Innostuin jo heti tiskillä ja ostin heti “kymppikortin”. Lisäksi helmikuussa sai kaupan päälle yhden kerran lisää. Mitään korttiahan ei Impivaarassa enää käytetä vaan kävijä saa rannekkeen jonka kanssa hoidetaankin sitten kaikki. Ranneke avaa portit ja kaapit ja se on ranteessa huomaamaton eikä haittaa uimista. Kertakäynnin lunastaneilta portti nielaisee lopuksi rannekkeen, mustan rannekkeen omaava voi ladata siihen aina lisää käyttökertoja.

Pukuhuone oli Samppalinnan maauimalaan tottuneelle melkoista scifiä. Punaiset ledivalot kertovat kaapin olevan varattu ja lukossa, avonaisissa kaapeissa palaa vihreät valot. Kaappia ei saa jättää kiinni, muuten ei pääse portista ulos. Kaappi lukitaan ja avataan rannekkeella pyyhkäisemällä, jos kaappi on kiinni, järjestelmä tulkitsee sen olevan vielä käytössä.

Ja itse hallihan on kokonaisuudessaan iso. Huonolla suuntavaistolla varustettu ihminen voi hetken aikaa haahuilla pukuhuoneessa sinne tänne. Paikat kuitenkin löytyvät nopeasti. Ensin poikkesiin saunaan. Kerrankin on satsattu tyyliin. “Lauteet” oli päällystetty tumman harmailla laatoitlla ja tummissa seinissä vuorotteli kahden sävyisiä lautoja. Itse en olekaan mikään kovin suuri vaalean puun ystävä. Ja olihan sinne muutama ledikin pitänyt tunkea, mutta onneksi niiden kanssa ei oltu liioiteltu. Tosin löylyn kanssa oli sitten pihtailtu kuten Salossa aikoinaan, hyvä jos kivet kuivuivat löylynheiton jälkeen. Höyrysauna oli myös aika miedolla mutta ei sen kai niin kuuma kuulu ollakaan. Molemmissa kuitenkin istui mieluusti.

Pukuhuoneessa ja pesutiloissa oli melkoinen vilske ja vilinä, mutta yllätyksekseni pääsin uimaan ihan omalle radalle! Asiakaskunnasta iso osa oli lapsiperheitä ja lyhyet 25 metrin radat olivat lähes tyhjillään. Kävin myös monitoimialtaassa mutta sen vekottimien tunnistimissa tuntui olevan jotain vikaa, ehkä valokennot kaipasivat vielä säätöä.

Kuntosalipuoleen en tutustunut kun nyt oli ohjelmassa enemmänkin “palauttava harjoitus”, oli tullut oltua vähän viihtellä viikonloppuna. Pikaisen vilkaisun perusteella kuntosali näytti kuitenkin asialliselta. Kahviossa oli kohtuullinen hintataso mutta en jäänyt tutkimaan sitäkään kun seuraava bussi lähti ihan kohta. Bussi numero 13 tulee suoraan uimahallin pihaan.

Olihan se siis kokonaisuutena hieno, pientä säätöä ehkä on vielä ohjelmassa mutta olisi nyt tarkoitus ottaa Impivaara jokaviikkoiseksi vierailukohteeksi, ainakin siihen asti että Samppalinna aukeaa. Ja on hienoa että kaupunki on satsannut näin paljon asukkaiden hyvinvointiin. Krapulauinniksi varsinkin kertalippu on vähän hintava, mutta ensi kerralla ajattelinkin poiketa ensin salin puolelle ja sieltä sitten uimaan. Saa sitten nähdä että kuinka kauan menee että kaupunkilaiset löytävät taas Impivaaran ja lyhyetkin altaat täyttyvät.

Jos arki-iltaisin kaipaa jotain syötävää ja lähtee ulos, on valittavana lähinnä roskaruokaa ja sitten oikeita ravintola-annoksia. Ensimmäisissä kiintiö tuli täyteen aikaa sitten. Suomessa on se ongelma että lounasaikaan on kyllä suht sopivaan hintaan monenlaisia vaihtoehtoja, mutta illalla on sitten heikompaa. Esimerkiksi Berliinissä saa aamupalaa yleensä iltaseitsemään ja Lontoossa kellon ympäri. Tosin jälkimmäisessä se taitaa ollakin se suositeltavin annos kellonajasta riippumatta.

Cup&Pintin iltapalaklubilla löytyy buffet-pöydästä monenlaista purtavaa omatekoisesta myslistä nakkeihin. Kahvi ja tee kuuluvat hintaan mutta iltapalailijoita houkuttelemaan on myös oma juomalista. Tosin iltapalaolut on viime kertoina ollut ihan suomalaista peruslageria ja sehän ei houkuttele kun C&P:n valikoimista löytyy parempiakin juomia. Syötävää on kuitenkin moneen makuun ja itselläni on välillä ollut jopa vähän hankalaa syödä kaikkea mitä haluaisi, minulla kun ei ole tapana vetää itseäni ähkyksi. Leivänpaahtimen kanssa saa myös olla tarkkana että leipä ei pomppaa tavoittamattomiin eli vaikka pöydän alle.

Ravintoa on tarjolla myös korville, sillä yleensä paikalla on dj soittamassa musiikkia ja mikäs sen mukavampaa. Musiikin voimakkuus mahdollistaa kuitenkin keskustelun. Yleensä keskivertokuppilassa tai yökerhossa on ala-arvoinen äänentoisto ja musiikkia pitää jo senkin takia luukuttaa liian kovaa. Liian kovaa sekä ihmisille että itse laitteistolle. Mutta C&P:ssä äänentoisto on toteutettu Genelecin laitteilla joten musiikkia kuuntelee ihan mielellään.

