Tietoukan blogi

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 3/2012

2012-01-23T08:22:00.038+02:00

Havaintoja viime viikon (16.1.2012-22.1.2012) uutisista:

Viime vuosi oli mittaushistorian yhdeksänneksi lämpimin, kertoo Yhdysvaltain NASA viimetorstaisessa tiedotteessaan. Maailman keskilämpötila vuonna 2011 oli 0,51 celsiusastetta korkeampi kuin vuosien 1951-1980 keskiarvo.

Näin jatkuu globaalin ilmaston lämpenemisen trendi, jossa yhdeksän kymmenestä lämpimimmästä vuodesta on sattunut vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kyseiset säätilastot alkavat vuodesta 1880. Lämpenemisen odotetaan jatkuvan.

Animaatio havainnollistaa, miten yksittäisten vuosien keskilämpötilat ovat muuttuneet vuosina 1880-2011. Sininen väri kartalla ilmentää pidemmän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa matalampia lämpötiloja. Pitkän aikavälin keskiarvoa vastaavat lämpötilat on merkitty karttaan valkoisella. Sävyt keltaisesta punaiseen ilmentävät keskiarvoa yhä korkeampia lämpötiloja.

Samaa asiaa, eli maailman vuosittaisen keskilämpötilan kehitystä, on analysoinut myös Yhdysvaltain NOAA. Heidän mukaansa vuosi 2011 oli havaintohistorian yhdenneksitoista lämpimin vuosi yhdessä vuoden 1997 kanssa, ja keskilämpötilaltaan 0,51 celsiusastetta 1900-luvun keskiarvoa lämpimämpi.

Lämmintä oli siis laskutavasta riippumatta, sekä viilentävästä La Niñasta ja auringon alhaisesta aktiivisuudesta huolimatta. Itse asiassa viime vuosi olikin lämpimin La Niña -vuosi mitä tähän mennessä on havaittu. Lisäksi koko 1900-luvulla oli ylipäätään vain yksi vuosi, joka oli vuotta 2011 lämpimämpi.

Maailman vuosien 1950-2011 keskilämpötilan poikkeama (°C) pitkän aikavälin keskiarvosta. La Niña -vuodet on merkitty sinisin, El Niño -vuodet punaisin pylväin. (Kaavio © NOAA)

Kun El Niño koittaa seuraavan kerran, tiedossa voi hyvinkin olla ennätyslämmin vuosi. James Hansenin mukaan El Niño on tulossa nyt kolmen vuoden kuluessa, eikä sen tarvitse olla kovin voimakaskaan, jotta vuoden globaalin keskilämpötilan ennätys rikkoutuu. Mittaushistorian toistaiseksi kuumimmat vuodet ovat olleet 2005 ja 2010, jotka jakavat lämpötilaston ykkössijan.

Viime vuosi oli keskiarvoiltaan paitsi lämmin myös sateinen. Maailman maa-alueilta mitattiin mittaushistorian toiseksi suurin sademäärä. Sateisempaa on ollut vain vuonna 2010. Globaali keskiarvo kätkee sisäänsä suurta alueellista vaihtelua, kuten kartalta näkyy:

Koko vuoden 2011 sademäärän poikkeama vuosien 1961-1990 keskiarvosta. Ruskeat pallukat kuvastavat keskimääräistä pienempää, vihreät keskimääräistä suurempaa sademäärää. Mitä isompi pallukka, sitä suurempi poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. (Kartta © National Climatic Data Center/NESDIS/NOAA)

Vuoden 2011 merkittäviä kuivuuksia, tulvia ja muita sään ääri-ilmiöitä on koottu myös NOAA:n raportin liitteenä olevaan karttaan. NASA:n ja NOAA:n sääanalyyseistä kirjoittivat Reuters, Mongabay, WWF Climate Blog ja Knight Science Journalism Tracker.

Yllä mainittu WWF:n ilmastoblogi kiinnitti huomiota erityisesti arktisen alueen lämpenemiseen. 64:nnen pohjoisen leveyspiirin eli suurin piirtein pohjoisen napapiirin pohjoispuolella vuosi 2011 oli koko 132-vuotisen havaintohistorian lämpimin. Viime vuosi oli siellä peräti 2,22 celsiusastetta lämpimämpi kuin vuosien 1951-1980 keskiarvo. Poikkeama oli siis noin nelinkertainen verrattuna globaaliin poikkeamaan (joka oli noin puoli astetta), ja suunnilleen kymmenkertainen verrattuna päiväntasaajan seudun lukemiin (pari-kolme asteen kymmenesosaa).

Nuo leveysvyöhykekohtaiset lämpötilat löytyvät NASA:n ylläpitämästä taulukosta. Arktisen alueen lämpötilat ovat sarakkeessa, joka on otsikoitu "64N-90N". Taulukkoa silmäillessä huomaa heti, että pohjoisten seutujen muita jyrkempi lämpeneminen on jatkunut jo pidempään.

Arktisen alueen ennätyslämpimän vuoden 2011 poimivat esiin myös Arctic Sea Ice Blog ja Climate Progress.

Kuriositeettina mainittakoon vielä, että maapallon maantieteellisellä etelänavalla mitattiin viime vuonna ennätyksellisen korkea lämpötila. Keskikesällä, joulupäivänä 2011 syntynyt uusi lämpöennätys on -12,3 celsiusastetta.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 2/2012

2012-01-15T16:16:00.038+02:00

Havaintoja viime viikon (9.1.2012-15.1.2012) uutisista:

Euroopan linnut ja päiväperhoset ovat jääneet maantieteellisesti jälkeen ilmaston lämmetessä. Yhä pohjoisempana on yhä lämpimämpää, mutta näiden eläinten levinneisyysalueet eivät ole siirtyneet pohjoisen suuntaan yhtä vauhdikkaasti. Tällainen yleiskuva saatiin tutkimuksesta, joka julkaistiin viikko sitten.

Tutkimuksessa tarkasteltiin 9490 lintuyhteisön ja 2130 perhosyhteisön muutoksia Euroopassa vuosina 1990-2008. Lintuhavainnot oli kerätty Ruotsista, Iso-Britanniasta, Ranskasta, Alankomaista, Tšekin tasavallasta ja Espanjasta. Perhoshavainnot puolestaan olivat peräisin Suomesta, Iso-Britanniasta, Alankomaista ja Espanjasta. Sääasema nostaa hattua sille suurelle luontoharrastajien joukolle, jonka keräämiä havaintoja (ks. kartat) tässä hyödynnettiin!

Analysoitujen havaintojen perusteella sekä lintujen että perhosten elämässä on tapahtunut nopeita muutoksia kahden vuosikymmenen kuluessa. Lintulajien levinneisyysalueet ovat siirtyneet keskimäärin 37 kilometriä ja perhoslajien 114 kilometriä pohjoisemmaksi.

Lintujen ja perhosten lisääntymiskauden aikainen ilmaston lämpeneminen on kuitenkin ollut vielä paljon nopeampaa. Lämpötilojen esiintymisalueet ovat siirtyneet keskimäärin 249 kilometriä pohjoisemmaksi. Linnut ovat jääneet lämpötilojen siirtymisestä jälkeen 212 kilometriä ja perhoset 135 kilometriä, eli niille on kertynyt niinsanottua ilmastovelkaa.

Ei tiedetä, mitä kaikkia ekologisia seurauksia lintujen ja perhosten levinneisyysmuutosten eritahtisuudella on pidemmällä aikavälillä. Ongelmia voi olla tiedossa esimerkiksi siellä, missä perhostoukkia ei olekaan sopivasti tarjolla juuri silloin, kun linnut tarvitsisivat niitä ravinnokseen.

Lintu- ja perhostutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kirjoittivat ABC, Yle Uutiset ja tutkimukseen osallistunut Suomen ympäristökeskus.

Jättiläisalbatrossi (Diomedea exulans) on maailman suurin merilintu. Sen siipien kärkiväli voi olla jopa kolme ja puoli metriä. (Kuva © Paul Tixier/CNRS/UFZ)

Jättiläisalbatrossi on vaarantuneeksi luokiteltu lintulaji, jota on koko maailmassa jäljellä noin 8000 pesivää paria. Se pesii eteläisen pallonpuoliskon valtameren saarilla, esimerkiksi Crozetsaarilla, jotka sijaitsevat suunnilleen Madagaskarin ja Etelämantereen puolivälissä.

Tärkein yksittäinen jättiläisalbatrossia uhkaava tekijä on merialueilla harjoitettu pitkäsiimakalastus. Lintuja menehtyy takerruttuaan tonnikaloille tarkoitettuihin syötteihin. Crozetsaarilla tämä on koskettanut erityisesti albatrossinaaraita, jotka ovat suosineet samoja subtrooppisia kalavesiä kuin ihmisetkin. Jättiläisalbatrossikoiraat ovat onnekseen liikkuneet enemmän turvallisemmilla, eteläisemmillä merialueilla.

Viime aikoina Crozetsaarten jättiläisalbatrossit ovat kuitenkin hyötyneet Eteläisen jäämeren tuuliolosuhteiden muutoksesta. Eteläisen pallonpuoliskon länsituulet ovat voimistuneet ja siirtyneet lähemmäksi etelänapaa. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana Crozetsaarten jättiläisalbatrossit - myös naaraat - ovat seuranneet muuttuneita tuulia siten, että lintujen ravinnohankinta-alue on sekin nyt entistä etelämpänä.

Pesimäaikaiset ravinnonhakumatkat suuntautuvat siis vähemmän vaarallisille vesille kuin ennen. Myös matkojen kesto on lyhentynyt, kun tuulet ovat olleet albatrossien kannalta suotuisampia. Vuonna 1970 yhden matkan kesto oli keskimäärin 12,4 vuorokautta, mutta vuonna 2008 enää vain 9,7 vuorokautta. Ravinnonhaussa vuorottelevat jättiläisalbatrossivanhemmat tekevät näitä matkojaan tuhansien kilometrien päähän pesältä. Se on huikean paljon, mutta toisaalta albatrossin lento on hyvin energiatehokasta - sopivan voimakkaassa tuulessa lintu lentää pääasiallisesti liitelemällä.

Samalla kun albatrossit alkoivat suoriutua ravinnohakumatkoistaan lyhyemmässä ajassa, niiden pesiminen alkoi onnistua paremmin. Yhä harvempi muna tai poikanen päätyy hylätyksi. Lisäksi jo muutenkin muhkean kymmenkiloiset emolinnut ovat nykyisin noin kilon verran pulskempia kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Crozetsaarten jättiläisalbatrossien elämä voi valitettavasti hankaloitua uudestaan, jos tuuliolot jatkavat muuttumistaan ilmastoskenaarioiden mukaisesti. Eteläisen pallonpuoliskon länsituulet saattavat siirtyä vuoteen 2080 mennessä vieläkin lähemmäs etelänapaa. Albatrosseille sopivimmat tuulet voivat silloin puhaltaa epäkäytännöllisen kaukana pesimäsaarilta.

Crozetsaarilla pesivä jättiläisalbatrossi saa tutkijoilta seurantalaitteen kannettavakseen. (Kuva © David Gremillet/CNRS/UFZ)

Albatrossitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä uutisoivat yksityiskohtia täydentäen ScienceNOW, ABC ja New Scientist.

Vuoden 2011 globaalit sääkatsaukset eivät ole tätä kirjoitettaessa vielä ilmestyneet. Niitä odotellessa on tarjolla runsaasti muita viime vuotta koskevia sää-, luonto- ja ympäristöaiheisia yhteenvetoja:

ennätyslämpötilat maailmassa (Dr. Jeff Masters' WunderBlog)
vuoden kalleimmat sääkatastrofit (Dr. Jeff Masters' WunderBlog)
ympäristöterveys (Environmental Health News)
maailman ympäristöasiat (The Guardian)
maailman ympäristöasiat (Mongabay)
trooppiset sademetsät (Mongabay)
Aasian-Tyynenmeren alueen ympäristöasiat (China Daily)
sää Australiassa (Australian Government BoM)
säätapahtumat Kanadassa (CBC)
sään pahimmat ääri-ilmiöt Yhdysvalloissa (C2ES)
sääennätyksiä Yhdysvalloissa (Dr. Jeff Masters' WunderBlog)
tornadot Yhdysvalloissa (Dr. Jeff Masters' WunderBlog)
sää Irlannissa (Met Éireann)
sää ja luonto Iso-Britanniassa (The Guardian)
sää Iso-Britanniassa (Met Office)
hydrologinen vuosi Iso-Britanniassa (CEH)
sää Saksassa (Deutscher Wetterdienst)
sää Ruotsissa (SMHI)
vuoden keskilämpötila Ruotsissa ja linkkejä muihin maihin (SMHI)
asiaa uutiskirjoittelusta (The Observatory)
"The 2011 Climate B.S. of the Year Awards" (Climate Progress)
ympäristöuutiskuvia (The Guardian)

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 1/2012

2012-01-10T17:53:00.000+02:00

Tällä viikolla ei ilmesty uutiskatsausta, mutta viime viikon (2.1.2012-8.1.2012) uutislinkit ovat tarjolla tavalliseen tapaan.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 52/2011

2012-01-04T21:32:00.000+02:00

Tällä viikolla ei ilmesty uutiskatsausta, mutta viime viikon (26.12.2011-1.1.2012) uutislinkit ovat tarjolla tavalliseen tapaan.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 51/2011

2011-12-27T19:39:00.001+02:00

Tällä viikolla ei ilmesty uutiskatsausta, mutta viime viikon (19.12.2011-25.12.2011) uutislinkit ovat tarjolla tavalliseen tapaan.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 50/2011

2011-12-20T20:31:00.002+02:00

Tietoukan katsaukset ovat taas muutaman viikon mittaisella joulutauolla. Viime viikon (12.12.2011-18.12.2011) uutislinkit ovat kuitenkin tarjolla tavalliseen tapaan.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 49/2011

2011-12-11T15:04:00.016+02:00

Havaintoja viime viikon (5.12.2011-11.12.2011) uutisista:

Arktisen merijään ala kasvoi marraskuussa jokseenkin tavallisella nopeudella. Niukkajäisestä alkuasetelmasta johtuen jääala jäi kuitenkin kauas pitkän aikavälin keskiarvoista. Jään keskimääräinen ala ylsi tässä marraskuussa vain noin 10,01 miljoonaan neliökilometriin, mikä on mittaushistorian kolmanneksi pienin arktisen merijään marraskuinen ala.

