Toivoisitko lisää tukea väitöskirjaprosessiisi? Haastaako jaksaminen, mietityttävätkö uranäkymät? Tule mukaan väitöskirjatutkijoiden työnohjausryhmään, jonka Kimmo järjestää syksyllä 2024. Tapaamiset toteutetaan etänä Zoomissa.

Työnohjauksessa tarkastellaan ja jäsennetään omaan työhön liittyviä kysymyksiä, kokemuksia ja tunteita koulutetun työnohjaajan avulla, ryhmän toiveiden mukaan. Ryhmässä voidaan käsitellä esimerkiksi ajanhallintaan, epävarmuuden sietämiseen, kirjoittamisprosessiin tai oman osaamisen kehittymiseen ja uratoiveisiin liittyviä aiheita.

Ryhmä kokoontuu Kimmo Svinhufvudin vetämänä 28.8. alkaen kahden viikon välein keskiviikkoisin klo 10.15-11.45. Tapaamiset järjestetään videotapaamisina Zoomissa 28.8.,
11.9., 25.9., 9.10., 23.10., 6.11., 20.11., 4.12., 18.12. sekä vuodenvaihteen jälkeen 8.1.2025.
Työnohjausryhmään osallistuminen edellyttää sitoutumista ryhmän tapaamisiin.

Ryhmä on avoin kaikille väitöskirjatutkijoille, joilla on jatko-opiskeluoikeus jossain yliopistossa ja jotka jo työskentelet väitöskirjatutkimuksensa parissa. Ryhmä ei siis ole tarkoitettu vielä niille, jotka vasta suunnittelevat jatkotutkimusta. Rahoituslähteellä tai -tilanteella ei kuitenkaan ole merkitystä. Ryhmän työskentelykieli on suomi.

Ilmoittautuminen

Ryhmään ilmoittaudutaan viimeistään 14.8.2024 sähköpostilla osoitteeseen kimmo.svinhufvud@gmail.com

Vastaa sähköpostissa lyhyesti seuraaviin kysymyksiin:
1) Kerro lyhyesti, missä vaiheessa jatko-opintosi ja väitöskirjatyöskentelysi ovat.

2) Kerro itsestäsi ja väitöskirjatutkijan työstäsi: millaisessa vaiheessa olet menossa, minkä olet työskentelyssä kokenut haastavaksi?

3) Mihin kaipaat muutosta ja miksi haluaisit ryhmään?

Ryhmään otetaan enintään 8 henkilöä. Ryhmään pääsystä ilmoitetaan viimeistään 21.8.

Hinta
Työnohjausryhmän (10 tapaamista) hinta on 300,- + alv 24 % = 372,-. Maksun voi maksaa yhdessä tai kahdessa erässä. Väitöskirjaansa ulkopuolisella rahoituksella tekevät voivat tiedustella rahoittajalta mahdollisuudesta sisällyttää työnohjausta hankkeen kuluihin.

Ohjaaja
Ryhmän vetäjä on FT, dosentti, työnohjaaja (STOry) Kimmo Svinhufvud. Päätyönään Kimmo toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Lisäksi hänellä on vankka kokemus kouluttajana, ohjaajana, tutkijana, tietokirjailijana ja yrittäjänä. Kimmo antaa työnohjausta väitöskirjatutkijoille ja muille asiantuntijatyötä tekeville sekä yksilöohjauksena että ryhmissä. Lisäksi hän toimii koulutustyönohjaajana HY+:ssa.

Jos sinulla on kysyttävää työnohjausryhmästä tai ylipäätään työnohjauksesta, ota rohkeasti yhteyttä: kimmo.svinhufvud@gmail.com

Tervetuloa!

Pidin tänä keväänä jälleen kurssin väitöskirjatutkijoille verkkokirjoittamisen eri teemoista. Tämän kevään kurssiblogin teemaksi valikoitui kurssilaisten oman ideoinnin pohjalta kysymys siitä, onko väitöskirjan tekemisessä järkeä. Blogin nimeksi tuli iskevä Hullun hommaa?

Mihin lopputulokseen luulet kurssilaisten päätyneen? Onko väitöskirjatutkimus hullun hommaa?