Iltapalaklubi vaikuttaa olevan suosittu mutta onneksi ei ihan tungokseen asti. Tosin varmistaakseen hyvän paikan kannattaa olla ajoissa. Ainakin omaa viikko-ohjelmaa iltapalaklubi piristää mukavasti. Ongelmana vaan on usein saada ketään kaveriksi, tässä iässä kun monet ovat jo niin poteroituneita elämäntilanteeseensa että sieltä ei tämmöisiin juttuihin lähdetä. Itse käytän kuitenkin kaikki mahdollisuudet käydä ulkonen ja ehkä juoda tuoppi olutta silloin tällöin.

Iltapalaklubi on yleensä keskiviikkoisin kello 19 alkaen, kannattaa seurata Facebook-ryhmää tai käydä paikanpäällä mikäli mesta ei ole ennestään tuttu. Toimii muinakin iltoina, jos olut ei innosta niin kahvitkin ovat hyviä. Päivisin on lounasta (en ole kokeillut) ja viikonloppuisin C&P on suosittu aloittelumesta.

Pakkaus oli vaatimaton, toisaalta Lindy onkin käsittääkseni lähinnä tarvikevalmistaja. Avasin pakkauksen varomattomasti ja sieltä putosi jotain pientä. No itse daccihan se oli, ei paljoa tulitikkuaskia isompi. Dacin laatikko oli pakattu isompaan laatikkoon jossa oli ilmatyynyjä ja pari saksankielistä kuponkia. Itse dacin laatikosta löytyi tuote-esite, jonkunlainen ohje, muuntaja, muuntajaan erimallisia töpselinpäitä ja tietysti itse dacci. Kaikki tavarat olivat vaatimattoman mutta kuitenkin ihan laadukkaan oloisia. Pahoittelen iPhonen kameralla huonossa valossa ottamien kuvien laatua, mutta kyllä tämä hintansa väärti laite on mekaanisen laadun puolesta. Ja eihän tämmöistä näkyviin kuulu laittaa vaan kaapin taakse piiloon.

DealExtremestä tilaamani kaapelit ja optisen signaalin haaroitin taas viipyivät joten kävin ostamassa kympillä Clas Ohlssonista yhden Toslink-kaapelin jossa on toisessa päässä 3,5 mm liitin Airport Expressiä varten. En ollut yhtään innokas odottelemaan kiinalaisten ehkä hyviä kaapeleita. Kytkin laitteet kiinni, Clas Ohlssonin kaapeli toimi ainakin napakasti ja lukittui paikalleen toisin kuin jotkut DX:n kaapelit arvostelujen mukaan.  Ensimmäiseksi koeraidaksi valitsin Dire Straits Once Upon In A Westin levyltä Communique jonka omistan myös vinyyliversiona. Tässä vaiheessa pitää varmaan tarkentaa että kuuntelen musiikkia nykyään pääasiassa Spotifystä ja Premium-asiakkaana saan kuunnella musiikkini 320 kb/s laadulla. Kuuntelin kappaleen ensin ilman daccia saadakseni hyvän vertailukohdan.

Olen käyttänyt Airport Expressiä eri vahvistimilla ja kaiuttimilla sekä lukenut arviot joten osasin odottaa jonkinlaista eroa vanhaan. Ensimmäisenä korvaan kuului kirkkaampi diskanttitoisto. Musiikista erottui selvästä enemmän yksityiskohtia. Tilantuntu ja stereokuva tuntuivat parantuneen. Vaihtelin kappaleita ja joissakin raidoissa bassotoistossa tuntui suhteellisen selvä ero. Kävi nopeasti selväksi että paluuta ei enää ollut. Nyt alkoi löytyä sitä tarkkuutta mitä Geneleceiltä sopiikin odottaa. Tosin kolikolla on kääntöpuolensa, hyvät äänitykset kuulostivat selvästi paremmilta, mutta huonot eivät ehkä huonommilta, mutta ero hyvän ja huonon välinen kuilu kasvoi. Illan aikana tuli kuunneltua läpi esimerkiksi Stingin Mercury Falling. Hyvä-äänisiä levyjä löytyy myös esimerkiksi Pink Floydilta ja Dire Straitsilta. Tulevia kokeiluja varten olen kasaillut pientä soittolistaa. Levylaukusta taas löytyy esimerkiksi yksi Bang & Olufssenin esittelylevy.

Jos ottaa huomioon että kyseessä oli muutaman kympin satsaus, oli se ehdottomasti hintansa väärti, kasvanut tarkkuus, parantunut tilantuntu ja dynamiikka saavat laitteiston kuulostamaan selvästi paremmalta (ja kalliimmalta). Harvoin hifihankinnoissa pääsee näin helpolla ja halvalla. Toki eihän Lindyn halpisdacci mikään high end -tuote ole, mutta sillä on selvästi paikkansa, monissa laitteissa on nykyään sangen kehno analogiapuoli. Airport Expressin tai AppleTV:n omistajalle se on hyvä hankinta mikäli vahvistimessa ei ole digitaalisia sisäänmenoja. Myöskin taulutelevisiot hyötynevät siitä. Parasta Lindyn dacissa on pieni koko ja hinta, parempaa ääntä etsivä saa satsata satasia, ellei tuhansia. Ja varata isomman osan hyllystään muuntimelle.