Jäätä oli nyt noin 1,3 miljoonaa neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 marraskuussa keskimäärin. Jään marraskuisen keskialan pienuusennätys on peräisin vuodelta 2006, ja siihen verrattuna jäätä oli nyt vain noin 170 000 neliökilometriä enemmän.

Vuoden 2011 marraskuun lopussa jäätä oli keskimääräistä vähemmän Barentsin-, Karan- ja Tšuktšimerellä sekä Hudsoninlahdella, joka oli lähes kokonaan jäätön.

Arktisen merijään keskimääräinen ala marraskuussa 2011. Jäinen merialue on osoitettu valkoisella värillä. Vuosien 1979-2000 marraskuun merijään mediaaniala on merkitty karttaan vaaleanpunaisella ääriviivalla. Vasemmalla alhaalla näkyy mediaaniviivan halkoma Hudsoninlahti lähes kokonaan sinisenä eli jäättömänä. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

NSIDC:n jääkatsauksesta uutisoi Eye on the Arctic.

Arktisen merijään pidemmän aikavälin tilastoja saatiin viime viikolla vaihteeksi Kanadasta. Vuosina 1968-2010 Kanadan kesäaikainen arktinen merijää on vähentynyt kaikilla maan yhdeksällä merialueella, etenkin Hudsoninlahden-Labradorinmeren-Baffininlahden seudulla.

Pahin jääkato on tapahtunut Labradorinmerellä, missä kesäinen jääala on pienentynyt vuosien 1968 ja 2010 välillä hätkähdyttävät 73 prosenttia.

Hudsoninlahdella, joka on maailman eteläisimmän jääkarhupopulaation asuinaluetta, kesän merijäät ovat vähentyneet neljässä vuosikymmenessä 45 prosenttia. Tällainen jäätrendi on jääkarhuille vakava ongelma.

Seitsemällä merialueella yhdeksästä on vuosien 1968-2010 kaikkein pienin kesäjään määrä koettu viiden viime vuoden (2005-2010) aikana. Kesäisen merijään paljousennätykset puolestaan painottuvat 1970-luvulle.

Merenkulku-uutisista tutun Luoteisväylän eteläinen reitti (punainen viiva kartan vihreäksi merkityllä merialueella) menetti kesäisestä jäisyydestään 25 prosenttia vuosina 1968-2010. Saman väylän pohjoisemmalla reitillä ei havaittu tilastollisesti merkittävää jääolojen muutosta.

Kanadan merijäätilastoista uutisoivat CBC (interaktiivisen kartan kera) ja Nunatsiaq News.

Trooppista sademetsää ja sen sirpaleita Brasiliassa. (Kuva: Neil Palmer/CIAT/Creative Commons)

Viikon iloisimmat uutiset tulevat Brasiliasta, missä Amazonin alueen metsäkato on ollut taas kerran vuositasolla ennätyksellisen pientä. Tämä oli jo kolmas vuosi peräkkäin, kun metsän hävitys on ollut verkkaisempaa kuin edellisenä vuonna. Lisäksi metsäkato oli vähäisempää kuin kertaakaan vuoden 1988 jälkeen.

Elokuun 2010 ja heinäkuun 2011 välillä metsän pinta-ala kutistui alustavien tietojen mukaan vain noin 6238 neliökilometrin verran. Metsää menetettiin nyt siis noin 11 prosenttia vähemmän kuin edellisen kahdentoista kuukauden aikana.

Brasilian metsäuutisista kertoivat Mongabay, Nature News Blog, Yale Environment 360 ja Reuters.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 48/2011

2011-12-05T20:40:00.009+02:00

Havaintoja viime viikon (28.11.2011-4.12.2011) uutisista:

Kolmipiikin ja siinä loisivan heisimadon tutkiminen on paljastanut, miten ympäristön lämpeneminen muuttaa sisäloisen ja sen isäntäkalan yhteiselämää isäntälajin kannalta ikävällä tavalla.

Tutkijat kasvattivat laboratorio-oloissa kolmipiikkejä, jotka kantoivat Schistocephalus solidus -loismatoa. Osaa kaloista pidettiin 15 asteen ja osaa 20 asteen lämpötilassa. Lämpimässä kalojen loiset kasvoivat nelinkertaisella nopeudella verrattuna viileämpään ympäristöön.

Mitä isommaksi loisen toukka kasvaa isäntäkalassa, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on menestyä lisääntymisessään. Korkeampi lämpötila oli siis loisen kannalta parempi vaihtoehto. Kolmipiikille lämpimästä oli kuitenkin haittaa. Kalat kasvoivat kasvoivat paremmin viileämmässä vedessä.

Tutkimuksen perusteella näyttää myös siltä, että loisituksi joutuminen muuttaa kolmipiikin käyttäytymistä. Suurikokoisimpia loistoukkia kantavat kolmipiikkiyksilöt hakeutuivat kokeessa lämpimämpään veteen, joka siis hyödyttää kalassa olevaa loista mutta haittaa kalaa itseään.

Kolmipiikeistä ja niiden loisista saadut tutkimustulokset saavat pohtimaan, missä määrin ilmaston lämpeneminen voisi johtaa loisten runsastumiseen luonnonvaraisissa eläinpopulaatioissa.

Kolmipiikkejä (Gasterosteus aculeatus), jotka ovat saaneet Schistocephalus solidus -tartunnan. Loisen toukat kasvavat kalan ruumiinontelossa, minkä seurauksena kalan vatsa pullistuu. Kyseessä oleva heisimatolaji ei lisäänny vielä tässä elinkiertonsa vaiheessa, vaan vasta kun isäntäkala päätyy linnun saaliiksi ja loinen siten linnun, uuden isäntänsä, elimistöön. (Kuva © University of Leicester)

Loistutkimus julkaistiin Global Change Biology -lehdessä.

Viime viikolla julkistettiin useita dokumentteja, jotka käsittelevät ilmastonmuutoksen laajempia kokonaisuuksia, vaikkakin vain ympäristön fysikaalisten muutosten osalta.

Australian hallituksen tutkimusohjelma raportoi ilmastonmuutoksesta läntisen Tyynenmeren saarivaltioissa (Climate Change in the Pacific: Scientific Assessment and New Research), australialaiselta ACE-tutkimuskeskukselta saatiin yhteenveto Eteläisen jäämeren tilanteesta (Position Analysis: Climate Change and the Southern Ocean) ja Maailman ilmatieteen järjestö WMO antoi alustavia ennakkotietoja vuoden 2011 säätapahtumista maailmassa (Provisional Statement on the Status of the Global Climate).

Tällaisten raporttien pääkohtienkin tiivistäminen on vaikeaa, ja mitä tiiviimmäksi viesti täytyy saada, sitä lähemmäs tullaan yhtä ainoaa lausetta "keskilämpötilat ovat nousseet, ja sillä on monenlaisia seurauksia".

Jopa Yhdysvaltain NOAA:n tämänvuotinen Arctic Report Card näyttää kiteyttävän pääsanomansa etusivullaan näin: "Hellittämätön lämpeneminen on aiheuttanut dramaattisia muutoksia Pohjoisessa jäämeressä ja sen ekosysteemissä". Lämpötilan keskeinen merkitys ei ole sivuutettavissa.

Arctic Report Card on kuitenkin paljon tuota monipuolisempi katsaus arktisen alueen viimeaikaiseen tilanteeseen. Vaikka sekin on vieraskielinen ja raskaslukuinen, suosittelemme sen silmäilemistä. Siinä ovat mukana sekä fysikaalisen ympäristön että eliömaailman ilmiöt. Raportti on jäsennelty selkeästi ja antaa jo sitä kautta tuntumaa siihen, miten moniosaisen palapelin paloja kolmipiikki ja keskilämpötila ovat.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 47/2011

2011-11-29T12:40:00.021+02:00

Havaintoja viime viikon (21.11.2011-27.11.2011) uutisista:

Atlantin tämänkesäinen virallinen hurrikaanikausi päättyy huomenna eli marraskuun vaihtuessa joulukuuksi. Kuten keväällä ennustettiinkin, tämän vuoden hurrikaanikaudesta tuli Atlantilla keskimääräistä aktiivisempi, itse asiassa erittäin aktiivinen. Trooppisia pyörremyrskyjä muodostui yhteensä yhdeksäntoista.

Vuosi 2011 sijoittuu yhdeksällätoista myrskyllään kaikkien aikojen tilastoissa kolmannelle sijalle yhdessä vuosien 1887, 1995 ja 2010 kanssa. Tätä suurempi määrä trooppisia pyörremyrskyjä on havaittu Atlantilla vain vuosina 1933 (21 myrskyä) ja 2005 (28 myrskyä). Tilastot alkavat vuodesta 1851, ja niiden mukaan Atlantin hurrikaanikauden aikana muodostuu keskimäärin yksitoista myrskyä.

Hurrikaaniksi voimistuneiden myrskyjen osuus jäi tänä vuonna suhteellisen pieneksi. Hurrikaaneja on muodostunut vuosittain keskimäärin kuusi kappaletta, mutta tänä vuonna niitä tuli vain seitsemän, vaikka myrskyjen kokonaismäärä oli niin suuri. Irene oli niistä ainoa, joka iski maihin Yhdysvalloissa.

Atlantin hurrikaanikausi 2011. Kauden ensimmäinen nimetty trooppinen pyörremyrsky, Arlene, alkaa näkyä tässä satelliittikuva-animaatiossa noin 43 sekunnin kohdalla.

Osa Atlantin trooppisista pyörremyrskyistä kulki kauas pohjoiseen. Irene, Maria ja Ophelia osuivat maihin Kanadassa. Katia eteni heikentyneenä mutta silti vaarallisena Brittein saarille asti (ks. The Guardian, Met Office, BBC, Royal Society for the Protection of Birds). Met Officen uutisryhmän mukaan tällaisia hurrikaanien "jäännösmyrskyjä" on kulkeutunut Iso-Britanniaan useita kertoja viimeisen 20 vuoden aikana.

Katian ja Ophelian rippeet tuntuivat myös Suomen säässä. Ilmatieteen laitoksen @meteorologit kommentoi myrskyilmiötä Twitterissä 7.9.2011 näin: "Osa säämalleista tuo hurrikaani Katian jäänteet Skandinaviaan ensi vkon ke-to. Tilanne ei olisi harvinainen, toistuu n. joka neljäs syksy."

Atlantin trooppisia pyörremyrskyjä 9.9.2011. Katia on tässä jo Pohjois-Amerikan koillisrannikolla. Viikon sisällä se saatiin tuta vielä muun muassa Brittein saarilla ja Suomessa asti. (Kuva: Rob Gutro/NASA's Goddard Space Flight Center/Creative Commons)

Atlantin hurrikaanikaudesta, ennusteista ja tilastoista kirjoitti yksityiskohtaisesti Dr. Jeff Masters' WunderBlog.

Tyynenmeren itäosan hurrikaanikausi poikkesi keskimääräisestä jokseenkin vastakkaiseen suuntaan kuin Atlantin kausi. Trooppisia pyörremyrskyjä syntyi vain yksitoista, kun keskiarvo on viisitoista. Ennätyksellinen suuri osa myrskyistä voimistui hurrikaaniksi. Vain yhdestä myrskystä ei tullut hurrikaania!

Itä-Tyynellämerellä muodostuu keskimäärin kahdeksan hurrikaania kaudessa. Tänä vuonna niitä oli siis kymmenen.

Viime viikolla Tyynenmeren kausi huipentui vielä yhteen ennätykseen, kun poikkeuksellisen myöhäinen hurrikaani Kenneth ilmestyi kuvioihin. Kenneth voimistui nelosluokan hurrikaaniksi nopeasti, ja siitä tuli ylivoimaisesti voimakkain näin myöhään vuodesta esiintynyt itäisen Tyynenmeren trooppinen pyörremyrsky. Vastaavaa ei ole koettu Atlantillakaan.

Aina yhtä perusteellinen Dr. Jeff Masters' WunderBlog kirjoitti myös näistä aiheista eli itäisen Tyynenmeren hurrikaanikaudesta ja Kennethistä, ja vielä lisää Kennethistä.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 46/2011

2011-11-22T15:36:00.014+02:00

Havaintoja viime viikon (14.11.2011-20.11.2011) uutisista:

Koillisväylän purjehduskausi venyi tänä vuonna ennätyksellisen pitkäksi. Kausi alkoi, kun belgialaisomisteinen säiliöalus Perseverance suuntasi kesäkuun 29:ntenä päivänä Murmanskin satamasta kohti Kiinaa.

Samainen Perseverance oli sattumoisin myös kauden päättäjänä, kun se kulki marraskuun 18:ntena taas kerran Beringinsalmesta Tyynellemerelle. Purjehduskaudesta tuli näin peräti kuukauden verran pidempi kuin vuonna 2010.

Tänä vuonna Koillisväylällä kulki myös aiempaa suuria säiliöaluksia. Jättitankkereiden käyttö oli mahdollista, koska ahtojäätä oli niin vähän tietyissä paikoissa missä vesi on syvempää, kauempana mantereesta. Koillisväylällä on tällaisia vaihtoehtoisia reittejä esimerkiksi Uuden-Siperian saarten tienoilla.

Venäjän liikenneministeriössä odotetaan, että viimeaikainen suuntaus jatkuu ja vuoteen 2020 mennessä Koillisväylää pitkin kuljetetaan vuosittain yli 30-kertainen määrä rahtia viimevuotiseen verrattuna. Murmanskin ja Koillisväylän kautta kuljetetaan nykyään muun muassa maakaasua ja öljyä, jotka on porattu Venäjän länsipuoliskosta.

Murmanskin satama-aluetta vuonna 2007. (Kuva: Antonio Bonanno/Creative Commons)

Laivaliikenne on kasvamaan päin muuallakin kuin Koillisväylällä. Mitä päästöjä siitä syntyykään?

Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO päätti heinäkuussa, että uusien alusten on täytettävä tietynlaiset energiatehokkuuden vaatimukset. Nyt on valmistunut arvio siitä, miten uudet säännöt vaikuttavat kansainvälisen laivaliikenteen ilmastopäästöihin. Energiatehokkuusvaatimus vähentänee laivaliikenteen hiilidioksidipäästöjä vuosittain keskimäärin noin 150 miljoonaa tonnia vuoteen 2020 mennessä.

Laivaliikenne ei tällä toimenpiteellä vielä puhtaaksi muutu, mutta onhan se hienoa että asiassa on päästy edes alkuun. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kansainvälisen laivaliikenteen energiatehokkuudesta on tehty sitovia päätöksiä. Nämä historialliset säännöt astuvat voimaan vuoden 2013 alussa.

Sään päivittäisen vaihtelun voimakkuus on muuttunut noin kolmasosassa maailmaa tilastollisesti merkittävässä määrin. Vuosien 1984-2007 auringonpaisteisuutta koskevista satelliittihavainnoista paljastuu, että etenkin Afrikan ja Aasian trooppisilla alueilla äärimmäisen aurinkoiset ja äärimmäisen pilviset päivät ovat nykyisin yleisempiä kuin 1980-luvulla.

Aurinkoisuuden ja pilvisyyden ääripäiden päivittäinen esiintyminen vuosina 1984-2007. Kartan vihreillä alueilla ääripäät kävivät yleisemmiksi, punaisilla alueilla ääripäät harvinaistuivat. Alue jolta dataa ei ollut riittävästi on jätetty kartassa mustaksi. (Kartta ©: David Medvigy)

Samassa tutkimuksessa tarkasteltiin myös sademäärän päivittäistä vaihtelua vuosina 1997-2007. Sateisuudessa nähtiin samansuuntainen muutos kuin aurinkoisuudessakin. Sademäärän päivittäinen vaihtelu kasvoi suuressa osassa maailmaa, etenkin tropiikissa.

Tutkijat muistuttavat lehdistötiedotteessa, että tällaisella sään tasaisuuden vähenemisellä voi olla käytännön merkitystä esimerkiksi aurinkovoimaloille, maanviljelykselle ja trooppisten tautien esiintymiselle.

Säätutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä.

Hallitustenväliseltä ilmastopaneelilta (IPCC) on tulossa helmikuussa laaja raportti, joka käsittelee varautumista sään ääri-ilmiöihin. Raportista julkistettiin viime viikolla ennakkoon päättäjille tarkoitettu yhteenveto (ulkoasultaan luonnosmainen pdf) ja lyhyt "fact sheet" (lukijaystävällisempi pdf).

Yhteenveto sisältää arvioita sään ääri-ilmiöiden todennäköisyyksistä ilmaston muuttuessa. Sen mukaan on muun muassa "käytännössä varmaa" (99-100 prosentin todennäköisyys) että äärimmäisen kuumia päiviä tulee olemaan tällä vuosisadalla useammin kuin nykyisin, ja äärimmäisen kylmiä päiviä harvemmin kuin nykyisin.

Varmimmasta päästä on myös helleaaltojen paheneminen. On "erittäin todennäköistä" (90-100 prosentin todennäköisyys) että suurimmalla osalla maa-alueista sattuu helleaaltoja entistä useammin tai että ne ovat entistä pidempiä tai entistä intensiivisempiä.

IPCC:n ennakkoyhteenvedosta kirjoittivat muun muassa AlertNet, BBC News, The Guardian, Dr. Jeff Masters' WunderBlog, Nature News, WWF Climate Blog, Dot Earth ja Knight Science Journalism Tracker. Suomessa siitä tiedotti Ilmatieteen laitos.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 45/2011

2011-11-15T14:51:00.016+02:00

Havaintoja viime viikon (7.11.2011-13.11.2011) uutisista:

Hiilidioksidin, metaanin ja typpioksiduulin määrä ilmakehässä kasvoi taas viimekin vuonna. Tällä kertaa tämä uutinen tulee Yhdysvaltain NOAA:lta, joka julkisti viime viikolla vuosittaisen kasvihuonekaasuindeksinsä, Annual Greenhouse Gas Index.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli vuonna 2010 keskimäärin 389 miljoonasosaa (ppm). Vuonna 2009 se oli vielä noin 386 miljoonasosaa. Viime vuosikymmeninä pitoisuuden kasvunopeus on kiihtynyt.

Metaanin määrä ilmakehässä kasvoi vuonna 2010 jo neljäntenä perättäisenä vuonna sen jälkeen, kun metaanipitoisuus oli ensin pysynyt lähes muuttumattomana vuosikymmenen ajan. Nyt pitoisuus on noussut 1799 miljardisosaan (ppb). Edellisenä vuonna eli 2009 pitoisuus oli 1794 miljardisosaa.

Hiilidioksidi ja metaani ovat tämänhetkiseltä ilmastovaikutukseltaan ylivoimaisesti tärkeimmät kasvihuonekaasut.

Muista kasvihuonekaasuista mainittakoon erikseen vielä kloorifluorihiilivedyt CFC-11 ja CFC-12. Ne ovat jatkaneet hidasta vähentymistään, kiitos Montrealin pöytäkirjan.

Kasvihuonekaasuindeksin arvo vuosina 1979-2010. Indeksin arvo kuvastaa kahdenkymmenen tärkeimmän kasvihuonekaasun yhteenlaskettua säteilypakotetta eli ilmastoa lämmittävää vaikutusta. Vuosi 1990 on sovittu vertailuvuodeksi eli sen indeksiarvo on yksi. Vuonna 2010 indeksin arvo oli 1,29 eli säteilypakote oli 29 prosenttia suurempi kuin vuonna 1990. (Kaavio © NOAA)

Vuoden 2010 kasvihuonekaasuindeksistä uutisoi Los Angeles Times.

Hiilidioksidin esiteollinen pitoisuus ilmakehässä, 280 miljoonasosaa, on siis jäänyt todella kauas taakse, eikä tämän tupruttelun loppu ole vieläkään näkyvissä. Viime vuonna maailmantalouden hiili-intensiteetti kasvoi eli maailman hiilipäästöt kasvoivat nopeammin kuin talous, kertoo konsulttiyhtiö PricewaterhouseCoopersin (PwC) laskema hiili-indeksi PwC Low Carbon Economy Index 2011.

Tätä ei-toivottua käännettä edelsi vuosikymmenen mittainen jakso, jonka aikana maailmantalouden hiili-intensiteetti pieneni, vaikkakin hyvin hitaasti, keskimäärin vain 0,7 prosenttia vuodessa. Viime vuonna maailmantalouden hiili-intensiteetti sitten nousikin äkisti 0,6 prosenttia. Siinä missä bruttokansantuote kasvoi 5,1 prosenttia, hiilipäästöt kasvoivat 5,8 prosenttia.

Maailmantalouden hiili-intensiteetin viimevuotinen nousu johtuu osittain siitä, että talous kasvoi maissa, joiden hiili-intensiteetti on muutenkin korkea.

Aivan erityisesti viime vuoden nousu johtuu kuitenkin siitä, että kun talous toipui vuosien 2008-2009 notkahduksesta, monissa G20-maissa se tapahtui "likaisella" tavalla eli myös talouden hiili-intensiteetti kasvoi.

Vain seitsemässä G20-maassa talouden hiili-intensiteetti pieneni viime vuonna: Argentiinassa, Australiassa, Etelä-Afrikan tasavallassa, Intiassa, Kanadassa, Meksikossa ja Turkissa. Talouden hiili-intensiteetti nousi keskiarvoa enemmän (eli talouden kehitys oli erityisen "likaista") Brasiliassa, Etelä-Koreassa, Iso-Britanniassa, Japanissa, Saudi-Arabiassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa.

Jotta maailman keskilämpötilan nousu saataisiin pidettyä alle kahdessa celsiusasteessa, olisi maailmantalouden hiili-intensiteetin alettava nyt heti pienentyä 4,8 prosentilla vuosittain. Niin nopea prosentuaalinen muutos ei ole valtiotasolla ennennäkemätöntä, mutta nyt sitä tarvittaisiin maailmanlaajuisesti ja todella pitkään, nimittäin vuoteen 2050 asti.

Minkä maan bruttokansantuote kasvoi vuonna 2010 viisi ja puoli prosenttia mutta hiilipäästöt vain 0,1 prosenttia? Vihje löytyy kuvasta ja vastaus kuvan alta:

Oikea vastaus: Meksiko (keskimmäinen lippu). Meksikon talouden hiili-intensiteetti pieneni vuonna 2010 esimerkilliset 5,1 prosenttia. (Kuva: Ken Bosma/Creative Commons)

PwC:n hiili- ja talousraportista kirjoittivat BBC ja The Guardian.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 44/2011

2011-11-08T14:04:00.044+02:00

Havaintoja viime viikon (31.10.2011-6.11.2011) uutisista:

Arktisen merialueen jäätyminen eteni lokakuussa nopeasti, mikä on tyypillistä tähän aikaan vuodesta. Esimerkiksi Koillis- ja Luoteisväylä eivät ole enää auki.

Ripeästä jäätymisestä huolimatta arktisen merijään lokakuinen ala jäi suhteellisen pieneksi. Tämän lokakuun keskimääräiseksi jääalaksi mitattu 7,10 miljoonaa neliökilometriä on mittaushistorian toiseksi pienin arktisen merijään lokakuinen ala. Se on noin 24 prosenttia pienempi kuin vuosien 1979-2000 lokakuiden keskiarvo.

Suuria avovesialueita oli nyt lokakuun lopulla vielä Beaufortinmerellä ja Tšuktšimerellä. Avoveden ansiosta ilma pysyi epätavallisen lämpimänä näillä merialueilla ja Siperian rannikolla. Lokakuun keskilämpötilat olivat jopa 5-8 astetta keskimääräistä korkeampia.

Ylempänä ilmakehässä, noin tuhannen metrin korkeudessa, oli lokakuussa keskimääräistä lämpimämpää suurimmassa osassa Pohjoista jäämerta. Lokakuun keskilämpötilat viipyilivät siellä 1-4 astetta keskiarvon yläpuolella, mikä on myös epätavallista.

Pohjoisen napa-alueen keskilämpötila 1.10.-28.10.2011 noin kilometrin korkeudessa. Värit vihreästä keltaisen kautta punaiseen kuvastavat keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Keskimääräistä kylmempää (siniset ja violetit sävyt) oli lähinnä Grönlannissa ja Koillis-Kanadassa. Suomi on kartassa ylhäällä vasemmalla, noin kello yhdessätoista. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

Jäätilanteen kehittymistä voi seurata perinteiseen tapaan Yhdysvaltain NSIDC:n kartalta, jota päivitetään kerran vuorokaudessa. Merijäätä, silloin kun sitä on, voi tuijottaa nykyisin myös nettikameran välityksellä, silloin kun se toimii. Tämä kamera sijaitsee Alaskan Barrow'ssa, eli käytännössä Beaufortinmeren ja Tšuktšimeren rajalla.

Toinen ajankohtainen nettikamera löytyy Kanadan Churchillistä, missä jääkarhuja norkoilee odottelemassa Hudsoninlahden jäätymistä - toisin sanoen odottelemassa pääsyä hyljeapajille. Kuvassa voi nähdä hyvällä tuurilla vaikkapa kumpareella lepäilevän jääkarhun tai maastokuormurillisen säpiseviä jääkarhuturisteja.

Merijään väheneminen pidemmällä aikavälillä voi ajaa jääkarhun todella ahtaalle (ks. Tietoukan ilmastouutiset 6/2011). Pienenä käänteenä parempaan tulee nyt, että jääkarhun uhanalaisuusluokitusta on tarkistettu Kanadassa. Uuden arvion mukaan jääkarhu tarvitsee lajina erityistä silmälläpitoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kanadan viranomaisten on laadittava kansallinen suunnitelma siitä, miten jääkarhun vakavampi uhanalaistuminen estetään.

NASA:n IceBridge-tutkijat ovat jälleen kentällä jäämassoja mittaamassa, tällä kertaa Etelämantereella. Lokakuun 14:nnen päivän tutkimuslennolla he havaitsivat aivan sattumalta pitkän halkeaman Pine Islandin shelfijäätikössä. Varta vasten tämän yllätyslöydön yksityiskohtaiseksi tutkimiseksi tehtiin vielä toinenkin lento.

Halkeama oli löydettäessä noin 29 kilometriä pitkä sekä keskimäärin 80 metriä leveä ja 50-60 metriä syvä. Se kasvaa, minkä seurauksena jäätiköstä lohkeaa aikanaan irti noin 880 neliökilometrin kokoinen lauttamainen jäävuori. Lohkeamisen arvellaan tapahtuvan ehkä jo tämän vuoden lopulla tai varhain ensi vuonna. Edellisen kerran Pine Islandin jäätikkö eli PIG (engl. Pine Island Glacier) poiki jättimäisen jäävuoren vuonna 2007.

Jättijäävuoren lohkeaminen antarktisesta jäätiköstä ei sinänsä ole poikkeuksellista, eikä tämänkertainen jäävuori anna erillistä lisäsyytä ilmastohuoleen.

Toisaalta tiedetään, että PIG on menettänyt massaansa nopeasti vuodesta 2006 lähtien. Se suurin yksittäinen väylä, jonka kautta Länsi-Antarktiksen jäätä virtaa mereen. Ja kun tämänkertainen jäävuori on irronnut ja ajelehtinut pois, PIGin ulkoreuna on luultavasti vetäytynyt pidemmällle kuin kertaakaan vuoden 1940 jälkeen eli sinä aikana kun jäätikön reunan sijaintia on seurattu.

Vaikka tämä jäävuoren irtoaminen onkin suhteellisen tavallinen asia, tutkijat ovat innoissaan siitä, että sattuivat paikan päälle juuri sopivalla hetkellä. Jättimäisen jäävuoren syntyprosessia ei ole aiemmin mitattu lentokoneesta näin yksityiskohtaisesti. Aiempi tutkimus vastaavanlaisista tapahtumista on perustunut satelliittikuviin. Valokuvien avulla voimme yrittää aavistella, millaisesta spektaakkelista onkaan kysymys:

Pine Islandin tulevasta jäävuoresta uutisoivat muun muassa CBC, SciencePoles, BBC ja Suomessa Yle Uutiset.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 43/2011

2011-10-31T14:05:00.044+02:00

Havaintoja viime viikon (24.10.2011-30.10.2011) uutisista:

Venäjällä koettiin kesällä 2010 ennätyksellinen helleaalto, joka saatiin tuta niin sikäläisillä viljapelloilla kuin moskovalaisilla ruumishuoneillakin. Kuumuuteen liittyi kuivuus, ja metsäpalot savusivat laajalla alueella Venäjän länsiosissa.

