villesdesign

Uusi runko vai DxO One?

2016-10-24T17:53:00.000+03:00

Vanhasta Olympus PENistäni on akkukotelon kansi rikki ja se on muutenkin nykymittapuulla vanhahtava sekä suorituskyvyltään että varustelultaan. Esimerkiksi reissukäytössä hyödyllinen wifi puuttuu kokonaan. Mielessä on käynyt rungon uusiminen, mutta sitten törmäsin Viikate Photographyn sivuilla DxO Onella otettuihin kuviin.

Kameranuusimisaika?

Uudempia, esimerkiksi PEN E-PL7 -runkoja saa jo ihan järkevään hintaan uutena, joskus myös käytettynäkin. Mielessä käy kuitenkin aina välillä se, että tuleeko sillä kuvattua niin paljoa että hankinta kannattaa. Uusia leluja on toki aina kiva ostaa, mutta pyrin ostamaan sellaisia millä jaksan myös leikkiä.

Uudemmat rungot eivät kuitenkaan ratkaise yhtä perusongelmaa, kameran kokoa. Ne ovat itseasiassa jopa hieman suurempia kuin nykyinen E-PM1-runkoni. Kamera kulkee kyllä suhteellisen mukavasti olkalaukussa, mutta taskuun se ei enää mahdu.

Paras kamera on se mikä on mukana

Vanha viisaus, mutta se on edelleenkin totta. Nykyään tuleekin useimmiten kuvattua kännykällä. Kuvanlaatu riittää hyvin satunnaisten hetkien tallentamiseen ja reissussa kuvat saa helposti julkaistua minne ne ikinä sitten haluakaan laittaa.

Minkäänlaisesta hienostakaan järjestelmäkamerasta ei ole mitään iloa jos se ei ole mukana. - Sami Saarenpää

Testissä DxO ONE – www.aika-ajo.com

Joskus kuitenkin tekisi mieli saada vähän parempaa jälkeä. En kuitenkaan ole kovin innostunut raahaamaan erillistä kameralaukkua. Kameran pitää kulkea huomaamatta olkalaukussa tai mielellään jopa taskussa. Jos olen reissussa, tykkään liikkua kevyellä varustuksella ja järjestelmäkamera sopii huonosti siihen konseptiin.

Tunnelmaa, ei tekniikkaa

Toisaalta en edes halua pyrkiä teknisesti täydellisiin kuviin. Teknisesti vähän pieleen mennyt kuvakin voi olla tunnelmaltaan vahva. Huippuvehkeillä saa toki veitsenterävää jälkeä, mutta sellainen ei aina edes miellytä omaa silmää. Riippuu tietysti tilanteesta ja tarkoituksesta, mutta yleensä haluaisin vangita fiiliksen (joskus se jopa saattaa onnistuakin), en tuottaa teknisesti täydellistä kuvaa.

Esimerkiksi neuvostovalmisteinen Helios 44M -linssini tuottaa oikein käytettynä omaa silmääni miellyttävää jälkeä, mutta raskas käsitarkenteinen linssi sopii parhaiten lähinnä satunnaiseen hupikuvailuun. Reissuun sitä ei kannata ottaa vaikka sitä voisikin hätätapauksessa käyttää lyömäaseena itsepuolustustarkoituksissa.

DxO One

Ranskalaisen DxO:n One-kamera ei näytä perinteiseltä kameralta. Eikä sen tarvitsekaan. Itse laite on hyvin pelkistetty, mutta se osaa yhdistyä iPhoneen tai iPadiin jolloin älylaitteen näyttö toimii etsimenä. Kuvat on helppo muokata ja julkaista suoraan puhelimesta tai padista.

DxO Onessa on tuumainen kenno ja laadukas kiinteä optiikka. Mutta mikä parasta, se mahtuu taskuun. Normaalisti olisin sivuttanut tämän oloisen laitteen humpuukina, mutta kuvat puhuivat puolestaan. Viikate Photographyn Sami Saarenpää tuntuu pitävän laitteesta ja minä taas pidän hänen tyylistään.

Tietysti mies on kuvaajana ihan eri luokkaa kuin minä, mutta kun katsoo esimerkiksi näitä iPhonella ja DxO Onella otettuja otoksia: DOWNLOAD FESTIVAL 2016 - Viikate Photography, alkaa järjestelmäkameran ja Lightroomin kanssa ährääminen tuntua aika turhalta.

Toki kaikenlaiselle kuvaamiselle ja kuville on paikkansa, mutta koska vapaa-aikaa on rajoitetusti, pidän mieluusti työnkulun mahdollisimman virtaviivaisena. En halua keskittyä tekniikkaan vaan mieluummin itse kuvaan.

Kassan kautta ulos

Olin luonnostellut tätä juttua päässäni jo jonkun aikaa ja ajattelin kirjoittaa valinnan vaikeudesta. Päätös on kuitenkin nyt jo tehty. Sitä vauhditti osittain se, että ajankäytöllisistä syistä talven ulkomaanreissu jää tällä kertaa väliin, reissubudjetin voi pistää elektroniikkaan. Kesällä sitten taas jonnekin.

DxO One lähti siis tilaukseen, otin mukaan myös suojapussin, pöytäjalustan jalustakierteillä ja adapterisovitteen joka samalla toimittaa jonkinlaisen vastavalosuojan virkaa. Hintaa tuli koko paketille vajaa 600 euroa kotiin toimitettuna.

Loppuvuoden aikana yritän kirjoitella laitteesta tarkemman arvion, että onko se lopulta hitti vai huti. Vanha Olympus jää myös taloon, sillä ei ole juurikaan jälleenmyyntiarvoa ja jos haluan joskus leikkiä "bokehnaattorilla", se sopii kyllä hyvin siihen tarkoitukseen. Helioksen henkilökuvausominaisuuksia pitäisi kyllä päästä kokeilemaan, ei vain ole ollut sopivaa uhria "objektiivien kalashnikoville".

Rawwit haltuun – DxO OpticsPro for Photos

2016-10-18T20:20:00.000+03:00

Valokuvistaan saa irti parhaan mahdollisen lopputuloksen kun kuvaa rawwia eli raakakuvaa. Rawwien käsittely on kuitenkin työläämpää, varsinkin jos kuvat on otettu erilaisissa olosuhteissa. Tulin puolivahingossa hankkineeksi DxO:n plugarin Applen Kuvat-sovellukseen ja se kannatti.

DxO OpticsPro for Photos App Storessa

Käytän töissä Adoben Lightroomia, mutta en erityisemmin rakasta ohjelmaa. Töissä käsittelen sillä studiokuvia, mutta kotona en millään jaksaisi avata sitä. Olen muutenkin miettinyt vaihtoehtoja Adoben ohjelmille, Creative Cloud tuo ihan turhaa hässäkkää kotikoneelleni.

DxO oli firmana ennestaan tuttu, olin joskus hankkinut DxO Perspective -sovelluksen, mutta senkin käyttö oli jäänyt vähemmälle. Kun tuttu ja turvallinen iPhoto vaihtui ei niin kekseliäästi nimettyyn Kuvat-sovellukseen, alkoi pakka olla jo vähän sekaisin. Ongelmana oli, että en halunnut raw-kuvia Kuvat-sovellukseen tai toisaalta puhelimella otettuja kuvia Lightroomiin.

Olisi kuitenkin mukavaa, että kaikki kuvat olisivat samassa paikkaa ja saatavilla kaikilla laitteilla. Yksi Kuvat-sovelluksen luvatuista ominaisuuksista oli tuki erilaisille plugareilla ja nyt hyviä plugareita alkaakin olla jo saatavilla.

Kaiken lisäksi Applen 50 gigan pilvitila maksaa vain 99 senttiä kuussa ja laitteet osaavat älykkäästi siirrellä raskaampia kuvatiedostoja pilveen tallennustilan käydessä vähiin. Oli siis hyvä aika tarttua taas uudelleen työnkulkuun. Asia ei vain oikein ollut edistynyt, kun en ollut viime aikoina tarttunut "oikeaan" kameraan muuten kuin töissä.

DxO OpticsPro for Photos

DxO tunnetaan tasokkaista kuvankäsittelysovelluksistaan, mutta Perspectiveä lukuunottamatta ne ovat itseltäni jääneet vähemmälle huomiolle. Optics Pro -plugari maksoi kuitenkin vain kympin, joten päätin antaa sille mahdollisuuden.

OpticsPro for Photos ei tarjoa valtavia määriä säätöjä mutta lopputulokseen pääsee jonkun verran vaikuttamaan itse. Toisaalta kun säätöjä on vähän, ei kuvan hieromiseen mene loputtomasti aikaa lopputuloksen ollessa kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Ominaisuudet

Käyttöliittymä on yksinkertainen.

Ominaisuuksia on 5 kappaletta. Optisten vääristymien korjaus, värilämpötilan korjaus, älykäs valaistuksen korjaus, kohinan poisto ja utuisuuden poisto.

Optisten vääristymien poisto toimii automaattisesti mikäli OpticsPro for Photos tunnistaa kameran ja linssin. Vanha Olympus PEN E-PM1 -runkoni ja Sigman 30/2.8 linssini tunnistautuivat mukisematta, kunhan vain muistaa, että ei edes käännä tai rajaa kuvaa ennen OpticsPro-käsittelyä. Vääristymän poisto antaa mukavasti ryhtiä kuville.

DxO Smart Lighting tarttuu älykkäästi valotuksen ongelmiin tarjoten kolme erilaista esiasetusta jotka vaikuttavat vain ominaisuuden voimakkuuteen. Eri tyyppisissä kuvissa kannattaa käyttää eri asetuksia, tosin Keep the mood eli Säilytä tunnelma toimi useimmiten parhaiten.

Värilämpötilan korjaus tuntui toimivan yleisesti ottaen hyvin ihan As shot -asennossa, mutta parissa kuvassa on ollut hyötyä kajota siihen. Mikäli säätöä tarvitaan, se on kuitenkin helppoa.

Kohinanpoistolle on kaksi vaihtoehtoa, HQ ja Prime, joista jälkimmäinen on parempi, mutta hitaampi käyttää. Kohinanpoiston voimakkuutta voi säätää liukusäätimellä. Useimmissa kuvissa HQ-asento tuotti riittävän laadukkaan lopputuloksen, mutta jos on joutunut käyttämään isompaa herkkyyttä, kannattaa valita Prime. Vanha Olympukseni on aika kova kohisemaan, mutta nyt se ei enää tunnu haittaavan niin paljoa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on DxO Clearview, jolla on tarkoitus poistaa kuvista olosuhteiden tuottamaa utuisuutta. Ominaisuus toimii hyvin ja usein noukkii selvästi lisää sävyjä taivaasta. Liian voimakkaasti käytettynä se voi kuitenkin tehdä kuvista rosoisia.

Laiskan miehen valinta

Lightroom tuottaa varmasti osaavissa käsissä paremman lopputuloksen, mutta jos edessä on 100 erilaisissa olosuhteissa otettua lomakuvaa jotka pitäisi saada Facebookin pakkauksen suttaamaksi tai lukulaseja käyttävien sukulaisten ihmeteltäväksi, tuottaa DxO OpticsPro for Photos yleensä vähintäänkin kelvollisen lopputuloksen.

Mutta miksi kuvata rawwia, jos antaa automatiikan hoitaa? OpticsPro for Photos antaa kuitenkin mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen ja se tekee huomattavasti parempaa jpg:tä kuin vanha Olympukseni (varsinkin oletusasetuksilla jälki on kamalaa). Lisäksi hankalat tapaukset voi aina hieroa halutessaan kuntoon jollain muulla kuvankäsittelyohjelmalla. Alkuperäisen raw-tiedoston voi ottaa uusintakäsittelyyn vaikka 10 vuoden jälkeen.

OpticsPro for Photos on oikein hyvä lisä macin omistajan työkalupakkiin, mikään ammattilaisen valinta se ei toki ole. Mikäli Adoben kelkkaan hyppääminen ei kiinnosta, mutta tarvitsee monipuolisemman työkalun, kannattaa tsekata täysiverinen OpticsPro. Hintaa sillä on siedettävät 129 euroa ja sen voi ostaa kertaostona, Adobe taas pyrkii pakottamaan asiakkaansa kuukausilaskutukseen (Lightroomista ilmeisesti saa myös vielä kertaostettavan version, mutta sen löytämistä ei ole tehty helpoksi).

Mikäli haluaa käyttää Kuvat-sovellusta ja kuvata rawwia, DxO OpticsPro for OS X Photos on lähes pakko-ostos kymmenen euron hinnallaan.

Lopuksi vähän kuvia:

Miksi joku haluaisi ostaa kahvia R-Kioskista?

2016-09-13T19:00:00.000+03:00

Kaverini totesi sosiaalisessa mediassa että ei ymmärrä miksi joku ostaa kahvia R-Kioskilta. Minä ymmärrän, ihmisillä on erilaisia tarpeita. Kahvin juominen on yksi niistä, ainakin useimmilla meistä. Ja jos osaa täyttää tarpeet, voi tienata lantin taikka kaksi.

Kahvia ja suklaata yhteishintaan.

Matkataan leikkimielisesti ajatuksissamme vaikkapa aamuruuhkaan Pasilan juna-asemalle. R-Kioskeista kohoavat korkeat pahvimukipinot. Kiireinen liikemies on vaihtamassa junaa. Väsyttää, päätä särkee, tekee mieli kahvia.

Kun ihmisellä on tarve, on sille silloin helppo myydä. Pitää olla vain oikeassa paikassa. Tarve voidaan myös luoda. Tiskille lappu "Piristä päivääsi pullalla" tai jotain muuta latteaa, myydään kahvin kylkeen teolliselta maistuva nisupulla sopivalla tarjouksella. Tai vaikka suklaapatukka.

Tullaan pois sieltä kiireiseltä asemalta ja mennään vaikka tuohon minun lähiärrälleni. Vanhempi herrasmies täyttää veikkauslappua ja Juhla Mokka höyryää pahvikupissa. Oliko tarve kahville vai sille, että pitää päästä jonnekin, nähdä joku. Joko vanha tuttava, naapuri tai edes se tuttu myyjä. Kahvin kera aika menee rattoisasti eikä ilmankaan oikein kehtaa istuskella.

Tätä tarvetta on hankalampi tavoittaa, mutta silloinkin on tärkeää olla oikeassa paikassa. Joskus jo pelkkä "Poikkea sisään" voi toimia, ihminen haluaa olla tervetullut. Itsekin lähden ihan vaan joskus jonnekin, vaikka lähiärrälle. En ehkä halua jutella kellekään, mutta ehkä vaihtaa sanan tai kaksi. Katsella kun ihmiset tulevat ja menevät. Kahvi on vain oheistuote, minulle myydään kuppi kuumaa mutta ostan jotain aivan muuta.

Pitää ymmärtää tarve

Olen töissä mainostoimistossa. Vaikka en joisi itse kahvia laisinkaan, minun pitää ymmärtää miksi joku juo. En minä halua tai tarvitse Mercedes Benz Viton vesipumppua, mutta tiedän, että joku tarvitsee. Kahvikupin voi ostaa hetken mielijohteesta, mutta vesipumpulla ei tee mitään ilman oikean mallista mersua. On hyvä ymmärtää ero vesipumpun ja kahvikupin välillä.

Jos tehdään mainosta, pitää ajatella myös kohderyhmää. Ostaisiko 17-vuotias lukiolaistyttö pahvimukillisen kahvia? Viton vesipumppua ei ainakaan. Mainoksen ei tarvitse miellyttää muita kuin sen kohderyhmää. Joskus on jopa eduksi ärsyttää muita, toki liiallisuuksiinkaan ei pidä mennä.

Joskus ajattelen liikaa näitä asioita. Käyn harvoin esimerkiksi Hesburgerissa, mutta aina silloin kun käyn, mietin miksi nämä ihmiset tulevat tänne uudestaan ja uudestaan. Jokin vetää ne takaisin. Niillä on halu tai tarve mikä siellä täytetään. Miksi sitten itse käyn hesessä? Siksi koska silloin kun on nälkä ja kiire, se sattuu usein olemaan oikeassa paikassa. Yksinkertaisia asioita.

Jos näen sporttisen nuoren naisen tulevan kuntosalilta, ajattelen, että hän haluaa olla hoikka ja treenattu. Tähän tarpeeseen on joku luonut hyvän bisneksen. Tossut ja trikoot ovat samaa merkkiä, joku toinen on luonut tarpeen näyttää tietynlaiselta.

Näetkö rahan liikkeen
näetkö minne se menee
aselastit vaihtaa omistajaa

Lapsuuden sankarille – Miljoonasade

Varsinkin yksin ollessani mietin usein näitä asioita, arvioin ja analysoin ympäristöäni. Ei ole ihmisiä, on vain palveluita, tuotteita ja kuluttajia. Ennen kuin uusi kännykkä sujahtaa taskuun, ovat verimetallit matkanneet Afrikasta Aasian kasvottomille sopimusvalmistajille ja sieltä taas Eurooppaan. Sinä teet 36 kuukauden maksusopimuksen, jossain kaukana joku hymyilee uuden huvijahtinsa kannella.

Ei ole yksilöitä, on vain iso pelilauta täynnä kasvottomia sotilaita, kuninkaat ja kuningattaret ovat piilossa. Sinun mielipiteelläsi ei ole väliä. Nimelläsi on väliä vain luottotiedoissa. On silti tärkeää, että luulet toisin. Puhutaan kauniisti yksilöistä, mutta kohdellaan massoja massana. Ja minäkin 6000 kuukausittaisen sivunäyttöni kanssa olen pelkkä sotilas, en edes lähetti tai hevonen.

Minä ja muut

Kun kirjoitan tätä blogia, kerron omat mielipiteeni asioista. Tämä on minun blogini, ei kenenkään muun. Mutta työskentely mainostoimistossa on muuttanut ajattelutapani ehkä lopullisesti. Jos en pidä jostakin palvelusta tai tuotteesta, ajattelen usein, että olenko sen kohderyhmää.

Usein tulen siihen tulokseen, että en kuulu. Toivomani asia ei ole relevantti kohderyhmän kannalta. Sitten joko tyydyn asian nykytilaan tai vaihdan palvelun tai tuotteen mieluisampaan. Aikoinaan murisin yksinäni, että miksi sekin nyt on noin, mutta eihän se kannata. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, ainoa tapa on äänestää jaloillaan ja lompakollaan.

Jos olet yksi miljoonista, ei silläkään ole merkitystä. Mutta onhan se toki voimaannuttava tunne kun poistaa luottokorttinsa tiedot palvelusta. Vähän kuin kävisi äänestämässä, voi hetken aikaa kuvitella, että maailma kuuntelisi.

Tämä ei tietysti estä minua arvostelemasta asioita tässä blogissa, ei minulle kukaan kehumisestakaan mitään maksa. Kehuminen on tylsää, myönnän, että näytän asiat mieluusti negatiivisessa valossa. En ole analyytikko (vaikka joskus yritän ollakin), pidän blogia omalla nimelläni ja naamallani, jos tänne joku tulee, niin luultavasti hän ymmärtää, että täällä voi lukea minun mielipiteeni asioista, ei tieteellistä analyysiä.

Kahvia, kiitos

R-Kioski on muuten Suomen suurin take away -kahvin myyjä. Jotain on siis tehty oikein.
R-Kioski on uudistunut, kuunnellut ja löytänyt ihmisten tarpeet jotka se voi täyttää. Suomessa tämä tuntuu olevan harvinaista. Jäädään jumittamaan vanhoille raiteille. Sanotaan, että kyllä minä tiedän, minulla on kokemusta. Vaikka ei sitten tiedettäisikään, luullaan vaan. Nokiakin ajettiin kokemuksen syvällä rintaäänellä suoraan suohon. Tiedettiin, että miten niitä älypuhelimia tehdään. Mutta ei sitten oikein tiedettykään.

Jos Suomessa olisi aikoinaan sanottu, että aletaan myydä lihapullia huonekaluliikkeessä, olisi sanojalle varmasti naurettu. Kun käy Ikeassa, idea ei naurata laisinkaan. Vaikka ei itse söisi lihapullia, on helppo ymmärtää miksi ne käyvät kaupaksi. Kukaan ei halua eksyä nälkäisenä Ikean labyrinttiin. Kukaan ei sano, että en minä halua lihapullia, tyhmä idea.

Kahvin ja lihapullien myyminen on loppujen lopuksi sangen yksinkertaista. Pitää ymmärtää ihmisen tarve ja sen jälkeen täyttää se. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki ei tietenkään ole näin yksinkertaista. Yksinkertaiset asiat toimivat kuitenkin usein parhaiten.

Miksi vastuu ei tartu?

2016-09-12T21:55:00.000+03:00

Kaikki ovat varmasti törmänneet tilanteisiin, joissa pitäisi tehdä jotain, mutta kukaan ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Joskus vastuuta vältellään, mutta usein on myös kyse siitä, että vastuuta ei osata jakaa.

Se on kuule sinun homma.

Olen tehnyt vähän kaikenlaisia hommia, olen istunut palavereissa ja ollut apumiehenä. Minulla on luottamustehtäviä ja olen ollut erilaisissa harrastuksissa järjestämässä monenlaisia tapahtumia. Joskus asiat etenevät kuin tanssi ja joskus taas ei tunnu tapahtuvan mitään.

Jokainen palavereissa istunut tietää varmaan sen tilanteen kun 30 minuutin rattoisan jutustelun jälkeen kaikki poistuvat paikalta luullen, että joku muu tekee jotain. Pahimmillaan jokaisella on vähän eri käsitys siitä mitä edes ollaan tekemässä.

Puheenjohtajan paikka vapaana

Tällainen palaveri on ajan haaskausta, eikä se lupaa hyvää projektin lopputuloksestakaan. Jokaisessa palaverissa tai kokouksessa pitäisi aina olla joku, joka pitää huolen, että ennen kuin poistutaan paikalta, kaikille on selvää, että kuka tekee ja mitä tekee. Siis joku, ei "joku muu".