Omaan hifistelyfilosofiaani kuuluukin kovan luokan hifisteiltä usein puuttuva käytännöllisyys. Äänentoiston pitää palvella tilaa eikä tilan äänentoistoa. Ja kun satun vielä asumaan viime vuosisadan alkupuolella rakennetun talon kellarikerroksessa, on huonekorkeus matala. Genelecin 6010A:t tuntuvat sopivan tilaan mitä mainioimmin ja toisekseen niiden ulkoasu on hilltyn tyylikäs. Ne eivät ulkonäöllisesti pidä melua itsestään mutta ovat mukavat myös katsella. Toki tähänkin tilaan voisi änkeä isot lattiakajarit ja 20-kiloisen vahvistimen (olihan minullakin täällä yli 10 kiloinen Pioneerin A-616 Mk II) mutta lopputulos tuskin olisi hyvä. Järjestelmäni sydämenä toimii tällä hetkellä Sanyon Plus C55 -esivahvistin 70-luvun loppupuolelta, se soi kauniisti, on äärimmäisen tyylikäs ja omaa myös kuulemma hyvän levysoitinesiasteen. Oma sorvini ei ole nyt kotosalla, joten sen testaaminen jää tulevaisuuteen. Pitää vaihtaa kirjoituspöytä pienempään niin pääsee taas asiaan.

Lopputiivistelmänä voisi sanoa että Lindyn pikku dac on ehdottomasti hintansa väärti. Whathifi antoi sille neljä tähteä viidestä. Näitä saa ainakin Thomannilta ja Amazonin germaanisesta versiosta, suomesta ei taida mistään. Kävi myös mielessä kurkata viikonloppuna Sanyon sisään ja katsastella olisiko siellä tilaa laittaa dacci sinne. Viikonloppuna voisi myös rippailla kokeeksi jonkun levyn Applen lossless-codecilla, ihan vaan kokeen vuoksi.

Jalat eivät väsy pitkilläkään kävelyreissuilla ja tasapaino on parantunut. Se ei ole ollenkaan haitaksi kun aloitin Tai Chi -kurssin ja palasin pitkästä aikaa Karaten pariin. Jalkaani en enää tykkää laittaa kuin ohutpohjaisia tossuja. Pahimmilla loskakeleillä käytin vähän aikaa maihareita, mutta ne eivät enää tunnu mukavilta. Onneksi on hyvä ääreisverenkierto, joten kovillakaan pakkasilla jalat eivät ole paleltuneet tennareissa. Sileä pohjakaan ei haittaa koska tuntuma alustaan on hyvä ja olenkin pysynyt tukevasti pystyssä koko talven.

Ehdin jo myös pelästyä että suosikkitossumalliani ei enää saa ja lähetin palautetta Pumalle. Malli kuulemma pysyy tuotannossa mutta poistuu nettikaupasta, ehdin kyllä jo tilata yhden parin ruotsista hätäpäissäni. Paikalliseen urheiluliikkeeseen ei myöskään kuulemma ole Top Winnereitä tulossa tänä keväänä. Monissa tennareissakin on omaan makuuni liian paksut pohjat ja onhan sillä tyylilläkin väliä.

Kesäksi olisi myös tarkoitus hankkia jotkut vieläkin ohutpohjaisemmat jalkineet kuten Fivefingersit. Feelmaxien saatavuus näyttää edelleenkin huonolta, pitää myös tsekkailla muita vaihtoehtoja. kesällä olen ajatellut tehdä jonkun pienen vaelluksen tai pidemmän kävelyreissun kevyemmällä kengällä. Häkkikellarista löytyy toki Salomonin goretex-kengätkin, pitääkin tehdä vertailua jossain vaiheessa. Reissun suunnasta ja kävelyseurasta ei ole vielä tietoa, mutta lumikin on vielä maassa, joten kiirettä ei ole.

Aika monien kanssa olen asiasta keskustellut ja jonkun verran se herättääkin kiinnostusta. Mutta sitkeästi istuu suomalaisissa se ajatus että kenkien pitää olla hyvät ja erityisesti tukevat. Hoidettiinhan sitä ennen selkävaivojakin vuodelevolla. Tukevuutta voi toki perustella monella tapaa, mutta onhan ihmisen jalka kehittynyt toimimaan ilman mitään lisätukia. Toki nykyaikainen urbaani ympäristö vaatii jotain suojaa jalan ympärille ja asfaltti ja betoni ovat jalalle vaativia alustoja, mutta itse jalan tukemisessa ei ole normaalissa tilanteessa kyllä mitään järkeä. Miksemme samantien käytä esim. selkätukea joka päivä? Lapsille laitetaan jalkaan “hyvät ja tukevat” kengät että ei vaan satu mitään. Seuraukset näkyvät sitten myöhemmin. Vähän vastaava homma on monelle sängyn ja patjan valinta. Aika usein kuulee ihmisten puhuvan että pitää ostaa tuhansien eurojen sänky että ei tule selkä kipeäksi. Ei tule mieleen että selkäkipuun voisi auttaa treenaaminen? Itse nukun ongelmitta Ikean vaahtomuovipatjalla (joka itseasiassa pesee mennen tullen aikaisemmat joustinpatjani) mutta pyrin pitämään kroppani kunnossa.