Ilmastonmuutoksen yhteyttä noihin tapahtumiin on sittemmin pyritty arvioimaan useaan otteeseen. Tuoreimmat tulokset on nyt saatu saksalaisen Potsdam-instituutin tutkimusryhmältä, joka analysoi säätilastoja uudella tavalla. Heidän mukaansa Moskovan seudun helleaalto oli 80 prosentin todennäköisyydellä seurausta pidemmän aikavälin ilmaston lämpenemisestä eikä lyhyemmän aikavälin luonnollisesta ilmastonvaihtelusta.

Potsdamilaiset laskivat myös, että heinäkuun keskilämpötilat ovat nousseet Moskovan ympäristössä huomattavasti vuosina 1979-2009. Havaittu 1,4 celsiusasteen lämpeneminen on koko maailmaan verrattuna yli kaksinkertainen.

Tutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä kirjoittivat Climate Progress, Mongabay.com ja Bellona. Tutkijat itse kirjoittivat aiheesta lisää RealClimate-blogissa.

Epätavallisesta kuivuudesta on kärsitty viime aikoina myös Välimeren ympäristössä. Peräti kymmenen kahdestatoista kuivimmasta talvesta on koettu siellä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Nämä sadetilastot alkavat vuodesta 1902. Yhdysvaltain NOAA on nyt tutkinut asiaa, ja heidän mukaansa ilmaston luonnollinen vaihtelu ei riitä yksinään selittämään Välimeren alueen talvien viimeaikaista kuivumista.

Välimeren alueella suurin osa koko vuoden sateista saadaan talvella. Tutkimukseen osallistuneen Martin Hoerlingin mukaan nyt havaittu sateisuuden väheneminen on juuri sen kuivumisen alkua, jota ilmastomallit ovat ennustaneet tapahtuvaksi Välimeren alueella. Tämä on huono uutinen varsinkin siellä, missä vesipulasta kärsitään jo nyt.

NOAA:n tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että Välimeren seudun talvien kuivuminen on suoraan riippuvainen valtamerten pintalämpötiloista, jotka ovat nousseet etenkin trooppisella vyöhykkeellä.

Vuosien 1971-2010 talvisademäärän poikkeama pidemmän aikavälin (1902-2010) keskiarvosta. Kartan vihreät sävyt kuvastavat keskimääräistä suurempaa sademäärää. Keskimääräistä pienempi sademäärä on merkitty sävyillä keltaisesta punaiseen. Asteikon punaisessa ääripäässä talvinen sademäärä on yli kuusikymmentä millimetriä keskiarvon alapuolella. (Kartta: NOAA)

Tutkimus Välimeren talvisateiden vähenemisestä julkaistiin Journal of Climate -lehdessä. Siitä uutisoi Climate Progress.

Valtamerten lämpenemisen vaikutus tuntuu myös Australian merikosysteemeissä. Sikäläiset merialueet ovat lämmenneet nopeasti viimeisen viidenkymmmenen vuoden aikana. 1940-luvulta alkaen kerätyt makrolevänäytteet osoittavat nyt, että temperaattisen eli lauhkean merialueen australialaiset makrolevälajit ovat vetäytyneet kohti viileämpiä vesiä, kauemmas päiväntasaajalta.

Tutkimuksessa käytiin läpi yli kaksikymmentä tuhatta herbaarioihin tallennettua makrolevänäytettä. Kohteena olivat kaikki levälajit, joista vain oli kerätty riittävästi näytteitä Australiasta.

Levänäytteistä selvisi, että länsirannikolla eli Intian valtameren puolella levinneisyysalueet ovat siirtyneet keskimäärin 50 kilometriä etelämmäs. Itärannikolla eli Tyynenmeren puolella merivesi on lämmennyt enemmän ja levätkin ovat siirtyneet pidemmälle, keskimäärin 200 kilometriä etelään.

Meriveden jatkuva lämpeneminen voi johtaa siihen, että vuoteen 2070 mennessä Australian mannerjalusta loppuu kesken - ainakin temperaattisten makrolevien näkökulmasta - eikä levillä ole enää paikkaa minne siirtyä etelärannikolta vielä kauemmaksi etelään. Sukupuutto uhkaa silloin ehkä jopa neljäsosaa Australian lauhkean vyöhykkeen kotoperäisistä makrolevälajeista. Vaarassa ovat myös muut merieliöt, jotka ovat riippuvaisia näistä levistä.

Sukellus "meren puiden" sekaan. Tämäntapaisten makro- eli suurlevien vallitsemia kelppimetsiä on Australiankin mannerjalustan alueella - ainakin toistaiseksi. (Kuva: king damus/Creative Commons)

Levätutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä, ja siitä uutisoi ABC.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 42/2011

2011-10-25T13:20:00.022+03:00

Havaintoja viime viikon (17.10.2011-23.10.2011) uutisista:

Miten voisimme välttyä vaaralliselta ilmastonmuutokselta? Puhuttaessa vaarallisen rajoista tarkoitetaan usein sellaista maailman keskilämpötilan nousua, joka pysyy alle kahdessa celsiusasteessa esiteolliseen aikaan verrattuna. Kyseessä on se sama tavoite, johon päädyttiin esimerkiksi Kööpenhaminan kansainvälisessä ilmastokokouksessa kaksi vuotta sitten.

Eräs tutkimusryhmä on nyt hakenut aiemmin julkaistuista päästöskenaarioista ohjetta siihen, miten meidän kannattaisi alkaa toimia. Tutkijat analysoivat 193 sellaista skenaarioita, joissa lämpeneminen jää alle kahteen lämpöasteeseen yli 66 prosentin todennäköisyydellä.

Soveltuville skenaarioille on yhteistä, että maailman vuosittaiset kasvihuonekaasupäästöt käännetään nopeaan laskuun vuosien 2010 ja 2020 välillä. Vuoden 2010 päästöt ovat näissä skenaarioissa keskimäärin 48 miljardia tonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Vuonna 2020 päästöt on saatu pienennettyä jo 44 miljardin tonnin tasolle. Vuonna 2050 päästöt ovat enää vain 20 miljardia tonnia.

Analyysi päästöskenaarioista julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kirjoittivat ScienceNOW, ABC, Mongabay.com ja Reuters.

Eräs toinen tutkimusryhmä on puolestaan laatinut arvioita siitä, milloin maailman keskilämpötilan nousu ylittää kaksi celsiusastetta. Kaksi astetta ylitetään päästöskenaariosta riippuen jo vuoteen 2060 mennessä tai vasta useita kymmeniä vuosia myöhemmin. Päästöjä kannattaa siis vähentää, vaikka täydelliseen lopputulokseen ei päästäisikään. Siten saamme ainakin hieman lisää aikaa sopeutua muutokseen.

Tutkijat painottavat kuitenkin, että alueellisen ilmaston tasolla kahden asteen lämpeneminen tulee vastaan jo varhemmin. Jos vuotuisten kasvihuonekaasupäästöjen annetaan jatkaa kasvuaan, kaksi astetta ylittyy todennäköisesti jo vuoteen 2040 mennessä laajoilla alueilla Euraasiassa, Pohjois-Afrikassa ja Kanadassa.

Tämäkin tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä uutisoivat Mongabay.com ja Reuters.

Ihmisiä hiilivoimaa vastustavasssa mielenosoituksessa Australiassa viime vuonna. (Kuva: Takver/Creative Commons)

Kuukauden päästä on taas yksi tilaisuus saada aikaan kansainvälisiä päästösitoumuksia, tällä kertaa Durbanissa. Durbanin-kokouksen edeltäjät (kuten Kööpenhamina 2009) eivät isoista odotuksista huolimatta päässeet niin pitkälle, mutta tässä asiassa meillä ei ole varaa luovuttaa. Kuten alussa mainittuun skenaarioanalyysiin osallistunut Malte Meinshausen kiteyttää, siitä ei päästä mihinkään, että ihmiskunnan talous on muutettava hiilineutraaliksi, jotta maailman keskilämpötilan nousu saataisiin pidettyä alle kahdessa asteessa.

Julkisia vetoomuksia kansainvälisen ilmastosopimuksen puolesta ovat esittäneet viime päivinä niin sijoittajat, yritysjohtajat kuin terveys- ja sotilasasiantuntijatkin.

Päästövähennysten tarve on sitä luokkaa, että meidän on hyvinkin oltava kaikessa niin innovatiivisia kuin pystymme. Ja kyllähän me pystymme kehittämään vihreää teknologiaa. Tuoreita esimerkkejä löytyy vaikkapa tämänvuotiselta Global Cleantech 100 -listalta.

Näissä merkeissä Sääasema lähettääkin terveiset kaikille, jotka uskovat ufoihin - maantiellä!

Aurinkovoimalla kulkevien sähköautojen kilpailu Veolia World Solar Challenge ajettiin viime viikolla Australiassa. Kisan voitti japanilaisen Tokai-yliopiston ajoneuvo "Tokai Challenger" ja toiseksi tuli alankomaalaisen Nuon Solar Teamin "Nuna6". Voittaja pyyhälsi kolmentuhannen kilometrin mittaisen kilpareitin noin 92 tuntikilometrin keskinopeudella.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 41/2011

2011-10-18T13:58:00.017+03:00

Havaintoja viime viikon (10.10.2011-16.10.2011) uutisista:

Maailman nälkäongelma on yhä vakava, kertoo viikko sitten julkistettu maailman nälkäindeksi 2011 Global Hunger Index. Viime vuosien kehitystä luonnehtivat ruoan maailmanmarkkinahintojen yleinen nousu ja epätavalliset hintaheilahtelut.

Köyhimmät ihmiset kärsivät tällaisista ruoan hintahäiriöistä kaikkein eniten. Nykyistä epävakautta edelsi vuosikymmeniä jatkunut ruoan hintojen vähittäinen aleneminen. Raportissa määritellään kolme tärkeintä syytä siihen, miksi tilanne lähti kehittymään ikävään suuntaan.

Yhtenä syynä nähdään ravintokasvien lisääntynyt käyttö biopolttoaineena, toisena syynä satoja heikentäneet sään ääri-ilmiöt (esimerkiksi Venäjällä vuonna 2010), ja kolmantena vehnällä, maissilla, riisillä ja soijapavulla harjoitettu pörssikeinottelu.

Hintojen epävakautta on vielä lisännyt se, että viljan maailmankauppa on keskittynyt vain harvojen tuottajamaiden varaan ja että maailman viljavarastot ovat olleet poikkeuksellisen vähissä. Maailman viljatilanteesta ei myöskään ole ollut saatavissa riittävän täsmällistä ajantasaista tietoa, joka olisi voinut ehkäistä kaikenlaista ylireagointia.

Nälkä jäytää etenkin Etelä-Aasiaa ja Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Vakava tai sitä pahempi nälkäongelma on merkitty karttaan kahdella ruskean sävyllä ja punaisella. Kaikkein hälyttävin tilanne on punaisella merkityissä maissa eli Tšadissa, Eritreassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. (Kartta © IFPRI)

Maailman nälkäindeksistä uutisoi AlertNet. Samoja asioita käsiteltiin myös YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön tämänvuotisessa ruokaturvaraportissa The State of Food Insecurity in the World 2011.

Maailman ruokakriiseistä huolimatta lihan tuotanto ja kulutus ovat jatkaneet kasvuaan. Lihaa tuotettiin viime vuonna 2,6 prosenttia enemmän kuin vuonna 2009. Vuoden 2000 jälkeen tuotanto on noussut noin kaksikymmentä prosenttia, ja viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana tuotanto on kolminkertaistunut.

Nykyisellään lihaa kulutetaan kehitysmaissa keskimäärin 32 kiloa henkeä kohti vuodessa. Teollisuusmaissa kulutus on vastaavasti keskimäärin 80 kiloa - siis suunnilleen 220 grammaa päivässä, mikä ei kuulosta vallan kohtuuttomalta, koska sekin on vain keskiarvo, jonka takana on huomattavaa hajontaa.

Suuri osa lihantuotannon nopeasta kasvusta on valitettavasti tapahtunut tehotuotantotiloilla. Worldwatch-instituutti luettelee tiedotteessaan tehotuotannon ikäviä lieveilmiöitä: ympäristöön päätyvät torjunta-aineet, lannoitteet, lääkeaineet ja kasvihuonekaasut. Tehotuotantoeläinten näkökulma eettisine ongelmineen ei ole mukana tässä luettelossa, vaan eläinten sairaudetkin nähdään vain tuotantotappioina ja ihmiseen kohdistuvina terveysriskeinä. Toisaalta myös yletön lihansyönti mainitaan yhtenä ihmisen terveyttä heikentävistä seikoista.

Sika on ihmisen eniten syömä kotieläin. Onnellisena se näyttää tältä. (Kuva: Mark Peters/Creative Commons)

Worldwatchin tilastoista uutisoivat Mongabay.com ja Yale Environment 360.

Miten korjata maailmaa, jossa miljardi ihmistä ei saa riittävästi ruokaa, mutta jossa toiset miljardi ihmistä syö itsensä sairaaksi? Worldwatch-instituutin Robert Engelman kehottaa pohtimaan ihmiskunnan ravitsemusongelman globaaleja vastuukysymyksiä maailman ruokapäivänä, jota vietettiin viime sunnuntaina.

Minnesotan yliopiston johtama kansainvälinen tutkimusryhmä on tehnyt oman selvityksensä siitä, mitä on tehtävä kasvavan väestön ruokkimiseksi ympäristöä tärvelemättä. Heidän toimintasuunnitelmassaan on viisi kohtaa, joita kaikkia noudattamalla ruoantuotanto voidaan kaksinkertaistaa vuoteen 2050 mennessä siten, että sen ympäristöhaitat vähenevät samalla.