Tällaisessa yhteisöllisessä blogissa jokainen lähestyy kysymystä ja teemaa tietysti aina omasta näkökulmasta. Tämän kevään blogissa on paljon hyviä kirjoituksia, koska väitöskirjatutkijat ovat keskimäärin todella hyviä kirjoittajia. Nostan tuolta esille nyt, eri näkökulmia havainnollistaakseni, esimerkiksi kirjoitukset huijarisyndroomasta, väitöskirjatutkimuksesta ja rahasta sekä hullusta ulkomaalaisesta, joka on tullut Suomeen tekemään väitöskirjaa. Muutkin kirjoitukset kannattaa tsekata. Samastutko hulluuteen?

Olen pitänyt Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssia nyt jo aika monen vuoden ajan, ennen koronaa lähiopetuksena ja koronan aikana ja sen jälkeen verkkokurssina. Oma suhteeni verkkokirjoittamiseen on ehtinyt tuona aikana vaihdella aika paljonkin: välillä olen blogannut ja somettanut paljonkin, välillä on tuntunut tarpeelliselta vältellä verkkoa ja keskittyä muunlaiseen kirjoittamiseen. Se, mikä ei ole vaihdellut, ovat loistavat opiskelijat. Sen näet aika helposti tästäkin kurssiblogista.

Helsingin yliopiston tutkijakoulurakenne uudistui vuodenvaihteessa, ja kielten ja viestinnän opetus ainakin äidinkielen kurssien osalta on hieman käymistilassa. Tämä olikin ainakin toistaiseksi viimeinen Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssi, jonka minä pidän. Tarvetta tällaisille kursseille selvästi on. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo. Onneksi kurssien hedelmät ovat luettavissa pitkään näissä kurssiblogeissa!

Olen käyttänyt osia Haruki Murakamin kirjasta What I Talk About When I Talk About Running oheislukemistona opetuksessani vuosien ajan.

Kirja kertoo yhtä paljon Murakamin kirjoittamisesta kuin juoksemisesta. Murakami kuvaa, miten aloitti samanaikaisesti juoksuharrastuksen ja säännöllisen kirjoittamisen noin 30-vuotiaana. Nämä kaksi ovat kulkeneet hänen elämässään käsi kädessä. Murakami uskoo, että hänen kirjansa olisivat olleet hyvin erilaisia, jos hän ei olisi harrastanut juoksua niitä kirjoittaessaan. Hän toteaa, ettei voi tietää tarkalleen, millä tavoin toisenlaisia teksteistä olisi tullut, mutta erilaisia kuitenkin.

Pidän Murakamin tekstien puhtaasta tyylistä. Ajattelen, että se on seurausta omistautumisesta ja ammattimaisuudesta: tietynlaisesta sinnikkyydestä pelkän kyvykkyyden sijaan. Koen lukijana olevani turvassa Murakamin teksteissä. Tiedän, että niihin voi luottaa.

Kun luen tätä muistelmateosta juoksemisesta ja kirjoittamisesta, uskon ymmärtäväni, mihin Murakamin tekstien vahvuus liittyy. Opetan työkseni kirjoittamisen prosessia. Vaikken tyypillisesti keskity siihen, millaisia teksteistä täytyy tulla, opetustani ohjaa ajatus, että prosessin ymmärtäminen ja hallitseminen johtaa laadukkaisiin teksteihin.

Tämän takia on mielestäni aina tärkeää opettaa kirjoittajille prosessia, kirjoittivat he mitä tahansa. Vaikka käsittelisi hyvien tekstien piirteitä ja ymmärtäisi ne teoriassa, sellaisia on vaikea tuottaa, jos ei ole käsitystä siitä, miten toimia käytännön tasolla: miten lähestyä kirjoittamista tänään, huomenna tai ensi viikolla.

Prosessin ymmärtäminen tarkoittaa säännöllisyyttä ja sinnikkyyttä lahjakkuuteen nojaamisen sijaan. Kirjoittamista silloinkin, kun ei siltä tunnu. Sitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle miettimättä heti tekstin laatua. Sitä, että jaksaa muokata tekstiään versiosta toiseen, jotta siitä voi tulla vahva.