Toki pitkälle ja vaativalle vaellukselle valitsisin edelleenkin perinteiset vaelluskengät mutta nyt on suunnitelmissa kävellä joitakin kymmeniä kilometrejä kevyen kuorman kanssa. Nuuksio tai Kuhankuono voisi olla sopiva valinta nyt aluksi, tietty ihan ekaksi voisi tempaista aikavaelluksen, sekin on vielä kokeilematta. Tulisi se kevät jo!

Leffaksi toivottiin Justin Timberlaken tähdittämää Friends with benefitsiä (ei kovin miehekäs valinta) ja vaikka iTunesia on arvosteltu suomeksi tekstitettyjen leffojen vähyydestä löytyi tästä tekstitetty versio. Verrokkina Xboxin Zune-leffavuokraamossa ei ole suomenkielisiä tekstityksiä lainkaan. Itse leffan vuokraus sujui mukavasti ja iTunes lähti heti lataamaan leffaa.

Valitsin vielä hd-version koska sellainenkin oli saatavilla. Mutta se taisi olla virhe. Zunen kanssa ei ole ollut ongelmia katsoa hd-leffoja suoratoistona mutta nyt leffan katselu keskeytyi pariin otteeseen pidemmäksi aikaa. Ilmeisesti iTunes ei myöskään osaa pudottaa kuvanlaatua yhteyden hidastuessa.

Aika oli sinänsä hankala että lauantai-iltana saattaa jokusella naapurilla pyöriä Spotify tai elisaviihdesonerakotiteeveemikälie täyttä häkää. Speedtest.netin mukaan 10 megan laajakaista antoi 3-7 megaa sekunnissa, se ei välttämättä riitä hd-kuvan suoratoistoon. Ja voihan se ongelma olla iTunesin palvelimissakin. Muuttujia on sen verran paljon että on aika hankalaa tietää että mistä ongelma loppujen lopuksi johtui. Pitääpä kuitenkin seuraavalla kertaa varautua paremmin ja ladata leffa kokonaan valmiiksi jos aikoo käyttää iTunesia. iTunesilla oli myös välillä ongelmia saada leffa uudestaan pyörimään katkoksen jälkeen, mutta se tuntuu olevan yleistä muuallakin. Palvelu ei kuitenkaan tuntunut olevan mitenkään raskas kuorma vajaa 2 vuotta vanhalle 13″ MacBook Pro:lle joka oli kytketty Sonyn Full HD -televisioon.

Todennäköisesti tulen käyttämään tulevaisuudessakin enemmän Xboxia ja Zunea sillä siinä säästyy koneen kytkemisen vaiva. Tosin hinnoittelultaan iTunes on ihan kilpailukykyinen, hd-tasoinen leffa maksoi 4,90€ ja tavallinen versio euron vähemmän. Jotenkin ei enää innosta lähteä vuokrailemaan dvd-levyjä, nettivuokraamoista saa uutuusleffat hd-laatuisena, Blueray-soitinta kun ei enää viitsisi alkaa hankkimaan,

Jo pikkupoikina väänsimme isoveljen kanssa grafiikkaa suunnittelemiimme “peleihin” Geniuksen hiiren mukana tulleella Dr Halo -piirto-ohjelmalla. Ja saimmehan aikaiseksi yhden toimivankin pelin, Death Boxingin. Seikkailupelin tekemisestä olemme haaveilleet jo pitkään.

Alitajunnan syövereistä kuitenkin kumpusi ajatus tehdä roguelike-tyyppinen peli mutta scifinä. Ajatuksena oli kai valita genre jonka tekninen toteutus olisi helppo, ehkä jotain valmistuisikin joskus. Mutta siitä enemmän myöhemmin Spaceswampin blogissa, nyt asiaan eli graafikan tekoon. Kaivoin esille kovalevyn syövereistä Pixenin, tuon pikseligrafiikan kruunaamattoman kuninkaan. Pariin vuoteen ei ole päivityksiä näköjään herunut, mutta ohjelma toimii ongelmitta leijonassakin.

Pixen käytössä

Pixen on käyttöliittymältään askeettinen, työkaluja ei ole kovin montaa, mutta näilläkin pärjää. Pixenistä löytyy poikkeuksellisesti myös tasot joista saattaa olla peligrafiikan teossa hyötyä. Pixen hanskaa myös yksinkertaisen animoinnin ja ulostaa sprite sheettejä. Se mitä eniten kaipaisin, olisi edes yksinkertainen tekstityökalu. Ohjelma on vapaata lähdekoodia, joten ohjelmointitaitoinen sellaisenkin varmaan kehittelisi.

Vektorigrafiikassa on parasta sen muokattavuus. Jokaista objektia voi suurentaa ja pienentää, lisätä ja vähentää pisteitä, kopioidan, vääntää ja kääntää, venuttaa ja vanuttaa ihan miten tahtoo. Pikseligrafiikassa asiat ovat toisin. Jos ympyrä on väärän kokoinen, niin sitten tehdään uusi ympyrä. Ja kun sen on ympyrätyökalulla piirtänyt niin se on sitten siinä ja pysyy. Toisaalta isolla suurennoksella pikselien “töpöttäminen” on mitä rentouttavinta puuhaa. Päädyimme nyt käyttämään 32×32 pikselin kokoisia blokkeja, joten niiden tekeminen onnistuu kyllä ilman erikoisempia työkaluja. Haastavampaa onkin sitten tehdä koko “ruudun” kokoisia maisemia esimerkiksi alkudemoa varten. Piirtopöytä voisi olla poikaa niiden kanssa, tosin olen erikoistunut ostamaan ja myymään niitä parin vuoden välein, se kynä ei vaan ole vielä istunut omaan käteet. Voi olla että keväämmällä Visa vinkuu taas…

Peligrafiikan vääntäminen on mukavaa harrastelua, roguelikellä tuskin pääsee rikastumaan tai edes tienaa euroakaan, mutta kai näissä indie-projekteissa onkin enemmän ajatuksena tehdä se haaveiden peli mitä ei koskaan tehty tai nostaa hattua klassikoille. Ja onhan se myös hyvää vaihtelua printtipuolen suunnitteluhommille vapaana arjen kahleista.