Se olisi jopa sangen erinomaista, että joku laittaisi sähköpostin kaikille siitä että mitä juuri sovittiin, sieltä olisi sitten helppo aina tarkistaa. Tosin enimmäkseen luotetaan siihen, että jokainen kirjoitti juuri oikeat asiat muistivihkoonsa ja se moniste mihin se kaavakuva piirrettiin ei päädy paperinkeräykseen.

Toki joskus asiat sujuvat kuin tanssi, jokainen ottaa pelipaikkansa ja homma lähtee etenemään panssarivaunun lailla. Voi kun aina kävisikin niin, mutta usein ei vain tiedä, että onko hyökkääjä vai pakki. Ja enhän minä osaa edes luistella, mutta silti sain mailan käteen.

Kun työ tuhoaa työn

Ennen mainostoimistohommia liikuskelin tiedemaailman liepeillä. Olin mukana tekemässä erästä tutkimusta. Se oli kai ihan hieno tutkimus siihen aikaan, kovapalkkainen konsulttikin oli palkattu juttelemaan mukavia ja lukemaan ohjeita spray-pullon kyljestä. Ei se kyllä niitä osannut noudattaa.

Se tutkimus meni vain täysin pieleen. Kaksi osastoa ei kommunikoinut keskenään ja toinen tuhosi tutkimuspaikat työnsä touhussa. Näin käy kun yksi ei tiedä mitä toinen tekee. Itse olin vain kesäesa kolistelemassa spraypurkkeja ja piirtelemässä liiduilla, en tiedä kuka oli istunut kenenkin kanssa palaverissa, mutta tieto ei ainakaan ollut kulkenut tai vastuu tarttunut.

Meni vuosi tai kaksi ja puhelin soi. Joku uusi kaveri halusi, että selitän hänelle tutkimusta. Sain eteeni sämpyläkahvit ja nipun tuttuja papereita. Tyhjät taulukot kummaksuttivat, kerroin miten oli käynyt. Heppu pyöritteli silmiään epäuskoisesti. En tiedä taaskaan kuka oli istunut ja missä palavereissa, mutta taas hukattiin ihmisten aikaa. Ei jäänyt minun nimeni kirjoihin siitä tutkimuksesta.

Armeijan käynyt mies

Minulla on tapana sanoa, että minulla on meillä töissä kaikkein eniten johtajakoulutusta. Se on aika helppoa, muilla kun ei ole yhtään. Itse olen käynyt aliupseerikoulun ja partionjohtajakurssin,

Armeijassa oli helppoa, ei ollut epäselvää kenellä oli vastuu. Komentoketju oli selvä ja paska valui tarvittaessa alaspäin. Sain käskyn esimieheltäni ja kun pistin alaisiani asialle, oli minun tehtäväni huolehtia, että he tiesivät mitä tehdä.

Esimieheni, komppanian yksikköupseeri, piti kyllä huolta, että epäselvyyksiä ei ollut. Jos en osannut tai tiennyt, oli lupa kysyä. Elämä oli muutenkin helppoa, ruokaa sai 4 kertaa päivässä ja puhtaita sukkia senkun kävi vain hakemassa. Joskus kaipaankin noita aikoja.

Vastuun vyöryttäminen

Armeijamalliseen hierarkiaan ei välttämättä törmää työelämässä. Onneksi näin, mutta joskus sitä silti kaipaa. Joskus vastuu on kuin pallo joka vain heitetään ilmaan ja toivotaan että joku nappaisi sen kiinni. Usein pallopeli sotketaan piilosiin.

Ja joskus vastuuta vyörytetään alaspäin, painetaan sähköpostiohjelmassa forwardia. Vyöryttäminen on varmasti mukavaa, kunhan ei satu olemaan se ketjun viimeinen jonka niskaan satsi hulahtaa. Matkan varrella kukaan ei tiedä mitä ollaan tekemässä, mutta joku saa aina käteensä sen lyhyen tikun. Eikä sellaista löysää ripulia voi edes työntää takaisin ylöspäin, se valuu sormien välistä silmiin ja suuhun.

Sain aikoinaan sähköpostin, missä oli kirjoitettu saatteeksi että "Hoidatko". Alkuperäisessä viestissä oli aika paljon tekstiä, sitä sitten hetken tavasin. Viestin sisältö oli kuitenkin ytimekäs – Älkää tehkö mitään. Se oli nopeasti hoidettu homma se.

Pahinta on kuitenkin se, kun muut ovat istuneet palavereissa ja diskuteeranneet ahkerasti, mutta eivät vain muista, että ne diskuteeratut asiat pitäisi jakaa myös eteenpäin. Aika harvalta löytyy selvänäkijän lahja. Nykyiset projektinhallintasovellukset voivat pahentaa tätä, asiakkaalla ja jonon viimeisellä on suora kontakti, mutta paljon tietoa voi jäädä puuttumaan matkan varrelta.

Avokonttorit ja metrilaku ovat pilanneet kaiken

Ehkä trendikkäässä startupissa kaikki ovat niin samalla aaltopituudella, että asiat luistavat kuin ajatus. Tai ehkä niistä puhuttaessa ei puhuta projektinhallinnasta ja järjestelmällisyydestä. Liian kiire makustella luovuutta ja sitä mieletöntä flow'ta.

Mutta kun jotain oikeasti aletaan tehdä, pitäisi laittaa asiat järjestykseen heti alussa. Jos asiakas laittaa pallon liikkeelle, mutta jo siinä vaiheessa narut ovat sekaisin, jonon viimeinen repii varmasti pelihousunsa.

Jonkun pitää ottaa narut käsiinsä, kysyä oikeat kysymykset, antaa oikeat vastaukset ja pitää huoli että jokainen tietää pelipaikkansa. Se ei tarkoita sitä että jonkun täytyisi olla natsimainen johtaja, mutta vastuunjako ei saa myöskään muistuttaa pullonpyöritystä. Jonkun pitää tietää kenellä pallo on ja se pitää voida tarvittaessa palauttaa jos hyökkäys meinaa katketa heti alkuunsa.

MiFu – hitti vai huti?

2016-08-31T20:07:00.001+03:00

Nyhtökauran menestyksen vanavedessä Valio julkaisi oman lihankorvikkeensa, maitotofun eli MiFun. Vaikka tuotelanseeraus olikin myyty erinomaisesti medioille, ei tuotteen vastaanotto ole ollut ehkä ihan sitä mitä Valio toivoi. Mutta miltä MiFu maistuu ja kenelle se on tarkoitettu?

Valion uusi "paistettava raejuusto" MiFu

Lihankorvikkeeksi MiFu on eläinperäisenä tuotteena hieman outo. Nyhtökaura ja esimerkiksi "vihikset" ovat taas täysin vegaanisia. Hieman mietityttää, että ollaanko Valiolla oltu nyt ihan tutkalla nykyisistä suuntauksista. Uskon kyllä, että lihankorvikkeille tulee olemaan kysyntää, mutta eläinperäisille sellaisille? Valion usko tuntuu olevan kuitenkin kova: Talouselämä.

Valio ei mitenkään yritä peitellä tuotteensa eläinperäisyyttä. Epäilyttävästä korvikemaisesta ruokarae-nimestään huolimatta se tähtää kotikeittiön pääraaka-aineeksi. Syötäisiinkö tänään ruokaraepiirakkaa?

Valio MiFU® paistettava ruokarae on kotikeittiön uusi pääraaka-aine, joka on parhaimmillaan lämpimässä ruoanlaitossa. Se on valmistettu suomalaisesta maidosta ja sisältää runsaasti hyvälaatuista maitoproteiinia. – lainaus Valion sivulta

Itse syön kyllä lihaa enkä aio lopettaa, mutta vähentää kylläkin. En kuitenkaan halua korvata lihaa maidosta tehdyllä ruokarakeella, vaan jollakin oikeasti kasvisperäisellä. Jos haluan syödä maitorakeita, ostan raejuustoa. MiFua onkin epäilty vain uudelleenbrändätyksi raejuustoksi. Raejuustoa ei kuitenkaan voi paistaa.

Talouselämän haastattelun mukaan "paistettavan raejuuston" kehitys alkoi jo vuonna 2009, tuolloin ei esimerkiksi Venäjän talouspakotteista ollut vielä mitään tietoa. Kehityskaaren jäljiltä kädessä on tuote, joka näyttää ja maistuu raejuustolta, mutta sitä ei myydä raejuustona.

Koska MiFusta puhuttaessa puhutaan usein myös Nyhtökaurasta, mainittakoon, että Nyhtökauran idea syntyi syksyllä 2014 (Wikipedia). Nyhtökaura on kuitenkin täysin uudenlainen tuote, täysin vegaaninen ja kaupasta aina loppu, joten en lähde vertailemaan enempää näitä kahta tuotetta.

MiFu vastaan raejuusto

Raejuusto, paistettava raejuusto ja paistettava juusto.

Valitsin testiin vain vain Valion tuotteita ja ostin kaikki S-Marketista. En mene yksityiskohtiin sen enempää, vaan otan lusikan kauniiseen käteen ja siirryn suoran itse asiaan, eli maisteluun. En koe myöskään tarpeelliseksi tehdä mitään sokkotestejä.

MiFu on kuivempaa.

Ulkonäöllisesti MiFu tosiaan muistuttaa raejuustoa, tosin purkissa on vähemmän nestettä ja rakeet ovat siistejä ja kiiltäviä. Maultaan MiFun tunnistaa heti raejuustoksi vaikka se ei raejuustoa olekaan. Suutuntumaltaan siinä on lievä kevytjuustomainen kumimaisuus, mutta jotain lienee jouduttu uhraamaan paistettavuuden eteen. Kumimaisuuden lähde saattaa olla ainesosaluettelosta löytyvä ksantaanikumi (tai näin maallikkona hassusti päättelin).

Kylmänä syötäessä raejuusto voittaa, tosin kuka nyt ostaisi PAISTETTAVIA ruokarakeita kylmänä syötäväksi, halvemmallahan saa hyvää raejuustoa. Valio on onnistunut myös pakkaamaan MiFua samankokoiseen pakettiin 70 grammaa vähemmän (400 g vrt. 330 g). Tosin painoero saattaa syntyä raejuustopurkissa olevasta runsaammasta nesteestä. Kilo MiFua tarkoittaa kuitenkin enemmän muoviroskaa kuin jos ostaisi kilon raejuustoa.

Paistotesti

Paistotestiin pääsi mukaan myös musta hevonen, Valion Grillijuusto. Grillijuusto on vähän kuin Halloumia, mutta sitä ei sanota Halloumiksi ja siinä ei ole minttua.

Halloumijuusto kehitettiin satoja vuosia sitten, joten Valion ruokarae ei ole maailman ensimmäinen paistettava juusto (tuskin on Halloumikaan, en tiedä enkä ota selvää). Tai siis eihän MiFu ole juustoa, se vaan unohtuu koko ajan. Grillijuustossa on myös koko joukon lyhyin ainesosalista, joten juuston saaminen paistokelpoiseksi ei vaadi välttämättä lisäaineita.

Raejuusto

Raejuusto olisi kannattanut valuttaa ennen pannulle laittoa. Juusto suli odotetusti yhdeksi möykyksi, mutta ei juurikaan palanut pannuun kiinni. Sulanut raejuusto ei varsinaisesti maistunut enää kovin hyvältä ja suutuntumakin oli kumimainen. Jatkoon, mutta vain kylmänä.

MiFu

Myös MiFu käyttäytyi odotusten mukaisesti. Se ei jäänyt pannuun kiinni ja ruskistui, jos ei nätisti niin ruskistui kuitenkin. Kumimainen suutuntuma ei ainakaan vähentynyt paistaessa. Maku on ihan ok, mutta suussa pyörii edelleenkin kysymys, että miksi. Ei tainnut mennä jatkoon.

Grillijuusto

Vertasin grillijuustoa ensin Halloumiin, mutta ehkä ei olisi pitänyt. Grillijuusto paloi nopeasti pannun pintaan kiinni ja alkoi pian sulaa juustomaisesti. Halloumihan säilyy kiinteänä ja ruskistuu nätisti. Paistetun grillijuuston rakenne ja suutuntuma olivat epämiellyttävän kumimaiset ja makukaan ei houkuttele ostamaan tuotetta toiseen kertaan. Ei jatkoon. Jotain MiFussa on siis onnistuttu tekemään oikein, älkää ostako tätä.

Kenelle MiFu on tarkoitettu?

MiFun lopullinen kohderyhmä on jäänyt itselleni vähän epäselväksi. Lieneekö se ollut ihan selvä Valiollakaan. Yleensä kun ihmiset haluavat vaihtaa lihan johonkin muuhun, se vaihdetaan kasvisperäisiin tuotteisiin. Vegaanisuus on päivän sana, ei maitopohjaiset korvikkeet.

Myöskään vahvasti prosessoidut teollisuustuotteet eivät ole kovin kovassa huudossa ruokapuolella. MiFu ei pääse siis siinäkään suhteessa loistamaan. Ruokahifistelijän tai kasvissyöjähipsterin lautaselle teollinen rae tuskin tulee päätymään. Jotenkin minusta tuntuu, että ne jotka voisivat syödä MiFua, syövät myös hyvällä halulla myös jauhelihaa ja koko tuote jää vähän turhaksi.

Nimikin on jotenkin epäonnistunut, se kuulostaa lähinnä lempinimeltä milffille. Milk Tofu eli MiFu on varmaan kuulostanut hyvältä idealta kun Mainostoimisto Pullajalka on esitellyt sen harmaissa pikkutakeissaan pönöttävälle johtoryhmälle. Mutta tofua popsivat hipserit ja lifestylebloggarit eivät kaada maitoa kahviinsakanaan, niin miksi he ostaisivat maidosta tehtyjä korvikerakeita? Valiolla ei ehkä tiedetä, että kahvin sekaan voi laittaa myös soijamaitoa tai kauramaitoa. Itse ostan välillä jälkimmäistä.

Loppupäätelmä

Itse en ainakaan tule ostamaan MiFua enää ikinä, en oikein keksi sille mitään järkevää käyttöä. Eikä se niin hyvää ollut, että senkään takia tekisi mieli. Jos haluan paistaa juustoa, ostan seuraavaksi oikeaa Halloumia, se on hyvää ja paistuu kauniisti.

Minua on tänään valistettu, että Valiolla on melkoinen tuotekehityskoneisto En epäile sitä yhtään, mutta tuotekehityksessäkään määrä ei korvaa laatua. Sitä kyllä epäilen, että MiFusta tulisi toivotunlainen hitti, se ei vain vastaa huutoon. Tosin olin väärässä myös Hörpyn suhteen, Valion tuote sekin.

Mutta aika näyttää, löytyykö MiFu viiden vuoden päästä suomalaisperheiden jääkaapeista, jääkö se marketin hyllyyn pyörimään marginaalituotteena vai haudataanko vähin ääni.

edit: MiFu kiinnostaa myös Punk in Finlandissa.

Miksi värit näyttävät huonoilta?

2016-08-29T19:56:00.000+03:00

Näyttääkö näyttelyssä väreillään loistanut taulu olohuoneessasi valjulta? Muuttuuko ruskea neuleesi vihertäväksi? Et saa television värejä kuntoon vaikka mikä olisi, vai leijuuko huoneessa muuten vain joku epämiellyttävä tuntu johon et pääse kiinni? Vastaus saattaa löytyä kun katsoo tarkkaan ympärilleen.

Valoissa on eroja.

Ihmisen silmä pystyy kyllä sopeutumaan hyvin erilaisiin olosuhteisiin, mutta kun erilaisia valonlähteitä ja heijastavia pintoja on runsaasti, alkaa informaatio vääristyä.

Kannattaakin ihan ensimmäiseksi vain vilkaista ympärilleen. Löytyykö huoneesta isoja värikkäitä pintoja? Entäpä lamput, onko tilan valaistus kyhätty monista erilaisista lampuista? Mikäli näet sekaisin hehkulamppua, halogeenia, lediä ja energiansäästölamppuja, voi päästä miellyttävään tulokseen jo pelkästään valonlähteitä yhtenäistämällä.

Liian värikäs huone

Sininen näyttää siniseltä, koska se heijastaa valon sinisiä aaltopituuksia. Punainen taas heijastaa valon punaisia aallonpituuksia. Jos maalaat koko huoneen siniseksi, kaikki muukin alkaa näyttää siniseltä. Ja kun silmä pyrkii korjaamaan sinisyyttä, alkavat muut värit näyttämään vuorostaan oudoilta.

Nykyinen väriköyhä sisustustyyli onkin väritoiston kannalta oikein mainio. Tosin liika valkoisuus voi saada tilan tuntumaan kylmältä (tai muuten vaan ankealta). Itse en oikein pidä valkoisesta, en kuitenkaan lähtenyt väri-ilotteluun vaan maalasin seinäni harmaaksi..

Harmaa antaa värien loistaa.

Harmaa toimii hyvänä pohjavärinä joka saa värikkäät kalusteet ja kohteet nousemaan paremmin esiin. Tummempi takaseinä tuo tilaan ryhtiä. Harmaata suositaan myös erityisen väritarkkaan työskentelyyn suunnitelluissa tiloissa.

Normaalissa asumisessa ei tietenkään tarvitse maalata koko asuntoa harmaaksi (ellei erikseen halua), mutta itse en lähtisi tekemään esimerkiksi vähääkään vaativampaa kuvankäsittelyä räikeän värisessä huoneessa.

Valaistus kuntoon

Valaistuksen tarkkailussa voi ottaa avuksi digikameran ja näpätä kuvan jossa näkyvät kaikki tai ainakin suurin osa huoneen valonlähteistä. Ihmisen aivot pyrkivät parhaansa mukaan tasoittamaan värilämpötilojen sekamelskaa, mutta kameran valkotasapainon säätö huutaa armoa sekavalossa.

Eri väriset loisteputket samassa valaisimessa.

Valoissa on kaksi tärkeää ominaisuutta, värilämpötila ja väritoisto (väritoistoindeksi eli cri tai RA). Värilämpötila on helpompi hahmotettava ja sitä mitataan Kelvineissä. Esimerkiksi hehkulamppu tuottaa lämmintä, noin 2700 kelvinin valoa. Mitä vähemmän kelvineitä, sitä lämpimämpi valo.

Otetaan mukaan vielä päivänvalo.

Ulkoilmassa taas värilämpötila on helposti yli 5000 kelviniä, jolloin hehkulampun valo näyttää hyvin kellertävältä. Kotioloissa ei ole välttämättä järkevintä tähdätä johonkin tiettyyn värilämpötilaan vaan parasta olisi, että kaikki lamput olisivat edes suurinpiirtein samalla alueella. Joissakin säädettävissä led-lampuissa on myös mahdollisuus säätää värilämpötilaa erikseen.

Moni toki kokee lämpimän valon miellyttävämmäksi ja monet valaisemet ja lamput tähtäävätkin lähelle hehkulampun lukemia. Lämpötilaan katsomatta valo on kuitenkin yleensä miellyttävämpi kun kaikki lamput ovat samalla alueella.

Väritoisto on asteen verran hankalampi tapaus, mutta kun valonlähteen värintoisto on hyvä, värit koetaan luonnollisina kun taas huono väritoisto saa värit näyttämään omituisilta. Kannattaakin valita mahdollisuuksien mukaan hyvälaatuisia lamppuja joiden värintoistoindeksi on mielellään 80 tai yli.

Tekniikkahifistelijälle maailma on jälleen kerran avoinna, nettikaupat ovat pullollaan erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja valonlähteitä. Jos pitäisin esimerkiksi taidegalleriaa, satsaisin ehdottomasti hyvälaatuiseen valaistukseen.

Kannattaako minun tehdä jotain asunnolleni?

Tasaisella ja hyvälaatuisella valolla voi lähes huomaamattaan lisätä asumismukavuutta, joku mieltä kaihertanut epämiellyttävyys vain katoaa kun pistää lamput kuntoon. Tosin jos asia ei häiritse, ei siitä kannata ottaa kovin suurta stressiä. Mutta jos ei ennen häirinnyt, tämän luettuasi saattaa alkaa häiritsemään...

Voimakkaat värit voidaan kokea sekä miellyttävinä, että myös häiritsevinä. Räikeän värinen seinä voi olla stressaava ja mikäli harrastaa valokuvausta, elokuvia tai taidetta, voi olla parempi tyytyä neutraaliimpaan värimaailmaan ja antaa teosten itsessään loistaa.

Koko asunnon maalaaminen on iso urakka, mutta minusta ainakin lamppujen yhtenäistämiselle kannattaa uhrata ajatus viimeistään siinä vaiheessa kun niiden uusiminen tulee ajankohtaiseksi. Samaan valaisimeen ei missään nimessä ainakaan kannata laittaa erilaisia lamppuja. Pienillä asioilla voi saada ison parannuksen tilan tunnelmaan. Ja sitten tietysti vielä vähän akustointia kehiin...

Tarvitseeko televisio kalibroida?

2016-08-27T13:56:00.002+03:00

Useat kodinkoneliikkeet tarjoavat nykyään television kalibrointipalvelua lisämaksua vastaan. Monien mielestä se on kallista humpuukia. Mutta onko kalibroinnista oikeasti hyötyä? Vastaan jyrkästi ehkä.

Sekä myyjillä että ostajilla tuntuvat olevan termit useasti hukassa. Ostajan ei toki voi olettaakaan olevan aina tekniikan erikoistuntija, mutta myyjän olisi suotavaa osata selkokielellä kertoa, että miksi he myyvät laitteita jotka tarvitsevat kalliin säädön ennen käyttöönottoa. Samaa asia on viimeksi pohtinut muun muassa Kuningaskuluttaja.

Säätäminen ja kalibrointi ei ole sama asia

Säätämisen voi tehdä helposti itsekin.

Moni kehuu saaneensa kuvan hyväksi itse säätämällä ja ihan ilmaiseksi. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin kalibrointi.