Murakamin kirja kuvaa elävästi ja konkreettisesti, millaista on arki, jossa synnytetään hienoja tekstejä. Lisäksi se on kauniisti kirjoitettu. Tässä muistelmassa on eleetöntä voimaa. Teksti ei ainoastaan kuvaa jotakin (juoksemisen ja kirjoittamisen jatkuvaa harjoitusta vuodesta toiseen), vaan edustaa sitä, mitä kuvaa. Murakamin virkkeissä on rauhoittava, nautinnollinen rytmi, joka kuljettaa lukijaa eteenpäin pitkän matkan juoksijan harjaantunein askelin.

Olen opettanut noin kymmenen vuotta kursseja ja työpajoja nimellä Finding Joy and Productivity in Academic Writing. Pidän valmennuksia monenlaisista aiheista, mutta tämä on ylivoimaisesti suosituin sisältö, jota olen opettanut yliopistoissa Suomessa ja muualla. Kurssi on tarkoitettu väitöskirjantekijöille ja kokeneemmille tutkijoille.

Valmentaessani hiljattain Berliinissä Hertie Schoolin tohtoriopiskelijoita totesin, että tätä kurssia suunnitellessani kuvittelin, että se ei ennen pitkää ole enää tarpeen. Opetan sitä toki mielelläni. Samalla huomaan olevani pettynyt siihen, että kurssia edelleen tarvitaan, ehkäpä enemmän kuin koskaan.

Joy-kurssin synty: tarve kokonaisvaltaiselle kirjoittamisen tuelle

Lähdin aikanaan luomaan kurssia muun työn ohessa. Se ei liittynyt väitöskirjani aiheeseen eikä projektiin, jossa silloin työskentelin Aalto-yliopistossa. Kävi kuitenkin niin, että kysyntä kirjoittamisen tuen kehittämiselle oli voimakasta. Siitä tuli päätyöni.

Kurssi syntyi tarpeesta kokonaisvaltaiselle kirjoittajien tuelle, jollaista ei ollut tarjolla yliopistoissa. Tällainen tuki on perinteistä kirjoittamisen opetusta täydentävää. Siinä keskitytään kirjoittamisen psykologiseen puoleen ja käytännön askeliin: kirjoittajan mieleen ja arkisiin asioihin. Tutkijoiden mielekkään työskentelyn kannalta ei riitä, että puhutaan vain siitä, millaisia ovat hyvät tieteelliset tekstit tai miten oppia julkaisemaan.

Nämä ovat tutkijan työn perusasiaa, mutta tekstityypin tai julkaisuprosessin ymmärtäminen ei suoraan auta monissa kysymyksissä, joita akateeminen kirjoittaja joutuu käytännössä ratkaisemaan: Mistä löydän aikaa kirjoittamiselle? Mitä ja kuinka paljon kirjoitan tänään, tällä viikolla, tässä kuussa? Mitä tehdä seuraavaksi (kun on kyseessä niinkin laaja teksti kuin väitöskirja tai vertaisarvioitu tutkimusartikkeli)? Miten suhtautua saamaani palautteeseen ja tekstin muokkausehdotuksiin? Miten päästä eteenpäin, kun kirjoittaminen ahdistaa? Miten jatkaa, jos kirjoittaminen on ollut tauolla viikkoja, kuukausia tai vuosia?

Tuen tarve on kasvanut

Minusta näyttää, että kirjoittamisen ongelmia tiedostetaan yliopistoissa nykyään paremmin ja monipuolisempaa tukea on tarjolla. Silti tuen tarve tuntuu olevan voimakasta. Mietin, liittyykö tämä esimerkiksi siihen, että tutkijoiden työskentelyolosuhteet eivät ainakaan ole helpottaneet viime vuosina. Moni tuntuu elävän kovien paineiden alla, kohtuuttoman työmäärän kuormittamana. Erilaiset johtamis- ja ilmapiiriongelmat vaikuttavat olevan yleisiä.

Ei ole tutkijan itsensä vastuulla, jos esimerkiksi työmäärä on mahdoton tai kirjoittamiselle ei ole riittävästi aikaa työnkuvan puitteissa. Joy-kurssin pyrkimys on auttaa tutkijoita tunnistamaan paitsi omia vahvuuksiaan ja haasteitaan (sekä mahdollisuuksia selvitä niistä), myös reflektoimaan niitä olosuhteita, joissa työskentelee.