Nousu

Elin teini-ikäni 90-luvulla, tekniikka kiinnosti. Yläasteella halusin kovasti oman kännykän, silloin niitä ei vielä ollut monella. Nokia kaatoi lisää vettä myllyyn ja järjesti koulussamme erilaisia tapahtumia. Eräässä lehtijutussa oli kuvateksti “Piilaakson tulevia työntekijöitä”. Olin 2 yläasteen TET-jaksoakin Nokialla. Kiitokseksi sain t-paidan, kaulahuivin ja diplomin.T-paitaa pidin aika paljon, silloin se taisi tuntua tyylikkäältä, sen painatus mukaili 2110:n muotoilua. Kesäduuniin eivät huolineet. Todistuksessa oli pitkä rivi kymppejä, joten homman piti olla selvä, lukiosta teknilliseen korkeakouluun ja sieltä Nokialle, siispä valitsemaan kaikki fysiikat, matikat ja kemiat. Moni kaverikin lähti samalle linjalle. Itse huomasin pian ettei minusta koskaan insinööriä, saatikka diplomi-sellaista tulisi. Kesäduuniin en päässyt edelleenkään, ne pääsivät joilla oli suhteita. Sen koommin en sitten sinne enää hakenutkaan.

Moni kaveri sinne kuitenkin päätyi. Omasta lähipiiristäni lähinnä vuokrafirman kautta linjalle. Nokia tarjosi varman ja hyväpalkkaisen työn haluaville, itse puunasin autoliikkeiden vaihdokkeja. Ei ehkä yhtä rahakasta, mutta siinä oppi yhtä jos toistakin autojen maailmasta.

Uho

Vaikka en Nokialle enää haikaillutkaan töihin, seurasin kuitenkin tarkkaavaisesti mitä sen liepeillä tapahtui. Koko kaupunki eli huumassa, Nokiassa oli tulevaisuus. Muualta suomesta muutti sankoin joukoin väkeä töihin Nokialle, kuka mihinkin pestiin. Salosta huomasi hyvin että väki oli varakasta ja töitä oli. Omasta tuttavapiiristäni kukaan työkykyinen ja haluinen ei ollut työttömänä. Mitä nyt muutama tuttava jonka taustassa oli sanomista, mutta eivätpä he muissakaan duuneissa kovin kauaa viihtyneet.

Katukuva virkistyi, nousi uutta kauppakeskusta sun muuta. Iltaisin jos meni kaupungille, näki nuorten, juuri kortin saaneiden miehenalkujen ajelevan melko kalliilla autoilla. Hienommilla kuin monella perusduunarilla oli. Bensa oli kallista, baareissa oli kallista. Mutta ei se menoa haitannut, rahaahan oli. Ja pankista sitä sai lisää. Tämän näki myös taloissa, kaupunkiin nousi paljon isoja ja kalliita taloja. Jos tilillä ei ollut optiomiljoonia, ne piti rakentaa velkarahalla. Juhlat olivat ylimmillään.

Samaan aikaan Nokia oli kuitenkin menettänyt etumatkaansa, ei ehkä myynnissä mutta tuotekehittelyssä. Silti varsinkin Salossa oli kaikilla Nokia. Ja jos se nyt sattui hajoamaan, niin aina oli joku tuttu Nokialla joka sen korjasi. Isäni valitteli aikoinaan että muun merkkisiä puhelimia oli yhteen väliin jopa hankalaa ostaa.

Ja kun Salon kaupunki vietti kulutusjuhlaansa, Nokian johto ukkoontui, toiminta muuttui sekavaksi byrokratiaksi. Ja kun hädän hetki iski, olikin jäljellä vain tyhjät tynnyrit ja niiden kolistelijat. Esimerkiksi Anssi “vanjoking” Vanjoki ja Marko Ahtisaari ovat koittaneet halkaista suutaan suurilla sanoilla. Vanjoki vaihtoi maisemaa kun pääpomon pesti ei irronnut, mutta Ahtisaarella näyttää olevan kova tarve ilmoittaa koko maailmalle olevansa oikein design-johtaja. En tiedä mikä on hänen ansionsa ollut uusissa Lumia-malleissa, mutta ainakaan sitä luvattua ainutlaatuista käyttäjäkokemusta ei saada aikaiseksi ilmaisilla kartoilla ja muutamalla yksinoikeuspelillä. Tällä hetkellä kaipaisin sitä suomalaista nöyryyttä, uho ei sovi maahan potkitulle jättiläiselle laisinkaan.

