022 16:28:36 +0000

Otin tänään vastaan elämäntyöpalkinnon suomalaista avointa oppimista merkittävästi edistäneestä urasta.

Tarmo Toikkanen palkittiin Avoimen oppimisen vaikuttaja -palkinnolla 31.5.2022.

Avoimen oppimisen vaikuttaja -palkinnon myönsi Suomen avoimen tieteen koordinaatio Avoimen tieteen kesäpäivillä 31.5.2022. Perusteluissa todettiin:

Tarmo Toikkanen on pitkän linjan oppimisen avoimuuden puolestapuhuja, joka on toiminut aktiivisesti monessa tiedon, tutkimuksen ja oppimisen avoimuutta edistävässä verkostossa ja yhdistyksessä. Hän on lukuisissa esitelmissään ja koulutuksissaan kasvattanut kokonaisen sukupolven opettajia ja opetuksen tukihenkilöitä ymmärtämään opetuksen ja oppimateriaalien tekijänoikeuksia sekä Creative Commons -lisenssejä ja niiden soveltamista esimerkiksi oppimateriaalien avaamisessa. Hän on myös oppimisen avoimuuden käytännön toteuttaja, joka avaa pitämänsä luennot ja niiden esitysmateriaalin avoimesti.

Hybriditilaisuus striimattin ja tallenteesta voi jälkikäteen katsoa (kaiken muun lisäksi) palkinnon perustelut sekä kiitospuheeni. Pääsin kerrankin aloittamaan kunnon kliseellä – harmi, että striimiin ei kuulu yleisön nauru.

https://youtu.be/fDdk7FvoAdM?t=10535

Palkintoseremonia alkaa striimin kohdasta 2:55:35.

Paljon jäi sanomatta, mutta kiitän kaikkia henkilöitä ja tahoja, jotka ovat näiden vuosien aikana olleet matkassa mukana. Tässä heistä tärkeimmät:

Teemu Leinonen, jonka tutkimusryhmässä Medialaboratoriossa sain sekä vision että mahdollisuudet edistää avointa opetusta Suomessa.
Ville Oksanen, jonka kanssa kirjoitin Opettajan tekijänoikeusoppaan ja opin vuoden prosessin aikana tekijänoikeuksista ehkä liikaakin.
Maria Rehbinder, jonka sparraus ja yhteistyö CC-lisenssien suomennoksen aikana oli korvaamatonta.
Sanna Marttila, Suomen Creative Commonsin aloitusvoima.
OKM, OPH ja EU, jotka ovat rahoittaneet lukuisia koulutuksia ja materiaalituotantohankkeita.
Turre Legal ja Herkko Hietanen, jotka suomensivat ensimmäiset CC-lisenssit.
HH Partners ja Martin von Willebrand sekä Henri Tanskanen, jotka suomensivat viimeisimmät CC-lisenssit.
Suomen eOppimiskeskus ry, jonka kanssa toteutimme KOTEK-hankkeiden sarjan. Kiitos erityisesti Titi Tamminen, Kaisa Honkonen, Niina Kesämaa.
Sometu-verkosto, joka aikoinaan oli Suomen keskeinen opettajien kohtaamispaikka. Sieltä erityisesti kiitokset (aakkosjärjestyksessä) Matleena Laakso, Anne Rongas, Tero Toivanen, Leena Vainio, Ville Venäläinen.
Open Knowledge Finland ry, jonka projektikodissa on tehty monia avoimuutta edistäviä projekteja, myös opetuksen saralla.
IT-kouluttajat ry, jonka toiminnassa on voitu levittää avoimuuden sanomaa oppilaitoksiin ja jossa on myös tehty tärkeitä avoimen oppimisen avauksia, kuten Koodiaapinen MOOC.
Sanna Vilmusenaho, jonka kanssa oli ilo toteuttaa mm. Kopiokissa-sarjakuvat, CC-parkkikiekko sekä 10 ohjetta ympäristöään kuvaavalle.
Äitini Eija Kalliala, jonka osavaikutuksella urani kääntyi alkumetreillään ohjelmistotekniikasta kohti opetusta ja oppimisen psykologiaa. Tässä näkee lopputuloksen.

Tässä vielä joitain aineistoja, joita olen vuosien aikana tehnyt ja julkaissut. Näiden lisäksi toki lukuisia työpajoja, webinaareja, luentoja, salama-alustuksia, konsultointeja ja sähköpostineuvontaa.