Rakenteiden on tuettava kirjoittamisen iloa

Näkemykseni on, että yliopistoissa tarvitaan perustavampaa kirjoittamisen kulttuurin muutosta, joka läpäisee akateemisen työn yksilötason kirjoittamisesta tieteellisiin julkaisukäytäntöihin asti. Kyse ei ole ainoastaan kirjoittamisen tuesta, vaikka pidän sitä tärkeänä. Kyse on laajemmasta keskustelusta sen suhteen, mikä rooli kirjoittamisella on yliopistoissa ja minkä on muututtava, jotta tutkijat voisivat paremmin – ja edistäisivät tieteenalansa kehittymistä kirjoittaen, mielekkäällä tavalla.

Kirjoittamisen ilon ja tietynlaisen, tutkijaa itseään tyydyttävän tuotteliaisuuden – ulkopuolelta asetettujen tulostavoitteiden sijaan – pitäisi olla luonteva osa akateemista työtä. Niiden kadottaminen ei ensisijaisesti ole yksilön syy eikä niiden löytämisen pitäisi olla yksittäisten tutkijoiden omalla vastuulla.

Myös tänä keväänä toteutui HYMY-tutkijakoulun opiskelijoille pitämäni Tutkijan verkkokirjoittaminen -kurssi. Olen pitänyt kurssia jo muutaman vuoden ajan, ensin lähinä ja sittemmin etänä verkkokurssina.

Väitöskirjatutkijoiden opettaminen on samanaikaisesti haastavaa ja palkitsevaa. Opiskelijat ovat aina fiksuja ja taitavia, ja useimmat hahmottavat verkon tärkeyden viestintäkanavana. Osa väitöskirjatutkijoista kokee myös painetta siitä, että pitäisi olla somessa, verkostoitua, profiloitua ja yleistajuistaa. Kurssilla yritän vähän helpottaa näitä paineita ja rohkaista jokaista muodostamaan omanlaisensa suhteen verkossa toimimiseen.

Kurssilla toteutetaan aina kurssiblogi. Tämän kevään blogiksi muodostui väitöskirjatutkijan arki ja blogin nimeksi tuli Tutkijapäiväkirjat.

Blogissa on useita todella hyviä kirjoituksia. Nostan aiheista nyt esille esimerkiksi sen, miten väitöskirjan tekeminen sivutoimisesti päätyön ohessa voikin olla hyvä juttu, ja sen, miten taide ja akateeminen kirjoittaminen muistuttavat toisiaan. Monissa kirjoituksissa pohdittiin myös koronaa sekä ylipäätään väitöskirjan ja muun arjen yhdistämisen haasteita.

Olen työskennellyt väitöskirjatutkijoiden kanssa eri kursseilla ja ohjauksen muodoissa jo aika kauan. Tunnustan, että olen lukenut useita kirjoituksia, joissa pohditaan työn ja vapaa-ajan erottamisen tärkeyttä ja palautumisen merkitystä. Silti minusta tuntuu, että näistä asioista pitää kirjoittaa koko ajan uusia hyviä kirjoituksia ja että väitöskirjatutkijan pitäisi myös lukea nuo jutut yhä uudestaan.

Käy sinäkin lukemassa näitä hyviä ja omakohtaisdia kirjoituksia ja osallistu vielä myös keskusteluun!

Me tohtoritakuulaiset eli Carol ja Kimmo pääsimme toukokuun lopussa Rosebudin Sivullinen-kirjakaupan lavalle keskustelemaan yliopistollisesta kirjoittamisesta ja akateemisesta työstä. Keskustelukumppaneinamme olivat Väitöksen jälkeen -kirjan kirjoittajat Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm, ja keskustelua johdatteli ystävämme Urpu Strellman.

Me neljä keskustelijaa ja kenties Urpu myös olemme kyllä ehkä poikkeuksellisenkin samanmielisiä kirjoittamisen kysymysten suhteen. Johanna ja Camilla ovat toteuttaneet yhteisöllistä kirjoittamista yliopisto-opettajina ja esimerkiksi akateemisille kirjoittajille tarkoitetussa Kirjoitan vaikka ei ole aikaa -Facebook-ryhmässä. Carol valmentaa ja kouluttaa kirjoittajia oman Writing Doctor -yrityksensä kautta. Minä taas olen viime aikoina keskittynyt etenkin tutkijoiden työnohjaukseen.