Naureskelihan toki Steve Balmerkin (mies joka antoi meille Windows Vistan) vuonna 2007 Applen “yritykselle” tehdä älypuhelin. Balmer lieneekin suurin riippakivi Microsoftin reessä tällä hetkellä, mutta toisin kuin Nokialla, Microsoftilla oli taskussaan tanakka monopoliasema. Ja tietokoneita ei vaihdeta ollenkaan niin usein kuin kännyköitä.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin olen seuraillut Nokian toimintaa sivusta jo pienen tovin. Salon tilanteeseen antoi lisää näkökulmaa se viikko jonka olin TETissä Nokian lähettämössä. Kävimme silloin jokaisessa Nokian toimipisteessä Salossa. Ja niitä oli paljon. Se oli sitä aikaa kun laajennuttiin, Nokia rakensi ja osti lisää tilaa itselleen. Sitten se yhtenä päivänä loppui. Nokian oli ollut tarkoitus rakentaa parkkihalli, mutta sitä parkkihallia ei koskaan tullut. Sen jälkeen Nokia alkoi vaivihkaa keräillä kamppeitaan, vähentää sieltä, sulkea täältä. Valitettavasti en enää muista koska parkkihalliepisodi tapahtui, mutta silloin jo aavistin tulevan.

Luulisi että salolaisten päissä olisi soineet varoituskellot mutta nousuhumala oli vielä vahvasti päällä ja tunnelma katossa. Oma varoitussignaalinsa olisi voinut olla se mitä Nokia teki Bochumissa 2008. Juhlat kuitenkin jatkuivat eikä kukaan muistanut laittaa syrjään pahan päivän varalle.

Satuin kerran olemaan istumassa iltaa viehättävässä naisseurassa ja menin sitten tokaisemaan että kyllä se Nokia vielä lähtee Salosta. Välittömästi kaksi seuralaistani liittoutuivat minua vastaan, eihän Nokiaa saanut arvostella. En voinut kuulemma tietää asiasta mitään koska en ole ollut “siellä”. Epäilen kyllä vahvasti että ei tehtaan kohtaloa päätettäessä kysytä kokoonpanolinjan vuokratyöntekijöiltä yhtään mitään.

Tuho

Kuten uutisia lukevat tietävätkin, tänään se tuho on taas askeleen lähempänä. Salon Nokia on enää kalpea varjo loistonsa vuosista. Salon kaupunki riutuu rahapulassa, lihavina vuosina sitä osattiin kyllä pistää menemään mutta ei säästöön. Kaupunginjohtajan sanoin ne rahat ovat nyt seinissä.

Kun Nokia lähti luisuun, ihmiset alkoivat välittömästi puhua Nokian uudesta noususta. Ihan kuin se olisi joku messias joka palaa kuolleista päästämään meidän synneistämme. Meidät tuhlaajapojat. Mutta mitä pidemmälle menemme, sitä varmempaa on että Nokia liukuu pois Salosta ja pois Suomesta. Voimme joko roikkua sen hihanpielessä viimeiseen saakka tai sitten, niin mitä?

Nokian uutta nousua on odotettu ennen kuin se on kaatunutkaan. Mutta miksi kukaan ei tee mitään? Menneisyyteen ei ole paluuta mutta virheistä olisi voinut oppia. Nokian tilalle tarvitaan jotain muuta ja äkkiä. Tai siis on tarvittu jo vuosia. Mutta mitä Salo tekee? Voivottelee vain vaikka pitäisi etsiä uusi veturi taloudelle.

Mitä nyt?

Itse ehdottaisin satsaamista peliteollisuuteen. Se on kasvava ala ja mitä enemmän on erilaisia kapistuksia joilla pelata, sitä enemmän pelejä ostetaan. Salo on elänyt pitkään tekniikasta, ensin televisiot, sitten kännykät. Pelialan koulutusohjelma loisi varmasti kaupunkiin myös alan teollisuutta. Tosin todennäköisesti lukuisia pieniä firmoja eikä yhtä isoa “uutta Nokiaa” mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ja tuskin pelkkä peliteollisuus nostaisi kaupunkia uuteen kukoistukseen, mutta jostainhan se on aloitettava. Tosin Salo on vähän kulttuurivastainen, hieman jopa insinöörimäinen kaupunki, joten ilmapiiri saattaisi olla jäykkä luovuutta vaativalle alalle. Mutta ehdotus se on tämäkin ja niitä tarvitaan lisää. Vielä enemmän Salo tarvitsee ideoita jotka joku toteuttaa.

Ja kun uusi nousu saadaan aikaiseksi, ei saa jäädä tyytyväisenä myhäilemään kuten viimeksi vaan pitää pysyä kehityksen kelkassa. Eikä jättää kaikkea yhden kortin varaan. Jokerillakaan ei tee mitään jos kaikki muut kortit ovat paskoja.

Epilogi: Minä ja nokialaiset

Minua ehkä pidetään jopa “Nokian vihaajana” vaikka todellisuudessa vain arvostelin sitä silloin kun se ei ollut sallittua. Ja kuten tiedämme, ei se arvostelu ihan tyhjästä temmattua sitten ollutkaan.