Opettajan tekijänoikeusopas (Finn Lectura, 2011)
80 viikon pulmaa vastauksineen vuosina 2011-2020
Kopiokissa-sarjakuvat (2013, julkaistu samanaikaisesti netissä ja Opettaja-lehdessä)
Tekijänoikeudet opetuksessa -itseopiskelumateriaali (suomeksi, ruotsiksi, englanniksi) (2020)
Lyhyitä videoita opetuksen tekijänoikeuspulmista (soittolista)
Kaikki kuvaa -tutoriaalivideot nuorisolle
Avoimen tiedon julkaisuprosessi ja lisensointi -luento (video)
Mitä jokaisen opettajan tulisi tietää tekijänoikeudesta? (video esityksestä ITK-konferenssissa 2012)
Kuinka teet oppilaitoksen tekijänoikeusohjeet ja -sopimukset (video esityksestä ITK-konferenssissa 2013)

Post-digitalyptinen oppiminen

Tarmo Toikkanen — Fri, 06 May 2022 11:36:49 +0000

Olin Keudan Murros2022-tilaisuudessa lavalla puhumassa oppimisesta, tiedon luonteesta, mis- ja disinformaatiosta ja oppilaitosten roolista tässä digitalisaation jälkeisessä ajassa, kun sosiaalisen median haittavaikutukset alkavat selvitä ja keskeiseksi on nousemassa luottamuksen merkitys.

Viittaan puheenvuorossani Katri Saarikiven kolumniin relisienssistä sekä Suomen Digikompassiin, jotka kumpikin peräänkuuluttavat tietynlaista sivistyneisyyttä suojakeinona kybervaikuttamiselle. Esittelen tietokiteet yhtenä mahdollisena tiedon ja yhteisöjen luottamusta lisäävänä välineenä. Päätän puheeni antamalla suomalaisille oppilaitoksille 3 konkreettista kehitysehdotusta.

20 minuutin puheenvuoroni voi katsoa tilaisuuden striimitallenteesta, alkaen kohdasta 1:41:44.

Sanapilvet suomen kielellä oikein

Tarmo Toikkanen — Sun, 25 Oct 2020 08:28:49 +0000

Sanapilvet ovat moderni (ehkä jo liikaakin käytetty) tapa tiivistää tekstiä. Viime viikolla pääsin taas näkemään yhden suomalaisen konsulttifirman työn hedelmiä, kun he olivat tiivistäneet satojen vastaajien avovastaukset sanapilveen. Facepalm-hetki.

Voi toki olla montaa mieltä siitä, onko tällainen järkevää tiivistämistä, vai häviääkö sanapilven visuaalisuudessa kuitenkin jotain arvokasta. Mutta jos sanapilviä tehdään suomen kielellä, ne pitäisi tehdä oikein.

Sanapilven ideahan on, että mitä useammin tietty sana esiintyy tekstissä, sitä suurempana sana näytetään. Tyypillisesti sanapilvistä poistetaan yleiset täytesanat kuten “ja”, “tai” jne. Sanapilvigeneraattorit tekevät tällaisen siivouksen automaattisesti, mutta vain englannin kielellä. Suomenkielisestä aineistosta siivoaminen on tehtävä itse. Se ei nyt vielä ole ongelma, siinä menee puoli minuuttia kun käsin sen tekee.

Suurempi ongelma on siinä, että suomen kielessä sanoja taivutetaan. Sama sana esiintyy tekstissä lukuisissa eri muodoissa. Englanninkieliset sanapilvikoneet osaavat lähinnä poistaa perässä olevan monikkoässän, mutta siitä ei ole juurikaan iloa suomalaisille.

Lähes poikkeuksetta näkemäni suomenkieliset sanapilvet (joita johdon konsultit tekevät varsin suurella korvauksella) ovat (sanalla sanoen) roskaa. Jotain pitäisi muka päätellä sanojen suuruudesta, mutta kun se sama sama löytyy sitten lukuisissa eri muodoissa siellä pilven seassa, niin mitä tämä visualisointi oikeasti kertoo?

Otetaan esimerkiksi maaliskuinen Valtioneuvoston toimenpideluettelo koronatilanteen hillitsemiseksi. Sanapilvi WordArtilla tehtynä (huom, vaihda fontiksi jokin fontti, joka osaa ääkköset) näyttää tältä, kun siitä poistaa käsin ne yleisimmät täytesanat (ja, tai, että, niin, jne.):

Sanapilvi ilman perusmuotoistamista. Jos nyt tästä pitäisi vilkaisemalla päätellä, mistä olikaan kyse, niin opetuksen järjestäminen tulee varmaan mieleen ensimmäisenä. Mutta huomaa esim. ylhäällä näkyvät keskikokoiset sanat “suomessa” ja “suomen”.

Aikamoista sillisalaattia. Yritetään tehdä parempi.