Ensinnäkin uuden maan raivaamista maatalouskäyttöön on vähennettävä. Olemassaolevaa maatalousmaata on myös hoidettava järkevämmin ja sillä on kasvatettava sopivampia kasvilajikkeita. Vettä ja lannoitteita on käytettävä kuhunkin paikkaan juuri sopiva määrä, eikä liian vähän tai liikaa. Viljelysmaita on siirrettävä rehun ja biopolttoaineiden tuotannosta ihmisen ravintokasvien tuotantoon. Ruoan hävikkiä ja päätymistä jätteeksi elinkaarensa eri vaiheissa on vähennettävä.

Tutkimus kestävästä ruoantuotannosta julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä kirjoittivat Mongabay.com, Yale Environment 360 ja Dot Earth.

Lisää ruoka-aiheisia ajatuksia ja luovia ratkaisuja voi kukaties löytää tämänvuotisen blogitoimintapäivän aikaansannoksista. Tätäkin erikoispäivää vietettiin viime sunnuntaina, ja tällä kertaa senkin aiheena oli ruoka eri näkökulmista tarkasteltuna.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 40/2011

2011-10-10T15:56:00.050+03:00

Havaintoja viime viikon (3.10.2011-9.10.2011) uutisista:

Alustavien tietojen mukaan Euroopan unionin vuoden 2010 kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat 2,4 prosenttia verrattuna edelliseen vuoteen. Tämä on ikävän näköinen käänne sen jälkeen, kun vuoden 2009 vastaavat päästöluvut osoittivat päästöjen vähentyneen seitsemällä prosentilla.

Euroopan ympäristökeskus EEA tulkitsee tilastolukuja kuitenkin optimistisesti. Vaikka taloustaantuma olikin vähentämässä vuoden 2009 päästömääriä, on tapahtunut myös siirtymistä kivihiilen käytöstä maakaasun käyttöön, ja uusiutuvan energian tuotanto on lisääntynyt. Pidemmällä aikavälillä päästöjen väheneminen kyllä jatkuu vielä, otsikoi EEA lehdistötiedotettaan.

Englantilainen energiansäästöjärjestö Energy Saving Trust muistuttaa sopivasti siitä, miten karua energia-arki voi olla ihmisten kotona. Iso-Britanniassa kotitaloudet kuluttavat yhä energiatehokkaammilla mutta yhä runsaslukuisemmilla laitteillaan yhä enemmän sähköä ja aiheuttavat siten yhä enemmän päästöjä - vaikka sähkö on yhä kalliimpaa!

Sikäläinen media on osannut tiivistää ilmiön yhteen sanaan. The Guardian kirjoittaa "härveliriippuvuudesta" ja Edie.net "vekotinpakkomielteestä". Kodinkoneita ja viihde-elektroniikkaa hankitaan ja käytetään niin huolettomasti, että kotitalouksien vuoden 2020 päästövähennystavoitteet uhkaavat jäädä saavuttamatta. Kolmena "pahimpana" laitetyyppinä Energy Saving Trust mainitsee kuivausrummut, jääpalakoneella varustetut suuret jääkaappipakastimet ja isonäyttöiset plasmatelevisiot.

Tietokoneet oheislaitteineen ja viihde-elektroniikka kuluttavat ryhminä tarkastellen eniten energiaa. Tietotekniikalla käytetyn sähkön määrä on kasvanut viime aikoina suhteessa eniten, mutta viihde-elektroniikka vie sähköä absoluuttisesti eniten. Muiden laiteryhmien - valaistus, kylmäkalusteet, ruoanlaitto, pesukoneet - osalta sähkönkulutus on kasvanut huomattavasti maltillisemmin tai jopa vähentynyt vuosien 1990 ja 2009 välillä.

Gauguinia 58-tuumaisella plasmanäytöllä. Miten tulimmekaan toimeen ennen taulutelkkareita? (Kuva: Johannes Freund/Creative Commons)

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD ja Kansainvälinen energiajärjestö IEA ehdottavat, että fossiilisten polttoaineiden tukijärjestelmät uudistettaisiin. Fossiilisten polttoaineiden keinotekoinen hinnanalennus ei ole juurikaan päätynyt köyhien hyväksi, kuten ehkä oli tarkoitus, vaan pienituloisin viidennes on saanut osakseen lopulta vain kahdeksan prosenttia valtioiden jakamista fossiilitukiaisista.

Fossiilisiin polttoaineisiin kohdistetut tuet ovat muun muassa lisänneet energian tuhlailua ja hiilidioksidipäästöjä sekä haitanneet uusiutuvan energian kilpailukykyä ja kehittämistä. Tukiaisten lakkauttamisella esitetään olevan käänteinen vaikutus.

Uudistusehdotus liittyy OECD:n tekemään selvitykseen 24 jäsenvaltionsa fossiilitukiaisista. Vuonna 2010 fossiilisten polttoaineiden käyttöä tuettiin näissä maissa suunnilleen kolmellasadalla miljardilla eurolla. Jos uudistuksia ei tule, valtiot maksanevat fossiilitukiaisia vuonna 2020 jo yli 480 miljardia euroa. Se olisi noin 0,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta.

Selvitystä aiotaan laajentaa myöhemmin kattamaan loputkin OECD-maat ja myös muita valtioita.

OECD:n ja IEA:n laatimista raporteista uutisoivat Reuters, AlertNet, Edie.net, The Guardian ja Mongabay.com.

Palatkaamme lopuksi takaisin energiatehokkuuteen. Kaliforniassa on pidetty uraauurtava vihreän ilmailun kilpailu 2011 Green Flight Challenge, jossa oli haasteena lentää kahdessa tunnissa 200 mailia (eli noin 322 kilometriä) mahdollisimman energiatehokkaasti. Energiankulutukselle lentokoneessa olevaa henkilöä kohti oli asetettu tiukka yläraja. Vaatimukset olivat sellaiset, että kilpailuun ei voinut osallistua ennestään olemassaolevien teknisten ratkaisujen turvin.

Kilpailuun ilmoittautui neljätoista joukkuetta, joista kolme lopulta täytti kaikki ennakkovaatimukset ja pääsi lentämään kilpaa pääpalkinnosta. Kilpailun voitti Pipistrel-USA:n joukkue sähkölentokoneellaan Taurus G4.

Voittaja sai siviili-ilmailun alalla ennätyksellinen pääpalkinnon, nobelmaiset 1,35 miljoonaa dollaria eli suunnilleen miljoona euroa, mutta voitolla oli suurempikin merkitys. Voittajajoukkuetta johtaneen Jack W. Langelaanin sanoin: "Kaksi vuotta sitten oli silkkaa scifiä ajatella, että sähkölentokoneella lennettäisiin 200 mailia sadan mailin tuntinopeudella."

Voittolento oli myös häikäisevän vihreä kilpailun hengen mukaisesti. Taurus G4:n energiatehokkuus (pMPG) oli yli kaksinkertainen verrattuna kilpailun vähimmäisvaatimuksiin, ja tavanomaisiin lentokoneisiin verrattuna moninkertainen. Lisäksi tässä kisassa lentokoneiden akut ladattiin maalämmöstä tuotetulla sähköllä.

Kilpailun hiljaisimmalle koneelle myönnettiin oma erillinen palkintonsa. Sen voitti e-Genius, sähkölentokone josta lähti ääntä vain 56-62 desibelin (dBA) verran. Se on jo melkein liian vähän ollakseen edes lentomelua meikäläisen määritelmän mukaan.

Video näyttää neljän joukkueen kekseliäät koneet vauhdissa: e-Genius/e-Genius, Pipistrel-USA/Taurus G4, Phoenix Air/PhoEnix ja Embry-Riddle Aeronautical University/EcoEagle. Netissä on tarjolla enemmänkin valokuvia kilpailusta ja pidempi video palkintojenjakotilaisuudesta.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 39/2011

2011-10-03T18:01:00.059+03:00

Havaintoja viime viikon (26.9.2011-2.10.2011) uutisista:

Kevättalvella 2011 havaittiin, että otsonipitoisuus laski rajusti pohjoisen napa-alueen stratosfäärissä. Kevään korvalla otsonin määrä oli lopulta ennätyksellisen vähäinen. Kyseisestä otsonitapahtumasta on nyt julkaistu ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkimus.

Tämän tutkimuksen mukaan vuoden 2011 arktinen otsonikato oli jo verrattavissa Etelämantereen otsoniaukkoihin - ainakin jos tarkastellaan menetetyn otsonin määrää. Arktinen otsonikerros oheni tänä keväänä 80 prosenttia. Vertailukohteessa eli eteläisellä napa-alueella keväinen ohentuma on ollut viime vuosikymmeninä tyypillisesti suurin piirtein 50 prosentin, pahimmillaan 70 prosentin luokkaa.

Muissa suhteissa pohjoinen otsoniaukko jäi onneksi eteläisiä edeltäjiään lievemmäksi. Arktisen otsoniaukon otsonipitoisuus oli vähimmilläänkin yli kaksinkertainen verrattuna tyypilliseen Etelämantereen otsoniaukkoon. Tämä selittyy osin sillä, että arktisessa stratosfäärissä on talven alkaessakin tyypillisesti paljon enemmän otsonia kuin antarktisella alueella sikäläisen talven alkaessa. Pohjoisessa siis "on enemmän mistä ottaa pois".

Pohjoinen otsoniaukko oli vuonna 2011 myös pinta-alaltaan huomattavasti pienempi kuin antarktiset otsoniaukot. Yhtenä syynä on se, että napa- eli polaaripyörre oli pohjoisella napa-alueella tällä kertaa noin 40 prosenttia pienempi kuin tyypillinen eteläinen napapyörre. Napa-alueiden otsoniaukot kehittyvät käytännössä juuri napapyörteen kylmyydessä.

Arktisen otsoniaukon muodostuminen tammi-maaliskuussa 2011. Punainen väri ilmentää kaikkein suurinta ja violetti kaikkein pienintä otsonipitoisuutta. Animaation puolivälissä - helmikuun 2011 alussa - otsoniaukko alkaa jo hahmottua selvästi keskelle napa-aluetta, joka oli aluksi varsin punavoittoinen. (Video: NASA)

Otsonikatoa tapahtuu koko maapallon stratosfäärissä, mutta erityisesti napa-alueilla aina paikallisen kevättalven aikana. Tämänvuotinen pohjoinen otsonikato paheni otsoniaukoksi saakka, kun arktisen stratosfäärin lämpötilat pysyivät erittäin alhaisina poikkeuksellisen pitkään. Lämpötilat sinänsä eivät olleet aivan ennätyksellisen kylmiä, mutta kylmä kausi kesti yli 30 vuorokautta pidempään kuin mitä koskaan on havaittu. Lopputuloksena oli siis, että 18-20 kilometrin korkeudessa yli 80 prosenttia otsonista hajosi.

Napayön kylmyys ei sellaisenaan tuhoa otsonimolekyylejä, mutta synnyttää otsonin hajoamiseen sopivat monimutkaisemmat olosuhteet. Kylmässä stratosfäärissä muodostuu pilviä, joissa esimerkiksi tietyt klooriyhdisteet reagoivat kemiallisesti otsonin kanssa siten, että otsoni hajoaa. Osa otsonia hajottavista yhdisteistä esiintyy ilmakehässä luonnostaan, osa on alkuperältään ihmisen valmistamia.

Etelämantereen yllä otsonikato on ollut 1980-luvun puolivälistä lähtien niin ankaraa, että sen vuosittaisia huipentumia on alettu nimittää otsoniaukoksi. Pohjoisessa otsonikato on ollut tähän asti paljon vähäisempää kuin etelässä, mutta nyt on siis nähty, että otsoniaukko voi sittenkin syntyä myös arktisessa stratosfäärissä, vaikka täällä pohjoisessa stratosfäärin lämpötilat ovatkin leudompia kuin maapallon vastakkaisella navalla.

Tutkijat toteavat, että he eivät kuitenkaan pysty ennustamaan, milloin pohjoinen otsonikato seuraavan kerran mahdollisesti äityy vuoden 2011 tasolle tai vielä pahemmaksi. Samalla he varoittavat siitä, että jos arktisen stratosfäärin lämpötilat laskevat vielä vaikka vain vähän, voi pahasta otsonikadosta tulla pohjoisessa yhä yleisempi ilmiö.

Otsonikerroksen toipuminen on onneksi mahdollista. Otsonia muodostuu luonnostaan stratosfäärissä auringonsäteilyn käynnistämissä fotokemiallisissa reaktioissa. Monien otsonikerrosta tuhoavien yhdisteiden päästöjä on saatu rajoitettua. Valitettavasti joudumme odottamaan vanhojenkin päästöjen poistumista stratosfääristä vielä kymmeniä vuosia.

Näyttäviä helmiäispilviä McMurdon tutkimusasemalla Etelämantereella. Nämä ovat juuri niitä stratosfäärin pilviä, joissa otsonia hajoaa suuria määriä. (Kuva: Alan Light/Creative Commons)

Otsonitutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Suomessa siitä tiedotti ilman asiavirheitä Ilmatieteen laitos, joka oli mukana tässä kansainvälisessä tutkimuksessa. Ulkomailla siitä kirjoittivat muun muassa ABC, New Scientist, BBC, CBC ja kanadalaista tiedepolitiikkaa samalla valottava Nunatsiaq News.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 38/2011

2011-09-26T20:05:00.050+03:00

Havaintoja viime viikon (19.9.2011-25.9.2011) uutisista:

Koillisväylän lisääntynyt kaupallinen laivaliikenne on jo tapahtunut tosiasia, mutta Luoteisväylä on toistaiseksi pysynyt jäisempänä ja hankalampana kulkea. Reitillä liikkumisen hankaluus koskettaa paitsi laivoja myös merieliöitä. On ajateltu että Luoteisväylä on nykyilmastossa liian jäinen, jotta esimerkiksi grönlanninvalaat pystyisivät kulkemaan sen läpi.

Uudet tutkimustulokset muuttavat vanhaa käsitystä. Viime viikolla julkaistiin ensimmäiset suorat havainnot siitä, että grönlanninvalaat pystyvät liikkumaan Luoteisväylällä sen koko pituudelta. Tämä käsitys perustuu havaintoihin valasyksilöistä, joiden liikkeitä seurattiin viime vuonna satelliitin avulla.