Mutta ensimmäiset puhelimeni olivat kuitenkin Nokialaisia. Aivan ensimmäiseksi sain käyttööni isäni vanhan Nokia 101:n jonka hän oli ostanut käytettynä. Se oli iso ja painava, sillä ei voinut lähettää tekstiviestejä ja siinä oli 3 soittoääntä, hiljaa, kovaa ja äänetön. Ensimmäinen itse hankkimani puhelin oli kirkkaankeltainen 2110 joka maksoi käytettynä 500 markkaa. Tämä puhelin oli minulle sangen rakas, ei vähiten sen takia että siihen oli “koodattu” erilaiset soittoäänet, kuten esimerkiksi monien mielestä ärsyttävä “Leisure Suit Larry” -renkutus. Puhelin oli tukevaa tekoa ja helppo käyttää, sillä saattoi myös lähettää tekstiviestin. Se tuntui moniin kilpailijoihin verrattuna modernilta vaikka vähän iso olikin. Mutta tuohonkaan aikaan en valittun Nokialaista kansalaisylpeydestä vaan vaan luin testejä ja tutkin muitakin vaihtoehtoja. Varsinkin käytettynä nokialainen esiintyi edukseen.

Lyhytaikaisempia tuttavuuksia olivat 3110 ja 5110 jotka oli varustettu innovatiivisella “kansannappulalla” eli navinäppäimellä. Navinäppäin oli kuitenkin susi idea, se ei helpottanut käyttöä laisinkaan, ilmeisesti sen tarkoitus olikin vain kiusata halvempien mallien ostajia. 3110:ssa oli myös tyyppiominaisuutena helposti katkeava antenni. Rakkauteen syntyi ryppyjä jotka eivät ole tänäkään päivänä oienneet.

Näiden kahden jälkeen minulla oli pari Siemensiä, joista jälkimmäinen oli “legendaarinen” ME45 jonka on sanottu olleen Siemensin paras puhelin ikinä. Hyvin paljon mahdollista, sillä Siemens myi puhelintuotantonsa Benqille joka lopetti sen kannattamattomana.

Seuraavan kerran puhelinta hankkiessani en enää edes harkinnut Nokiaa, ne eivät enää vain sytyttäneet. Ulkonäkö ei miellyttänyt ja käteen useimmat malleista tuntuivat rimpuloilta. Päädyin kytkykaupalla SonyEricssonin 3G-puhelimeen ja olin siihen sen verran tyytyväinen että kaksi seuraavaakin olivat samaa merkkiä. SonyEricssonnit toimivat myös yleensä hyvin maccien kanssa. Nokialaisten kanssa oli hankalampaa. Kavereiden ja tuttavien huonot kokemukset Nokialaisten kanssa eivät myöskään kannustaneet palaamaan merkin pariin. Sitten tulikin vuosi 2007 joka mullisti kännykkäbisneksen. Pari vuotta sitten haaskarin rahani ensin kehnoon Android-laitteeseen ja sitten viimeksi siihen itseensä, Nokian tappajaan (alkuaikoina oli kilpailijoilla tapana lanseerata “iPhonen tappajia” enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä) eli iPhoneen. Niin sitä sitten vaan entisestä Nokia-fanboystä tuli Apple-fanboy. Toisaalta ei tullut diplomi-insinööriä vaan junior AD turkulaiseen mainostoimistoon ja siihen olen muuten erinomaisen tyytyväinen. Tosin onhan se hauska pohtia että mihin se ensimmäinen tie olisi minut johtanut. Ehkä siitä lisää myöhemmin.

Asuksen asiakaspalvelija oli kuulemma ollut sangen lupsakka ja sanonut että “älä helvetissä mene ainakaan näitä meidän systeemejä asentamaan”. No se pitäänee paikkansa, esim. HP tykkää änkeä koneensa täyteen turhia softia joita kukaan ei käytä. Osa ei edes tiedä niiden olemassaolosta ja loput osaavat hakea paremmat välineet muualta. Lupsakka asiakaspalveluja neuvoi paikan mistä Windowsin tiedostot voi käydä laillisesti lataamassa ja ne sitten vaan muistitikulle ja asentelemaan.

Windows piinasi linux-käyttäjää hankalilla kysymyksillä, mutta kun niistä päästiin, ilmestyi työpöytä taas näkyviin. Olimme jo keskustelleet päivitysten asentamisesta, mutta nyt se konkretisoitui ei niin pienimuotoisena ongelmana. Kone ei päässyt nettiin. Verkkolaitteiden ajurit puuttuivat. Ei toiminut wlan eikä langallinenkaan yhteys. Näppäimistön erikoisnapit olivat myös poissa käytöstä. Lupsakka asiakaspalvelija oli unohtanut kai kertoa,  että kaikki ei välttämättä toimikaan ihan tuosta vain puhtaalla asennuksella.

Ja kuten tiedämme, netistä on paha alkaa etsiä ajureita jos sinne ei pääse. Melkoinen tuskainen taival siis jo takana ja kone ei pelitä. Voi vain taas miettiä, että olisiko tämäkin asia voitu Asuksen puolelta hoitaa paremmin. Varmasti olisi, mutta älkää olko huolissanne, taistelu jatkuu. Suurin osa käyttäjistä olisi toki välttynyt ongelmilta, sillä he eivät olisi asentaneet linuxia ollenkaan. Ja kovalevyrikon sattuessa kone olisi kiikutettu huoltoon tai naapurin nörttipojalle hoitoon.

Kehoitin ystävääni kiinnittämään erityistä huomiota näytön katselukulmiin ja rakenteen tukevuuteen, olihan sillä tarkoitus katsella elokuvia ja kuljetella sitä ympäri asuntoa. Ei siis ihan perinteistä “siirrettävä pöytäkone” -käyttöä. No sanomattakin selvää että halvoissa läppäreissä on tingitty juuri näistä ominaisuuksista ja keskitytty sellaisiin asioihin jotka on helppo tuoda esille teknisissä tiedoissa tai kuulostavat muuten vaan raflaavilta mutta ovat käytännössä merkityksettömiä tai jopa harhaanjohtavia. Ystäväni hankkimassa laitteessa olikin joku ultraclear crystalview-mikälie näyttöpaneeli jonka katselukulmat olivat yllättäen huonot.

No alhaisen hinnan takia pitää tyytyä kompromisseihin, eikä tässä mitään tehotyöasemaa oltukaan hakemassa. Jännyys alkoikin ihan windowsista, ystäväni on tottunut käyttämään linuxia ja hän sitten soittikin kun “kaikenlaiset kilkkeet” alkoivat ahdistaa. Esimerkiksi Bing bar kuulosti kuulemma pornobaarilta. Sekin piti asentaa, muuten ei päässyt eteenpäin. No se on kyllä totta että pc:t on usein tehtaalla ahdettu täyteen toinen toistaan turhempia lisäohjelmia. Ja siinä missä yleensä macin käyttöönoton aloitan asentamalla muutamat tietyt apuohjelmat, pc-koneen kanssa saa aloittaa turhakkeiden poistolla.

No ei siinä mitään, koneeseen asentui pian tuttu ja turvallinen linux. Ja taas soi puhelin, linuxin näytönohjainajurissa oli kuulemma ongelmia ja videotoisto pätki. Eli juurikin se mitä varten kone oli hankittu aiheutti ongelmia. Linuxin näytönohjainajureista ja niiden ongelmista en tiedä hölkäsen pöläystä enkä erityisemmin välitäkään. Vaan kysymys kuuluikin että mites sen windowsin saisi nyt taas takaisin. Jouduin toteamaan että ei harmainta hajuakaan. Applen koneissa tulee asennuslevyt sitä varten, mutta olen törmännyt kalliisiinkin pc-läppäreihin joissa ei asennuslevyjä tule. Joissakin koneissa on voinut levyn polttaa itse (jos osaa, jaksaa, viitsii ja muistaa). Tässä tapauksessa se oli siinäkin mielessä mahdotonta että koneessa ei ollut dvd-asemaa. En sitten tiedä onko windowsista mahdollista tehdä palautusosio muistitikulle, mutta kone ei sellaista ollut missään vaiheessa ehdottanut joten tuskin ainakaan tässä tapauksessa.

Että tällaista tällä kertaa. Tarinan opetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta se ihmetyttää jälleen kerran sekä minua että nyt myös diplomi-insinööriä että miten satojen, ellei tuhansienkin eurojen koneen mukana ei tule asennuslevyjä joiden tekeminen ei montaa senttiä maksa. Ei niissä katteetkaan voi olla niin ohuet.

Etsin sopivaa muunninta jo aikoinaan Airport Expressin jatkoksi, mutta se vähän jäi. Halvimmat laitteet oli yleensä varustettu usb-sisäänmenolla ja olivat jotain random-kinkkikamaa joka ei oikein innostanut. Laadukkaat hifilaitteet olivat taas yleensä törkeän kalliita muuhun laitteistoon nähden ja myös epäkäytännöllisen isoja. Vaikka APE:n analoginen toisto onkin parhaimmillaankin vain keskinkertainen, dacin puute muodostui isoksi ongelmaksi vasta uuden television hankinnan jälkeen. Sonyn karvalakki-Bravian analoginen lähtö on sanalla sanoen luokattoman huono.

Taulutelevision kehnon analogiapuolen toki ymmärtää. Laitteen omat kaiuttimet ovat myös surkeat ja toisaalta hifisti taas käyttää optista äänen ulostuloa. Useimmat analogisen tulon käyttäjät eivät siis todennäköisesti huomaa sen kehnoutta. Omassa vintage-etuvahvistimessani ei kuitenkaan ole digitaalista sisäänmenoa enkä ole edes harkinnut kotiteatterivahvistimen hankkimista. On siis hankittava dac.

Yllättävää että järkevän hintaista daccia jossa olisi 2 optista sisäänmenoa on mahdoton löytää. Jossain välissä haaveilin myös etuvahvistimesta jossa olisi linjatulojen lisäksi pari optista tuloa ja kunnollinen levysoitinesiaste. Harkitsin myös sellaisen rakentamista itse, mutta rahaa olisi silti palanut satanen tai pari, sen olisi joutanut olla myös hyvännäköinen. Päädyin siis pitäytymään Sanyon Plus C55-esivahvistimessani joka on sekä laadukas että tyylikäs.

Palasin siis selailemaan nettiä ja Thomannin sivuilla tuntui tärppäävän. Lindyn pikkuinen dac ja vain 40 euroa. Laite näytti siistiltä ja Amazonin sivuilta löytyi nippu kehuvia arvoita. What Hifikin oli antanut sille 4 tähteä. Ongelmaksi jääkin sitten se että optisia sisäänmenoja on vain yksi. Toki hinnan puolesta voisi hyvin ostaa kaksikin kappaletta, mutta molemmat tarvitsevat oman virtalähteensä ja töpselipaikat alkavat olla kiven alla. Lindyltä löytyisi myös kytkin optiselle äänelle, mutta sekin vaatii virtalähteen.

Koska laite on kuitenkin halpa, ajattelin ottaa sen kokeiluun. Jos ääni miellyttää, ostan toisen tai sen kytkimen. Jos taas ei miellytä, niin laitan telkkarin jatkoksi, loppuu ainakin turhat hurinat ja pörinät. Arvio seurannee perästä.