Perusmuotoistaminen tekstiaineistosta ei ole kovin kivaa työtä käsin tehtäväksi. Onneksi tarvittava kielitiede on kehitetty jo joskus 1980-luvulla ja meillä on nykyisin avoimen lähdekoodin kirjastoja, jotka osaavat perusmuotoistaa sanoja. Voikko lienee hyvä esimerkki. Noheva koodari tekee skriptin alta tunnissa. Mutta jos et ole koodari, niin minäpä otin ja tein perusmuotoistajasta verkkopalvelun. Kas tässä: www.tarmo.fi/perusmuotoon/

Alla sanapilvi samasta aineistosta, jossa sanat on lemmatisoitu eli perusmuotoistettu:

Sanapilvi perusmuotoistetuista sanoista. Nyt on aika selvää, että puhutaan Suomesta. Eri sektorien toiminnan järjestäminen lienee keskeistä. Ja lapset.

Onko tämä nyt sitten hyödyllisempi sanapilvi? No ainakin se on totuudenmukaisempi visualisointi alkuperäisestä aineistosta.

Tietysti voitaisiin todeta, että tässä aineistossa “Suomi” ja muutama muu sana ovat ikäänkuin asiayhteyden vuoksi itsestäänselvyyksiä. Poistetaan ne ja katsotaan, mitä nousee esiin:

Sanapilvi, kun itsestäänselvät täytesanat on poistettu. Nyt painopisteenä näyttävät olevan lapset ja heidän vanhempansa, kriittisyys ja mahdollisuuksien mukaan toimiminen.

En nyt edelleenkään ole vakuuttunut siitä, että sanapilvi on oikeasti hyödyllinen tapa tiivistää asioita. Se taitaa olla enemmänkin hätäkeino saada muka-kiireiset ihmiset kuvittelemaan, että he ovat sisäistäneet jonkin aineiston olennaiset asiat parissa sekunnissa.

Mutta jos jostain syystä haluat tehdä suomenkielisistä aineistoista sanapilviä, niin perusmuotoista ne sanat ennen pilven polttelua! Käytä vaikka tätä: www.tarmo.fi/perusmuotoon/

Ratkaisuni koulujen uudistamiseksi: Edukata

Tarmo Toikkanen — Thu, 25 Sep 2014 08:24:00 +0000

Edukata-fasilitaattorin opaskirja

Olin johtavana muotoilijana 4-vuotisessa iTEC-hankkeessa, jossa meidän tutkimusryhmämme muotoilemia oppimisaktiviteetteja pilotoitiin yli 2600 oppilasryhmässä pitkin Eurooppaa. Nämä oppimisaktiviteetit toimivat niin hyvin, että meidän piti tuotteistaa design-prosessimme paketiksi, jota opettajat voisivat itsenäisesti käyttää. Tulos: Edukata, opas oppimisaktiviteettien osallistavaan muotoiluun. Väitän, että tässä on erittäin hyvä työkalu koulujen uusiutumisen avuksi.
iTEC-hanke (2011-2014) oli EU:n suurin opetusteknologiahanke, eli ei mikään pikku juttu. Teknologia oli kuitenkin kakkosroolissa, pedagogian johtaessa hanketta. Tavoitteena hankkeessa oli saada teknologiaa mielekkääseen käyttöön Euroopan kouluissa, muutenkin kuin edelläkävijäopettajien käsiin. Meidän tutkimusryhmämme tehtävänä oli ottaa kiinnostavia opetuksen skenaarioita ja muotoilla niistä jotain konkreettisesti hyödyllistä opettajille.
Tuloksemme olivat pääasiassa oppimisaktiviteetteja (learning activities), joita hankkeen aikana lopulta pilotoitiin yli 2600 oppilasryhmän kanssa 17 maassa. Tulokset olivat suorastaan hämmästyttävän hyviä. Opettajat ja oppilaat kertoivat innostumisesta, motivaation lisääntymisestä, teknologian käytöstä, uskaltamisesta, mielekkäästä tekemisestä, uudesta oppimis- ja opetuskulttuurista. Design-prosessimme tulokset olivat niin hyviä, että koko projekti suunnattiin viimeisinä vuosina tämän toimivan prosessin säilymiseen projektin päättymisen jälkeen.
Tulos on Edukata, opas oppimisaktiviteettien osallistavaan muotoiluun. Se on tutkimusryhmämme iteratiivisen design-menetelmän sovellutus opettajille ja oppimissektorille. Edukata on kokoelma designereiden parhaita työtekniikoita ja vinkkejä. Edukata-työssä ryhmä opettajia, mahdollisesti oppilaiden ja muiden kanssa, lähtee miettimään design-menetelmiä käyttäen, miten heidän opetuksensa ja koulunsa voisi käytännössä kehittyä kohti jotakin tavoitetilaa. Ryhmän toimintaa ohjaa fasilitaattori, jolla pitäisi olla design-osaamista. Yhden päivän Edukata-fasilitaattorikoulutus, jota seuraa omassa koulussa tehty harjoitustyöpaja, riittänee.
Ja millä perusteella väitän, että Edukata on ratkaisu koulujen kehittämiseen? Koska olen nähnyt seuraukset useissa maissa, kun opettajille on annettu sopivassa muodossa rohkaisua ja vinkkejä, siis hyviä oppimisaktiviteetteja. Piloteissa mukana olevat opettajat ja oppilaat ovat tehneet mahtavia juttuja! Esimerkki:

Kun useammasta maasta kuulemme, että pilottiopettajat jatkavat vapaaehtoisesti oppimisaktiviteettejaan pilottien päätyttyä ja että muut koulun opettajat alkavat tehdä samaa, ollaan jonkin toimivan äärellä. Kun suomalaiset opettajat kertovat syntyneensä uudelleen opettajina osallistuttuaan iTEC-pilotteihin, on jotain tehty oikein.
Ja nyt, kun projekti on päättynyt, pilotit jatkuvat. Skenaarioiden kehittely eri maissa jatkuu Eduvista-paketin avulla. Ja oppimisaktiviteettien suunnitelu jatkuu Edukata-paketin avulla.
Edukatan osalta voin todeta, että kaikki materiaalit on julkaistu avoimella CC-lisenssillä. Mitään emme pidä salassa. Vaikka voimmekin itse järjestää fasilitaattorikoulutuksia (joita olemme jo tehneet Suomessa ja Tanskassa), toiveemme on, että Edukataan pakattu osaaminen ja ymmärrys leviää mahdollisimman laajalle. Edukata-nimen olemme rekisteröineet tavaramerkkinä, jotta kaikenlaiset puoskarit eivät ala sitä nimeä käyttää typeryyksiensä markkinointiin. Yritämme siis ylläpitää tiettyä laatukriteeriä. Jos joku sanoo tarjoavansa Edukata-työpajafasilitointia, hänen nimensä tulisi löytyä Edukata Facilitator -sertifikaattisivulta, josta tietää, että me olemme tarkistaneet, että henkilö jollain tavalla ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse.
Lopultahan Edukata ei ole rakettitiedettä. Se on osallistavaa muotoilua, joka on lähinnä taitolaji. Ohjeet eivät ole selkeitä ja yksiselitteisiä, vaan riippuvat tilanteesta. Fasilitointi on varpaillaan oloa, empatiaa ja ymmärrystä.
Edukataa näkyy lähitulevaisuudessa Suomessa normaalikoulujen toiminnassa, sitä kautta toivottavasti muissakin kouluissa. Monissa Euroopan maissa toiminta jatkuu, kussakin maassa omalla tavallaan. Mutta väitän, että tässä on tosi hyvä työkalu koulujen muutoksenhallintaan ja opetuskulttuurin kehittämiseen. Saa käyttää. Ja kysyä. Ja jos jokin taho on kiinnostunut tarjoamaan Edukataan liittyviä palveluita kaupallisesti, siitä voidaan neuvotella: info ät edukata.fi.
Niin ja jos joku on miettimässä, miten se OPS2016 saadaan tuotua käytäntöön kunnassa tai koulussa, Edukata on erinomainen työkalu juuri siihen.

8 teesiä koodauksesta koulussa

Tarmo Toikkanen — Mon, 16 Jun 2014 08:52:43 +0000

Tieto- ja viestintätekniikka (TVT, ICT) ja koodaus tulevat suomalaisiin peruskouluihin. Aiheesta on jo julkaistu fiksuja kirjoituksia, joten tiivistän omat ajatukseni kahdeksaan teesiin. Lopussa kolme vinkkiä, joilla opettaja kuin opettaja pääsee kärryille.

Koulussa ei koodata poliisille uutta tietojärjestelmää, vaan luultavasti jotain tällaista. Kuva: Митчел Резник, Wikimedia Commons, CC BY-SA