Siihen väitteeseen en usko, että televisiot olisi erikseen kalibroitu tai säädetty myymälöiden esittelytiloja varten. Televisioon on helppo tehdä erillinen esittelytila tai asetus kylmästi valaistuja myymälöitä varten. Laitteita on tuskin kalibroitu tehtaalla ollenkaan, asiakas voi hoitaa kalibroinnin halutessaan omalla kustannuksellaan.

Televisioissa on useita valmiita näyttötiloja.

Peruskäyttäjä saa kuvan usein mieleisekseen jo valitsemalla sopivan näyttötilan. Näyttötilaa valitessa kannattaa huomioida, että ne voivat vaikuttaa myös liiketoistoon ja kuvan viiveeseen. Kuvan prosessointi lisää viivettä ja mikäli harrastaa nopeatempoisia pelejä, kannattaakin valita televisioista yleensä löytyvä pelitila. Vaativa pelaaja ottaa viiveen huomioon jo televisiota valitessa, eri malleissa on eroja siinäkin suhteessa.

Television säätö

Edistyneempi käyttäjä säätää television arvot käsipelillä kuntoon. Apuvälineenä voi käyttää esimerkiksi THX tune-up -sovellusta (saatavana myös Androidille).

Erilaisten kuvanparannustoimintojen kanssa hyvä nyrkkisääntö on se, että ne kannattaa joko kytkeä pois tai asettaa minimiin. Esimerkiksi mustaa parantava toiminto ei oikeasti vaikuta mustan tasoon, vaan se kirkastaa vaaleita pikseleitä tummien alueiden rajoilla.

Mikäli mustat alueet ovat isoja, toiminto ei tuo parannusta ja jos sen säätää voimakkaampaan asentoon, raja-alueet kirkastuvat liikaa. Pieni tehostus voi kuitenkin joskus olla hyödyksi, tässäkin on suuria eroja eri televisiomallien välillä, onneksi kokeileminen ei maksa mitään.

Perussäätöjen tekoon löytyy ohjeita esimerkiksi Hifimaailman artikkelista: Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 1)

Kalibrointi

Kalibrointi ei sitten välttämättä enää onnistukaan kotikonstein. Kalibroinnissa kuvapaneelin yksilölliset ominaisuudet mitataan ja säädöt laitetaan kohdilleen huoltovalikon kautta.

Kalibrointiin tarvitaan siis jonkinlainen mittalaite, sopiva sovellus ja testimateriaalia mitä käyttää mittauksissa. Se riittää karsimaan kalibroinnin pois suurimman osan tekniikkaharrastajien to-do-listoilta.

Hifimaailma tarjoaa opastusta myös television kalibrointiin kotikonstein, mutta artikkelia Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 2) lukiessa tulee äkkiä sellainen olo, että ei se satanen niin paha hinta ollutkaan.

Tietokoneen värimittari

Monella valokuvaajalla ja graafikolla on hyllyssä värimittari, itseltänikin löytyy Datacolorin Spyder 3 Elite. Tietokoneen värien säätö on värimittarin kera helppoa, niin miksei sama onnistuisi televisiossakin?

Värimittari tekee näytölle yksilöllisen väriprofiilin.

Hifimaailman ohjeissakin käytettiin tavallista tietokoneen värimittaria, mutta jos luki jutun kokonaan, huomasi, että touhu on huomattavasti monimutkaisempaa kuin tietokoneen kanssa. Värimittari vain kytketään tietokoneeseen, käynnistetään mittarin sovellus ja ajetaan testiohjelma läpi.

Television ongelmana on se, että siinä ei voi ajaa suoraan värimittarin tarvitsemaa ohjelmaa eikä televisioon voi lisätä näytön profiilia samalla tavalla kuin tietokoneen käyttöjärjestelmän näyttöasetuksissa.

Värimittarihan ei oikeasti kalibroi näyttöä vaikka usein kuuleekin niin sanottavan. Värimittari vain luo profiilin, joka kertoo näytön yksilölliset ominaisuudet näytönohjaimelle. Kalleissa ammattilaisnäytöissä taas voi olla oma värimittari joka säätää näyttöä suoraan.

Kalibroidako vai ei kalibroida, kas siinä pulma

Moni varmasti toivoo yksiselitteistä vastausta, mutta sellaista ei ole. Mikäli ostaa parin sadan tarjoustelkun katsoakseen uutisia ja salkkareita, kalibroinnista tuskin kannattaa maksaa. Säädöt saa varmasti riittävän hyviksi ilmankin.

Mutta jos on elokuvaharrastaja ja ostaa parin tuhannen euron television, asiaa sietää harkita tarkemmin. Paras väritoisto irtoaa laitteesta vasta kun kaikki säädöt ovat viimeisen päälle kohdalleen.

Mutta tämäkin on toki kaikki vain pelkkää spekulaatiota, itse en ole nähnyt yhtään kalibroitua televisiota, näyttöjä olen kyllä säätänyt värimittarilla kymmeniä.

Näyttöjen kanssakin erot lopputuloksessa ovat olleet melkoiset, esimerkiksi omassa läppärissäni värimittarin tuottama profiili niisti vain hieman värikylläisyyttä. Viihdekäyttäjälle extrakylläisyys voi olla jopa plussaa. Joissakin laitteissa ero on taas ollut suuri, mutta yksikään huono näyttö ei ole muuttunut hyväksi värimittarin avulla. Eikä tositeeveekään muutu laatuviihteeksi kalibroimalla.

Eri televisiomalleissa saattaa olla eroja että miten hyvin kuva on säädöissään suoraan tehtaalta. Laitteissa on eroja jo yksilöinä. Joissakin malleissa ehkä enemmän, toisissa vähemmän. Sama mallinimi voi myös pitää sisällään erilaisia näyttöpaneeleita, kuten esimerkiksi Samsungin BW 226 näytössä aikoinaan, puhuttiin jopa paneelilotosta osan paneeleista ollessa hyviä ja osan laadultaan kurjia.

Lopullisen vastauksen saadakseen pitäisi päästä tarkastelemaan kalibroituja ja kalibroimattomia laitteita vierekkäin. Jos ostaa television ja ottaa siihen kalibroinnin, laitetta tuskin pääsee kokeilemaan ennen kuin sen kotona säädettynä nostaa paketista. Lopputuloksen hyödyllisyyttä ei siis pääse kunnolla toteamaan.

Itselläni ei television osto ole onneksi juuri nyt ajankohtainen. Palaan asiaan kun kaupoista löytyy 42-tuumaisia (isompi ei mahdu) 4K OLED -telkkuja järkevään hintaan. Luultavasti tulen ainakin harkitsemaan kalibrointipalvelua.

Mitä musiikille on tapahtunut?

2016-08-23T21:33:00.000+03:00

Mietin tänään tulevaa Apulanta-elokuvaa ja Ekotorilta ostamiani levyjä. Nykyään etsin vivahteita ja tunnelmia, mutta sieluun musiikki ei enää oikein käy. Paitsi ehkä eilen kun kuuntelin vanhoja Neljän ruusun biisejä.

C-kasetti on soittanun soundtrackin ikimuistoisiin hetkiin.

Muusiikinkuunteluni on nykyään vähän kuin joisi kallista viskiä. Sitä haistelee ja maistelee pikku siemauksin yrittäen löytää sen hienoimpia vivahteita. Saatan ostaa vinyylilevyn, kuunnella sitä kerran pari nauttien ja sen jälkeen unohtaa. Ei jää tunnetta joka vetäisi takaisin levyn pariin.

Apulannan Anna mulle piiskaa tai Tehosekoittimen C'mon baby yeah -singlejä taas saatoin soittaa tunninkin putkeen kyllästymättä (Mä haluun rauhoittua on "b-puoli"). Autoradiosta yöllä soinut Timo Kiiskisen Liian nuorena kaunis porasi reiän suoraan sieluuni.

Miljoonasade tai Leevi and the Leavings oli kuin koppa kaljaa parikymppisenä, ne maalasivat eteen elämänmakuisia tarinoita, uusia, mutta tutun oloisia. Siinä on jotain sellaista mitä ei löydy yhdeksän euron oluttuopista, enkä enää muista miltä haisee kun tupakka käryää koleassa syysillassa.

Teknomusiikki, tai ysäri kuten nykyään sitä kutsutaan, oli ihan omaa luokkaansa. Teknon soidessa tuntui kuin aina olisi ollut bileet. Vaikka nykyään biletys on suosittu aihe musiikissa, ei siinä ole samaa poljentoa kuin vaikka Scooterin Firessä. Ihan kuin nykyään vain chillailtaisiin.

Eipä tuolloin tullut ajateltua, että 90-luku pääsee ajallaan samaan asemaan kuin muutkin vuosikymmenet. Ysärimusiikin suosiota on yritetty selittää sillä, että sen positiivinen tunnelma kiehtoo taantuman vuosina. Ysäri on hyvää menomusaa.

Ennen musiikki oli tarinoita ja tunnelmia. Nykyään voin melkein maistaa soinnut kieleni päässä, kuulla kun plektra osuu kitaran kieliin. Ei tee mieli kääntää nuppeja kaakkoon kuten aikoinaan Guano Apesin Big in Japanin kanssa. Tosin tuolloin asuin teollisuushallin yläkerrassa, nyt olen asuntovelallisena kerrostaloyhtiössä.

Silläkin lienee osansa asiaan, että minulla on paremmat stereot kuin ehkä koskaan unelmoin. Toista oli kun soitti itse nauhoittamiaan kasetteja Grundig-merkkisellä kasettimankalla. Vanhaksihan en tietenkään ole missään tapauksessa tullut, mutta jotain siinä oli sellaista mitä ei enää ole.

Pitäisi vain muistaa, että aina ei tarvitse nuuhkia savun aromia viskilasista tai etsiä jaloaromihumalaa tulppaanilasista. Joskus voi myös ottaa kymppisäkin tarjousbisseä ja pitää kavereiden kanssa hauskaa. Pistää vaikka soimaan Michael Jacksonia ysärin tapaan. Lopuksi toivotetaan Hyvää yötä ja huomenta.

5 vuotta ilman polvivaivoja

2016-08-23T20:49:00.001+03:00

10 vuotta kärsin enemmän tai vähemmän erilaisista polvivaivoista. 5 vuotta sitten sain ne loppumaan kun heitin tukipohjalliset roskakoriin ja hankin uudenlaiset lenkkitossut.

Hyvät tossut, mutta kilometrit alkavat olla täynnä.

Ensimmäiset tukipohjalliset sain armeijassa, toiset hankin myöhemmin yksityiseltä firmalta missä asiaan perehdyttiin vähän kattavammin. Varsinkaan loppuaikana pohjalliset eivät kuitenkaan tuntuneet hyvältä. Polvet vaivasivat vuodesta toiseen ja lenkkeily ei tuntunut oikein koskaan hyvältä.

Sain toki kaikenlaisia jumppausohjelmia, mutta harjoitukset olivat yleensä yksitoikkoisia ja jäivät usein tekemättä. Olisi ollut kätevää, jos jalkoja olisi voinut vahvistaa jonkun muun toimen ohessa.

Minulle on aina sanottu että minulla on lattajalat, nilkassa on kuulemma asentovirhe ja polvet jollakin tavalla löysät (en muista oikeaa, mutta se todettiin lääkärin toimesta). Lähtökohta ei siis ole ehkä ihan huippuluokkaa.

Minulle on aina suositeltu "hyviä ja tukevia kenkiä". Huono jalkahan kaipaa tukea, toki se heikentää jalan omaa kykyä tukea itseään. Mut hei, jalkaahan voi sitten taas aina vahvistaa jumppaamalla.

Olin jo henkisesti varautunut siihen, että jonain päivänä polvet varmasti hajoavat lopullisesti. Olin kuitenkin joskus lukenut paljasjalkajuoksusta ja se kuulosti mielenkiintoiselta. Olin myös juuri saanut uuden työpaikan ja kesän alennusmyynnit olivat meneillään.

Uudet tossut

Stockmannin urheiluosastolla silmiini osuivat sähkönsiniset tossut myrkynvihreillä pohjilla. Tossut eivät olleet jäykät ja rullaavat toisin kuin vanhat Asicsini. Ne tuntuivat kädessä miellyttävän kevyiltä. Hintaa Adidaksilla oli alennuksen jälkeen 50 euroa ja ajattelin, että kokeillaanpa nyt tuotakin, vanhat tossut olivat joka tapauksessa jo aika kulahtaneet.

En ollut juurikaan lenkkeillyt noihin aikoihin, mutta tulos yllätti silti. Parin sadan metrin jälkeen jalkaterän lihakset olivat jo niin väsyneet, että piti vaihtaa kävelyyn. Silloin tiesin, että kaikki ei ollut kohdillaan ja harjoituksia oli jatkettava.

Kävelin ja hölkkärin vuorotellen lenkeillä ja jalat alkoivat vahvistua. Juokseminen tuntui ensi kertaa elämässäni miellyttävältä, kevyet tossut olivat mukavat jalassa ja tuntuma alustaan hyvä. Kamppailulajeissa olen tottunut liikkumaan päkiän varassa, joten liike oli luonnollista.

Koko jalkateräni asento alkoi muuttua ryhdikkäämmäksi kun jalan lihakset vahvistuivat. Luultavasti jalanjälkeni on nyt eri näköinen kuin aikaisemmin. Sanovat, että joillakin olisi kengännumerokin muuttunut.

Tekniikka on tärkeää

Seuraavana kesänä juoksukuntokin oli jo ihan eri luokkaa, mutta jossain vaiheessa törmäsin ongelmiin. Akillesjänne tulehtui enkä ensin tunnistanut vaivaa. Myöhemmin sain akillesjänteen tulehtumaan vielä toisen kerran.

Vanha treenikaverini Karatesta kuitenkin neuvoi minua Cosmic Comic Cafen baaritiskillä, painon ei saisi antaa pudota liikaa kantapäälle. Ja se neuvo toimi, pienen opettelun jälkeen ei akillesjänne ole vaivannut ja nilkatkin tuntuvat väsyvän vähemmän.

En ole koskaan saanut sen enempää juoksuoppia, ehkä joku juoksukoulu voisi tehdä poikaa. Tosin itse pyrin löytämään itselleni juuri sellaisen tyylin, että se tuntuu hyvältä, en tavoittele huippuaikoja vaan haluan pitää jalat kunnossa ja pitää yllä peruskuntoa.

Koulun liikuntatunneilla puuhattiin mitä milloinkin, mutta mitään hyödyllistä oppia sieltä ei jäänyt käteen. Ehkä joku pieni juoksuoppi sopisi kuitenkin koulunkin ohjelmaan?

Kehon oma virheenkorjaus

Tietotekniikkaihmiset tuntevat käsitteen virheenkorjaus. Sama taitaa päteä ihmisen kehoonkin, ihmisyksilöhän ei ole koskaan lähellekään täydellinen. Se asia saattaa ehkä unohtua kun tuijottaa lääketieteen oppikirjojen kuvia täydellisestä vartalosta?

Jos vika ei ole suurensuuri, jalka hakeutuu parhaaseen mahdolliseen asentoon ilman ihmisen asettamia tukiakin. Ainakin jos antaa jalan toimia ja liikkua luonnollisesti. Liika tukeminen vain heikentää jalkaa ja pahentaa vaivoja. Ja miten ihminen onkaan selvinnyt aikaisemmin ennen "hyviä ja tukevia" kenkiä? Evoluutio on muokannut jalan toimimaan sellaisenaan.

Jumppaohjelmiakaan ei tarvita kun jalka vahvistuu lenkkeilyssä. En minä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi tehdä, mutta suosittelen kokeilemaan vähemmän tukevia kenkiä. Sen jälkeen ei välttämättä enää tee mieli palata ollenkaan raskaiden ja jäykkien jalkineiden pariin.

Ennen kaikkea kannattaa kannattaa tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvälle. Tosin jos hakee huippusuorituksia, se ei taida koskaan tuntua hyvältä, mutta itse en tähtää mitattaviin suorituksiin vaan hyvinvointiin. Kovaa treenaava toki hankkii varmaan joka tapauksessa erilaisia kenkiä kaappiin.

Tee-se-itse akustiikkataulut

2016-08-18T19:14:00.000+03:00

Monia suomalaisia asuntoja vaivaa ikävä kaiku. Tilan akustoiminen ei ole pelkästään hifistien puuhastelua, vaan sillä voi parantaa jokapäiväistä elämänlaatua. Akustoimista pidetään kalliina, mutta rahaa voi säästää tekemällä itse.

Akustointia voi tehdä myös tyylikkäästi.

Mikäli asunnossa on paljon paljasta ja kovaa seinäpinta-alaa, voi jo pelkästään koväänisempi keskustelu olla epämiellyttävän kuuloista. Mitä rikkonaisempia pintoja ja mitä enemmän pehmeitä materiaaleja, sitä miellyttävämpi äänimaailma.

Tärykaiku

Mikäli tilassa on vastakkaisia kovia seiniä, syntyy herkästi epämiellyttävää tärykaikua. Tärykaiun olemassaolon voi todeta lyömällä kädet voimakkaasti yhteen, tärykaiku saa äänen ikään kuin jäämään soimaan.

Nopeasti toistuva kaikuääni. Ilmenee, kun ääniaalto etenee vastakkaisten seinien välillä. – Ecophonin akustiikkasanasto

Tärykaiku voi tehdä tilasta epämiellyttävän, mutta onneksi sitä on suhteellisen helppo torjua laittamalla jotakin pehmeää toiselle vastakkaisista seinistä. Esimerkiksi paksu ryijy voi auttaa hillitsemään pahimmat kaiut.

Sovellettua akustointia

Akustiikan parantaminen ei välttämättä vaadi kalliita erikoistuotteita. Oikein sijoitettu kirjahylly, karvalankamatto, paksut verhot tai edellä mainittu ryijy auttavat hillitsemään pahimpia kaikuja. Nämä eivät välttämättä pysty kuin korkeimpiin ääniin, mutta ainakin itse koen ne epämiellyttävimmiksi arkielämässä. Hifistelyt sitten erikseen.

Kyllä tämäkin kaikua vähän hillitsee.

Itse tein esimerkiksi kesällä esivahvistimen pakkauslaatikon pehmusteesta ja kirpparilöydöstä seinälle elementin vaimentamaan kaikua. Kukaan tuskin arvaa, että mitä virkattu teos pitää sisällään jos sitä ei ala tutkia lähemmin.

Akustiikkatauluja

Erilaisia valmiita tauluja voi ostaa monistakin eri paikoista, mutta ne ovat usein kalliita. Itse suunnittelin alunperin tekeväni taulun kotimaisesta Konto-levystä jota saa eri värisinä ja sitä on helppo muokata. Kontoa saa myös tulostettuna haluamallaan kuvalla.

Päädyin kuitenkin hieman järeämpään ratkaisuun kun sain 4 kappaletta Ecophonin 1200 x 600 x 20 mm akustiikkalevyjä. Ecophonin levyjä voi kysellä rautakaupoista, mutta luultavasti joutuu ostamaan koko paketin kerralla. Mikäli ei halua käyttää koko pakettia, kannattaa kysellä kavereita kimppaan, akustiikkataulun rakentaminen sujuu vähän vähemmänkin kätevältä ihmiseltä.

Työkaluja ei juurikaan tarvita

Tehokkaamman vaimennuksen aikaansaamiseksi päätin laittaa kaksi levyä päällekkäin, jolloin paksuudeksi tuli 4 senttiä. Kerrostaloasujana en omista mitään kovin ihmeellistä työkaluvalikoimaa, joten päätin, että levyt pitää saada tauluiksi mahdollisimman helposti.

Kasaamiseen kannattaa hankkia hyvää asennusliimaa. Jos ei omista silikoniprässiä, saa asennusliimaa ponneainepullossa ainakin Pattex-merkkisenä. Itse käytin Sika MaxTackia mitä ostin Prisman alennuksesta. MaxTack kuivuu nopeasti ja pitää hyvin.

Sika MaxTack osoittautui hyväksi valinnaksi.

Kiinnitystä varten levyjen taakse kannattaa asentaa jonkinlainen kehikko. Kehikko jättää myös pienen ilmaraon levyn ja seinän väliin mikä parantaa vaimennusta. Kehikonkin voi tehdä itse, mutta päätin mennä siitä mistä aita on matalin ja ostin halpoja öljymaalauspohjia joista vain poistin kankaan. Tosin en välttämättä suosittele sitä, sillä 50 x 70 cm kehys jää pystysuunnassa turhan vajaaksi. Tämä joko haittaa tai sitten ei.

Kehikon asettelua.

Maalauspohjien puuaines ei ollut maailman kovimmasta päästä ja sain helposti kierrettyä kiinnityskoukun kiinni. Koukut tuntuivat kuitenkin istuvan tiukasti kiinni. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koukkua on mahdoton saada tasan keskelle ja taulu jäi vinoon. Korjasin kiinnitystä sen verran, että laitoin tauluihin 2 koukkua ja niiden väliin rautalankaa. Ei ehkä maailman paras ratkaisu sekään.

Kehikon kulmiin laitoin vielä pehmeät kalustetassut suojelemaan seinän maalipintaa.

Kankaissa riittää valinnanvaraa

Pelkkä valkoinen levy ei ole kovin kaunista katseltavaa, vaan ne kannattaa päällystää. Kangas ei kuitenkaan saa olla liian tiheää, nyrkkisääntönä sanotaan, että pitää pystyä puhaltamaan ilmaa kankaan läpi.

Netistä löytyi jos jonkunlaista kangaskauppaa ja aluksi havittelinkin jotain sarjakuva- tai scifihenkistä kangasta. Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että se voisi tehdä asuntooni liian levottoman tunnelman. Lähdin paikalliseen Eurokankaaseen etsimään hillitympiä kuoseja.

Eurokankaassakin valinnanvaraa piisasi. Halusin kuitenkin kaksi erilaista, mutta mahdollisimman samantyylistä ja saman huomioarvon omaavaa kangasta. Ensimmäinen miellyttävä kangas löytyi helposti, mutta toinen tuotti jo hieman vaikeuksia.

Valitsemani kankaat olivat harvaa trikoomaista kangasta, mikä joustavuutensa ansiosta on helppo laittaa siististi paikalleen. Vaaleampi kangas vaikutti jopa todella harvalta.