Keskustelun fokuksessa olivat kirjoittamisen hyvät käytännöt ja toisaalta yhteisöllinen tuki kirjoittamiseen. En ole varma, kuulostiko keskustelu yleisön korvissa samanmielisten hyminältä, mutta toivon, että onnistuimme ainakin välillä myös haastamaan toistemme ajatuksia tai ainakin rakentamaan niiden varaan.

Pakko sanoa, että omasta puolestani oli kyllä tosi kivaa. Sivullinen on myös tällaiseen keskusteluun oivallinen paikka.

Jos haluat kuunnella keskustelun tai edes osia siitä, suuntaa katsomaan tallenne Sivullisen YouTube-kanavalta.

Kun aikoinani tein omaa väitöskirjaani, hain omaan työskentelyyni lisätukea yksilötyönohjauksesta. Olen jatkanut työnohjauksessa siitä asti.

Mielestäni työnohjaus on mainio työskentelymuoto oman työn ja hyvinvoinnin tueksi. Sittemmin aloitin itsekin työnohjaajaopinnot ja olen nyt ohjannut väitöskirjatutkijoita ja muiden alojen ammattilaisia sekä yksilöohjauksessa että ryhmissä.

Kirjoitin pienen kirjoituksen omista työnohjauskokemuksistani ja syistäni hakea tällaista itse maksamaani lisäohjausta. Jos kiinnostaa, voit lukea kirjoituksen täältä toiselta sivustoltani.

Tiistaina 31.5.2022 me tohtoritakuulaiset eli Carol ja Kimmo olemme Rosebudin Sivullinen-kirjakaupassa keskustelemassa yhdessä Väitöksen jälkeen -kirjan kirjoittajien eli Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kanssa. Tarkoitus on keskustella yliopistollisesta kirjoittamisesta ja akateemisista urapoluista laajemminkin.

Keskustelua johtaa ystävämme Urpu Strellman. Urpu on hyvin kokenut haastattelija ja keskustelija, joten keskustelusta tulee varmasti mainio. Yleisöllä on luonnollisesti myös mahdollisuus esittää kysymyksiä ja vaikuttaa keskusteluun.

Tilaisuus alkaa 31.5. klo 17:00. Keskustelua voi tulla seuraamaan paikan päälle Sivullinen-kirjakauppaan Helsingin Kaisaniemenkadulle. Tilaisuuteen voi osallistua myös etänä, sillä se striimataan Sivullisen YouTube-kanavalle, jonne video jää katsottavaksi tapahtuman jälkeen.

Tarkat tiedot tapahtumasta löytyvät tapahtuman Facebook-sivulta.

Tervetuloa mukaan!

Kursseillani opetan väitöskirjantekijöitä ja kokeneempia tutkijoita kirjoittamaan (myös) itselleen. Tuntuu ristiriitaiselta sanoa, että opetan tätä: kaikkihan osaavat kirjoittaa itselleen. Monet näin tekevätkin, luonnollisena osana kirjoittamisen prosessiaan. Kaikki eivät kuitenkaan kirjoita itselleen tai jos niin tekevät, pitävät tällaista toimintaa arvottomana, jonakin muuna kuin oikeana kirjoittamisena.

Itselleen kirjoittamisen taitoa kannattaa harjoittaa. Akateeminen kirjoittaja on usein yleisöstään hyvin tietoinen. Hän ajattelee niitä kirjoittajia, joita siteeraa ja joiden harteilla oma tutkimus seisoo. Hän ajattelee vertaisarvioijia ja lopullisia lukijoita; hän ennakoi kritiikkiä.

Tutkija ajattelee usein lukijoitaan niin paljon, että se hankaloittaa huomattavasti kirjoittamisen prosessia. Paradoksaalisesti yleisön jatkuva huomioiminen voi johtaa siihen, että tekstistä tulee vähemmän elävää ja lukijan kannalta etäisempää. Yhteys lukijaan muodostuu heikommaksi, jos ei ole ensin luonut yhteyttä omiin ajatuksiinsa.