TVT ja koodaus ovat kaksi eri asiaa. TVT:n käyttö opetuksessa tarkoittaa opetuksen välineistön modernisointia. Se on tarpeen (kunhan se tehdään järkevästi), mutta se ei vielä riitä. Koodaustakin tarvitaan.
Kuluttajaksi kasvattaminen ei riitä. Seuraavasta sukupolvesta ei saa kasvattaa pelkkää kuluttajien massaa. TVT:n käyttöön tottuminen on toki tärkeää, jotta yksilö pärjää nyky-yhteiskunnassa. Mutta ei Suomi pärjää vain kuluttamalla. Meidän on kasvatettava sukupolvi tekijöitä, tuottajia ja yrittäjiä. Ei riitä, että osaa käyttää muiden tekemiä palveluita ja välineitä, on osattava tehdä tarpeen tullen omansa.
Koodaus ei ole vieras kieli. Koodaus on matematiikkaa ja taidetta. Jotkut virheellisesti ajattelevat ohjelmointikieliä kuten vieraita kieliä. Tämä on väärin. Ohjelmointia ei opita samalla tavalla kuin kieliä, vaikka molemmissa onkin sanasto, lauseoppi ja kielioppi. Koodaus on ongelmanratkaisua ja loogista ajattelua, mutta myös luovaa ilmaisua.
Koodaus on nykyajan maanviljelystaito. Koodaus on ympäristössä selviämisen taito. Aivan kuten 100 vuotta sitten lähes jokaisen lapsen tuli oppia ymmärtämään ja muokkamaan ympäröivää luontoa, sekä saada siinä kasvamaan jotain arvokasta (vaikkapa perunaa), on nykyisin lähes joka lapsen opittava ymmärtämään ja muokkaamaan ympäröivää digitaalista maisemaa, sekä saada siinä kasvamaan jotain arvokasta (vaikkapa uusi avointa dataa hyödyntävä palvelu).
Teknologia ei ole tulevaisuutta, vaan totta jo nyt. Ihmiskunta on ollut jo pari vuosikymmentä symbioottisessa suhteessa teknologiaan ja tietojärjestelmiin. Jos tietojärjestelmät lakkaavat toimimasta, valtaosa ihmiskunnasta (etenkin länsimaissa) kuolee janoon varsin pian. Eivät ne banaanit ja kaurahiutaleet ilmesty lähikaupan hyllylle itsestään, takana on valtava määrä logistiikkaa ja Cobol-koodia (jota Koodi2016:ssa ei jostain syystä suositeltu :).
Kaikkien ei tarvitse koodata, mutta ohjelmallinen ajattelu on perustaito. Kaikista ei tule koodareita, kuten ei kaikista koulun suorittaneista tule muusikkoja, biologeja tai kielitieteilijöitä. Koodariksi päättyminen on omavalintaista erikoistumista. Mutta jokaisen tulee ymmärtää ympäröivästä teknologisesta maastostaan sen verran, että he tietävät, koska jokin edessä oleva tehtävä on parempi antaa koneen tehtäväksi ihmisen sijaan. Kenelläkään ei ole syytä käyttää ihmisiä työhön, jonka kone tekisi käytännössä ilmaiseksi. Ohjelmallinen ajattelu eli computational thinking on joka kansalaisen perustaito.
Avatkaa kaikki konepellit. Paras tapa oppia on tutkia. On se sitten kukkapenkissä tonkimista tai iPadin purkamista komponentteihinsa, tai ohjelmiston lähdekoodiin tutustumista. iPadiin liittyen on hyvä muistaa, että kaikkia laitteita ja ohjelmistoja ei voi avata, eli niiden sisään ei ole helppo kurkistaa. Kouluissa tulisi suosia sekä laitteitä että ohjelmistoja, jotka saa auki, ja joita voisi jopa muokata toimimaan eri tavalla. Kiiltävää täppäriä sivelemällä oppii kyllä katsomaan videoita ja mainoksia, mutta ei tekemään niitä itse. Kun sen hienon laitteen voi paloitella ja rakentaa taas uudella tavalla tekemään jotain muuta, tarjotaan aivan erilaisia luovan tuottamisen oppimismahdollisuuksia. iPadien lisäksi tarvitaan siis RaspberryPi, Arduino ja muita tee-se-itse-paketteja.
Opettajan ei tarvitse koodata. Ei sen enempää kuin alakoululaisenkaan. Puheet siitä, että peruskouluun tarvitaan ICT-alan ammattilaisia opettamaan koodausta ovat typeryyttä. Peruskoulussa tavoitteena ei ole tietojärjestelmien tuottaminen (software engineering), vaan ongelmanratkaisutaitojen oppiminen tutkimalla, muokkaamalla ja koodaamalla. Tämän opettamiseen ei tarvita kokenutta projektipäällikköä Nokialta. Opettajan tulisi muutenkin olla vain valmentaja tai luotsi, eikä tiedon ja osaamisen ylin haltija. Tämän harhaluulon luulin karisseen opetussektorilta jo 15 vuotta sitten. Valmentaja voi hyvin pistää joukkueensa harjoittelemaan asioita, joita hän itse ei osaa. Lisäys 23.6.: FB:ssä käydyn keskustelun pohjalta tarkennan hieman. Oppilaiden on saatava kätensä saveen, mieluummin alemmillakin luokilla. Mutta opettajan ei ole pakko sitä tehdä, jos ei halua. Hän voi vain ohjata oppilaat sopivien resurssien äärelle ja katsoa, mitä tuloksia syntyy. Mutta samalla opettaja kyllä voisi itsekin tehdä ne harjoitteet ja kokea omakohtaisesti, miltä se koodaaminen tuntuu. Hänen ei kuitenkaan pidä olla koodauksen ammattilainen tai esikuva oppilaille.
Kolme vinkkiä opettajalle (päivitetty lokakuussa 2015).