Olin ensin ajatellut nitoa kankaat kiinni, mutta en omista kovin kummoista nitojaa. Päätin ensin laittaa kankaat kiinni nuppineulalla jos tulee jotain säätöä. Ja koska ne näyttivät pysyvän hyvin nuppineuloilla, jätin neulat paikalleen. Ompahan sitten helppo vaihtaa kangas jos joskus ilmenee tarvetta.

Kangas kannattaa leikata mahdollisimman sopivan kokoiseksi että se ei jää roikkumaan. En kuitenkaan ole Steve Jobs, joten en piitannut takapuolesta sen enempää kunhan ylimääräinen kangas ei jäänyt näkyville.

Onnistunut lopputulos

Nostin yhden taulun ensiksi kokeeksi hyllyn päälle ja tein alussa mainitsemani läpsäytystestin. Jo huolimattomasti aseteltuna se söi mukavasti tärykaikua. Asettelin molemmat taulut omille paikoilleen ja totesin, että toimii!

Musiikkia kuunnellessa tuntui ensin, että jotain puuttuisi. Ääni tuntui tulevan voimakkaammin kaiuttimien suunnasta ja se tuntui pehmeämmältä. Asetuin sweet spottiin istumaan ja pistin Norah Jonesia soimaan, läsnäolo tuntui vahvana.

Norahin kanssa herkisteltyäni pistin pyörimään elokuvan Koodinimi U.N.C.L.E:n. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa, mutta nytkin tila tuntui piirtyvän vahvempana eivätkä rytinät käyneet korvaan. Elokuvassa on muuten oikein mainiot musiikit.

Olen suhteellisen tyytyväinen taulujen ulkonäköön, ne ovat melko kookkaat, mutta eivät mitenkään liian dominoivat. Mikäli maku muuttuu, uutta kangasta vain päälle.

Lopputulos myös syntyi ihan käden käänteessä jos kankaiden valintaa ei lasketa. Tähän hommaan voi kädettömämpikin ryhtyä. Itse levyt eivät ole ihan ilmaisia, mutta muuten tarvikehankinnoista selviää pikkurahalla. Jos budjetti on tiukka ja on askartelutaitoinen, voi tehdä puusta kehikon, täyttää sen vanulla ja päällystää kankaalla, Ikean kehikoita ei taida enää olla saatavilla.

Varsinkin hifistin mittapuulla tämän tason akustointi ei tunnu juuri missään, mutta lopputulos parantaa kuuntelukokemusta stereoiden hintalapusta riippumatta. Rahaa saa toki halutessaan palamaan moninkertaisia määriä, mutta pienemmälläkin summalla voi saada aikaiseksi huomattavia muutoksia.

Suosittelenkin lämpimästi edes jonkinlaista akustointia kaikille kaikuisissa kivikopeissa asuville. Se voi vaikuttaa jopa stressitasoihin.

miniDSP 2x4 muuttui esivahvistimeksi

2016-08-17T19:00:00.001+03:00

Omastakin laitehyllystäni löytyvä miniDSP:n perusmalli 2x4 on edullinen laite, joka käy huonerkorjailuun tai aktiivijakosuotimeksi. Liiallisilla ominaisuuksilla se ei kuitenkaan ole juhlinut, mutta uusi HD-malli pyrkii korjaamaan puutteita.

Sisääntuloja vanhassa 2x4:ssä on vain yksi, eli signaali syötetään sisään analogisena rca-johdolla. Laitteen loogisin paikka on siis esi- ja päätevahvistimen/aktiivikajareiden välissä signaalin alkuperästä riippumatta. Digitaalisilla lähteillä signaalissa on siis ylimääräinen DA/AD-muunnos.

Toinen ongelmaksi koettu asia on ollut pieni 0.9Vrms antojännite. Hieman kalliimpi, balansoitu malli antaa ulos enemmän, mutta siihen ei ole laitettu mitään kelvollisia liitinterminaaleja.

Sama kuori, uusi tekniikka

2x4 HD -mallin sisuskalut on laitettu uusiksi, mutta ostajia kiinnostaa varmasti eniten mahdollisuus kytkeä laitteita myös optisella tai usb-kaapelilla. Laitteelle voi opettaa minkä tahansa infrapunakaukosäätimen signaalit ohjaamaan äänenvoimakkuutta, sisääntuloja ja presettejä. Myös 2Vrms ulostulo miellyttää varmasti monia.

Lopputulos hämmentää

Paperilla uudet ominaisuudet kuulostavat mainiolta ja itsekin aloin miettimään, että pistäisinkö vanhan miniDSP 2x4:n ja etuvahvistimeni vaihtoon, mutta asiaa pohtiessani törmäsin pariin käytännön ongelmaan.

Laite on alunperin suunniteltu alunperin selvästi piirilevyn ehdoilla, toisella puolella sisäänmenot ja toisella ulostulot. Sen jälkeen se on pakattu heppoiseen peltikoteloon. Tämä ei haittaa mikäli laitteen voi jemmata laitehyllyn taakse piiloon.

Nyt 2x4 HD pitäisi kuitenkin saada sellaiseen paikkaan, että kaukosäätimen signaali tavoittaa ir-silmän ja käyttäjä näkee merkkivalot. Eli käytännössä tulopuoli käyttäjään päin. Ei hyvä.

Avuksi vaivaan on ehdotettu ir-jatkajaa, mutta se olisi taas yksi laite lisää haluamassa virtaa. Laskin eilen, että tv-tasossani on 11 erilaista laitetta jotka tarvitsevat oman virtajohdon. Melkoinen käärmeenpesä kaiken kaikkiaan.

Minusta laitteen kotelo olisi pitänyt suunnitella siten, että sen voi sijoittaa edes jotakuinkin järkevästi näkyvälle paikalle. Ir-silmällä ja indikaattorivalolla ei ole käyttöä hyllyn takana. Tai sitten laitteen olisi voinut varustaa liitännällä johon voisi kytkeä erillisen interfacen laitteen ohjastamiseen.

Ei joka kotiin

Ei alkuperäinenkään miniDSP 2x4 mikään mainstream-tuote ole, sen käyttö vaatii pientä perehtymistä eikä hyvän huonekorjauskäppyränkään aikaansaaminen välttämättä onnistu pelkällä REWin automaattitoiminnolla. Itsekin onnistuin vasta hyvillä neuvoilla.

Vanhan mallin sai kuitenkin kätevästi piiloon ilman esiin jääviä johtosykkyröitä. Nyt laite täytyy laittaa rohkeasti esille tai sitten ei saa pelätä ir-jatkajasta tulevia lisäjohtoja. Itseäni kiehtoisi taas äänentoistojärjestelmän yksinkertaistaminen, ei monimutkaistaminen.

Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan ohjata laitetta ilman ir-jatkajaa virtajohtoineen? Sellaisen tavan joka sopisi myös olohuoneeseen, eikä vain teknologiafriikin miesluolaan.

Jos ei halua säätää tullien ja verojen kanssa, laitetta myy Suomessa ainakin Ääninen.

Illustratorin Export for screens

2016-08-08T14:00:00.000+03:00

Useamman yksittäisen pdf-tiedoston exporttaaminen samalla kertaa Adoben Illustratorista on ollut ennen mahdotonta, eikä bittikarttojenkaan kanssa homma ole ollut liian sujuvaa. Eri kokoisten webbibannerien, lehti-ilmoitusten ja kuvakkeiden tekijöiden huutoon on onneksi nyt vastattu, saanko esitellä, Illustratorin Export for screens.

Tarvitseeko sinun exporttailla paljon kerralla?

Adoben sovellusten uusien ominaisuuksien opettelu ei tunnu olevan kovinkaan suosittua puuhaa, mutta joskus se kannattaa. Erityisesti juuri nyt, varsinkin jos joutuu tekemään samasta työstä useita eri kokoisia versioita.

Pdf-tiedostojen suhteen aikaisempi työnkulku on ollut Illustratorissa todella kökkö, InDesignin exporttia on tullut monta kertaa ikävä. Bittikartoissa on kyllä saanut exportattua kaikki artboardit kerralla, mutta tiedostot on saanut aina nimetä uudelleen käsin (jos yhtään piittaa tiedostojen nimistä). Yhden artboardin kanssa Save for web on ollut mainio, mutta isommissa määrissä sekin tuntuu työläältä.

Adobe on onneksi vaihteeksi kuunnellut käyttäjäkuntaansa ja ratkaisi kertaheitolla ison kasan ongelmia. Export for screens tekee tarvittavan määrän oikein nimettyjä tiedostoja parilla klikkauksella. Pdf ja jpg samalla ajolla? Ei hätää, sekin hoituu, kuten myös eri skaalaukset bittikartoista.

Perehdyin ominaisuuteen jo ennen kesälomaa, mutta aivot olivat vähän jumissa, eikä se ihan täysin avautunut, mutta lomailu ilmeisesti kirkasti ajattelukykyä. Ominaisuus vaatii hieman perehtymistä jotta se antaa kaikkensa.

Presetit kuntoon

Normaalisti pdf:ää tehdessä voi vielä ruuvata asetuksia, mutta Export for screenissä ei voi. Asiassa ei ole mitään ongelmaa, kunhan muistaa tehdä presetit ensin kuntoon. Laiskahan ei ole ennen tehnyt, vaan on sorvannut tiettyjä asetuksia käsipelillä joka kerta erikseen.

Usein käytetyt asetukset kannattaa tallentaa.

Oikeasti laiska ihminen ei halua tehdä samoja asioita montaa kertaa, vaan tallentaa presetin ja käyttää sitä seuraavallakin kerralla. Esimerkiksi PDF/X-asetukset eivät oletuksena pidä sisällään leikkuumerkkejä ja tulostukseen kelpo High quality print sisällyttää lopputulokseen oletuksena .ai-tiedoston, joka paisuttaa tiedostokoon turhan isoksi.

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. – Vanha suomalainen sananlasku

Työajan käytöstään tarkka ei noita joka kerralla ala erikseen härväämään, vaan tekee valmiit presetit. Tosin illu tarjoaa aina ensimmäiseksi, omia muokkaamattomia presettejään, mutta ehkä sen kanssa voi vielä elää, että saa aina kelata listan loppupäähän. Ja kun homma on hoidossa, Export for screens tuottaa juuri halutunlaisen lopputuloksen.

Artboardien nimeäminen

Aikaisemmin artboardien nimeäminen oli enemmän ehkä muodollisuus, mutta nyt siitä on tullut rutiinitoimenpide. Export for screenissä lopputulos saa artboardin nimen, joten se ei ole enää yhdentekevää. Artboardit kannattaakin nimetä vähintään niiden koon mukaan.

Prefix kuntoon

Export for screensissä on mahdollisuus asettaa lopputuloksen nimelle etuliite eli prefix. Mikäli on yhtään tarkka tiedostonnimistä, niin kannattaa usein myös tehdä. Suuria tiedostomääriä on helpompi käsitellä kun ne on huolellisesti nimetty.

Itse olen tottunut nimeämään tiedostot muodossa päivämäärä-asiakas-työ-kohde-koko. Loppuun vielä p painokelpoislelle tai s kevyemmälle vedokselle, mikäli kyseessä on printtituote.

Tällä logiikalla prefiksi on päivämäärä-asiakas-työ ja artboardin nimeen jää kohde ja koko. Eli esimerkiksi prefiksinä 20160808-oyfirmaab-lehtimainos ja artboardin nimenä hesari-82x42mm.

Bittikarttoja, bittikarttoja

Vanhan exportin kautta on kyllä saanut exportattua haluamansa art boardit yhtä aikaa, mutta hieman kömpelöä se on kyllä ollut. Save for web on taas ollut mainio yhden art boardin exporttaamiseen, mutta suurissa määrissä työläs.

Export for screensillä saa samalla kertaa vaikkapa jpg:t ja png:t haluamillaan kokokertoimilla. Jos tarvitsee nappulat vaikkapa 2 x suurennoksella, se onnistuu parilla hiiren klikkauksella.

Toki jos tekee bannereita joissa on tiukat kokorajoitukset, voi silti joutua turvautumaan Save for webbiin, sillä miksi pakata pienintä kokoa ihan sutuksi sen takia, että suurin ei veny samoilla asetuksilla alle 40 kiloon.

Ryppyjä rakkaudessa

Pdf- ja png-tiedostojen kanssa ominaisuus toimii hyvin, mutta jpg:n kanssa tulos ei vastaa toiveita. JPG 20 ja JPG 50 tuottavat lähes samankokoiset tiedostot jäljen ollessa lähempänä ensimmäiselle sopivaa. Vanhalla Save for webbillä saa parempaa jälkeä pienemmällä tiedostokoolla.

Tosin Save for web antaa oletukseksi aina giffin, eli sen joutuu joka kerta vaihtamaan. Ennen se muisti edellisen kerran asetuken joka oli usein ihan jees.

Luulisi, että sama ohjelma tuottaisi samanlaisen lopputuloksen vaikka käyttäisikin eri exporttia, mutta ei. Myös fotarin uusi export oli aluksi karmean buginen ja lähes käyttökelvoton. Onneksi fotarin Save for web oli edelleen ennallaan ja toimi vieläpä vanhalla tutulla näppäinkomennolla.

Kannatti opetella

Kun jaksoin hieman perehtyä asiaan ja miettiä, miten uusi ominaisuus toimisi parhaiten, loksahtivat palaset kohdilleen. Vaivannäkö kannatti ja pienen funtsimisen jälkeen tietynlaisia hommia on taas helpompi ja nopeampi tehdä, kunhan vaan tekee ennakkotyöt kunnolla, eli nimeän art boardit.

Ja mikä parasta, kun art board on nimetty oikein, tulee oikealle tiedostolle aina oikea nimi. Käsin nimetessä pitää olla tarkkana, että oikea tiedosto saa oikeat kokotiedot.

En ole aina ollut niin tyytyväinen Adoben viimeaikaisiin toilailuihin, mutta Export for screenssin ansiosta annan taas aika paljon anteeksi.

Tosin ajatuksissa on ollut hommata Affinityn sovellukset omia duuneja varten. Niitä on paljon kehuttu, ne ovat edullisia, kevyitä, ja mikä parasta, ne eivät asenna konetta täyteen kaikkea ylimääräistä roipetta mitä en halua tai tarvitse.

Onko pakko jos ei tahdo?

Luulisi, että työpaikoilla kannustettaisiin opettelemaan uusia ominaisuuksia, se kun saattaisi nopeuttaa työskentelyä ja työntekijä olisi tuottavampi. Mutta yleensä kuitenkin riittää, että tekee hommat samalla tavalla vuodesta toiseen sen sijaan, että osaamista ja koulutustarvetta arvioitaisiin mitenkään.

Toki ei ole aina järkevää laittaa laittaa ihmisiä kalliille kursseille, mutta uusien asioiden tutkailuun voisi varata vaikka edes tunnin silloin tällöin, työhön ei myöskään leipäänny niin helpolla jos työtavat kehittyvät jatkuvasti.

Voisi olla myös hyödyllistä vertailla työtapoja ihan työkavereiden kesken. Eri ihmisillä on erilaisia työnkulkuja, mutta kellään harvoin ihan täydellistä. Ja joku käyttää paremmin fotaria, toinen illua.

Export for screens vaatii kuitenkin Adobelta pientä viilaamista, mutta jo nyt se on erinomainen lisä työkalupakkiin jos tekee paljon pdf- tai png-tiedostoja.

Kannattaako käyttää marseille-saippuaa?

2016-08-07T20:31:00.002+03:00

Pari vuotta sitten koitin siirtyä käyttämään palasaippuaa, onhan se vähän hölmöä ostaa vettä purkissa. Homma meni pipariksi siinä kohtaa, kun ostin jotain surkeaa halpissaippuaa. Nyt kuitenkin löysin marseille-saippuan, joka käy ihmisen pesun lisäksi myös vaikkapa nahan hoitoon ja puhdistukseen.

Marseille-saippua viihtyy kylpyhuoneessakin.

Kaikki alkoi oikeastaan siten, että jostain syystä ajauduin pesukinnas.com-sivustolle. Vanhana autofiksarina jäin selaimaan keskusteluja ja törmäsin "kissasaippuaan". Sitä suositeltiin vanhojen nahkarattien puhdistukseen ja elvyttämiseen.

Tässä kohtaa pitää todeta, että Le Chat Savon de Marseille eli "kissasaippua" ei ole tehty kissasta, mutta ei myöskään ole varsinaisesti oikea marseille-saippua. Aito tavara ei sisällä eläinperäisiä ainesosia, mutta nimitystä ei ole ainakaan toistaiseksi saatu suojattua.

Kissasaippua jäi marketin hyllylle, mutta Emma Noelin oliiviöljystä valmistettu (kissasaippuan pääraaka-aine on palmuöljy) saippua pitäisi olla kunnon tavaraa, sitä myy ainakin Ruohonjuuri. "Maailmanmarketeissa" olen nähnyt myös edullista oliiviöljysaippuaa joka lienee aika samaa tavaraa. Siis niissä paikoissa mistä voi ostaa riisiä isoissa säkeissä ja ruoka-aineita joiden nimiä en tunnista.

Ihmisenpesuaine

Siinä sitten googlettelin ja huomasin, että monet käyttävät marseille-saippuaa itsensä pesemiseen. Joillekin jopa ihotautilääkäri on sitä kuulemma suositellut. Aidossa marseille-saippuassa ei ole väriaineita eikä hajusteita ja sen sanotaan olevan hypoallergeeninen sekä biohajoava 28 tunnissa.

En ole väitteitä tarkistanut, mutta vielä vähemmän tiedän niistä pesuaineista mitä olen käyttänyt viimeiset 30 vuotta. En ole myöskään kemikaalipelkoinen, mutta jos hyvää saippuaa saa aikaiseksi vähemmälläkin, niin mikäs siinä. Epäilen toki, että nykyään monet ainesosat palvelevat enemmän teollisuutta kuin käyttäjää. Lopputulos pitää saada aikaiseksi mahdollisimman halvalla koska profit.

Ensin en edes aikonut pestä itseäni marseille-saippualle, vaan hankin sen muuhun käyttöön. Mutta päätin kuitenkin kokeilla.

Ihossa en huomaa muutosta suuntaan taikka toiseen, tosin voin pestä käteni tinnerillä enkä huomaa silloinkaan. En siis ole herkkänahkainen. Hiukset taas tuntuivat pesun jälkeen pehmeämmiltä, mutta eivät silikonimaisen lötköiltä (monissa hoitoaineissa on silikonia). Autoalan jäljiltä minulla on pieni silikonikammo (kysypä joltain automaalarilta).

Muuten olen ollut pesutulokseen tyytyväinen, mutta jos on käyttänyt reippaasti hiusvahaa, se ei välttämättä lähde yhtä hyvin kuin jollain muulla. Käytössä marseille-saippua on oikein mukavaa, se vaahtoaa juuri sopivasti ja sitä ei tule otettua liikaa kuten joskus nestemäistä pesuainetta. Silmissä se kirvelee hieman, mutta muuten ei kyllä ärsytä yhtään.

Reissussa en saippuapalan kanssa ole vielä ollut, hyvä puoli on se, että se ei voi missään tilanteessa vuotaa laukkuun. Ja kai sen voi laittaa vaikka tavalliseen muovipussiin jos ei omista sopivaa rasiaa. Toki pienempi pala olisi kätevä kuin Emma Noelin jötikkä.

Nahanpuhdistusaine

Marseille-saippuan sanotaan olevan etevä nahanpuhdistusaine ja kelpaavan myös muuhunkin puhdistukseen ja tahranpoistoon. Se ei pese pois nahan omaa rasvaa vaan saippuan öljy hoitaa nahkaa jotta se ei kovettuisi koppuraksi kuten kovakouraisemmin puhdistettaessa.

Usein kuulee sanottavan, että nahka ei siedä kosteutta, se ei tarvitse hoitoa tai sitä ei voi järkevästi hoitaa. Nahka on kuitenkin luonteeltaan materiaali joka tarvitsee hoitoa jotta se säilyisi hyvänä pidempään. Hoitamaton nahka voi kovettua ja alkaa halkeilemaan.

Esimerkiksi vaalea nahkasohva voi kaivata puhdistusta jo parin käyttövuoden jälkeen. Tietysti kannattaa tutkia ensin valmistajan ohjeet ja kokeilla ainetta, oli se mitä tahansa, johonkin näkymättömään kohtaan. Nahka voi olla myös vahvasti pinnoitettua, jolloin se ei vastaanota hoitotoimenpiteitä kovinkaan hyvin. Tahrat voivat toki lähteä pinnoitetusta nahasta jopa paremmin, mutta mitään hoitoaineita on siihen turha yrittää imeyttää.

Muun muassa Ikealla on oma nahanhoitosettinsä. Autofiksarina itselleni taas tuli tutuksi Leathermasterin nahan puhdistus- ja hoitoaineet. Mutta jos kaipaat edullista ja yleispätevää ratkaisua, hanki marseille-saippuaa.

Hyvistä nahkahanskoista kannattaa pitää huolta.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut kahdet mokkakengät ja omistan muun muassa harmaat nahkahanskat. Nahkahanskat tuppaavat pyöräillessä likaantumaan ja toisaalta talvella kengätkin saavat osansa maassa pyörivästä mustasta möhnästä. Mokkakenkää ei kuitenkaan voi hoitaa perinteisellä nahkarasvalla.

Kengät puhdistin varovasti saippualla ja harjalla kastelematta niitä liikaa. Väri kirkastui talven jäljiltä ja nahka tuntui aavistuksen notkeammalta. Nahkahanskat tuntuivat myöskin kuin uusilta. Toki hanskat voivat pesun jälkeen tuntua jäykiltä, mutta ne notkistuvat nopeasti käytössä toisin kuin oikeasti kovettunut nahka.

Joka kotiin?