Kun sallii itsensä sopivissa kohdin kirjoittaa ajatellen, että kukaan muu ei tule tätä lukemaan, tulee antaneeksi tilaa ajatuksille, joissa saattaa piillä jotakin aidosti hedelmällistä. Tällä tavoin voi löytää kirjoittamisen iloa – puhdasta sanojen tuottamisen riemua ja tekemisen vapautta – ilman jatkuvasti kalvavaa huolta kritiikistä tai onnistumisesta. Kun kirjoittaa itselleen, luo mahdollisuuden oppia ja kirjoittaa jotakin kohti sen sijaan, että aina koettaisi ilmaista jotakin hienoa ja valmista.

Itselleen kirjoittamalla tutkija vaalii paitsi kirjoittamisen taitoaan, myös identiteettiään ja omaa ääntään. Kun ei kirjoita pelkästään muille, on helpompi säilyttää omistajuus omaan kirjoittamiseensa. Vaikka suuri osa itselle kirjoitetuista sanoista ei sellaisenaan päätyisi muiden luettaviksi, ne ansaitsevat kuitenkin tulla ilmaistuiksi, ne saavat olla olemassa.

Itselle kirjoittaminen voi myös olla tärkeä tapa suojata kirjoittamistaan ulkopuolelta asetetuista, usein kohtuuttomista paineista tuottaa akateemisia julkaisuja. Se voi auttaa muistamaan, että akateeminen kirjoittaminen on paljon muutakin kuin julkaisemista.

Käytännössä tällainen kirjoittaminen voi tapahtua monin tavoin. Se saattaa tarkoittaa vapaata tajunnanvirtaa, (tutkimus)päiväkirjan kirjoittamista tai erilaisia raakaversioita työn alla olevista teksteistä. Oleellista on tietoisesti päättää, mikä versio on tarkoitettu yksityiseksi ja mikä muiden silmille.

Mikä parasta, itselle kirjoittaminen ei ole hukkaan heitettyä toimintaa, vaan monesti vie tieteellisiäkin tekstejä konkreettisesti eteenpäin. On viisaampaa kokeilla vapaasti kuin odottaa (lykätä) hetkeä, jolloin ajatukset taianomaisesti loksahtelevat valmiiseen muotoon.

Usein itselle ilmaistu ajatus jalostuukin jossakin muodossa muiden luettavaksi. Tämän tekstin ensimmäiset versiot on kirjoitettu vain minulle. Muokkaamisen myötä syntyi tekstiä, jota sinäkin voit lukea. Tämä versio on yhteinen: mukana on sekä sinua että minua.

Toukokuussa ilmestyy Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin uusi opas Väitöksen jälkeen: Opas akateemiselle uralle. Kirja ilmestyy 15.5.2021 ja sen julkaisutilaisuus järjestetään Tiedekulmassa 24.5. klo 17.30. (Kustantamon sivuilla taitaa olla vielä vanha ilmestymispäivä.)

Kirja on kuvauksensa mukaisesti opas väitöksen jälkeiseen elämään, ja se sisältää neuvoja tutkijan perustehtäviin, kuten rahoituksen hakemiseen, julkaisujen tekemiseen ja opetustyöhön. Näiden käytännön tehtävien lisäksi kenties vielä tärkeämpää tuntuisi olevan kirjan tarjoama tuki kokonaisuuden hahmottamiseen ja urasuunnitteluun. Vaikka kirja on ensisijaisesti suunnattu jo väitelleille tutkijoille, onhan jo itse väitöskirjakin prosessi, joka johtaa väitöskirjan jälkeiseen elämään. Kirjaan tutustumisesta on siis todennäköisesti hyötyä jo sitä väitöstä kohti mennessä.

Johanna ja Camilla ovat tehneet kirjan yhteyteen myös peräti 12-osaisen podcast-sarjan kirjan teemoista. Podcastin alkujaksoissa he kertovat kirjan taustasta ja myös omista urakokemuksistaan. Myöhemmissä jaksoissa on paljon erilaisia vierailijoita. Myös me tohtoritakuulaiset eli Carol ja Kimmo olemme podcastin vieraana. Omassa jaksossaan Carol keskustelee Johannan ja Camillan kanssa esimerkiksi kirjoitusrutiineista ja yhteisöllisestä kirjoittamisesta. Kimmon vierailun aiheena puolestaan ovat vertaispalaute ja myös arvioijilta saatuun palautteeseen suhtautuminen.

Käykääpä tutustumassa podcastiin ja kenties kirjaan myös!