Tutustu Koodiaapiseen.
Jos koodaus edelleen tuntuu pelottavalta, varaa yksi tunti aikaa ja käy pelaamassa/koodaamassa läpi Hour of Code. Minun 3-vuotias poikani osasi tämän, joten uskon, että jokainen suomalainen opettajakin sen osaa. Tämän jälkeen olet jo kokenut, mistä koodauksessa on kyse, perustasolla. Onnittelut, kykenet nyt valmentamaan oppilaitasi koodauksessa!
Lue Koodi2016. Se on oikeasti hyvä opas, maksuton, suomeksi. Ota se vaikka kesälomalle laiturin nokkaan lukemisiksi.

PBL vai magic circle? Pelillistäminen on korvien välissä

Tarmo Toikkanen — Wed, 07 May 2014 12:00:50 +0000

Pelillistäminen, gamification, on tämän vuoden hype-sana opetuksen ja myös henkilöstöhallinnon alueilla. Kirjoitin jo aiemmin ajatuksiani koulun pelillistämisestä kirjoituksessani Koulu on jo peli. Muutaman pelillisen kokemuksen suunniteltuani ja vedettyäni olen aavistuksen eri mieltä asiasta. Tai: asia on yksinkertaisempi kuin aiemmin ajattelin.
Todetaan alkuun, että PBL ja mekanistinen lähestymistapa pelillistämiseen ovat se helppo, usein nähty keino, jonka tulokset ovat toki merkittäviä, mutta eivät oikeasti se, mitä halutaan saada aikaan. PBL tarkoittaa siis “points, badges, leaderboards”, jotka ovat ne yleisimmät pelimekaniikat, joita tupataan eri paikkoihin tunkemaan.

Pelillistäminen tarkoittaa, että osallistuja luulee olevansa pelaaja, siis pelin taikapiirin sisällä, jossa ei tarvitse toimia oikean maailman sääntöjen mukaan. Kuva: Chris Mear – CC BY 2.0

Avainasemassa on magic circle, siis taikapiiri. Taikapiiri tarkoittaa sitä pelaajan kokemusta, että hän on pelaamassa jotain. Eikä esimerkiksi tekemässä tylsää raporttia tai tenttiä tms. Tämä on kaikkein tärkeintä.
Otetaan esimerkki IT-kouluttajien koulupeli-seminaarista. Siellä Martin Sillaots alusti pelillisyydestä opetuksessa. Oleellisesti hänen toimintatapansa oli luento, jossa esitti välissä yleisölle kysymyksiä. Ei siis mitään radikaalia. Mutta kun hän jakoi yleisön joukkueisiin, pisti fläppitaululle pistelaskurin ja antoi pisteen nopeimmalle oikein vastanneelle tiimille, päästiin taikapiiriin. Yleisö heräsi eloon, kisasi keskenään vastausnopeudessa, väitteli toisten vastausten oikeellisuudesta ja yleensä ottaen piti hauskaa. Mekanistisesti katsellen kyseessä oli tavallinen luento ja osaamisen kuulustelu, mutta lisäämällä ympärille hieman epäolennaisuuksia, muuttui yleisön kokemus tilanteesta ja toiminnasta siten, että kyseessä ei enää ollut luento+kuulustelu, vaan tietokilpailu. Yksinkertaista. Jopa pelottavan yksinkertaista.
Tästä myös opetuksen pelillistämisessä on kyse. Ei siitä, että laitetaan badgeja ja pisteitä kaikkeen, vaan että saadaan osallistujat kokemaan, että he pelaavat. Että on lupa pitää hauskaa, hassutella, kokeilla. Pelata. Aikuinenkin leikkii, kun saa siihen luvan.
Jos ja kun jotain ympäristöä tai prosessia aletaan pelillistää, ei pidä lähteä pelimekaniikasta. Lähtökohta on osallistujan kokemuksen muuttamisessa ja heräävissä tunnetiloissa. Pelin tarinallisessa kaaressa, pelin aloittamisen helppoudessa, jatkamisen palkitsevuudessa ja loppuhuipennuksessa. Vasta näiden jälkeen aletaan miettiä pelin dynamiikkaa ja mekaniikkaa.
Tämänkään jälkeen hyvä peli ei ole helppo tehdä. Haastavuuden tasapainotuksella, palautteen tiheydellä, pelaajan toimien ennakoivuudella ja niin eteenpäin on merkitystä ja niiden viilaaminen paikoilleen toimivaksi peliksi vaatii iteraatiota ja viilaamista
Mutta opettajalla on tähän yksi valtti: Jos hän on itse läsnä opetustilanteessa, hän voi itse muuttaa pelin mekaniikkaa ja sääntöjä tilanteen niin vaatiessa. Tällöin pelin viilaamista ei tarvitse tehdä valmiiksi työläästi iteroiden, vaan voidaan aloittaa nopeasti kehitetyillä pelisäännöillä, joita lennossa säädetään paremmiksi.
Pelisuunnittelussa on hyvä huomata, että eri ihmiset tykkäävät erilaisista peleistä. Siis viihtyvät eri syistä. Osa on kilpailullisia, osa tykkää keräillä, osa vaan haaveilla, osa haluaa olla ihmisten kanssa. Tässä hyvä lähtökohta on Xeodesign, joka on erotellut neljä erilaista viihtymisen tyyppiä. Kun huomioit kaikki eri viihtymisen muodot (types of fun) pelisuunnittelussa, toiminee peli useimpien pelaajien kanssa.

Suomessakin keskusjohtoiseen opetukseen, opetusteknologia troijan hevosena?

Tarmo Toikkanen — Fri, 19 Apr 2013 07:10:13 +0000

OPH väläyttelee opettajien autonomia leikkaamista, koska opettajat eivät hyödynnä tarpeeksi tietotekniikkaa opetuksessaan. Kyseenalaistan tähän uhkaukseen johtaneita päätelmiä ja avaan peliteorian kautta järkevää etenemistapaa myös digitaalisen oppimisen neuvottelukunnalle.

Mikä on tärkeintä? Se, että oppimateriaali on digitaalista ja laitteet kiiltäviä, vai se, että koulussa tehdään jotain mielekästä? Kuva: Juan Jiménez – CC BY 2.0

Selvää on, että Suomen koulutusjärjestelmä menestyy kansainvälisissä vertailuissa. Selvää ei kuitenkaan ole, mistä menestys johtuu. Onko takana opettajien korkea koulutus? Kansankynttilä-aura ja opettajien arvostus? Vähäinen maahanmuuttajien määrä? Suomen kielen foneettisuus? Opettajien ja koulujen autonomia?
Suomalaisten opettajien mahdollisuus valita oppikirjat, opetusmenetelmät sekä jossain määrin jopa ne OPSin osat, joihin keskitytään, ovat maailmalla varsin poikkeuksellisia. Pelkästään Euroopassa useimmissa maissa on hyvin vahva keskusjohto: opetusministeriö määrää, mitkä ovat hyväksytyt oppikirjasarjat ja niitä on pakko käyttää. USAssa, lakimiesten luvatussa maassa, opettajien on pystyttävä tarvittaessa oikeusistuimessa todistamaan, että he ovat opettaneet kaiken mitä piti, kun jonkun huonosti menestyneen oppilaan vanhemmat haastavat opettajan oikeuteen. Ei Suomessa.
Opettajien autonomia Suomessa johtuu siitä, että opettajien osaamiseen on satsattu ja siihen on luotettu. Jo J.V. Snellman aikoinaan patisti pois oppikirjojen keskitetystä hyväksymisprosessista perusteenaan, että opettaja lopulta on vastuussa antamastaan opetuksesta ja on myös paras asiantuntija arvioimaan, mikä materiaali hänen opetustaan parhaiten tukee. Luottamus oli siis vankkaa jo 1800-luvulla.
Omassa työssäni useissa EU-projekteissa olen päässyt näkemään muiden EU-maiden opetuskäytäntöjä, ministeriön edustajia, koulurakennuksia, opettajia ja oppilaita. Väitän, että nimenomaan keskusjohtoisuus tai sen vähäisyys on merkittävin organisatorinen ero Suomen ja muiden maiden välillä.
Kun opettajat ovat autonomisia, he voivat tehdä irtiottoja ja kokeiluja. Kekseliäitä ratkaisuja syntyy ja ne leviävät: tapahtuu innovaatiota. Keskusjohtoisessa Keski-Euroopassa tätä ei juuri tapahdu. Opettajat saavat kokeilla asioita oikeastaan vain osallistuessaan johonkin kehitys- tai pilottiprojektiin, joka antaa heille luvan tehdä asioita eri tavalla. Sivuhypoteesina voisin heittää, että iso osa opetusalan piloteista ja hankkeista EU:ssa saa hyviä tuloksia ihan vain sillä, että hyville opettajille annetaan vapaus kokeilla.
Autonomialla on myös kääntöpuolensa: Opettajia on vaikea pakottaa uusiin suuntiin. Tätä valitteli Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä ITK2013-konferenssin avauspuheenvuorossaan. Aulis kävi läpi uusinta EU-tutkimusta, jossa voitiin todeta, että Suomen kouluissa on laitteistoa ja tekniikkaa EU-keskitasolla, mutta niiden käyttö on selvästi vähäisempää. Laitteita siis on, mutta useimmat opettajat eivät niitä juuri käytä. Tätä puhetta ei verkosta löydy, mutta tässä tiivis haastattelu samasta aiheesta:

Huolta aiheuttaa se, että oppimistulokset vaikkapa matematiikassa ovat pudonneet viimeisten parin vuosikymmenen ajan merkittävästi. Ja koska nyt käsissä on tutkimus, joka osoittaa, että tvt:tä ei käytetä kovin paljon, tästä tehdään johtopäätös, että tietotekniikan vähäinen käyttö on syynä tulosten heikkenemiseen.
Hetkinen! Pieni logiikkatarkistus. Jos 80-luvulla saatiin parempia tuloksia kuin 2010-luvulla, niin tuskin syynä voi olla teknologian vähäinen käyttö 2010-luvulla. Ei sitä teknologiaa silloin 80-luvullakaan käytetty, koska sitä ei ollut olemassa. Mutta tämän johtopäätöksen OPH on kuitenkin tehnyt, eli matala tvt:n käyttö 2010-luvulla aiheuttaa 80-lukua huonommat oppimistulokset.
En tiedä moniko huomasi saman, mutta Aulis väläytteli puheessaan pariinkin kertaan mahdollisuutta “normiohjauksen lisäämiseksi”. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että keskusjohtoa lisätään ja koulujen ja opettajien autonomiaa vähennetään. Ilmeisesti OPH:ssa ja OKM:ssä ollaan niin huolestuneita tietotekniikan vähäisestä käytöstä, että he harkitsevat sen tekemistä pakolliseksi.
Kyseessä olisi melkoinen suunnanmuutos monisatavuotisesta koulutusperinteestämme, joka kuitenkin mittausten mukaan tuottaa maailman parhaita oppimistuloksia. Toivon siis hartaasti, että keskusjohtoisuutta ei lisätä kevyin perustein. Jos luottamus opettajiin rapautuu ja kontrollia ja normeja lisätään, päästään monista muista maista tuttuun kierteeseen: luottamus laskee entisestään, kontrollia lisätään, luottamus vähenee, kontrollia lisätään… Lopulta ollaan USAn tilanteessa, jossa peruskoulun oppilaita testataan kansallisilla standardikokeilla vuosittain koulujen ja opettajien tason varmistamiseksi. Selvyyden vuoksi totean, että tämä ei ole toivottava tulevaisuus. Monesti olen todennut, että Suomen ylioppilaskirjoitusten paras piirre on se, että se on ainoa kansallinen tasokoe eikä niitä ole enempää. Tasokokeet ohjaavat opetusta, kuten lukio-opettajat tietävät: Kaikki tähtää tasokokeessa menestymiseen, koska sitä mitataan ja siitä riippuu koulun maine, tulevien opiskelijoiden taso (parhaat oppilaat haluavat parhaisiin kouluihin) ja siten tuleva menestys.
Loppuun haluan vielä nostaa sen tärkeimmän kysymyksen: Onko uuden teknologian käytön taajuudella mitattavaa yhteyttä oppimistuloksiin? Itse en tällaista tulosta ole mistään löytänyt. Kyse on aina ja joka kerta vain tästä: Oppimistulokset paranevat, jos opetuksen käytännöt muuttuvat. Kaikki ymmärtävät, että jos interaktiivista valkotaulua käytetään samalla tavalla kuin tavallista videotykkiä (eli näytetään juttuja luokalle), mikään ei muutu paitsi koulun hankintakulut. Samoin jos tietokonetta ja videotykkiä käytetään kuten liitutaulua tai piirtoheitintä (eli diojen esittämiseen), mikään ei muutu paitsi koulun hankintakulut.
Tästä syystä en olisi niin huolissani tekniikan käytön vähäisyydestä Suomen kouluissa. Tärkeämpää kuin käytön taajuus on selvittää, miten teknologia voi parantaa oppitunnilla (ja sen ulkopuolella) tapahtuvia aktiviteetteja. Jos on perusteltua väitellä jostain aiheesta oppitunnilla, se luultavasti sujuu paremmin kasvotusten kuin chat-widgettiä käyttämällä.
Viestini OPH:lle on seuraava: Sitä saa, mitä mittaa. Jos teette kysymyksestä “oletko käyttänyt tvt:tä viimeisen viikon aikana” tulosmittarin, tulette saamaan siihen paremman tuloksen. Mutta tällä ei luultavasti ole mitään tekemistä oppimistulosten kanssa. Miettikää, mitä mittaatte ja miten sen mittarin yleistyminen laadunvalvonnassa tulee vaikuttamaan opettajiin ja kouluihin. Opettajat tulevat kuitenkin keksimään yllättävän luovia tapoja menestyä mittarissanne, yllättävin sivuvaikutuksin. Jos ette oikeasti ole varmoja, että se vähiten työtä opettajalta vaativa tapa vastata jonkin mittarin vaatimuksiin todella tuottaa parempia oppimistuloksia, älkää tehkö mittaristanne julkista mittapuuta. Suosittelen jotakin peliteorian perusteosta mittareita laativalle työryhmälle, tai sille uudelle digitaalisen oppimisen neuvottelukunnalle.