Marseille-saippualla tunnutaan puhdistavan vähän kaikenlaista. Ja miksipä sitä ei kannattaisi hankkia omaankin kotiin, saippuapala ei vie ketään konkurssiin ja se on kuitenkin puhdistusaineena sangen mietoa eikä sen pitäisi aiheuttaa mitään kummempia vaivojakaan kellekään.

Nykyään löytää harvoin mitään käyttökelpoista mikä olisi sekä hyvää, että halpaa. Mutta aina joskus vanhat konstit ovat parempia kuin uusia.

Marseille-saippuasta voit lukea myös sivustolta siivous.info: Marseille -saippuan käyttö siivouksessa.

Hyvä puukko

2016-08-02T18:58:00.000+03:00

Hyvät kengät ovat ehkä retkeilijän tärkein varuste, mutta myös puukko on tuiki tarpeellinen ja myös paljon tunteita herättävä kapistus. Sellaista minun ei onneksi tarvinnut ryhtyä ostamaan, laatikoista löytyy valmiiksi parikin erilaista mallia.

Puukkoja on moneen lähtöön.

Puukkoa tarvitaan makkarapaketin avaamiseen ja makkaratikun teroittamiseen, mutta myös paljon muuhun. Eniten puukkoa tulee käytettyä nuotion teossa, mutta varsinkin hätätapauksessa se voi nousta arvoon arvaamattomaan, sillä voi katkoa naruja ja jopa pieniä puita ja veistellä kaikenlaista lusikasta leirikyrpään (jolla toivottavasti ei ole mitään tekemistä hätätapausten kanssa...).

Puukoista ollaan aika montaa eri mieltä, joku tykkää isosta vesurimaisesta työkalusta ja toinen tykkää näperrellä pienen terän kanssa. Minusta tärkeintä kuitenkin on valita sellainen puukko, joka tuntuu omaan käteen sopivalta ja sillä saa tehtyä ne askareet mitä on ajatellut. Eikä kukaan estä hankkimasta useampia puukkoja jos ei usko pärjäävänsä vain yhdenlaisella.

Vanha kunnon Mora

Ensimmäinen partiopuukkoni oli klassikko, vanha kunnon punakahvainen Mora. Se ei ehkä ollut yhtä hieno kuin muiden puukot, mutta ajoi kyllä asiansa. Jos etsii huoletonta ja edullista puukkoa, on muovituppinen ja ruostumaton Mora ihan käypä peli. Toki kovat erämiehet nyrpistävät nenäänsä rosterille, mutta kyllä silläkin kiehiset vuolee ja avaa kyrsäpaketin.

Lapin puukko (tai ihan vaan puukko)

Kun olin päässyt yli Mora-vaiheesta, hankin Iisakki Järvenpään lapinpuukon. Tosin eipä Iisakki mistään lapista ollut, mutta tietyntyyppisiä puukkoja kutsuttiin tuolloin usein lapinpuukoiksi. Ehkä siksi, että niitä myytiin paljon matkamuistona Lapissa, omanikin oli ostettu sieltä.

Tuolloin kaikilla partiossa oli joko Marttini tai Iisakki ja siitä vähän sitten käytiinkin vääntöä, tosin jälkeenpäin ajatellen ei niillä tainnut olla mitään kummempaa eroa.

Isoilla pojilla oli tietysti leuku. Pelkkää leukua näppärämpi keksintö oli sellainen, missä oli sekä iso leuku että pienempi puukko. Itse en tykännyt leu'usta, mutta kyllähän se on ihan näppärä jos tarvitsee suorittaa vaikka pienet avohakkuut jossain pusikossa. Kovimpien poikien leuku oli hiiliterästä.

Oma lapinpuukkoni oli ruostumatonta terästä, eikä käytössä juurikaan eronnut Morasta paitsi että lakattu kahva oli märkänä liukas. Yritin kyllä joskus hioa lakkaa pois.

Tuolloin lettiin suunnilleen 90-luvun puoliväliä. Jostain eräkirjasta lukemani ohjeen mukaan puukon terän oikea mitta olisi kämmenselän leveys, mutta pääsääntöisesti meidän puukkomme olivat vähän pidempiä. Leu'ut vielä sitten erikseen.

Pienet eräpuukot

Jossain vaiheessa, varmaan 90-luvun loppupuolella, tulivat muotiin sellaiset hienot käsintehdyn näköiset pikku puukot. H.Roselli taisi olla niistä kuuluisin. Terän piti olla ehdottomasti hiiliterästä, musta ja ehkä jopa viimeistelemättömän näköiseksi jätetty. Kahva ei ollut missään nimessä lakattu ja tuppikin oli hyvin koreilematon.

Ahti Tikka on näppärä pikkupuukko.

Rosellia minulla ei koskaan ollut, mutta edelleenkin laatikosta löytyy Ahti Tikka -niminen puukko. Olen saanut sen lahjaksi ja kyllä se minulla usein on ollut mukana, mutta en minä sitä ihan hirveästi ole koskaan käyttänyt. Sopisi varmaan kyllä pieneen näpertelyyn, mutta olen enemmän suurten linjausten mies näissä asioissa.

Monitoimityökalut

90-luvun puolivälissä Sveitsin armeijan linkkari oli vielä kova sana, ehkäpä MacGyverin eli Ihmemiehen ansiosta. Ja olihan sellainen tosi näppärä välillä. Tosin osassa malleista tölkinavaaja oli lähes käyttökelvoton, mutta saksia tai ruuvimeisseliä osasi aina silloin tällöin arvostaa.

90-luvun loppupuolella vöille alkoi ilmestyä nahkamiehiä, mitkä olivat tavallaan paljon kätevämpiä kuin linkkarit. Erityisesti partiotaitokisoissa nahkamies osoitti arvonsa, mutta kyllä sellainen sopii nykyään ihan tavallisen kodinkin yleistyökaluksi tai maailmanlopun varalle.

Itselläni on halpis Leatherman-klooni ja sellaista en kyllä voi suositella kellekään. Jos ostatte, ostakaa kunnon kamaa.

Sissipuukko ja jääkäripuukko

Jääkäripuukosta minulla ei ole kokemusta, mutta se ilmeisesti muistuttaa kovin sissipuukkoa ja väittävät jopa paremmaksi, mutta tiedä häntä. Saatavuus jääkäripuukossa on ainakin parempi.

Sissipuukko M/95 ei turhia koreile.

Minulla on kuitenkin aito ja alkuperäinen J.P. Peltosen sissipuukko M/95 nahkatupella. Tämä puukko on minulle se kaikkein rakkain. En löytänyt muuta sivua, joten lukekaa tästäkin Lekan sivuilta.

Puukko ei ole rakkain sen takia, että se on aliupseerikoulun kurssipuukko vuodelta 2001, vaan siksi, että se on ollut uskollinen ja luotettava kumppani, herättänyt jopa kateutta monissa yhteyksissä. Siirryttyäni Säkylästä Tikkakoskelle, ei siellä oltu moista juurikaan nähty. Eikä sitten myöhemmin Säkylässäkään, mutta ei niistä jutuista sen enempää.

Partioleireillä pikku partiolaiset olivat kovin kiinnostuneita isosta, erikoisen näköisestä teräaseesta. Ja onhan se toki kovin sotilaallisen näköinen mustine terineen. Hauskaa siinä oli se, että saattoi rauhassa antaa pikku käpälien tarttua puukon kahvaan, sillä rullalukitus esti viemästä puukkoa, onhan se tarkoitettu kannettavaksi taisteluvyöhön kiinnitettynä kahva alaspäin. Oikealla tekniikalla puukko kyllä lähtee aikuisen käsissä näppärästi tupesta.

Ensi hätään sissipuukko saattaa tuntua raskaalta ja kömpelöltä, mutta kyllä sillä makkarapaketti aukeaa suitsait sukkelaan ja kyrpiäkin tuli vuoltua kipinässä jokunen.

Tukevasta kahvasta saa hyvän otteen.

Kumikahva on hyvin muotoiltu ja pitävä, tosin ahkerammassa hakkaamisessa voi saada käteensä rakon. Parasta härvelissä on kuitenkin teflonilla päällystetty, hiiliteräksestä valmistettu jykevä terä.

Partioaskareissa terällä on nakuteltu poikki muun muassa ranteenvahvuista puutavaraa, mutta kyntensä se näyttää erityisesti klapien pienimisessä. Nuotiota tai tulisijaa sytyttäessä on usein hyödyksi lyödä klapit vähän pienemmiksi ja se onnistuu asettamalla puukon terä klapin päälle ja lyömällä hamaraan toisella klapilla.

Sissipuukko on sytyttäjän kaveri.

Tulihan sitä harrastettua Moralla ja "lapinpuukollakin", mutta ne jäivät yleensä aina lopulta kiinni. Sissipuukon terä on kuitenkin hamarapuoleltaan 5 millimetriä paksu, eli terä on kiilamainen ja myös kestää kovempaakin nuijimista. Toki teflonpinnoite saa ajan myötä kyytiä, mutta se ei haittaa menoa.

Terästä näkee, että se on saanut runtua.

Sissipuukko (ja ehkä vähän myös partiossa opitut taidot) toivat minulle armeijassa kovan sytyttäjän maineen. Kerrankin herätettiin yöllä, kun edellinen kipinämikko oli nukahtanut ja nukkunut minunkin vuoroni yli, mutta kysyttiin josko viitsisin sytyttää sissikaminan uudestaan kun eivät märkiä puita oikein saaneet palamaan. Ja viitsinhän minä (tämä kyseinen tapahtuma tapahtui muistaakseni Säkylässä aliupseerikoulussa).

Suomesta ei löydy maasto-olosuhteita, joissa sissipuukolla ei pärjäisi. Sissipuukko on omiaan asioiden halkomisessa sekä katkomisessa. – Otteita aliupseerin arjesta

Makkaranuotiota tehdessä kannattaa vain muistaa, että ei pilko kaikkia klapeja sormenpaksuisiksi säleiksi, sillä ne palavat nopeasti eikä käristämiseen parhaiten soveltuvaa hiillosta oikein pääse muodostumaan.

Hyvä puukko on makkarapaketin surma.

Jos lähden makkaraa paistamaan, lähtee sissipuukko mukaan, ja kun sitten tässä jossain vaiheessa saan aikaiseksi jonkun kunnon reissun, tulee se varmasti matkaan silloinkin. Toki se saa ehkä kaveriksi Tikka-puukon, onhan se hyvä olla toinenkin puukko matkassa, jos vaikka hukkuu tai katkeaa (sissipuukko tuskin).

Millaisen puukon juuri sinä tarvitset?

Ehkä sinulla on jo siitä hyvä ajatus ja luet tätä vain huviksesi. Tai ehkä ei ole harmainta aavistustakaan. Eri puukot sopivat erilaisiin tarpeisiin, mutta puukko joka ei tunnu hyvältä omaan käteen sopii huonosti vähän kaikkeen.

Puukon pitää tuntua hyvältä omassa kädessä.

Turvallinen ja edullinen ratkaisu on hankkia ensin Mora (tai joku muu vastaava) ja miettiä myöhemmin mitä puukoltaan oikeasti kaipaa. Halpispuukolla pääsee hyvin alkuun ja hankinnan voi hyödyntää myöhemmin remppapuukkona. Partiolainen saattaa kaivata työkalua sekä pieneen näpertelyyn, että isompien leirirakennelmien tekemiseen. Kirves, varsinkaan huonosti hoidettu, ei pärjää sissipuukolle (tai muulle isommalle värkille) esimerkiksi kiilojen vuolemisessa.

Tyylistään tarkka hankkii ehkä kauniin eräpuukon (mikä ei toki tarkoita, että se olisi muutenkaan mikään huono valinta). Mikäli harrastaa metsästystä, asettaa sekin omat vaatimuksensa. Pikku-partiolaisen käteen taas sopii isolla sormisuojalla varustettu partiopuukko.

Jos jostain syystä vierastaa perinteistä puukkoa, löytyy markkinoilta erilaisia taittoveitsiä. Itseltänikin löytyy yksi kappale, mutta minusta retkeilykäytössä puukko on miellyttävämpi.

Taittoveitsessä ei ole tuppea,
vaan terä taittuu kahvan sisään.

Mitään patenttiratkaisua ei taida olla, itselläni on ollut varmaan ainakin 5–6 erilaista puukkoa, mutta näistä sissipuukko on edelleen selvä ykkönen.

Puukkokin kaipaa huoltoa

Ruostumaton morapuukko muovitupella on huoleton ja edullinen uusia, mutta kyllä siitäkin kannattaa pyyhkiä suurimmat mähmät pois käytön jälkeen. Mutta jos on hankkinut arvokkaammat teräaseen, kannattaa pitää huoli, että se myös pysyykin hyvänä.

Mikäli terä on hiiliterästä, kannattaa se pitää mahdollisuuksien mukaan kuivana. Viimeistään varastoon laittaessa terä kannattaa puhdistaa ja kuivata huolellisesti. Lopuksi sipaisee siihen kevyesti ruokaöljyä estämään ruostumisen. Pieni pintaruoste ei toki ole mikään katastrofi, mutta isompia syöpymiä ei kannata päästää syntymään.

Timanttikovasin kulkee siellä missä sissipuukkokin.

Terä tarvitsee tietysti myös teroitusta. Itse käytän sissipuukon tuppeen kiinnitettyä timanttikovasinta. Teroittamisessa on hyvä tutustua ohjeisiin tai pyytää apua kokeneemmalta, vääränlaisella tekniikalla voi jopa pilata terän (ainakin jos "terottaa" 90-asteen kulmassa, on sellainenkin tapaus tullut vastaan). Hiiliteräs on helpompi pitää terässä kuin ruostumaton, mikä lienee suurin syy sen suosioon.

Puukahvakin voi kaivata hoitoa, Partioaitta ja Martini suosittelevat OSMO-puuvahaa. Lakatun kahvan voi lakata uudestaan, mutta itse ainakin hioisin lakan kokonaan pois pidon parantamiseksi. Tikan kahvaan olen joskus sipaissut ihan ruokaöljyökin.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä nahkatuppikin kannattaa hoitaa jollakin sopivalla nahanhoitoaineella (itse käytän nykyään enimmäkseen valjasrasvaa). Hoidettu nahka pysyy notkeana, eivätkä ylimääräiset möhmöt pääse imeytymään siihen.

Pahaksi onnekseni huomasin, että pitkän käyttämättömyyden jäljiltä molempien puukkojeni tupet olivat päässeet melko ikävään kuntoon. Tikan tuppi imi valjasrasvan nopeasti sisäänsä ja nuortui sillä, mutta sissipuukon nahka oli jo päässyt halkeamaan. Sissipuukon tuppi on vahvasti pinnoitettua nahkaa, eli se ei juurikaan ota vastaan minkäänlaisia hoitotoimenpiteitä uutena, eikä vanhana.

Kovettunut nahka murtuu helposti, eikä siitä
enää ehjäksi muutu edes hyvällä hoidolla.

Eihän tuo käyttöä haittaa, mutta harmittaa toki. Ja kun nahka on päässyt kerran murtumaan, se ei siitä enää ehjäksi muutu, vaan yleensä vaurio pahenee ajan myötä.

Mikäli tuppi kuitenkin joskus pääsee hajoamaan, ei hyvää puukkoa silti välttämättä kannata hylätä. Sissipuukkoon voi saada vielä uuden tehdastekoisen tupen ja eräpuukkoon näppärämpi kaveri askartelee itse vahvasta nahasta uuden. Vähemmän näppärä teettää suutarilla.

Isältä pojalle

Parhaimmillaan hyvä puukko kestää oikein hoidettuna eliniän ja pidempäänkin. Siksi puukkoon voi vähän satsatakin. Puukot ovat myös suosittuja lahjaesineitä, tosin silloinkin kannattaa miettiä hieman millaisen puukon vastaanottaja ehkä haluaisi.

Käsintehdyn kaunokaisen vai jämerän sotapuukon, armeijan lähtille varmasti jälkimmäinen. Ainakaan omana palvelusaikanani ei PV tarjonnut mitään käyttökelpoista, kunnon puukko voi siis lisätä palvelusmukavuutta ja on mukava muisto vielä vuosienkin jälkeen.

Puukko tai veisti on arvostettu lahjaesine.

Eikä puukon teko itsekään ole mitenkään mahdotonta. Puukontekokursseilla on mahdollista tehdä kaikki terästä alkaen, mutta teriä saa myös valmiina, jolloin voi keskittyä veistämään juuri omaan käteensä sopivan kahvan ja valmistamaan omaa silmää miellyttävän tupen.

Itse olen sitä mieltä, että kyllä jokaisen suomalaisen pitäisi omistaa edes yksi puukko. Edes se Mora millä vääntää tarvittaessa maalipurkin kansi auki.

Huom. Käytin erilaisista puukoista sellaisia nimityksiä millä ne ovat ovat itselleni tulleet vastaan, kyse ei ole mistään kiveen hakatuista virallisista luokituksista.

Särmä Classic nilkkavarsikengät Mk. II

2016-07-29T18:17:00.002+03:00

Kaappiin oli jo kertynyt monenlaista rättiä ja muuta retkeilyyn kelpaavaa, mutta luontoon (tai luontoon verrattavaan paikkaan) lähtemisen esteenä oli vielä hyvien kenkien puute. Kolmensadan Goretexit eivät oikein tuntuneet omaan makuun sopivilta ja toisaalta armeijaylijäämänä on hankala löytää hyviä kenkiä ainakaan ihmisten koossa. Onneksi Varustelekan valikoimista löytyi kaikin puolin miellyttävä vaihtoehto, Särmä Classic -malliston nilkkavarsikengät.

Hyvät nahkakengät ovat aina järkevä ostos.

Jykevät ja kalliit vaelluskengät eivät välttämättä muutenkaan olisi olleet järkevä ratkaisu, sillä ensin on tarkoitus tehdä vähän lyhyempiä reissuja. Toisaalta, jos innostus lopahtaa alkuunsa, jäävät kalliit kengät kaappiin pölyttymään ja kovettumaan. Kenkien oli siis sovittava myös arkikäyttöön.

Kun isäni aloitti vaeltamisen 90-luvulla (vaiko ehkä jo 80-luvulla...), hänellä oli yksinkertaiset tsekkiläiset nahkavarsikengät. Se ei kuitenkaan estänyt tekemästä pidempiä reissuja kuin mitä olen itse ikinä tehnyt. Vaatimattomammallakin varustuksella voi siis pärjätä.

Kaverini juuri hetki sitten tokaisi, että vaeltaminen on välineurheilujen välineurheilua. Se on tavallaan totta ja tavallaan ei. Rahaa on helppo upottaa satoja tai jopa tuhansia euroja, mutta välttämätä ei tarvitse. Toki välineitä ja varusteita on oltava, siitä ei pääse mihinkään. Varusteiden tasoa kannattaa myös peilata siihen, että lähteekö Norjaan 100 km vaellukselle vai paistamaan makkaraa retkeilyalueen lähimmälle laavulle.

Sovittelin kyllä ranskalaista nilkkavarsikenkää ylijäämänä, mutta kenkä oli kova ja raskas, lestikin oli suomalaiseen jalkaan todella kapea. Kengät olisivat saaneet myös olla numeron verran isompia, mutta saatavuutta ei ollut.

Kesän alennusmyynneistä bongasin edulliset Merrelin vaelluskengät. Olen pitänyt Merreliä laatuvalmistajana, mutta kuluttaja-arvioita lukiessani tulin siihen tulokseen, että myyvät kertakäyttöroskaa, todella moni valitteli kenkien heikkoa laatua. Toki vaelluskenkänä lähtöhinnaltaan reilu satasen popo on suorastaan halpa, mutta ei se silti saisi hajota käsiin tai edes jalkoihin.

Särmä Classic

Päätin hylätä ajatuksen "oikeista vaelluskengistä", budjetti ei oikein venynyt siihen suuntaan ja talvella olisi hyvä olla toiset pidempivartiset kengät loskaisemmille keleille. Olin jo pitkään katsellut sivuvilmällä Varustelekan Särmä Classic -malliston hyppymaihareita ja nilkkavarsikenkiä.

Mark II -mallissa ei enää valitettavasti ollut läpitikattua pohjaa, mutta toisaalta, ei se mikään itseisarvo ole. Käyttöä eikä elvistelemistä varten kun olin kenkiä ostamassa. Retkeilykauppojen valikoimiin verrattuna hintakin oli naurettavan halpa, nilkkavarsikengät 130 eurolla.

Kyseiset kengät ovat sitäpaitsi tehty naapurimaassamme Virossa, eikä missään kaukoidän hikipajassa. Viro ei ole ehkä maailman kuuluisin kenkämaa, mutta Foxberg valmistaa myös esimerkiksi maihinnousukenkiä Norjan armeijalle, joten laadun luulisi riittävän.

Konstailemattomat nahkakengät

Särmä Classic -varsikengät ovat ajattoman tyylikkäät ja yksinkertaiset, mitään kummempia hienouksia niistä ei löydy, mutta nahka on vahvaa ja työn jälki viimeisen päälle laadukasta.

Jos sie tarviit hyviä kenkiä, ni täs siul on sellaset.

Kengät olivat kevyemmät kuin odotin, tosin viimeksi minulla on ollut uustuotantoa olevat saksalaisen paramaiharit teräskärjellä, joten odotukseni perustui ehkäpä niihin.

Pohja on myös notkeampi miltä näyttää ja kuvio on hyvin perinteinen, kumi tuntuu olevan erinomaisen pitävää. Kulutuskestävyydestä ei voi vielä oikein sanoa mitään, mutta odotukset ovat korkealla.

Kenkää saa myös korkeammalla varrella ja mustana, mutta matala malli sopii paremmin arkikäyttöön. Ruskea väri miellytti enemmän silmää ja yhdistettynä muihin armeijahenkisiin kamoihin se ei ole niin militantti.

Hyvät jalassa

Kengän lesti on leveä ja sopii varmasti useimmille. Uutena kenkä ei ehkä tunnu ihan parhaalta, mutta koska ne ovat täysin nahkaa, ne muotoutuvat ajan kanssa käyttäjän jalkaan sopiviksi. Olenkin huomannut, että kun ostaa laadukkaita kenkiä, ne vaativat enemmän tai vähemmän sisäänajoa. Samassa ajassa taas surkeimmat kaukoidän viritelmät ovat jo roskiskunnossa.