Luoteisväylän keskivaiheilla, käytännössä yhdellä ja samalla alueella Melvillensalmessa liikuskeli syyskuussa 2010 yhtäaikaisesti kaksi valasta, joista toinen oli saapunut paikalle Alaskan ja toinen Grönlannin vesiltä. Näiden valaiden tarkkaileminen oli osa laajempaa 2000-luvulla suoritettua seurantaa, jossa lähemmäs kaksisataa grönlanninvalasta on varustettu seurantalaitteilla.

Kumpikin Melvillensalmen grönlanninvalas palasi syksyn lähestyessä takaisin sinne mistä oli tullutkin, mutta havainto todistaa myös sen, että Luoteisväylä on nykyään potentiaalinen kulku- ja sekoittumisyhteys Atlantin ja Tyynenmeren grönlanninvalaspopulaatioiden välillä.

Tutkijat arvioivat lisäksi satelliittikuvien avulla, mitkä vuodet jaksolla 1979-2010 ovat olleet sellaisia, että grönlanninvalaat olisivat periaatteessa kyenneet uimaan Luoteisväylän läpi. Jos valaat pystyvät tähän aina kun väylä on korkeintaan 50-prosenttisesti jäässä, lienee väylän läpikulku ollut mahdollista myös vuosien 1998, 1999, 2007 ja 2008 syyskuussa, ja ehkä myös vuonna 1983.

Grönlanninvalaan (Balaena mysticetus) sieraimet. Grönlanninvalas pystyy etenemään merijään alla pitkiäkin matkoja, mutta ei toki miten pitkiä tahansa. (Kuva: Ansgar Walk/Creative Commons)

Valastutkimus julkaistiin Biology Letters -lehdessä. Siitä uutisoivat ScienceNOW, Yale Environment 360, Nature News Blog ja BBC News.

Maailman tuuliolosuhteita tutkittaessa on havaittu, että joillakin seuduilla, esimerkiksi Australiassa, tuulisuus on ollut vähenemään päin. Australiassa asiaa on nyt tutkittu tarkemmin, ja saatujen tulosten mukaan tuulikysymys ei olekaan niin yksinkertainen. Voidaan väittää, että tuulet ovatkin keskimäärin voimistuneet Australiassa.

Kahden metrin korkeudella maanpinnasta tuulet ovat kyllä heikentyneet vuosina 1989-2006 keskimäärin 0,36 prosenttia vuodessa. Mutta kymmenen metrin korkeudelta mitattaessa asiat ovatkin toisin: Australian tuulet ovat voimistuneet keskimäärin 0,69 prosenttia vuodessa. Tällä täsmentyneellä tiedolla lienee arvoa muun muassa tuulivoimaloiden rakentajille.

Windy Hillin tuulipuisto Queenslandissa Australiassa. (Kuva: public domain)

Tuulitutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä. Climate Progress uutisoi siitä.

Maataloutta rasittava kuivuus ei aina johdu veden absoluuttisesta vähyydestä, vaan usein vesipulan syynä ovatkin tehottomat ja epäoikeudenmukaiset tavat hyödyntää tarjolla olevaa vettä, erityisesti sadevettä. Tähän tulokseen päädyttiin, kun analysoitiin kymmenen suuren valuma-alueen tilannetta eri puolilla maailmaa.

Esimerkiksi Indusin ja Gangesin alueella noin 23 prosenttia riisiviljelmistä tuottaa vain puolet siitä mikä olisi mahdollista tuottaa kestävin keinoin. Toinen hätkähdyttävä esimerkki tulee Afrikasta, missä 96 prosenttia viljellystä maasta ei ole keinokasteltua vaan saa vetensä suoraan sateesta. Sikäläinen maatalous hyödyntää kaikesta huolimatta vain neljä prosenttia käytettävissä olevasta sadevedestä.

Tutkitulla kymmenellä valuma-alueella asuu yhtensä puolitoista miljardia ihmistä, joista 470 miljoonaa lukeutuu maailman köyhimpään väestöön. Ruoantuotannon kaksinkertaistamisen tarpeeseen voitaisiin helposti vastata politiikan keinoin, raportti viestii.

CGIAR:n Challenge Program on Water and Food -ohjelman (CPWF) raportti julkistettiin maanantaina neljännessätoista maailman vesikokouksessa (XIV World Water Congress). Siitä uutisoivat Reuters, Yale Environment 360 ja suomalainen Tiede-lehti.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 37/2011

2011-09-18T17:04:00.049+03:00

Havaintoja viime viikon (12.9.2011-18.9.2011) uutisista:

Näyttää alustavasti siltä, että arktinen merijää on saavuttanut tämänvuotisen pienimmän pinta-alansa. Yhdysvaltain NSIDC:n (National Snow and Ice Data Center) mukaan minimi ajoittui tällä kertaa syyskuun yhdeksännelle päivälle. Jääpeitteisen merialueen laajuus oli silloin 4,33 miljoonaa neliökilometriä.

Nämä miljoonat eivät ole paljon, vaan kyseessä on vuonna 1979 alkaneen mittaushistorian toiseksi pienimmät lukemat. Nyt jäätiin vain 160 tuhannen neliökilometrin päähän vuosittaisen minimialan pienuusennätyksestä.

Vuosina 1979-2000 arktisen merijään kesäinen minimiala oli keskimäärin 6,71 miljoonaa neliökilometriä. Tänä kesänä jään ala kutistui lopulta siis noin 35 prosenttia pienemmäksi kuin tuo pitkän aikavälin keskiarvo.

Satelliittihavaintoihin perustuva kuva arktisen merijään laajuudesta 9.9.2011. (Kuva: NASA's Scientific Visualization Studio, Goddard Space Flight Center/Creative Commons)

Edellinen ennätys syntyi vuonna 2007 sellaisten säiden vallitessa, jotka olivat merijään säilymiselle erityisen epäsuotuisat. Tänä kesänä säät eivät kuitenkaan olleet jään kannalta lainkaan niin huonot, mikä huolestuttaa tilastojen tutkijoita aivan erityisesti. Miten tämän vähäisen jään käy, jos sää lakkaa suosimasta?

NSIDC julkistaa lopullisen raporttinsa tämänvuotisesta minimistä lokakuussa, kun käsillä on koko syyskuuta koskevat jäähavainnot.

Arktisen merijään muutoksia seurataan myös Bremenin yliopistossa Saksassa. Heidän mittaustensa mukaan jään hupenemisessa syntyi tänä kesänä uusi ennätys. NSIDC ja Bremenin yliopisto käyttävät eri havaintolaitteita ja laskentamenetelmiä, mikä selittää mittaustuloksien erilaisuuden.

Niin tai näin, arktista merijäätä on nyt joka tapauksessa hyvin vähän. Yksittäisen vuoden täsmällinen tilastosijoitus ei ole kaikkein olennaisinta. Jos tarkastellaan viiden viime vuoden kesäjäitä, NSIDC:n ja Bremenin yliopiston tulokset ovat kokonaisuuden kannalta yhteneväiset. Kummankin tahon mukaan mittaushistorian viisi pienintä jääminimiä on sattunut viiden viime vuoden aikana.

Bremeniläiset huomauttavat tiedotteessaan myös, että arktisen merijään ala ei ole ollut näin pieni todennäköisesti kahdeksaantuhanteen vuoteen.

Nykyisen jäätilanteen vakavuutta korostavat myös Washingtonin yliopistossa tehdyt arviot arktisen merijään tilavuudesta eli kokonaismäärästä. Washingtonilaisten mukaan jäätä oli viime vuonna ennätyksellisen vähän ja tänä vuonna vieläkin vähemmän, eli vuosikymmeniä kattavan laskevan trendin jatkoksi syntyi taas uusi ennätys.

Nykyisissä olosuhteissa on aineksia kierteeseen, jossa talven aikana ei pysty muodostumaan niin paljon uutta jäätä, että se riittäisi korvaamaan edellisen kesän menetykset, ja niinpä merijään ennätyksellisen sulamisen uhka on taas suurempi seuraavana kesänä. Vailla heijastavaa jääpeitettä oleva merivesi lämpenee kesän auringonpaisteessa, mikä kiihdyttää kierrettä taas lisää.

Arktisen merijään eri minimeistä tänä kesänä uutisoivat muun muassa Reuters ja uudestaan Reuters, Anchorage Daily News, CBC, BBC, Nature News Blog, Yale Environment 360, Climate Progress, Arctic Sea Ice Blog, vielä lisää Arctic Sea Ice Blog, Dr. Jeff Masters' WunderBlog, ABC, The Guardian ja NSIDC (Bremenin yliopiston tuloksia kommentoiden), Suomessa esimerkiksi Yle Lappi ja Yle Uutiset.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 36/2011

2011-09-12T10:49:00.043+03:00

Havaintoja viime viikon (5.9.2011-11.9.2011) uutisista:

Eteläisellä jäämerellä esiintyy tiettävästi neljätoista kivirapulajia (Lithodidae) 60:nnen eteläisen leveyspiirin pohjoispuolella. Antarktiselta mannerjalustalta kiviravut ovat kuitenkin puuttuneet ehkä yli neljäntoista miljoonan vuoden ajan. Nämä isommanpuoleiset äyriäiset ovat saattaneet pysyä poissa siksi, että Etelämantereen lähivedet ovat olleet yksinkertaisesti liian kylmiä niille.

Olosuhteet ovat kuitenkin muuttumassa. Etelämantereen pohjoisimman osan, Antarktiksen niemimaan länsipuolen mannerjalustan vedet ovat lämmenneet viime aikoina nopeasti. Vuoden 1950 jälkeen meriveden pintalämpötilat ovat nousseet siellä noin yhden celsiusasteen verran.

Joistakin kivirapulajeista on havaintoja, jotka viittaavat levittäytymiseen lähemmäs Etelämannerta, antarktiselle mannerjalustalle. Invaasion dokumentointi on ollut tähän mennessä niukkaa, mutta viime viikolla julkaistiin tieteellinen artikkeli, jossa kerrotaan että Antarktiksen niemimaan länsipuolen mannerjalusta-alueelta löydettiin viime vuonna "yllättävän suuri" kivirapupopulaatio, ja että kiviravut näyttävät myös lisääntyvän siellä.

Tarkempi löytöpaikka on Palmerin syvänne, joka sijaitsee mannerjalustan sisemmässä osassa lähellä Antwerpeninsaarta (kartan punaisella merkitty saari). Tämä kivirapulöytö on ensimmäinen todiste siitä, että kiviravut ovat pystyneet levittäytymään antarktisen mannerjalustan kylmien vesien poikki. Palmerin syvänne sijaitsee noin 120 kilometrin päässä mannerrinteestä.

Etelämantereen läheltä pyydystetty Neolithodes yaldwyni -kivirapu. (Kuva: Craig Smith, University of Hawaii - Manoa, SOEST)

Palmerin syvänteen suurin syvyys on 1440 metriä. Syvännettä tutkittiin kauko-ohjattavan sukellusrobotin avulla. Robotilla kerätty aineisto sisältää valokuvia, videokuvaa ja yhden pyydystettäessä elävän kivirapuyksilön.

Näytteeksi kerätty yksilö oli naaras, joka kantoi mukanaan munia ja toukkia, kuten sen lisääntymiskäyttäytymiseen kuuluu. Ulkomuodon ja DNA-analyysin perusteella näyteyksilön todettiin kuuluvan lajiin Neolithodes yaldwyni. Tätä kivirapulajia on havaittu aikaisemmin vain Rossinmeressä.

Sukellusrobotin avulla saatiin näköhavaintoja yhteensä 42 elävästä kiviravusta. Ne olivat niin saman näköisiä kuin näytteeksi kerätty yksilö, että tutkijoiden mielestä kaikki kuuluvat todennäköisesti samaan lajiin.

Tutkijat arvioivat havaintoaineiston perusteella että - sikäli kuin otos on edustava - kivirapupopulaation yksilötiheys Palmerin syvänteessä on noin 10600 yksilöä neliökilometrillä. Populaation kooksi määriteltiin vastaavasti noin 1,55 miljoonaa yksilöä.

Video näyttää, miten kivirapu etsii ravintoa merenpohjasta Palmerin syvänteessä. Tämän "kuokkavieraan" kokoa voi verrata näppärästi kuvassa näkyviin punaisiin laservalopisteisiin, joiden välimatka on kymmenen senttimetriä.

Kiviravut häiritsevät merenpohjan elämää pöyhimällä pohjalle laskeutunutta sedimenttiä, jossa monet pienemmät eliöt yrittävät elää. Kivirapujen jättämiä kaivelu- ja kävelyjälkiä näkyi Palmerin syvänteen pohjassa runsaasti, noin 100-300 jälkeä neliömetrillä.

Eläimistö oli selvästi köyhtynyttä syvänteen kivirapuvyöhykkeellä. Esimerkiksi piikkinahkaisia ei havaittu siellä lainkaan, vaikka niitä on Etelämantereen merialueilla yleensä runsaasti ja monenlaisia. Piikkinahkaiset ovat kivirapujen tyypillisiä saaliseläimiä, ja kaikki havainnot viittaavat nyt siihen, että kiviravut ovat muuttaneet Palmerin syvänteen ekosysteemiä huomattavasti.

Kivirapuja ja niiden jättämiä jälkiä löytyi syvänteestä vain yli 850 metrin syvyydestä, missä veden lämpötila oli yli 1,4 celsiusastetta. Lähempänä pintaa vesimassat ovat kylmempiä, mutta eivät paljon. Palmerin syvännettä ympäröivän mannerjalustan vedet ovat keskimäärin 400-600 metrin syvyisiä, ja siellä minimilämpötila on nykyisin noin 1,35 astetta.

Antarktisen niemimaan ympärysvedet ovat lämpenemässä noin 0,01 celsiusasteen vuosinopeudella. Jos lämpötila on tärkein Neolithodes yaldwynin levinneisyyttä rajoittava tekijä, voi olla että tämä kivirapulaji levittäytyy Palmerin syvänteestä matalammille vesille jo 10-20 vuodessa.