Kengissä ei ole mitään varsinaista vuorta, mutta kun sukka on hyvä, ne eivät ole ainakaan itselläni hiertäneet edes aluksi. Pidemmälle reissulle kannattaa kuitenkin varautua tuplasukilla. Asiallisen sukan merkitystä ei kannata missään nimessä muutenkaan vähätellä. Hyvää jalkinevalintaa ei kannata tärvellä onnettomilla puuvillasukilla.

Kengät on varustettu ihan asiallisen oloisilla pohjallisilla, mutta kovempaa käyttöä varten kannattaa kuulemma hankkia esimerkiksi Jalaksen FX2 -pohjalliset. Itse olen toistaiseksi pysytellyt vakiopohjallisissa, mutta kun eteen tulee pidempi reissu, saattaa tilanne muuttua.

Nahkakenkä kaipaa huoltoa, jo uutena

Yleinen virhe on päästää kengän ensin huonoon kuntoon ja alkaa hoito vasta sitten. Itse käsittelin kengät heti tuoreeltaan edullisella mutta hyvällä valjasrasvalla. Kengät imivätkin ainetta ahnaasti, hyvä ensihoito pidentää kengän elinikää, mutta ei niiden hoitoa kannata laiminlyödä myöhemminkään.

Valjasrasva on edullista ja hyvää nahanhoitoainetta.

Kengät kannattaa aina puhdistaa ja kuivattaa huolellisesti käyttökertojen välissä. Kenkiin voi työntää sanomalehtipaperia imemään kosteutta ja pitämään jalkineen ryhdissään varastoinnin aikana, lepolestejäkin kannattaa harkita. Itse otan yleensä myös pohjalliset pois käytön jälkeen.

Lankkauksen tarpeen huomaa.

Kenkien alkuperäinen väri alkoi lähteä aika nopeasti. Jos on tottunut maalattuihin tai pinnoitettuihin pintanahkakenkiin, väri tuntuu lähtevän todella nopeasti. Lankkiputkilo kannattaa siis olla valmiina, ahkera lankkaaminen pitää kengät hyvännäköisinä ja vedenkestävinä.

Lankkia pintaan ja taas kiiltää.

Itse olen käyttänyt saksalaista lankkia, saman firman tavaraa on ollut käytössä myös Suomen armeijassa. Kengät kannattaa lankata joka reissun välissä, jos se tuntuu työläältä, kannattaa ehkä harkita muita jalkineita ellei sitten erityisesti hae rähjääntynyttä lookkia.

Ei muuta kuin kovaa käyttöä

Ensimmäisen, reilu 7 km kävelyn tein heti kengät saatuani. Uutena ne tuntuivat toki vielä uusilta, mutta eivät mistään kohtaa epämiellyttäviltä. Nyt takana on joitakin kymmeniä kilometrejä ja kengät ovat jo alkaneet muotoutua jalan mukaisiksi.

Ensimmäiset kilometrit menossa.

Askellus on kevyt ja pohja pitävä, kyllä näillä ilokseen kävelee. Pidemmät reissut isoilla kantamuksilla voisivat kyllä vaatia ne paremmat pohjalliset.

Nilkkaa kengät eivät tietenkään tue samalla tavalla kuin esimerkiksi modernit vaelluskengät, mutta itse olen vahvanilkkainen, joten se ei muodostune ongelmaksi. Hankin kuitenkin kengille kaveriksi rättisäärystimet.

Säärystimet sopivat hyvin nilkkavarsikenkien kanssa.

Säärystimet tukevat nilkkaa ja pitävät ylimääräiset röhnät ja talvella lumen poissa kengänsuusta. Myös nauhat saa säärystimen alle piiloon jolloin ne eivät aukea pusikoissa rymytessä. Säärystimiä on monenlaisia, mutta itse pidän juuri näistä rättisäärystimistä. Vintage-henkinen ulkonäkö saa tuntemaan olevansa Kari Grandi tai joku muu herrasmiesseikkailija.

Arkeen ja metsään

Särmä Classic nilkkavariskengät ovat konstailemattomat kengät sekä arkeen, että metsään. Ei hienouksia vaan laadukasta työnjälkeä ja materiaaleja ajattoman ulkonäön kera. Näistä ei varsinaisesti keksi muuta valittamista kuin että nauhat voisivat olla asteen verran tummemmat.

Joidenkin mielestä taas yli 100 euroa on liikaa kengistä, mutta jos sillä saa pitkäikäiset ja euroopassa valmistetut kengät, hinta ei kuulosta minusta ollenkaan pahalta. Tässä ei kansainvälinen brändiyritys vedä isoa siivua toisin kuin hienommissa merkeissä ja Virossa työolosuhteet ovat varmasti paremmalla tolalla kuin kaukoidässä.

Nämä kengät eivät ole varsinaisesti halvat, mutta eivät myöskään älyttömän kalliit. Halvemmalla tuskin saa hyvää laatua, eikä köyhällä ole varaa kertakäyttökenkiin. En erityisesti myöskään rakasta kenkäostoksilla ravaamista. Itse en myöskään saa lisäarvoa siitä, että sijoittaisin enemmän kenkiin joilla rymyän vähän metsässä ja kahlaan talvella loskassa. Näiden ei tarvitse olla huippuedustavat vaan toimivat, eri hommiin sitten eri jalkineet.

Extremevaeltajat ja välinehifistelijät varmasti nyrpistävät nenäänsä, mutta on sitä maailmassa kävelty ennen goretexejäkin. Suosittelen.

Lue lisää kenkien huollosta Varustelekan sivuilta.

Asiahan on niin, että kenkien huolto on yksi terapeuttisimmista asioista, mitä ihminen voi housut jalassa tehdä. Tämän lisäksi se saattaa parhaimmillaan moninkertaistaa kengän käyttöiän ja parantaa käyttökokemusta huomattavasti. - Arne Eriksen

Pintanahkakenkien hoidosta tarinoi myös Tyyliniekan Jussi Häkkinen.

Uudetkaan kengät eivät välttämättä ole tehtaalta tullessaan käyttökunnossa. Mikäli on syytä epäillä hankittujen kenkien viettäneen aikaa varastossa, on syytä tehdä käyttöönottohuolto erittäin huolellisesti. - Jussi Häkkinen

Ja loppuun vielä fiilistelykuva ilman kenkiä. Kahvittelu/makkaranpaistoreissulla ei tarvita extremevälineitä, mutta ei ihan lenkkitossuillakaan viitsisi lähteä. Viime reissulla tuli vastaan pari käärmettä ja ainakin toinen oli selvästi kyy.

Kahvia ja jotain ekohippikeksejä.

Sarandë – Albania

2016-07-18T16:48:00.000+03:00

Ystäväni suosituksesta päätin tänä vuonna suunnata kesälomamatkani Albaniaan. Historiansa puolesta Albania ei ehkä ole kaikkein mukavimman maan maineessa, mutta ajat muuttuvat. Puolen tunnin lauttamatkan päässä Korfulta sijaitseva Sarandë on oikein miellyttävä kohde lomailuun.

Sarandë linnoitukselta katsottuna.

Ystäväni suositteli lentämään Korfulle ja menemään sieltä lautalla Sarandëën. Aluksi ajattelin, että olisi voinut jatkaa bussilla sisämaahan, mutta paikallinen julkinen liikenne ei ole "ihan samalla tasolla" kuin jossakin muualla. Ja koska sain erinomaiset arvostelut saaneen hotellin hyvään hintaan, tulikin reissusta sitten vaihteeksi vähän enemmän rantaloma.

Varasin matkan jo tammikuussa, joten sain lennotkin edullisesti, tosin jos en olisi kuhninut, olisin saanut ne vieläkin halvemmalla, nyt maksoin noin 160 euroa. Suurin miinus lennoissa olivat ajat, menolento oli perillä vähän ennen kahta yöllä ja ensimmäinen lautta Sarandëën lähtee aamuyhdeksältä. Paluulento lähti taas 2.35 yöllä ja viimeinen lautta menee 18.30 (tai 19.00 kuten nettisivulla luki, oikeasti se lähti ehkä 18.50).

Korfu

Korfu lautalta katsottuna.

Yöllä sain sellaisen hauskan ajatuksen, että en edes yritä nukkua kentällä, vaan lähdin yöhön seikkailemaan. Lentokentältä on satamaan matkaa vain muutama kilometri, joten sen voi aivan hyvin kävellä. Jos haluaa tappaa aikaa, kannattaa kiertää rantaa pitkin, näkee Korfua vähän paremmin.

Google Mapsia tutkaillessani havaitsin lentokentän lähellä puiston jossa oli mielenkiintoinen rinkula. Päätin suunnata ensi töikseni sinne. Matkalla oli välillä vähän pimeää, mutta havaitsin rinkulan jonkunlaiseksi linnoitukseksi. Pyörin siinä sitten hetken ja otin vähän kuvia, kunnes huomasin kyltin joka kertoi paikan olevan vankila ja kuvaamisen ehdottomasti kielletty. Hupsis.

Muistakaa sitten, että täällä ei saa kuvata!

Poistuin paikalta vähin äänin ja siirryin rantareittiä kohti satamaa. Muutama baari ja yökerho näkyi ainakin olevan auki, mutta en viitsinut mennä sisälle. Satama-alueella päätin kuitenkin poiketa oluelle aamun valkenemista odotellessa. Kun valoa alkoi riittää, siirryin läheiselle puiston penkille lukemaan.

Lipunmyyntipisteet aukeavat aika aikaisin aamulla ja sataman tienoilla olikin jo pientä vilskettä. Olin netistä lukenut, että satama-alueeltakin voi ostaa lippuja Sarandëën, mutta sellaiseen tietoon en saanut vahvistusta. Sarandën lautat lähtevät ihan sataman itäisestä kärjestä, kun taas lipputoimistot ovat ihan toisella suunnalla (itseasiassa vastapää ravintolaa jossa poikkesin).

Laivafirmoja on muutama, mutta menomatkalle valitsin Ionian Cruisesin hydrofoilin joka matkaa kohteeseen 35 minuutissa. Lippu maksoi reilu 20 euroa, sesongin ulkopuolella vähän vähemmän. Maanantaiaamuna kello kahdeksan pintaan lipputoimistolla oli käynnissä jo melkoinen härdelli ja reipas etuileminen kuului tietysti asiaan.

Hydrofoili.

Ei ihan tämän vuoden malli.

Ikkunat olivat parhaat päivänsä nähneet.

Jos haluaa katsella maisemia, ei kannata ottaa hydrofoilia, mutta itselleni alkoi jo tulla vähän uni matkan aikana.

Sarandë

Satamassa tapahtui jotain sellaista mitä ei sitten ihan hetkeen olekaan tapahtunut, nimittäin passiini lätkäistiin leima. Satama ei ollut kovin kummoinen, mutta rakenteilla näytti olevan jonkinlainen oikea terminaali.

Hotellini oli suhteellisen lähellä satamaa, joten päätin taas kävellä. Tosin hotelli ei ollut siinä missä se kartan mukaan oli. Vanhana taksikuskina kuitenkin tuumasin, että kyllä se kohde löytyy kun jatkaa vaan katua eteenpäin.

Ja löytyihän se sitten vähän edempää, hotellissa oltiin ihmeissään kun löysin niin helposti perille, ilmeisesti keskivertotulija joutuu hieman soittelemaan (joka on muuten sitten sangen kallista Albaniassa).

Kello oli vasta noin yhdentoista tietämillä, joten jouduin odottelemaan hieman huoneen vapautumista. Se luonnistui mukavasti terassilla olutta nauttien, olut paljastui myöhemmin saksalaiseksi, mikä on hyvä juttu, sillä paikalliset oluet eivät ole varsinaisesti mitään olutharrastajan märkiä unia.

Kalemi's Beach Hotel

Hotellin henkilökunta oli oikein mukavaa ja paikka osoittautui perheyritykseksi. Jäi hieman epäselväksi, että oliko heillä jonkinlaiset "päivystysvuorot", mutta sillä ei ole varsinaisesti väliä, sillä joku oli aina paikalla terassilla.

Mitään erillistä respaa tai ruokalaa hotellissa ei ollut, asiat hoidettiin terassilla. Sisälläkin oli myös jonkinlainen yleinen tila, mutta sitä ei näyttänyt käyttävän juuri kukaan, eikä ihme kun jatkuvasti oli reilu 30 astetta lämmintä. Hotelli on sangen tuore ja siellä tehtiin jatkuvasti pieniä parannuksia, esimerkiksi wifitukiasema vaihdettiin viikon aikana parempaan.

Hotellissa oli aamupalan lisäksi mahdollisuus syödä lounasta, päivällistä ja saada myös jotain pienempää purtavaa. Mitään erillistä listaa ei ollut, terassilla aikaa viettäessä henkilökunta tuli kysymään, että maistuisiko ruoka ja kertoi mitä milloinkin on tarjolla. Söinkin useasti hotellilla, lähimaastossa oli tarjolla lähinnä kebabia ja pizzaa.

Hotellin terassilla oli mukava istuskella.

Ruoka ja juoma

Sarandëssa pystyy pärjäämään hyvinkin pienellä budjetulla jos pystyy elämään viikon kebabilla ja oluella. Halvimmat oluttuopit olivat 80-100 lekiä (100 lek = n. 75 c). Kuumassa kelissä itse ainakin suosin juuri pieniä tuoppeja, juoma ei tällöin ehdi väljähtyä.

Possupita ranskalaisilla.

Perus pitakebab maksoi yleensä vajaat 200 lekiä. Hienompia annoksia sai 400–500 lekillä, mutta mihinkään erikoisempiin ravintoloihin en sortunut tällä reissulla. Peruskebu oli ihan toimiva ratkaisu, tosin paikalliset laittavat sinne aina ranskalaisia väliin jos ei keksi kieltää sitä erikseen.

Tuoretta kalaa hotellin keittiöstä.

Paikallinen olut ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta monissa paikoissa on hanassa saksalaista olutta ja pullotavaraakin löytyy, mutta hintaakin kertyy enemmän. Paikallinen Skenderbey-brändy osoittautui ihan kelpo tavaraksi, mutta myös kreikkalaista Metaxaa sai edullisesti (250 lek / 4 cl).

Ranta

Sesongin ulkopuolella rannalla ei ole tungosta.

Hotellin terassilta oli vain pari askelta rannalle ja koska hotellilla oli oma kaistale, ei siitä tarvinnut maksaa erikseen. Rannalla tulikin vietettyä aikaa joka päivä. Hotellin sijainnista johtuen rannalla ja terassilla kävi lempeä tuulenvire eikä 30 astetta tuntunut ollenkaan liian kuumalta.

Herkkäjalkaisen kannattaa hankkia kunnon rantajalkineet, sillä mistään hiekkarannasta ei ole kyse, vaan rannalla on noin sormenpään kokoisia veden pyöristämiä kiviä. Toisaalta hyvä puoli on se, että hiekka ei tunkeudu joka paikkaan.

Ja koska pahin sesonki ei ollut vielä alkanut, rannalla oli mukavasti tilaa. Mutta mitä lähemmäs elokuuta mennään, sitä täydemmäksi paikat käyvät.

Blue eye (Syri Kalter)

Vesi on puhdasta, mutta kylmää.

Hotellilla oli tarjolla reissuja suosituimpiin kohteisiin ja mikäs sen mukavampaa, nousta suoraan hotellin pihalta ilmastoituun autoon. Kuskina toimi omistajien nuorempi poika ja hän oli erinomaisen varovainen kuski. Toki se saattaa olla huonoa bisnestä jos asiakkaat menehtyvät liikenneonnettomuudessa.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui vajaan 30 kilometrin päässä sijaitseva Syri Kalter (Blue Eye). Syri Kalter on kirkas ja puhdasvetinen lähde joka on sukeltajien mukaan ainakin 50 metriä syvä. Samalle reissulla oli mukana myös ruotsalainen pariskunta.

Vaikka matkaa onkin, on Syri Kalter ehdottomasti näkemisen arvoinen, rohkeimmat voivat hypätä korokkeelta kylmään veteen ja vähemmän rohkeat voivat tyytyä maistamaan raikasta vettä, ruotsalaista miestä kylmä vesi ei pelottanut ja uskaltautui hyppäämään, itse kastelin vain jalkojani.

Eikä reissulla tarvitse tyytyä pelkkään veteen, paikalle on rakennettu myös ravintola, jossa ruotsalaisten kanssa nautimme oluet.

Maisemia matkan varrelt.

Lekursin linna (Kalaja e Lëkurësit)

Linna ei ole kovin suuri.

Toinen suositeltu kohde oli paikallinen linna joka sijaitsi mäen harjalla noin 3-4 kilometrin päässä keskustasta. Turkkilaisten 1600-luvulla rakentama linna itsessään ei ole mikään kovin ihmeellinen, mutta näkymät ovat huikeat.

Linnalta näkee kauas.

Mäen päältä avautuu hyvä näkymä Sarandëën ja Korfuun. Hyvä aika lähteä linnalle on noin viiden kuuden maissa illalla, sillä silloin siellä ei ole ruuhkaa ja valoa riittää vielä. Ei niin kovin yllättävästi linnastakin löytyy ravintola, tosin tälläkin kertaa tyydyin olueen. Ravintola on kuulemma ei mikään ihmeellinen, mutta ihan ok.

Ksamilin kylä

Yksi suosittu kohde on Ksamilin kylä, mutta toiset taas pitävät sitä tylsänä (tai ainakin pari australialaista tyyppiä). Itsekin päätin jättää sen väliin, lomailemassahan tässä oltiin, eikä sykkimässä aamusta iltaan.

Kannattaako mennä Sarandëën?

Rantalomakohteena Sarandë eroaa esimerkiksi Dubrovnikista reilusti edullisemman hintatasonsa ansiosta. Varsinkin jos elää oluella ja kebabilla, mutta varsinkin keskustasta löytää myös kalliimpia paikkoja.

Suurin osa ihmisistä tuntui puhuvan hyvää englantia ja palvelu oli ystävällistä. Tosin tarjoilijat eivät kyttää sinua jatkuvasti, joten välillä piti heilutella vähän enemmän, että sai lisää juomaa tai ruokaa.

Rantakadulla oli väkeä iltaisin.

Kovin sesonki on elokuussa, mutta kesäkuussa ja heinäkuun alussa saa taas olla rauhassa. Nähtävyyksilläkään ei ollut nyt suurempaa ruuhkaa. Jos ei halua bilettää ankarasti, rauhallisempi ajankohta on oikein hyvä vaihtoehto.

Jos taas haluaa nähdä enemmän muuta Albaniaa, kannattaa hypätä bussiin tai lentää suoraan Tiranaan. Korfulle lentäessä kannattaa miettiä, että kannattaisiko myös siellä viettää aikaa, varsinkin jos lennot ovat keskellä yötä kuten itselläni oli.

Paluumatkalle voi ottaa hitaamman risteilyaluksen ja katsella maisemia, ainakin joistakin isommista laivoista löytyy myös pieni baari. Isot alukset ottavat myös muutaman auton sisäänsä, mutta ainakin sesonkiaikana on kuulemma suositeltavaa varata autopaikka hyvissä ajoin.

Ehdottomasti siis kannattaa, minulla ei ole reissusta mitään pahaa sanottavaa ja hotellivalintakin oli onnistunut.

Retkeilyvarusteita osa 1

2016-06-11T14:00:00.000+03:00

Partioaikoina kaapeissa oli jos jonkinmoista rytkyä ja kampetta, mutta kummasti ne ovat vuosien saatossa kadonneet jonnekin. Nyt olen yrittänyt taas haalia kasaan uusia varusteita. Retkeilyvälinekauppojen hinnat hirvittävät, mutta onneksi Varustelekasta löytyy edullisesti metsäkelpoista kamaa.

Edullista ja kestävää armeijaylijäämää.

En ole koskaan muutenkaan ollut mikään kalvo- tai erikoismateriaalifriikki. Riittää kun tavarat ovat yksinkertaisia, kestäviä, toimivia ja mielellään myös halpoja. Osa armeijavaatteista on myös ihan asiallisia arkikäytössäkin.

Kaapeissa alkaakin olla jo aika hyvin vihertävänharmaata kampetta, tärkeimmistä hankinnoista uupuu lähinnä kengät, mutta niistä lisää myöhemmin. Esittelen tässä kuitenkin nyt parit vaatekappaleet joiden olisi tarkoitus päästä tänä kesänä tositoimiin.

BW kenttäpusero

Päälimmäisenä kasassa on saksan armeijan kenttäpusero iloisessa maastokuosissa. Olen käyttänyt sitä ihan arkivaatteenakin, lähinnä silloin kun nahkatakki on liian kuuma, mutta jotain pitäisi päälle laittaa. Malli on istuva ja kangas vahvaa, mutta mikä parasta tämä pusero irtoaa ihan pikkurahalla. Tällaisen voi ostaa vaikka työtakiksi likaisempiin hommiin

BW T-paita, hellemalli

Seuraavana nipussa kesämallinen t-paita, tämäkin Saksasta. Ostin joskus 2009 raksalle työpaidoiksi BW:n vihreitä peruspaitoja, mutta tämä on vähän eksoottisempaa materiaalia. Käytettykin armeijapaita pitää muotonsa ja ne voi pestä kovissakin lämpötiloissa. Jos etsii hyvänmallista ja kestävää paitaa maanläheisissä väreissä, BW:n paidat irtoava pikkurahalla ja palvelevat varmasti monia vuosia. Lekan tuotekuvissa näkyvät tarran paikat ratkoin pois.

Bundesmarine palvelushousut

Nipun alimmainenkin vaate on saksasta, mutta vaihteeksi merivoimista. Kun nämä tulivat myyntiin, piti heti tilata etteivät ehdi loppua. Oikein hyvät, kevyet reisitaskuhousut, eivätkä edes näytä liian sotilaallisilta. Erikoisuutena näissä on 49 % Aramidia, joten kankaan pitäisi olla sangen tulenkestävää. Hintaa näillä oli huimat 25 euroa, mutta jostain Fjällraveneista saa pulittaa kevyesti toista sataa.