Etelämannerta ympäröi nykyisellään ainutlaatuinen mannerjalustan eliöyhteisö, joka ei ole sopeutunut kivirapujen kaltaisiin petoihin, jotka pystyvät syömään kovakuorisiakin eläimiä (kuten juuri piikkinahkaisia). Neolithodes yaldwynista uhkaa tulla haitallinen vieraslaji Etelämantereen lähimerille.

Kivirapututkimus julkaistiin Proceedings of the Royal Society B -lehdessä. Siitä kirjoittivat ScienceNOW, BBC, ABC, State of the Planet ja New Scientist.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 35/2011

2011-09-05T09:49:00.022+03:00

Havaintoja viime viikon (29.8.2011-4.9.2011) uutisista:

Mursujen elämä hankaloituu, kun arktisesta merijäästä on pulaa siten kuin esimerkiksi tänä syksynä. Aihe oli esillä Tietoukan blogissa kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen tilanne Tšuktšimerellä ja Alaskassa on pahentunut lisää. Lentolaskentojen (26.8.) mukaan Point Layn lähitienoon rannoille on kerääntynyt jo yli 20 tuhatta mursua.

Kanadan arktisessa saaristossa sijaitsevan Cambridge Bayn rannassa nähtiin sarvivalaita elokuun lopulla. Viimeisen viidentoista vuoden aikana siellä on nähty sarvivalasparvia "ainakin kahdesti", eli kylän asukkaille kyseessä oli epätavallinen tilaisuus nähdä (ja syödä) näitä merinisäkkäitä.

Tämänkin mereisen yllätysvierailun taustalla voi olla arktisen merijään ankea niukkuus. Mitä vähemmän jäätä, sitä yleisempiä tällaisista valasesiintymistä voi tulla, tuumailee Steve Ferguson, NunatsiaqOnlinen haastattelema merinisäkästutkija. Hänen mukaansa Cambridge Bayn tämänkertaiset sarvivalaat tulivat luultavasti Baffininlahdelta, joka kuuluu niiden normaaliin levinneisyysalueeseen.

Sitten vaihteeksi pari iloisempaa uutista - tai miksei vaikka askarteluideaa!

150 miljoonaa hehtaaria metsäkadon köyhdyttämää maata aiotaan metsittää vuoteen 2020 mennessä. Tämä optimistinen hanke käynnistettiin virallisesti viime perjantaina Bonnissa. Taustalla on kansainvälinen yhteistyö ja analyysi, jonka mukaan maailmassa on jopa yli kaksi miljardia hehtaaria sellaisia maa-alueita, jotka soveltuisivat jonkinasteisiin jälleenmetsittämiseen.

Osa näistä maista on raivattu kokonaan toisenlaiseen käyttöön. Osassa metsäkasvillisuutta on jäljellä, mutta se on olennaisesti köyhtynyttä. Jotkut entiset metsäalueet voitaisiin metsittää kauttaaltaan, toisaalla taas mosaiikkimainen metsitys ottaisi huomioon myös pienviljelyn tarpeet. Suurimuotoisen maanviljelyn kohteena olevat alueet hyötyisivät nekin ekologisesti siitä, että puita istutettaisiin sinne tänne strategisiin paikkoihin.

Muut kuin valkoiset tai harmaat maa-alueet tällä kartalla ovat niitä alueita, joiden metsäkasvillisuus voitaisiin ja kannattaisi palauttaa kokonaan tai osittain. Kartta on selitetty yksityiskohtaisesti WRI:n esitteessä (PDF). (Kartta © Global Partnership on Forest Landscape Restoration, World Resources Institute, South Dakota State University, International Union for Conservation of Nature. September, 2011)

Metsitystavoitteesta kirjoittivat kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN, World Resources Institute ja Mongabay.com.

Jätteissä on vielä suurta potentiaalia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen, kannustaa Euroopan ympäristökeskus viimeisimmässä tiedotteessaan. Kiinteän yhdyskuntajätteen elinkaarta muuttamalla Euroopassa voitaisiin vähentään päästöjä vuoteen 2020 mennessä 78 miljoonan hiilidioksidiekvivalenttitonnin (CO₂-e) verran. Se vastaa 1,53 prosenttia Euroopan vuoden 2008 kasvihuonekaasupäästöistä.

Vuonna 1995 EU-kansalaiset tuottivat 468 kiloa kiinteää yhdyskuntajätettä henkeä kohti. Vuonna 2008 jätemäärä oli vastaavasti 524 kiloa, eli melko tarkalleen kymmenen kiloa viikossa. Olisikohan mahdollista tuottaa vielä kuusi prosenttia enemmän jätettä? Euroopan ympäristökeskus varoittaa, että juuri niin tulee käymään vuoteen 2020 mennessä, ellei jätteen syntyä ruveta ehkäisemään pontevammin.

Euroopan unionissa kierrätettiin vuonna 1995 vain 17 prosenttia kiinteästä yhdyskuntajätteestä, mutta vuonna 2008 jo neljäkymmentä prosenttia. Kaatopaikalle viedyn jätteen suhteellinen osuus pienentyi samana aikana 68 prosentista 40 prosenttiin. Euroopan ympäristökeskus muistuttaa, että jätteen kierrätys uudelleen raaka-aineeksi on erityisen tehokas tapa vähentää jätteisiin liittyviä kasvihuonekaasupäästöjä.

Biojätteestä kannattaa tehdä kompostia tai biokaasua. Hitaammin hajoava yhdyskuntajäte soveltuu raaka-aineeksi vaikkapa tällaisiin taideteoksiin! (Kuva: Larry1732/Creative Commons)

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 34/2011

2011-08-29T20:27:00.019+03:00

Havaintoja viime viikon (22.8.2011-28.8.2011) uutisista:

Vehnä on maailman tärkein viljalaji maapallon temperaattisilla eli lauhkeilla ilmastovyöhykkeillä, missä Eurooppakin suurimmaksi osaksi sijaitsee. Minkälaisia vehnälajikkeita Eurooppa mahtaa tarvita tämän vuosisadan puolivälissä, silloisissa ilmasto-oloissa?

Kuivuuden arvellaan yleistyvän Euroopassa lähivuosikymmeninä. 2050-luvulla sademäärä lienee kautta Euroopan kesäisin pienempi kuin nykyään. Euroopan kesiin ilmastonmuutos tuonee entistä enemmän paitsi kuivuusjaksoja myös helleaaltoja.

Viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan vaikuttaa siltä, että korkeammat kesälämpötilat ovatkin Euroopassa viljeltävän talvivehnän kannalta haitallisempi muutos kuin sademäärän väheneminen. Tämä tulos voi tuntua hieman yllättävältä, koska veden saatavuus on yleisesti ottaen tärkein maanviljelyä rajoittava tekijä maapallolla.

Aiempien tutkimusten perusteella tiedetään kuitenkin, että jopa yksittäinen, kasvin kannalta kriittisessä vaiheessa sattuva ankara helleaalto voi pienentää satoa huomattavasti. Talvivehnän kukkimisen aikoihin sattuva kuumuusstressi pienentää tulossa olevien vehnänjyvien lukumäärää ja kokoa. Pitkittyneet hellejaksot voivat johtaa lähes täydelliseen katoon. Tällaisia lämmölle herkkiä vehnälajikkeita viljellään yleisesti pohjoisessa Euroopassa.

Euroopan kesien ennustetusta kuivumisesta huolimatta näyttäisi siltä, että kuivuuden suhteellinen osuus vehnäsadon menetyksistä vähenee. Näin käy siksi, että vehnä tuleentuu uusissa ilmasto-oloissa aikaisemmin kuin ennen. Kuivuudelle herkkä kehitysvaihe siis päättyy varhemmin. Talvivehnän kukinta-aikana on kuitenkin nykyistä enemmän kuumuusstressiä, mikä pienentää tuntuvasti sitä satoa, joka lopulta saadaan.

Tutkimuksessa laadittiin tietokonemallien avulla arviot siitä, miten 2050-luvun äärevät säät vaikuttavat yhdeksällä kasvupaikalla eri puolilla Eurooppaa (Iso-Britannia, Alankomaat, Tanska, Saksa, Puola, Unkari, Italia, Ranska ja Espanja) niissä kullakin tyypillisesti viljeltävään talvivehnälajikkeeseen.

Tutkimuksen tuloksista toivotaan olevan apua kasvinjalostuksessa. Maailmassa tullaan tarvitsemaan viljelykasveja, jotka sietävät kuivuusstressiä nykyistä paremmin, mutta Euroopan talvivehnät kaipaavatkin ensisijaisesti parempaa kuumuudensietokykyä.

Vehnää (Triticum aestivum) Skoonessa Etelä-Ruotsissa. (Kuva: Dag Endresen/Creative Commons)

Talvivehnätutkimus julkaistiin Scientific Reports -lehdessä. Global Crop Diversity Trust uutisoi siitä.

Moderni jännitysnäytelmä arktisilla laivaväylillä jatkuu. Euroopan avaruusjärjestö ESA tiedotti torstaina, että nyt sekä Koillis- että Luoteisväylä ovat taas yhtäaikaa avoinna. Tämä on siis jo neljäs peräkkäinen kesä, ja ylipäätään havaintohistoriamme neljäs kesä, jona molemmat merireitit ovat olleet laivalla kuljettavissa (vrt. Tietoukan blogi vuosi sitten). Satelliittiavusteinen havainnointi aloitettiin vuonna 1979.

Jos kaikki on sujunut suunnitelmien mukaan, tätä kirjoitettaessa Vladimir Tikhonov on jo läpäissyt Koillisväylän matkallaan Murmanskista Thaimaahan. Tämä Tikhonov on Suezmax-luokan säiliöalus ja suurin tankkeri, joka on koskaan suorittanut kyseisen pohjoisen merireitin.

Pohjoisen jäämeren laivaväylien tämänhetkisestä tilanteesta kirjoittivat yksityiskohtaisemmin BBC News ja NunatsiaqOnline. Koillisväylää halkovista ennätyssuurista laivoista raportoi taas kerran valpas BarentsObserver.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 33/2011

2011-08-22T19:51:00.051+03:00

Havaintoja viime viikon (15.8.2011-21.8.2011) uutisista:

Arktisen merijään epänormaali niukkuus vaikeuttaa tyynenmerenmursujen elämää taas tänäkin vuonna. Jää on käynyt niin vähiin, että Tšuktšimerellä mannerjalustan alueella merijäästä on jäljellä vain rippeet. Tienoon mursut lepäilisivät mieluiten juuri sillä jäällä, koska sieltä käsin ne voisivat sukeltaa ravinnonhakuun sopivan mataliin vesiin. Nyt mursut näyttävät lähteneen liikkeelle aivan kuin merijäätä etsimään, uutisoi Reuters.

Tutkijat kiinnittivät heinäkuussa radiolähettimen neljäänkymmeneen Tšuktšimerellä kohtaamaansa mursuun. Mursujen liikkeitä on sittemmin seurattu satelliitin avulla. Kertyneisiin havaintoihin voi perehtyä USGS:n nettisivulla. Tätä kirjoitettaessa sivulla on katseltavissa animaatio, joka näyttää mursujen liikkeet jaksolta 17.7.-11.8. Osa seurannassa olevista mursuista näyttää siirtyneen Alaskan rannikolle jo sinä aikana. Tuoreempiakin satelliittiseurantatietoja on vielä odotettavissa.

Viime keskiviikkona eli 17.8. eräässä Alaskan pohjoisilla vesillä tehdyssä merinisäkkäiden lentolaskennassa havaittiin jo noin kahdeksantuhatta mursua rannalla hieman Point Laystä pohjoiseen. Laskennan päiväraportti (pdf) kertoo havainnollisen valokuvan kera, miten mursut olivat rannalla kahtena tiiviinä laumana, jotka olivat nekin aivan lähekkäin. Toisessa laumassa oli noin kolmetuhatta ja toisessa noin viisituhatta yksilöä.

Mursuemo ja sen noin yksivuotias poikanen kaltaistensa seurassa. Kuva on otettu merenrannalla Point Layn lähettyvillä viime syyskuussa. Viime vuonna jääpula ajoi arviolta 10-20 tuhatta tyynenmerenmursua Alaskan rannoille. (Kuva: U.S. Geological Survey)

WWF Climate Blog täydentää vielä, että tänä vuonna mursujen kerääntyminen Tšuktšimereltä Alaskan rannikolle alkoi kolme viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna. Merijäätilanne on mursujen kannalta huono myös Venäjän suunnalla, mutta ainakaan vielä ei ole tullut tietoa, että mursuja olisi ahtautunut tänä syksynä myös Venäjän puoleiselle rannikolle.

Mursuaihetta käsittelivät myös Anchorage Daily News, Knight Science Journalism Tracker ja Center for Biological Diversity. Viimeksimainittu moittii presidentti Obaman hallintoa suunnitelmista sallia öljynporaus Tšuktšimerellä. Aiemmin tänä vuonna Yhdysvaltain viranomaiset tulivat siihen tulokseen, että tyynenmerenmursu olisi itse asiassa lisäsuojelun tarpeessa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama arktisen merijään väheneminen on tärkein mursun tätä alalajia uhkaava tekijä.

Syyskesän rantareissut eivät ole mursunpoikasille mikään mitätön ponnistus. Pienimmät voivat tallautua hengiltä rannan tungoksessa, jos lauma säikähtää ja alkaa liikehtiä pakokauhun vallassa. Odotusten vastainen uintitaival viimeisen sopivan merijään laidalta rannalle voi sekin olla pikkuisille liian raskas.

Arktisen merijään sulaminen tuntuu juuri nyt hyvin konkreettisesti myös tällä puolella Pohjoista jäämerta. Tämänkesäinen laivaliikenne on jatkunut Koillisväylällä yhä juohevammin. Säiliöalus STI Heritage, joka lähti Murmanskista kohti itää heinäkuun 19:ntenä, kulki Koillisväylän kahdeksassa päivässä tehden siten reitin nopeusennätyksen.