Koostumus on vähän eri kuin peruspöksyissä.

Nipun vaatteet maksoivat siis selvästi alle 40 euroa ja kestävät varmasti pitkään. Kengät taitavat olla ainoat, mihin tällä erää tulee upotettua kolminumeroinen summa.

Kylmän kesäillan varalle löytyy myös hyvä valikoima erilaisia villapaitoja, halvimmat ovat maksaneet alle 10 euroa ja menevät arkivaatteinakin. Sateen varalle löytyy upseerimallinen sadetakki, sadeviitta on harkinnassa.

Kunhan saan kengät hankittua, täytyy alkaa sisäänajamaan niitä ja suunnittelemaan tulevia reissuja. Jotain pitää varmasti vielä kyllä hankkia. Ja ei, en edelleenkään saa rahaa tästä. Mutta tykkään kyllä lekan ajatuksesta myydä hyvää halvalla tai ainakin edullisesti. Ja ylijäämää voi siinä mielessä ostella hyvällä omatunnolla, että ne ovat jo alkuperäisen elämäntehtävänsä suorittaneet, mutta silti kestävät paremmin kuin monet uudet.

Aikuisten kesäleiri

2016-06-09T22:20:00.000+03:00

Yksinasuminen lisääntyy, eikä kaikilla kaupungissa asuvilla ole mahdollisuutta lähteä kesällä mökille tai maaseudulle – tai sitten työleiri ei vain innosta. Vähän aikaa sitten oli jossain juttua, että miten lapset lähetetään taas tänäkin kesänä leirille. Mutta miksi aikuisille ei voisi olla omaa leiriä?

Leirielämä voi olla jollekin eksoottinen kokemus.

Kaupungiss kesää viettäessään voi huomata, että kaverit ovat kaikonneet tai puistoissa notkuminen alkaa vain kyllästyttää. Sukumökille voisi ehkä lähteä, mutta terassi pitäisi maalata, katto korjata ja ja ja...

Monena kesänä olen itse ollut partioleireillä, aikuisenakin. Mutta aikuisen leiri on usein työntekoa josta pitää maksaa. Hauskanpito saattaa jäädä vähemmälle. Uskoisin, että oikein järjestettynä aikuisten kesäleiri voisi olla toimiva konsepti. Ulkoilua, sopivasti ohjelmaa ja uusia tuttavuuksia. Hyvin ohjattuna kaupunkilainenkin pärjää kyllä leirillä.

Ohjelmaa

Itse olen sitä mieltä, että ohjelmaa pitää olla, mutta ei liikaa. Päiväohjelmaan sopisi esimerkiksi melonta, lautan rakentaminen ja vaikka erilaiset pallopelit. Iltaisin tehtäisiin tikkupullaa ja paistettaisiin makkaraa iltanuotiolla. Yhden yön voisi pyhittää yövaellukselle.

Ja koska kyseessä olisi aikuisten tapahtuma, iltaohjelmana voisi olla esimerkiksi paikallisten pienpanimo-oluiden maistelua ja makkaratkin voisi hommata paikallisesta pikkufirmasta. Hipsteröinti sopii leirillekin!

Teltassa vai mökissä?

Telttamajoitus voi kauhistuttaa joitakin, mutta paikaksi kannattaisikin ehkä valita sellainen, että on mahdollista yöpyä myös sisällä. Sauna pitää kuitenkin ehdottomasti olla ja keittiökin olisi hyvä.

Hankalinta olisikin varmaan löytää kesäaikaan sopivat fasiliteetit. Ohjaajia ja kokkeja olisi varmaan helpompi saada, opiskelijoita kun on aina saatavilla kesäaikaan, partiotaustainen lähtisi hommiin varmasti mielellään. Ja leiriruokaan kuuluukin aina pieni jännityksen poikanen.

Paljonko leiri saisi maksaa?

Mikään ei tietenkään ole ilmaista, mutta leiri ei saisi olla ylitsepääsemättömän kallis. Satasia voisi leiristä hyvin maksaa, mutta tonni olisi jo ehdottomasti liikaa. Erikoisemmat aktiviteetit, pienpanimo-oluet ja sisämajoituksen voisi tietysti hinnoitella erikseen. Yhteistyökumppaneita ja sponsoreita voisi myöskin yrittää hankkia.

Mutta ei leirin tarvitsisikaan tarjota mitään suuria ylellisyyksiä, tölkkihernari maistuu trangialla lämmitettynä ja ulkoilma ja uusi seura itsessään on jo kokemisen arvoista. Ohjelmaakin voi järjestää pienellä budjetilla, esimerkiksi yövaellus olisi jo elämys sellaisenaan ja partiolaisilta voi ottaa mallia miten kengännauhabudjetilla saadaan päivä täyteen tekemistä. Henkilökunta muodostuisi varmasti suurimmaksi kulueräksi.

Mutta kukapa leirin voisi järjestää? Itse en osaa laskeskella budjetteja tai en ole muutenkaan kovin hyvä organisoimaan. Partioleirit vielä olivat helppoja, työvoima oli ilmaista, markkinointia ei juurikaan tarvinnut tehdä ja kalustokin oli pääsääntöisesti olemassa. Haluaisikohan esimerkiksi Varusteleka järjestää tällaisen?

Ajatuksen saa vapaasti ottaa käyttöön, varaa sitten vain minulle yhden paikan.

Oikeasti Lapin Partiolaisilla on jo vähän tämmöinen systeemi, mutta sain kuulla siitä vähän liian myöhään tämän vuoden osalta. Uskoisin, että konseptille olisi kysyntää täällä etelämpänäkin oikein markkinoituna, joku vain vielä järjestäisi.

Poliisi on hermostunut jo vuodesta 2011

2016-05-30T20:26:00.000+03:00

Yksi varmimmista kevään merkeistä on sosiaalisessa mediassa jaettava juttu hermostuneesta poliisista. Juttu on jo vanha ja antaa virheellisen kuvan väistämissäännöistä, mutta säilyttää silti suosionsa vuodesta toiseen.

Liikenteen vaarallisin kulkija.

Vaikka myöhemmin on havaittu, että kolaritilanteessa autoilija on useammin syyllinen, ei asia ole noussut kovin vahvasti pinnalle. Epäilen sen johtuvan siitä, että kukaan – varsinkaan poliisi – ole hermosturnut, raivostunut, eikä edes pöyristynyt.

Ylen jutusta käy myös ilmi, että pyöräilijä ei väistäkään aina. Olisikin järkevämpi opastaa tielläliikkujia näin:

Autoilija väistää suojatien jatkeella pyöräilevää kun A, väistämisvelvollisuus on osoitettu liikennemerkillä tai B, autoilija on kääntymässä tielle jota pyöräilijä ylittää. Muussa tapauksessa pyöräilijä on väistämisvelvollinen.

Itsellänikin kesti jonkun aikaa ymmärtää asia, mutta oikein muotoiltuna se selkisi nopeasti. Silloin kun ajoin enemmän autoa (myös työkseni), minulla ei ollut asiasta minkäänlaista käryä. Autokoulussa oli kuitenkin opetettu kaksi asiaa – aina pitää katsoa, että tuleeko pyöräilijä ja koskaan ei saa ajaa päälle.

Auton ratissa minulla on myös yleensä ollut se ajatus, että ajokortillisena ja raskaamman ajoneuvon kuljettajana minulla on liikenteessä enemmän vastuuta. Pyöräilijähän yleensä teloo itsensä, mutta autoilijan virhe voi viedä hengen toiselta tienkäyttäjältä.

Sosiaalisen median perusteella liikenteen suurin ongelma on kuitenkin polkupyöräilijät, eivät siksi, että aiheuttaisivat enemmän onnettomuuksia, vaan he aiheuttavat mielipahaa autoilijoille. Autoilijoiden rikkeisiin ei niinkään kiinnitetä huomiota.

edit: Eilen (7.6.2016) sattui Turussa onnettomuus, jossa väistämisvelvollinen autoilija ajoi pyöräilijän päälle. Pettikö vain tarkkaavaisuus vai luuliko autoilija, että pyöräilijä vaistää aina, sitä emme tiedä.

Synnitön heittää ensimmäisen kiven

Ennen kuin lähtee sosiaalisessa mediassa ojentamaan muita, olisi hyvä vilkaista peiliin. Jos on tapana lörpötellä puhelimeen tai selata Facebookkia ajon aikana, ajaa säännöllisesti ylinopeutta tai mennä valoista yli vanhoilla vihreillä, kannattaa miettiä, että onko oikea henkilö puuttumaan toisten liikennekäyttäytymiseen.

Paras tapa parantaa liikenneturvallisuutta

Olen huomannut, että äänekkäimpiä toisten arvostelijoita ainakin autoilijoissa ovat yleensä ne, jotka eivät itse malta noudattaa sääntöjä. Helpoin tapa parantaa liikenneturvallisuutta onkin korjata ensin omat tapansa. Sitten voi sanoa, että minä noudatan sääntöjä ja toivoisin, että muutkin noudattaisivat. Pitää myös muistaa, että sekä autoilijat, jalankulkijat että pyöräilijät ovat yksilöitä. Millään ryhmällä ei ole kollektiivista tietoisuutta, jota voi halutessaan syyttää yksilön rikkomuksesta.

Piittaamattomuutta ratissa

Joka päivä näkyy kuskeja, jotka puhuvat puhelimessa ajon aikana. Haitallisempaa on kuitenkin puhelimen näpelöinti ajaessa, Liikenneturvan mukaan se nelinkertaistaa onnettomuusriskin. Tästä huolimatta varsinkaan nuoremmat eivät malta jättää puhelinta rauhaan.

Kännykän käyttö ajaessa ei johdu tietämättömyydestä, vaan silkasta piittaamattomuudesta. Mutta kun lähestytään onnettomuuspaikkaa, alkaa se ympäristökin kiinnostamaan, ainakin sen verran, että pitää vähän kuvata. Myöskin nopeuden pudottaminen tuntuu olevan hankalaa.

Koululaisetkaan eivät saa hölläämään kaasujalkaa edes sen vertaa, että nopeus putoaisi laillisiin suuruusluokkiin. Jakokynnys ei kuitenkaan ylity, sillä poliisi vain huokailee surullisena. Surullista kaikenkaikkiaan.

Suomalainen kaahailukulttuuri

Olen ollut autoharrastaja, ajanut autoa työkseni ja ollut myös jonkun aikaa mukana liikennevalistustyössä. Sen perusteella sanoisin, että itselleen vaaratilanteita ja autoilijoille mielipahaa tuottavat pyöräilijät eivät ole Suomen pahin ongelma liikenteessä Korjattavaa on toki vähän joka suunnalla liikennesuunnittelusta alkaen.

Puhtaan piittaamattomuuden lisäksi Suomessa pesii kaahauskulttuuri. Vaikka huonot tavat opitaankin yleensä jo mopoikäisinä, lempeä asenne liikennerikkomuksia kohtaan pitää huolen, että raskasta kaasujalkaa löytyy ikään ja sukupuoleen katsomatta.

En ole kuullut, että ketään tuntemaani ihmistä olisi paheksuttu esimerkiksi puhelimeen puhumisesta ratissa, mutta itseänikin on aikoinaan kannustettu ajamaan ylinopeutta. Ylinopeuksilla voidaan jopa ihan kehuskella, sakot eivät vauhtia hidasta kuin ehkä siinä vaiheessa, kun kortti menee seuraavasta kuivumaan.

Toisilla ei sekään hillitse vauhtia. Korttinsa menettänyttä voidaan jopa sääliä hänen kurjasta tilanteestaan, vaikka se onkin täysin itse aiheutettu. Tässä valossa on hieman omituista, että polkupyöräilijöitä arvostellaan jatkuvasti heidän liikennekäyttäytymisestään ja sääntöjen mukaan ajavatkin saavat osansa vihasta.

Oikeastaan ainoa rikkomus mistä autoilijaa yleisesti paheksutaan, on rattijuopumus. Ja siitäkään ei juuri koskaan päin naamaa, vain selän takana. Itse olen saanut parit ylinopeussakot, edes poliisi ei tuntunut olevan paheksuvalla päällä, sakko oli lähinnä muodollinen virhemaksu.

Ei ole ainutkertaista, että autoilija kiukustuu toiseen autoilijaan, oikeastaan autoilijat ovat kaikkein epäsolidaarisin tielläliikkuja, ne kun eivät oikein tahdo tulla toimeen edes keskenään. Yksi tietty rikkomus kuitenkin nousee aina pyöräilijöiden lisäksi esille somevalituksessa säännöllisesti, nimittäin alinopeus. Alinopeutta ajavia autoilijoita arvostellaan, koska he aiheuttavat vaarallisia ohituksia ja erityisesti pahoittavat kiireisen autoilijan mielen.

Kieroutunut kulttuuri

Vaikka jokaisella onkin peiliin katsomisen paikka ja kehittämistä löytyy suunnalta jos toiselta, pitäisi osata katsoa koko kuvaa. Onko liikenteen vaarallisin tekijä 70 kiloinen pyöräilijä vai 1500 kiloisella autolla iloisesti ylinopeutta koulun ohi kaahava autoilija? Somea lukiessa ei jää epäselväksi, että se on pyöräilijä.

Pyöräilijän väistämissäännöt ovat usein hankalat, niitä ei varsinaisesti opeteta missään ja infra on usein rakennettu autoilijoiden ehdoin (jos et usko, kannattaa kokeilla pyöräilyä esimerkiksi Turun keskustassa). Tästä huolimatta pyöräilijöiltä odotetaan moitteetonta liikennekäyttäytymistä.

Jokaiselle ajokortin suorittaneelle autoilijalle liikennesääntöjen pitäisi kuitenkin olla selvät ja järki sanoo loput. Mutta kun ei sano.

Auto luo monille ihmiselle jonkinlaisen luonnottoman voimantunteen, pääsee käskemään omaansa isompaa voimaa. Muistan kun itse lopetin säännöllisen autoilun, ihan kuin olisin muuttunut astetta rauhallisemmaksi ihmiseksi, auto sytytti sisälläni jonkinlaisen palon. Useimmiten se vain kyti hiljalleen, mutta aina välillä se halusi roihahtaa ilmiliekkeihin, joskus pyöräilijän takia, enimmäkseen kuitenkin toisten autoilijoiden.

Nykyään auton rattiin ei enää juurikaan tee mieli, en halua enää liekkiä sisälleni. Ja jos ajan autoa, olen nykyään paljon parempi kuski, ei ole tarvetta näyttää tai kaahata. Jos jollakulla on kiire, päästän ohi, seuraavissa valoissa sitten taas tavataan.

Toivoisinkin, että jokainen aloittaisi liikennekulttuurin kehittämisen itsestään. Autoilijat voisivat myös koittaa moittia toisiaan, kokeilla miltä se tuntuu. Mutta ehkä se on vaikeaa kysyä, että missä sun hands free -laitteesi on, kun ei itsekään käytä.

PayIQ – kun loppukäyttäjä unohtui

2016-05-24T22:46:00.000+03:00

Turun joukkoliikenteen, eli Fölin, sovellus käyttää maksuihin kotimaista PayIQ:ta. Nyt olisi mahdollista käyttää samaa maksupalvelua uudessa Tuup-palvelussa, jos vain muistaisi salasanan tai sen saisi jostain vaihdettua. PayIQ:n kotisivulla mainostetaan kyllä tukipalveluita, mutta vain firmoille. Loppukäyttäjä on tainnut unohtua ihan kokonaan.

Joskus rahaa ei saa käytettyä vaikka kuinka yrittäisi.

Palveluna PayIQ on alun alkaenkin ollut minulle vähän epäselvä, voin hallinnoida tunnustani ihan toisen firman – Fölin – sovelluksen kautta, enkä ilmeisesti mistään muualla. Firman nettisivuakaan ei selvästi ole tarkoitettu loppukäyttäjille.

IQ Payments ei siis halua mitään kontaktia palvelun käyttäjiin, eikä tarjoa heille juuri mitään hyödyllistä tietoa. Fölin kömpelön sovelluksen kautta voi kyllä luoda tunnuksen ja vaihtaa salasanan, mutta vain jos muistaa vanhan salasanan.

Tunnuksen hallinta on siis ulkoistettu jollekin, joka unohtaa Unohditko salasanasi -nappulan sovelluksestaan kokonaan pois. Millaista menestystä voi odotella firmalle, joka ei välitä loppukäyttäjästä pätkääkään? Ja IQ Payments ei tunnu välittävän, yhteistyökumppanilistalla on kyllä pitkä rivi yrityksiä, mutta ei käy ilmi, missä palvelun välityksellä voi suorittaa maksuja.

Esimerkkikuvissa näkyy vain Fölin sovellus, eli ei varmaan missään muualla. Paitsi ehkä nyt Tuupissa, jos siis sattuu muistamaan salasanan.

Jos minä tekisin tämän tyyppisen palvelun, tekisin omat, erilliset sivut loppukäyttäjille. Ihmisiä varmasti kiinnostaa mihin palveluun korttinsa tiedot antavat, mutta heitä eivät business-jargon ja reteät mainospuheet kiinnosta.

Ja koska kyseessä on maksupalvelu, niin voisi kuvitella, että palveluun voisi kirjautua tarkastelemaan maksuhistoriaansa ja palveluun kytkettyjä kortteja. Tarvittaessa palvelun voisi esimerkiksi sulkea varastetusta laitteesta.

Pikaisen tarkastelun perusteella IQ Payments on ulkoistanut loppukäyttäjästä huolehtimisen asiakkailleen ja se ei ole oikein toimiva ratkaisu. Tällä kertaa se tarkoittaa sitä, että en voi käyttää Tuuppia. Haluaako Tuup menettää käyttäjän sen takia, että joku on muninut? Tuskin.

Voi toki olla, että ahkerasti kaivelemalla olisin saanut salasanani jollain ilveellä vaihdettua, mutta en ala kaivelemaan. Keskivertokäyttäjä ei jaksa perehtyä asiaan näinkään paljoa. Jos IQ Payments aikoo pärjätä kisassa, sen on pystyttävä parempaan.

Loppukäyttäjää ei voi jättää oman asiakkaansa armoille. Jos haluatte meidän rahamme, tehdä se edes helpoksi.

Pitääkö sähköpostiin vastata sähköpostilla?

2016-05-24T19:52:00.002+03:00

Sähköposti on nykyainakana yleinen ja ihan käypä yhteydenpitotapa. Joillakin on kuitenkin sellainen käsitys, että sähköposti on vain väline esittää soittopyyntö. Mutta itse ainakin haluan kirjalliseen tiedusteluun kirjallisen vastauksen.

Soitto ei ole hyvä tapa vastata kirjalliseen tiedusteluun.

On sangen ärsyttävää, kun on laittanut edellisenä iltana sähköpostin ja aamulla juuri noin 9.05 kun olen saanut työpaikalla koneet käyntiin, soi puhelin. Kiitos Elisan vuosia jatkuneen raivostuttavan puhelinhäirinnän (Elisa Viihde on ilmeisesti niin huono, että sitä pitää väkisin yrittää tyrkyttää joka toinen viikko), en vastaa numeroihin joita en tunne.

Työaikana ei muutenkaan välttämättä voi puhua puhelimessa, mutta ihan jo periaatteestakin haluan kirjalliseen yhteydenottoon kirjallisen vastauksen. Soittaminen kun on erityisen suosittua silloin kun ei ole puhtaita jauhoja pussissa.

Kun olin aikoinaan vähän aikaa työttömänä, jouduin esimerkiksi asioimaan erään TE-keskuksen virkamiehen kanssa, jolla oli vaikeuksia ilmaista itseään kirjallisesti. Puhelimessa taas voi laskea millaista luikuria tahansa ilman, että siitä jää kiinni. Pyysin vaihtamaan käsittelijää ja kas kummaa, mitään ongelmaa ei ollutkaan. Mutta kun ei ollut mustaa valkoisella, pääsi satuilun makuun päässyt virkamies (oikeasti hän oli muuten nainen) kuin koira veräjästä.

Monista paikoista tulee kuitenkin lopulta vastaus sähköpostiin ja se alkaa aina "Hei, yrittimme juuri soittaa...". En ymmärrä, miksi pitää soittaa, jos en sitä erikseen pyytänyt, varsinkin kun sitten soitetaan aina juuri työaikaan. Jos haluan puhua puhelimessa, soitan itse tai esitän soittopyynnön ja kerron sopivan ajan rimpautella.

Jotkut asiat ovat toki helpompia hoitaa puhelimessa, esimerkiksi kun töissä pyysin lisätietoja aineiston toimittamisesta, puhelin soi 10 minuutin päästä ja asia saatiin hoidettua parissa minuutissa. Pääsääntöisesti haluan kuitenkin vastauksen sähköpostiin sähköpostilla, jo pelkästään sen takia, että en luultavasti pysty puhumaan juuri silloin kun puhelu tulee.

Tosin joillakin ongelmana on se, että ei osata kunnolla kirjoittaa. Isot kirjaimet ja välimerkit tuottavat monille aikuisille vaikeuksia ja selkeiden lauserakenteiden muodostaminen ei onnistu. Mikäli sähköposti on paria lausetta pidempi, joutuu myös luetun ymmärtäminen koetukselle.

Olenkin oppinut, että 3 eri asiaa on ehdoton maksimi sähköpostissa. Mieluiten kuitenkin vain yksi, sillä kolmesta kohdasta yksi tai kaksi kohtaa jää useimmiten käsittelemättä.

Joskus voi olla kyse lukihäiriöstä tai muusta, mutta useimmiten kyseessä on silkka viitseliäisyyden puute. Ei jakseta lukea kunnolla, eikä varsinkaan kirjoittaa huolellisesti, onhan se toki vaikeaa painaa esimerkiksi shift-näppäintä ison alkukirjaimen saadakseen. Pistekin on vähän hankalassa paikassa.

Asia on toisin, jos kyseessä on asiakaspalvelusta palkkaansa saava henkilö. Hän on töissä kuunnellakseen ja ratkoakseen maksavien asiakkaiden ongelmia. Sellaiseen hommaan yleensä kaiketi yritetään palkata ihminen joka lukee ja kirjoittaa sujuvasti. Silloin kirjoitustaidon puute ei selitä soittamisen intoa.

Olisi järkevää, jos sähköpostiin vastattaisiin sähköpostilla ja soittoon soitolla. Kirjeitä kukaan ei taida enää lähetellä? Vakavammissa asioissa kirjallinen vastaus kirjalliseen tiedusteluun pitäisi olla ehdoton vaatimus, näin ei tarvitse myöhemmin kinata, että kuka sanoi ja mitä.

Asiat myös hoituvat nopeammin kun luetaan, että mitä kysytään ja vastataan siihen selkeästi. Huonosti sutaistu vastaus on myös epäkohtelias kysyjää kohtaan, häntä ei silloin arvosteta, eikä hänen asiaansa pidetä tärkeänä.

Mutta ehkä se on vaan taas menneisyyden kaikuja, sähköposti on näitä nykyajan hömpötyksiä ja tärkeät asiat hoidetaan puhelimessa. Tämä voisi olla kyseessä kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa, mutta toivottavasti ei Elisan, jonka kanssa on vääntö kesken Xboxin huollosta (tai oikeastaan sinne toimittamisesta, iso E haluaa tehdä asian mahdollisimman vaikeaksi kaikille).

Tilausraja

2016-05-17T19:20:00.002+03:00

Sanovat, että armeijassa voi oppia hyödyllisiä asioita. Jotkut sanovat, että siellä oppii tekemään asioita niin, että peitto ei liiku ja toiset oppivat huutamaan Jorma Ollilan tyyliin siten, että munat surkastuvat. Itse opin ainakin kaksi asiaa, sen että paperit pitää ilmata ennen kuin ne laittaa kopiokoneeseen ja käsitteen "tilausraja".

Suhtaudu elämään kuin vessapaperin ostoon.

Olen käynyt aliupseerikoulun, mutta johtamistaitoja en ole palvelusajan jälkeen tarvinnut. Koulutuksesta on ollut ehkä se hyöty, että huomaa paremmin sen kun jollakulla ei ole minkäänlaista käryä henkilöjohtamista (sellaista hienoa sanaa siellä muistaakseni käytettiin). Mutta eipä tuo varsinaisesti jälkeenpäin harmitakaan.

Tilausraja käsitteenä ei ole mitenkään kovin ihmeellinen, joku voisi jopa sanoa, että kyseessä on ihan itsestäänselvyys. Mutta kun ei vaan ole. Hyvin yksinkertainen asia, mutta joillakin se ei mene jakeluun millään.

Käytännössä tilausraja tarkoittaa sitä, että vaikkapa vessapaperia ostetaan ennen kuin se loppuu. Eli silloin kun sitä on jäljellä esimerkiksi kolme rullaa. Ei silloin kun on mennyt monta rullaa kalliimpaa talouspaperia ja viemäriputket ovat vaarassa mennä tukkoon (talouspaperia, käsipaperia, serviettejä yms. ei saa heittää vessanpyttyyn, sillä ne eivät hajoa samalla tavalla kuin wc-paperi ja voivat tukkia putket).

Vanha kiinalainen sanonta: Kannattaa syödä ennen kuin tulee nälkä ja kannattaa juoda ennen kuin tulee jano.

Sama periaate pätee oikeastaan vähän kaikkeen muuhunkin, asioihin kannattaa pyrkiä varautumaan etukäteen. Jos tänään menee hyvin, kannattaa varautua siihen, että huomenna ei ehkä menekään. Jos tänään ollaan markkinajohtaja, niin kannattaa varautua siihen, että kilpailu kovenee eikä myhäillä tyytyväisenä nykyisessä asemassaan.

Vanha suomalainen sanonta: On turha itkeä kun paskat on jo housussa.

Siinä missä kiinalainen syö ennen kuin on nälkä, suomalainen paskantaa housuun. Olen ollut töissä monissa firmoissa missä tilausrajan käsite tuntuu olevan täyttä hepreaa. Joskus ongelma rajoittuu lähinnä vessapaperiin, mutta joskus kakka kajahtaa kalsariin myös isommassa mittakaavassa.

Aina on toki helppo olla jälkiviisas, mutta mitäpä jos koitettaisiin olla viisaita etukäteen? Maailman menoa on toki hankalampi ennakoida kuin vessapaperin menekkiä, mutta silloin se ei ainakaan onnistu jos ei edes yritä.

Vessapaperista ja muista yksinkertaisista perustarpeista on kuitenkin hyvä aloittaa. Takaraivoon alkaa ehkä pikkuhiljaa iskostua ajatus, että asioita voi ennakoida ja niihin voi reagoida ajoissa eikä aina liian myöhään. Oli sitten kyse vessapaperista tai muusta, kukaan ei pidä siitä, että tulee paskaa käteen.

Saako taloyhtiö hävittää polkupyöräsi?

2016-05-17T18:46:00.001+03:00

Taloyhtio.netissä on hyvät ohjeet hylättyjen polkupyörien hävittämiseen, mutta turkulainen kiinteistöhuoltoyhtiö Turun Kiinteistöässä on päättänyt hoitaa asian mahdollisimman huonolla tavalla. Ja kaiken lisäksi tylysti, viestinnässä olisi vahvasti parantamisen varaa.

Caps Lockin käyttö tehostaa viestiä?

Huoltoyhtiöllä ei itsellään ole mitään valtaa taloyhtiön alueella, mutta he eivät ole katsoneet tarpeellisiksi kertoa, että millä mandaatilla ovat liikkeellä. Toivottavasti kuitenkin takana on taloyhtiön hallituksen päätös. Aikaa pyörien merkkaamiseenkin on annettu ruhtinaalliset 3 viikkoa.

Ja jotta viesti menisi varmasti perille, on koko viesti kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Täällä intternetissä sillä on perinteisesti ilmaistu HUUTAMISTA, mikä on yleensä vähän epäkohteliasta. On myös olemassa typografinen syy, miksi isot ja pienet kirjaimet on aikoinaan keksitty, mutta ehkä ei mennä siihen tällä kertaa.

Kiinteistöhuoltoyhtiössä on myös hyvin tiedossa, että taloyhtiössä asuu vain suomea puhuvia. Ja jos asuukin muita, niiden pyörät saavat mennä rauhassa kierrätykseen. Myös hävityspäivänä talossa vierailevien pyörät ovat vaaravyöhykkeellä. Epävakaa sääkin saattaa repiä merkinnät pyöristä, järkevämpää olisi merkitä pyörät taloyhtiön tai kiinteistöhuollon toimesta, lainaus taloyhtio.netistä:

Verrattuna yleiseen tapaan, jossa asukkaita pyydetään merkitsemään oma pyöränsä, on tällä merkintätavalla kolme etua:
Merkintöjen poistamiseen voidaan antaa runsaasti aikaa. Perinteisessä merkintätavassa on se riski, että kerran tehty merkintälappu ehtii kadota, kun pyörää käytetään.
Merkintälapun poistaminen on helppo tehdä heti ensimmäisen kerran, kun pyörää käytetään.
Vältetään mahdollisuus, että taloyhtiössä siivouspäivänä vierailulla olevan siivouksesta tietämättömän polkupyöräilijän pyörä tulkittaisiin hylätyksi ja siirrettäisiin pois.

Olin yhteydessä Turun Kiinteistöässään ja pyysin parantamaan menettelyä. Asiaa ei siellä sen kummemmin halutty ymmärtää. Minulle yritettiin kyllä soittaa, mutta virka-aikaan puhelimessa puhuminen ei oikein onnistu ja tällaisissa asioissa asioin muutenkin mieluummin kirjallisesti. Ei tarvitse jälkeenpäin kiistellä, että kuka sanoi ja mitä.

Minulle kuitenkin kerrottiin, että pyöriä ei viedä heti kierrätykseen, mutta tämän kirjoittaminen lappuun oli ilmeisesti mahdoton urakka sen lisäksi, että olisi ottanut Caps Lockin pois päältä. Siitä nyt puhumattakaan, että asia olisi ilmaistu toisella tai kolmannella kotimaisella.

3 viikon määräajan umpeuduttua luvattiin suitsia pyöränomistajia "voimakkaammalla" ilmaisulla. Ilmeisesti ensimmäinen lappu ei vielä ollut tarpeeksi tyly. Tässä kohtaa muistamme, että polkupyörän säilyttämistä pyörätelineessä ei ole missään kielletty, joten pyöränomistaja ei syyllisty mihinkään rikkomukseen.

Kiinteistöhuoltoyhtiö voi taas syyllistyä rikokseen hävittäessään pyöriä. Polkupyörä on yleensä aina jonkun omaisuutta. Pyörän merkitsemättä jättäminen ei poista omistajan oikeutta omaisuuteensa. Tästä syystä polkupyöriin kajoamisessa kannattaakin noudattaa suurta varovaisuutta.

Onneksi asiaa ei tarvitse itse pähkäillä, vaan homma hoituu esimerkiksi taloyhtio.netin ohjeita noudattaen. Viestejä kirjoittaessa kannattaa muistaa hyvät käytöstävat ja ottaa se Caps Lock pois päältä. Nettisivulla luvataan asukasläheistä palvelua, mutta se lupaus ei kyllä tällä kertaa toteutunut.

Tapauksen viestintä antaa Turun Kiinteistöässästä osaamattoman kuvan, mutta muuten yrityksen toiminnasta ei ole ollut valittamista, asiat on muuten hoidettu hienosti. Mutta onko heillä varaa olla "se tyly ja kielitaidoton kiinteistöhuolto, JOKA HUUTAA ASIANSA CAPS LOCKIN KERA". Ilmeisesti on.

edit: Nyt on menty viikko tätä kuuta ja ilmeisesti yhtään mitään ei ole tapahtunut, yhtään pyörää ei ole hävinnyt, mutta ei ole myöskään tullut uutta ukaasia. Kiinteistöässä ilmeisesti ajattelee, että merkkilappuja on mukava pitää loputtomasti myös joka päivä käytössä olevissa pyörissä. Lisäksi osa lapuista taitaa olla jo irronnut tai haalistunut lukukelvottomaksi sään vaikutuksesta. Olisi sangen kohteliasta ilmoittaa, että mitä tapahtuu seuraavaksi ja saako laput jo poistaa. Se siitä asiakasläheisyydestä taas.

Putkijuoksut kunniaan

2016-05-09T22:40:00.000+03:00

Viime vuosina on ollut pelimaailmassa trendikästä retostella toinen toistaan isommilla avoimilla maailmoilla. Nautinnollisen draaman kaaren saa kuitenkin helpommin mahdutettua perinteiseen putkijuoksuun eikä pelin läpäisemiseen tarvita satoja tunteja.

Half Life 2

Putkijuoksu ei varsinaisesti ole mikään kovin kunnioittava nimitys peligenrestä, mutta toisaalta esimerkiksi Half Life kakkosesta harvemmin kuulee keneltäkään pahaa kommenttia. Putkijuoksu toimii kun juoni ja hahmot ovat kiinnostavia, eikä hyvästä pelattavuudestakaan ole haittaa.

Avoimen maailman kirous

Avoimessa maailmassa on hyvät ja huonot puolensa. Vaikka pääjuoni olisi kuinka kiinnostava, pelaaja usein unohtuu etsiskelemään jonninjoutavia esineitä tai keräilemään kukkia toiselta puolelta pelimaailmaa kokemuksen ja rahan toivossa.

Maailman pelastaminen tai vaikka Fallout nelosen oma poika unohtuvat nopeasti, kun laahaa erilaisia esineitä ympäriinsä. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä, vaikka rahakirstu olisi täynnä ja reppu pursuaisi mitä erilaisimpia esineitä.

Avoin maailma on ihan paikallaan, jos aikaa pelaamiseen on mielin määrin ja tutkiskelu ja puuhastelu kiinnostaa. Mutta jos aikaa on rajoitetusti ja haluaa kokea eeppisiä seikkailuja, saattaa olla aika palata putkijuoksujen maailmaan.

Eeppisiä tarinoita, kiinnostavia hahmoja

Viime vuosina olen selvästi eniten nauttinut juuri putkijuoksuista. Bioshock 2, Wolfenstein: New order, Metro 2033, Gears of War, Halo, Last of Us, ja mitä niitä nyt olikaan.

Hyvä putkijuoksu rullaa eteenpäin välianimaatioiden ja dialogin saattelemana. Juoni ei pääse unohtumaan, kun ei tarvitse keskittyä jonninjoutaviin sivutehtäviin ja loputtoman rojun keräämiseen.

Hyvän ja erinomaisen putkijuoksun kuitenkin erottaa lopullisesti hahmot. Parhaimmillaan hahmoihin kiintyy samalla tavalla kuin televisiosarjan henkilöihin. Vaikka putkijuoksussa ei yleensä pääsekään pelaamaan omaa rooliaan, päähenkilöön voi silti samaistua vahvasti.

En listannut aluksi Mass Effectiä, sillä se ei ole ihan puhdas putkijuoksu, mutta ei avoin maailmakaan. Draaman kaari pysyy kuitenkin siinäkin hyvin kasassa ja trilogian henkilöhahmoja muistelee lämmöllä.

Ken on putkijuoksujen kuningas?

Putkijuoksugenre eroaa avoimen maailman isoista nimistä siinä, että toisin kuin vaikkapa Witcher ja Fallout, jotka julkaistaan kaikille alustoille, monet kovat nimet ovat yksinoikeuspelejä.

Haloa tuskin tarvitsee sen enempää esitellä, mutta eeppinen scifiräiskintä on pääasiassa pysytellyt Xbox-pelikonsoleilla. Ja koska minä tykkään eeppisyydestä ja scifistä, tuli hankittua hyllyyn myös Xbox One. Gears of War ei ole ehkä yhtä eeppinen, mutta sekin tarjoaa putkimaista viihdettä koko rahalla.

Ensimmäinen Playstation neloselle hankkimani peli oli Wolfenstein: New order (tämä löytyy kyllä joka alustalle), se kyllä kolisi, mutta ei räjäyttänyt pankkia. Naughty Doggin Last of us rullasi hienosti eteenpäin ja henkilöhahmot olivat upeita. Zombiapokalypsi ei ole suosikkigenreni, mutta peli sai imuunsa.

En ollut oikein koskaan aikaisemmin perehtynyt saman firman Uncharted-sarjaan. Kannen perusteella ajattelin sen olevan vähän samanlainen kuin Far Cry. Ja kuinka väärässä olinkaan. Siinä missä Far Cry 4:ssä konkretisoituivat avoimen maailman huonot puolet, Unchartedin demo sai leuan loksahtamaan.

Demoversiossa sai pelata pätkän remasteroitua ykköstä. Ensi alkuun se tuntui kuin olisi pelannut Last of Ussia huonommilla grafiikoilla, mutta kun kun taisteluhelikopteri kun huomasi olevansa napit vastakkain taisteluhelikopterin kanssa ja talot romahtelivat, tunsin, että nyt tässä on sitä jotakin!

Päähenkilö Nathan Drake onnistuu aina hankkiutumaan melkoiseen kuseen, mutta peli ei ole pelkästään elokuvamaista toimintaa. Hahmot on kirjoitettu taidokkaasti ja ääninäyttely huippuluokkaa.

Uncharted on vähän kuin Indiana Jones, mutta pääosassa Han Solo. Drake seikkailee eksoottisissa maisemissa milloin minkäkin aarteen perässä ja uskollisten ystäviensä kanssa selviytyy aina pulasta. Jos diggaat Indyä ja Tinttiä, diggaat varmasti Unchartediakin.

Tänään olenkin menossa kohta puoliin Uncharted nelosen yömyyntiin, se näyttäisi tarjoavan sarjalle kunnon päätöksen ja laadukasta viihdettä koko rahalla. Ainakin arviot ovat olleet jo sangen mairittelevia.

Makunsa kullakin

Kaikki eivät toki putkijuoksuista pidä. Joku pitää loputtomasta grindaamisesta ja jonkun mielestä panssarivaunulla pöristely on parasta peliviihdettä. Jotakuta kiinnostaa enemmän koneen virittely ja ruudunpäivityksen kyttääminen kuin upeasti kirjoitetut juonikuviot.

Onneksi pelejä on joka lähtöön. Omaan makuuni putkijuoksut ovat parasta, varsinkin silloin kun aikaa pelaasieen ei löydy loputtomasti. Palaan minä kyllä avoimeen maailmaankin, kunhan lopullisesti tokenen syksyllä hankkimastani Fallout-ähkystä...

Diginatiivit ja liitetiedostot

2016-05-07T11:36:00.001+03:00

Suomen koululaitoksella on ollut ongelmia sopeutua 90-luvulla hitaasti alkaneeseen muutokseen. Nyt asiaan aletaan pikkuhiljaa ilmeisesti havahtua tilanteeseen. Mutta aiheen tiimoilta kuuluu myös hälyttäviä uutisia. Diginatiivit – nuo älypuhelin kädessä syntyneet puolijumamalat – eivät osaakaan käyttää Wordia tai liitetiedostoja.

Kumpi on vieraampi lapsille, paperiliitin vai liitetiedosto?

Meillä on kuulemma maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta siitä huolimatta meillä on kolmekymppisiä korkeakoulutettuja, jotka hädin tuskin osaavat Wordin perusteet. Toimisto-ohjelmistojen käyttöä toki opetettiin atk-tunnilla jo 90-luvulla, mutta opetuksen tasossa ei ollut hurraamista.

Työelämän "vaatimukset"

Onneksi suomalaisessa työelämässä saa olla taitamaton ja tehoton, ainakin jos kyse on tietokoneen käytöstä. Esimerkiksi toimistosovellusten sujuvaa käyttöä vaaditaan lähinnä paperilla. Jos hakkaa sisennykset välilyönnillä ja sivunvaihdot entterillä, niin antaa hakata vaan.

Voisi kuvitella, että kun työpaikalle tulee uusi työntekijä ja osaamisesta löytyy puutteita, hänet laitettaisiin kurssille tai koulutettaisiin firman sisällä, mutta katin kontit. Jos onnistuu kirjoittamaan CAPS LOCK pohjassa edes etäisesti suomen kieltä muistuttavan sähköpostin, homma on ihan bueno.

Ei ole kysynyt töissä johtaja, kumpi voittaa, karhu vai leijona

Suomalainen peruskoulu on perinteisesti luottanut asioiden ulkoa tankkaamiseen. Punatulkun levinneisyysaluetta ei ole kukaan peruskoulun jälkeen tiedustellut, mutta työelämää ajatellen sain hyvin kehnot eväät 12 vuoden taipaleelta. Laskin nyt tähän mukaan lukionkin, siellä meillä oli nettisivukurssi, tosin opettaja ei osannut tehdä nettisivuja, mutta olipahan kurssi kuitenkin.

Onko koulun tehtävä opettaa enää laisinkaan?

Ollaan siis pikkuhiljaa heräilty nykypäivään ja kouluihin hankitaan uudenaikaista kalustoa. Harmistusta on kuitenkin nyt ainakin Ylen jutun mukaan herättänyt se, että diginatiivit eivät osaakaan kaikkea valmiiksi.

- Mutta jos kyse on ihan tekstinkäsittelystä Wordissa, liitetiedostojen käyttämisestä, pilvipalveluista tai tekstin muokkaamisesta onlinenä, kokemustani mukaan sellaista taitoa ei ole.

Jos lapset eivät osaa käyttää Wordia tai lähettää sähköpostia, niin eikö silloin koulun tehtävä ole opettaa nämä työelämässäkin tarpeelliset taidot? Ei kukaan opi käyttämään tekstinkäsittelyä, taulukkolaskentaa tai PowerPointtia synnyinlahjana, se on joko opeteltava itse tai opittava – esimerkiksi koulussa. Eikö koulun tehtävä ole opettaa juuri tällaisia, yleishyödyllisiä taitoja?

Voisi myös kysyä, että miksi koululaiset osaisivat lähettää sähköpostia tai käyttää Wordia luonnostaan. Rustasivatko lapset ennen vanhaan yhtenään kirjeitä? Kirjeen kirjoittamista kyllä opeteltiin koulussa, mutta ei sähköpostin.

Lapset ja nuoret kommunikoivat sosiaalisessa mediassa ja pikaviestimillä. Sähköpostia ja tekstinkäsittelyä tarvitaan varsinaisesti vasta opiskeluaikana tai työelämässä. Peruskoulu on kuitenkin hyvä aika ja paikka oppia tarpeelliset taidot.

Oppimista elämää varten

Ulkoa opitulla knoppitiedolla ja kauniilla käsialalla on nykymaailmassa enää hyvin vähän merkitystä. Aikuiset, koulutetut ihmiset eivät osaa välttämättä edes kirjoittaa selkeää sähköpostia, mutta toivoisin, että nyt koulussa istuvat oppisivat sen taidon.

Voimme toki odotella, että he itse keksivät opetella nämä asiat, mutta jos peruskouluun uhrataan 9 vuotta ihmisen elämästä, olisi kaiketi suotavaa, että sieltä jäisi jotain eväitä työelämäänkin?

Itse istuin omat atk-tuntini 90-luvulla. Silloin oli jo selvää, että tietokoneet yleistyvät. Kouluihin hankittiin kyllä koneita, mutta ei osaamista. Esimerkiksi hieno multimediatyöpaja taisi olla suurimman ajan tyhjänpanttina. Joskus iltaisin kävimme siellä pelaamassa Duke Nukem 3D:tä.

Oma atk-numeroni oli aina 9 tai 10, mutta mitään hyödyllistä oppia ei päähän jäänyt. Kaiken olen joutunut opettelemaan myöhemmin itse. Joka paikassa – kouluissa ja työpaikoilla – aina vain oletetaan, että asiat osataan. Ja jos ei osaa, niin ei silläkään sitten niin väliä.