Herukkaperhonen (Polygonia c-album) on levittäytynyt Iso-Britanniassa kahdessa vuosikymmenessä peräti 220 kilometriä pohjoisemmas, aina Edinburghiin saakka. (Kuva: Butterfly Conservation & Martin Warren)

Ilmastonmuutos on vaikuttanut kasvi- ja eläinlajien levinneisyysalueisiin maailmanlaajuisesti. Perjantaina julkaistu meta-analyysi arvioi, että viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana maaekosysteemien kasvit ja eläimet ovat siirtyneet kohti viileämpiä elinalueita keskimäärin nopeammin kuin tätä ennen on tiedetty. Siirtyminen on tapahtunut kaksin-kolminkertaisella nopeudella.

Maapallon napoja kohti eli kauemmas päiväntasaajasta siirtymisen keskinopeudeksi laskettiin 17,6 kilometriä vuosikymmenessä. Vuoristoisissa ympäristöissä korkeammalle siirtymisen keskinopeus puolestaan näyttää olleen keskimäärin 12,2 metriä vuosikymmenessä.

Lajienvälinen vaihtelu on kuitenkin suurta, koska ilmasto ei ole ainoa seikka, joka vaikuttaa yksittäisen lajin levinneisyyteen - eliöt tarvitsevat myös tietynlaisia habitaatteja eli pienemmän mittakaavan elinympäristöjä. Lisäksi on sellaisiakin lajeja, jotka ovat levittäytyneet lämpimämmän ilmaston suuntaan.

On kuitenkin huomattavaa, että eliölajit ovat siirtyneet viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana eniten siellä, missä ilmasto on lämmennyt eniten.

Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä yli kahdentuhannen kasvi- ja eläinlajin levinneisyysmuutoksia. Mukana on eliölajeja eri puolilta maailmaa, mutta eniten Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Eliöryhmien välillä ei havaittu eroja levittäytymisnopeudessa. Kasvilajit etenivät samalla vauhdilla kuin hyönteislajit, eivätkä esimerkiksi linnut siirtyneet nisäkkäitä nopeammin.

Tutkimus levinneisyysalueiden muutoksista julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa BBC, Reuters, Nature News Blog, Knight Science Journalism Tracker ja mielenkiintoisia lisäyksityiskohtia erityisesti tarjoava ScienceNOW.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 32/2011

2011-08-15T20:32:00.023+03:00

Havaintoja viime viikon (8.8.2011-14.8.2011) uutisista:

Arktinen merijää on vähentynyt nopeammin kuin mitä IPCC:n raportissa ennakoitiin vuonna 2007. Uuden tutkimuksen tulokset täydentävät nyt ymmärrystämme siitä, miten ja miksi merijään hupeneminen on ylittänyt nuo vanhat arviot.

Arktinen merijää on ohentunut lähes neljä kertaa ennustettua nopeammin. Lisäksi jää on ollut liikkuvaisempaa kuin mitä odotettiin - jää onkin ajelehtinut kaksinkertaisella nopeudella. Tutkijoiden mielestä näillä asioilla on yhteys. IPCC:n käyttämät mallinnukset eivät ota riittävästi huomioon mekaanisten voimien vaikutusta jään vähenemiseen, vaan painottuvat liikaa lämpötilavaihteluiden seurauksiin. Tämä on yksi syy jääennusteiden pettämiseen.

Tuuli ja meriveden virtaukset murtavat merijäätä pienemmiksi jäälautoiksi. Mitä ohuempaa jää on, sitä helpommin se murtuu. Mitä pienempiä jäälautat ovat, sitä nopeammin ne ajelehtivat. Tuuliajolle joutunut merijää on vaarassa kulkeutua eteläisemmille ja lämpimämmille vesille.

Toisin sanoen mitä pienemmäksi jäälautat käyvät, sitä todennäköisemmin ne kulkeutuvat pois Pohjoiselta jäämereltä ja sulavat kokonaan. Tällä tavoin on menetetty arktista merijäätä etenkin Framinsalmeen käyvien virtausten mukana.

Ajojääpyörteitä Labradorinmerellä. (Kuva: Sarunas Burdulis/Creative Commons)

Merijäätutkimus on hyväksytty julkaistavaksi Journal of Geophysical Research - Oceans -lehdessä. Siitä uutisoivat NunatsiaqOnline ja Climate Progress.

Eräs toinenkin tuore tutkimus tarkastelee syitä arktisen merijään katoon. Tietokonemallin avulla pyrittiin erittelemään, miten suuri vaikutus ihmistoiminnalla on mahdollisesti ollut merijään määrän muutoksiin viime vuosikymmeninä.

Tämän tutkimuksen mukaan arktisen merijään väheneminen 1900-luvun lopulla ei ole selitettävissä pelkästään ilmaston luonnollisella vaihtelulla. Ihmiskunnan kasvihuonekaasupäästöt näyttäisivät aiheuttaneen noin puolet vuosina 1979-2005 havaitusta merijään syyskuisen laajuuden pienenemisestä. Syyskuu on mielenkiintoinen kuukausi, koska siihen aikaan vuodesta arktisen merijään pinta-ala on vuotuisessa minimissään.

Mallinnustulokset viittaavat myös siihen, että kun maailman ilmasto lämpenee, arktisen jään määrän vaihtelu jatkuu. Lyhyen aikavälin vaihtelusta tulee jopa korostuneempaa kuin ennen. Tämän vuosisadan alkupuoliskolla voi sattua sellaisiakin 2-20 vuotta kestäviä jaksoja, jolloin jään määrä kääntyy tilapäisesti lievään kasvuun. Esimerkiksi tuuliolosuhteiden muutoksilla voi olla sellainen merijäälle suotuisa vaikutus.

Lyhyen aikavälin vaihteluista huolimatta arktiselle merijäälle on käymässä surkeasti, jos maailman ilmasto jatkaa lämpenemistään. Pohjoinen jäämeri alkaa olla kesäisin jäätön ehkä jo 50-60 vuoden kuluttua.

Tämä merijäätutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Sen panivat merkille SciencePoles, Anchorage Daily News ja Knight Science Journalism Tracker.

Arktinen merijää voi näyttää myös tältä. (Kuva: NASA/Kathryn Hansen/Creative Commons)

Mitä maailman keskilämpötilan nousuun tulee, takana on jälleen kerran keskimääräistä lämpimämpi kuukausi. Päättynyt heinäkuu oli Yhdysvaltain NOAA:n mukaan mittaushistorian seitsemänneksi lämpimin heinäkuu maailmassa. NASA:n mukaan kyseessä oli peräti kolmanneksi lämpimin heinäkuu. Mittauksia on tehty vuodesta 1880 lähtien.

NASA:n lämpötilastoista voi todeta nopeasti vilkaisemalla myös sen seikan, että pitkän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa kylmempi kuukausi on koettu maapallolla viimeksi helmikuussa 1994.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 31/2011

2011-08-08T17:21:00.045+03:00

Havaintoja viime viikon (1.8.2011-7.8.2011) ja kesätauon aikana tulleista uutisista:

Arktisen merijään tila vaikuttaa vuodenaikaan nähden heikolta. Merijään kattama alue oli viime kuussa keskimäärin vain 7,92 miljoonaa neliökilometriä. Se on koko satelliittiavusteisen mittaushistorian pienin arktisen merijään heinäkuinen ala. Vuosien 1979-2000 keskiarvosta jäätiin peräti 2,18 miljoonaa neliökilometriä. Merijäätä oli tällä kertaa tavallista vähemmän kaikkialla paitsi Grönlanninmerellä.

Edellinen heinäkuinen vähyysennätys alittui 210 tuhannella neliökilometrillä. Tuo edellinen ennätys syntyi vuonna 2007 eli samana vuonna, jolloin arktisen merijään jokakesäisestä vuosittaisesta minimistä tuli niinikään mittaushistorian pienin. Nyt saamme odotella jännityksellä vielä suunnilleen kuukauden verran, että miten vähiin jää lopulta käykään tänä kesänä. Ajankohtaisen jäätilanteen pääpiirteet voi käydä katsomassa Yhdysvaltain NSIDC:n kartasta, joka päivitetään kerran päivässä.

Elokuun alussa merenkulku on ollut mahdollista ilman jäänmurtajien apua jo melkein kaikilla Koillisväylän laivareiteillä, uutisoi Reuters. Merijään tilanteesta kertoivat myös Eye on the Arctic, Dr. Jeff Masters' WunderBlog ja Yle.

Arktisen merijään määrään liittyvä hyvä uutinen tulee Euroopan avaruusjärjestöltä. Arktista merijäätä ja planeettamme muutakin jääpeitettä mittaavan CryoSat-tiedesatelliitin käyttöönotto on edennyt hienosti. CryoSat on tuottanut hyvälaatuista dataa, ja BBC:n mukaan satelliitti pystyy nyt tuottamaan jäätietoa jatkuvalla syötöllä.

Ensimmäinen CryoSatin avulla tehty arktisen alueen jäänpaksuuskartta julkistettiin kesällä Pariisin ilmailu- ja avaruusnäyttelyssä. Kartta näyttää merijään paksuuden tammi-helmikuussa 2011. Ohut, noin 2-3 metrin paksuinen jää on merkitty karttaan sävyillä aniliininpunaisesta violetin kautta siniseen. Paksumpi, noin 4-5 metrin paksuinen jää on merkitty sävyillä vihreästä keltaisen kautta oranssinpunaiseen. (Kartta © CPOM/UCL/ESA)

Melbournen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kesäisten lumisateiden väheneminen lienee omalta osaltaan johtanut arktisen merijään ohenemiseen. Ilman lumikerroksen antamaa suojaa merijää on selvästi alttiimpi auringonsäteilyn sulattavalle vaikutukselle.

Tutkijat arvioivat, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kesän lumisateet ovat vähentyneet neljäkymmentä prosenttia. Pohjoisen jäämeren ja Kanadan arktisen saariston alueella havaittu muutos koskee nimenomaan lumisateen vaihtumista vesisateeksi. Kokonaissademäärä on pysynyt jokseenkin samana.

Lumisateiden vaihtuminen vesisateiksi on seurausta ilmakehän alaosan lämpenemisestä. Tutkimustulokset viittaavat positiiviseen palautemekanismiin, jossa ilmaston lämpenemisen aiheuttama kesän lumisateiden väheneminen johtaa välillisesti ilmaston lisälämpenemiseen.

Tutkimus arktisista lumisateista julkaistiin Climate Dynamics -lehdessä. Siitä uutisoi SciencePoles.

Joidenkin eliölajien leviäminen uusille alueille helpottuu, kun arktisen merijään muodostama mekaaninen este poistuu. Nyt on käsillä ensimmäinen planktonia koskeva toteamus siitä, että eliölaji on kulkeutunut nykyaikana koko Pohjoisen jäämeren poikki. Neodenticula seminae -levälajia on löydetty pohjoisesta Atlantin valtamerestä, missä sitä ei tiedetä esiintyneen noin 800 tuhanteen vuoteen. Tutkijoiden mukaan se on siis kulkeutunut takaisin Atlantille Tyyneltämereltä Pohjoisen jäämeren kautta. Tämäntyyppisten lajistonmuutosten tulevia vaikutuksia arktiseen meriekosysteemiin ei kyetä vielä arvioimaan.

Levähavainto on esimakua syksyllä päättyvän CLAMER-projektin tuloksista. Projekti tekee yhteenvedon ilmastonmuutoksen vaikutuksista Euroopan merialueisiin. Mukana on satoja tieteellisiä tutkimuksia yli kolmentoista vuoden ajalta. Uuden planktonlajin leviämisestä uutisoivat muun muassa Reuters, ABC, CBC ja SciencePoles.

Jo pidempään on arveltu, että arktisen merijään hupeneminen pakottaa jääkarhut yhä pidemmille uintimatkoille, ja että nämä pitkät uintimatkat lisäävät etenkin jääkarhun poikasten kuolleisuutta. Aiheesta on nyt myös tutkimuksellista näyttöä, joka julkistettiin Ottawassa heinäkuussa pidetyn karhukonferenssin yhteydessä.

Tutkijat seurasivat vuosina 2004-2009 Beaufortinmerellä ja Tšuktšimerellä 68:aa GPS-pannalla varustettua täysikasvuista jääkarhunaarasta. Satelliittipaikannuksen ja satelliittikuvien avulla selvitettiin minkälaisia pitkiä, yli 50 kilometrin mittaisia matkoja karhut uivat kesä-lokakuussa. Tällaisia pitkiä uintimatkoja havaittiin viisikymmentä, yhteensä kahdenkymmenen pannallisen karhuyksilön suorittamana. Uintimatkojen pituus vaihteli noin 54 kilometristä 687 kilometriin ja niiden kesto vaihteli vajaasta vuorokaudesta yli kahteentoista vuorokauteen.

Yhdellätoista pitkiä matkoja uineella jääkarhunaaraalla oli poikaset seurassaan GPS-pannan asentamisen aikaan. Kuuden emon poikasten todettiin selviytyneen uintimatkoista, mutta viiden pitkänmatkanuimarin poikaset menehtyivät tutkimuksen aikana. Pitkiä matkoja uineiden karhuemojen poikasten kuolleisuus oli tarkemmin sanoen 45 prosenttia. Ero korkeintaan lyhyitä matkoja uineisiin on selvä tässä aineistossa: Vain 18 prosenttia niistä poikasista kuoli, jotka eivät joutuneet uimaan emonsa kanssa pitkiä eli yli 50 kilometrin mittaisia matkoja.

Vielä julkaisemattomasta WWF:n ja USGS:n yhteisestä jääkarhututkimuksesta kirjoittivat Yale Environment 360, Reuters, CBC, Polar Bears International ja WWF Climate Blog.

Loppukevennyksenä bongausvinkki heille, jotka harrastavat vaikkapa lentomatkailua Pohjois-Amerikan koillisrannikon tuntumassa. Muistatteko sen valtavan jääkappaleen, joka lohkesi vuosi sitten Petermannin jäätiköstä Grönlannissa?

Kyseisen "Petermannin jääsaaren" ilmeisesti suurin jäännöspala, Petermann Ice Iceland A, on kulkeutunut hiljalleen etelämmäs, ja sinnittelee nykyisin Newfoundlandin tuntumassa noin viidenkymmenen neliökilometrin suuruisena lauttana. Merimatkaa sille on kertynyt tähän mennessä viitisentuhatta kilometriä.

Petermannin jääsaarta hehkuttivat iloksemme CBC, DesmogBlog ja Arctic Sea Ice Blog.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä.